Erich Kästner: Töpö ja Anton

Erich Kästner: Töpö ja Anton, 2. painos, 1954
Alkuteos: Pünktchen und Anton, 1931
Kuvittaja: Walter Trier
Suomentaja: Toini Jännes
Kustantaja: WSOY
Kansi: Maija Karma
Sivuja: 152
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä

Erich Kästnerin Töpö ja Anton on ollut ystäväni lapsuuden lempikirjoja. Niinpä hän toi kirjan meillekin lainaan. Tuntuikin virkistävältä tarttua Harry Pottereiden keskellä saksalaiseen, 1900-luvun alun lastenkirjallisuuteen. Kerronta ja tapahtumat ovat verkkaisempia ja monin tavoin viattomampia kuin Potterin maailmassa.

Erch Kästner (1899-1974) on saksalainen kirjailija ja erityisen tunnettu lastenkirjailijana. Hänen tunnetuin suomennettu teoksensa taitaa Töpön ja Antonin ohella olla Lisen ja Lotten salaisuus, jonka muistan lapsena lukeneeni. Töpöä ja Antonia en ollut aiemmin lukenutkaan, mutta Lisen ja Lotten salaisuudesta pidin aikoinaan oikein paljon. Molemmat kirjat on julkaistu WSOY:n Lasten toivekirjastossa, josta löysin varhaisnuoruudessani monia aarteita.

Kästner oli pasifisti ja on sanomattakin selvää, että hän oli vaikeuksissa Saksan natsihallinnon aikana. Hän ei kuitenkaan lähtenyt maanpakoon, mutta oli julkaisukiellossa toisen maailmansodan ajan. Tässä on jo lyhyen ajan sisään toinen kirjalija, johon olen törmännyt ja joka on tuotannollaan kapinoinut kotimaansa hallitusta vastaan ja joutunut mielipiteidensä vuoksi vaikeuksiin. Juuri lukemani novellikokoelman Herra ex-ministerin kuolema ja muita novelleja kirjoittaja Nawal El Saadawi taistelee edelleen mm. naisten aseman parantamiseksi Egyptissä.

Kästnerin kerronta on lempeää. Töpö ja Anton kertoo ystävyksistä, jotka ovat tutustuneet hiukan epämääräisissä olosuhteissa, jos Töpön vanhemilta kysytään. Tomera Töpö on kävelykeppitehtaan johtajan, Herra Pokan tytär. Töpön äiti on puolestaan hienosteleva seurapiirirouva. Kummallakaan ei ole aikaa lapselleen, ja niinpä lastenneiti ottaakin Töpön iltaisin mukaansa tienaamaan ylimääräisiä rahoja tulitikunmyynnillä. Samassa puuhassa on Antonkin. Mutta toisin kuin Töpö, Anton on todella rahan tarpeessa. Hänen äitinsä on nimittäin sairas, ja Antonin pitää huolehtia heistä molemmista. Juoneen alkaa sekoittua myös roistomainen lastenneidin miesystävä, ja Töpö ja Anton pääsevät salapoliisihommiinkin.

Joka toinen luku kirjassa vie juonta eteenpäin, joka toinen puolestaan on kirjailijan opetuksia ja huomioita. Pelkäsin, että nykylapset eivät jaksa seurata kirjailijan kommentteja, mutta ne toimivatkin hyvinä keskustelunavauksina. Oli kuin kirjailija olisi testannut lasten luetun ymmärtämistä ja vaatinut heitä miettimään moraalisia kysymyksiä. Esimerkiksi Töpön äidin tärkeilevää ja itsekästä käytöstä kritisoidaan heti alussa: Ja nyt kysyn: Kuka näistä henkilöistä on miellyttänyt teitä ja kuka ei ole? Saanko sanoa oman mielipiteeni? Töpö miellyttää minua aika lailla ja paksu Bertta myös. Herra Pokasta en voi vielä muodostaa mielipidettä. Mutta Töpön äitiä en voi sietää. Siinä rouvassa on jotain hullusti. - - Tuo rouva laiminlyö velvollisuutensa, eikö totta?

Paitsi velvollisuutta, kirjassa pohditaan esimerkiksi ystävyyttää, itsehillintää, rehellisyyttä, rohkeutta ja köyhyyttä. Hyviä aiheita nykypäivänkin keskusteluihin. Kirjailijalla on myös varsin mainio kuvaus lurjuksista: Vesa Viikari on lurjus. Tämän inhimillisen eläinlajin edustajia tavataan jo lastenkin joukosta. Se on aivan erikoisen murheellista. Lurjuksen tuntee varsin helposti. Jos joku on laiska ja samalla vahingoniloinen, salakavala ja ruoan- ja rahanahne  ja vilpillinen, silloin voi huoletta lyödä vetoa kymmenen yhtