tiistai 28. toukokuuta 2013

Vilja-Tuulia Huotarinen: Seitsemän enoa

Vilja-Tuulia Huotarinen: Seitsemän enoa, 2013
Kustantaja: WSOY
Kansi. Anna Makkonen
Sivuja: 78



Vilja-Tuulia Huotarisen Seitsemän enoa on runokokoelma, joka koskettaa jotain ikiaikaisen suomalaista. Se on täynnä haikeutta ja tarinaa, tärkeitä ihmisiä ja jotain menetettyä. Ja kyllä vaan, tarinoita voi kirjoittaa runomuodossa ja tehdä sen niin, että yksityisestä tulee yleistä. Kaiken lisäksi runous voi olla hauskaa.

Kokoelman ensimmäisessä osassa, Lähtöjä lennossa,  luetellaan paikkoja, joista lähdetään: - -Järvet lähtivät Järvestä, sudet Susihukkasesta, niemenheitot Heittoniemestä ja Keisar-Mäenpäät lähtivät Mäenpään Keisarista. Ja sitten luetellaan tapoja, miten voi lähteä: - -  Paljain jaloin? Kissa kannoilla? Vieraan mentyä? Hiljaisuuden vallitessa? Huvin vuoksi? - -

Luetteloissa on jotain kalevalaista ja lumoavaa. Ihmisten kohtalona on lähteä, jättää sukutalonsa ja tutut maisemansa, lähteä jostain ja saapua jonnekin. Myös runoilijalla on paikkansa, josta hän on kotoisin - ja sieltä ovat myös enot. Mutta jossain vaiheesa suku menee rikki. Jotain on tapahtunut ja runoilija yrittää kirjoituksillaan tavoittaa aikaa ennen suvun riitoja. Lopussa hän esittää toiveen: -- nyt voisimme tosiaan jo ottaa toisiamme kädestä kiinni.

Siellä mistä tulen -osiossa kerrotaan isovanhempien tarinaa. Ja monta muuta tarinaa sukulaisista ja kyläläisistä. Maalta ollaan kotoisin, juuret ovat syvällä maassa ja arki on maalaistalon töitä, on vesuri, sirppi ja perunakuokka: Siellä kuokat odotti pellolla joka aamu. Hämäläismurteen sanonnat, perheen oma kieli pilkahtelee siellä täällä: älässano, etteshäpee, kaissentietää, ansmää, ninkustiät.

Runojen huumorikin on juurevaa: Kotiliedestä luin töistä joita naiset tahtoo & tavoittelee: sairaanhoitaja, lentoemäntä ja mannekiini. Eisevväliä, meillä on tätä kanataloutta ja hauteiden keittämistä. Kylvämistä, kitkemistä, ripustamista, suolaamista, nyhtämistä, karttuamista, liottamista, loukuttamista, höyhentämistä, parsimista ja säkkien paikkuuta. Ennyvviitti mainita kokoaikaista leipomista. --

Tässä kohtaa tuli mieleeni Ulla-Lena Lundbergin Jään pastorin vaimo Mona Kummel, joka ahkeroi arkisia askareitaan, kun hänen miehensä kulki kylillä kirkon töissä juomassa kahvia. Naisten työt ovat loputtomat, mutta loputtoman leipomisen ääreltähän voi mielessään lentää minne vaan: Kämmensyrjällä painettin risti taikinaan. Sitä ennen leipä hyppi, näin näin näin. -- Mihinkö muka juuriltani lähtisin, no ainakin Havaijille, kultasantaan, korallisaareen: "Säihkyvän Mauin surffiaallot on huippuluokkaa ihmeellisillä biitseillä Kanahassa ja Hookipassa.--"

Sitten marssivatkin tarinan keskiöön Seitsemän enoa: eno Laskuvarjohyppääjä, Hullu eno, eno Viilinvalmistaja, eno Ruusunpuna, eno Hirvenpää, eno Yö ja Suurkaupungin eno. He ovat kuin seitsemän veljestä - jokainen oma persoonansa - ja jokainen heistä saa osuutensa runoista. He ovat kaikki ulkoilmaihmisiä, mutta se onkin lähes ainut asia, joka heitä yhdistää. He ovat kertojalle tuttuja, rakkaita ja turvallisia, salaperäisiä ja ihailtavia. Heistäkin on monta tarinaa:
                  Niin lähtevät enoni liikkeelle,
                  kultatukkaisen äidin tummat veljet
                  tummien puitten takaa.

Ja koska talo on täynnä poikia, jossain vaiheessa tulevat väistämättä myös miniät, joista voi kertoa vaikka loruja:

Kun voikukkapallot pölyttyvät pääsee pilven raosta
pihaan lauma miniöitä:

Täällä on ihanaa, ihania kukkasia, miniät sanovat --
Miniöiden olo kohentuu kun he saavat kimaltaa. --

Miniöiden sopeutuminen maalaismaisemaan, talon elämään ja suvun perinteisiin ei ole yksinkertaista. Miniät lenkkeilevät maisemassa, jossa esi-isät puukkoineen ja keihäineen ovat vieläkin läsnä, mutta esi-isät eivät sano mitään, vaikka heiltä odotetaan kommenttia. Miniät muuttavat tapoja ja tottumuksia, tuovat jotain uutta. Toisaalta heitä tarvitaan, toisaalta he ovat uhka kaikelle vanhalle ja tutulle. Runoihin syttyy ristiriitoja, jotka saavat hymyn lukijan huulille: Muistatteko miniän jonka kumisaappaissakin oli korot?

Lopulta runoilija purkaa koko tarinan. Viimeinen osio päättyy sinne mistä kaikki alkoi. Alkoiko se kaikki ihmisten pakosta lähteä ja saapua, kuulua johonkin vain hetken aikaa? Mistä tuli sukutalo, esiäidit ja -isät, kaikki ne enot ja tarinat? Tulivatko ne jostain, mihin ne menivät? Vai ovatko ne koko ajan vain "Vilja-Tuulian muistiinpanoissa". Tuleeko runokokoelman kirjoittamisestakin vain tarina muitten joukossa:

Vallitsevan tarinan mukaan
kirjoitin kierrevihkoihin.
Entäs jos maalasin sanat sukutalon seinään?

Seitsemän enoa on runokokoelma, joka on maalaisromanttinen ja haikea, kipeä ja hauska ja niin totta. Pienen lapsen kiintyminen sukutaloon, sen maisemaan ja tarinoihin, tuttuihin ihmisiin siellä, on viatonta. Elämä kuitenkin etenee. Taas ihmisten täytyy lähteä johonkin, he muuttuvat, tulee uusia ihmisiä. Lapsikin näkee vanhetessaan asioita hiukan toisin. Vain tarinat jäävät -  ja harras toive, että jotain voisi viimein korjata.

Anna Makkosen suunnittelema kokoelman ulkoasu korostaa perinteen ja luonnon tärkeyttä. Kannessa ja kokoelman osien otsikoiden taustalla toistuu tuohikuvio. Kannen varis muistuttaa variksia ampuneista enoista, jotka kävivät mielellään metsällä. Runokokoelmasta tulee mieleen koivumetsä tai tuohikontti täynnä suvun lauluja. Ai jai, miten haikeita lauluja.

2 kommenttia:

  1. Kirjoituksesi ja lukunäytteiden perusteella tämä kirja vaikuttaa sellaiselta, josta voisin pitää kovastikin. Kieli on kaunista ja vaikuttaa monipuoliselta. Täytyy laittaa nimi korvan taakse.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitäisit varmasti tästä. Runot olivat selkeitä ja kauniita, arvoituksellisiakin ja haikeita. Kalevalainen poljento tuli vastaan juuri sopivasti. Jotakin hyvin suomalaista näissä oli.

      Poista

Kiitos kommentista!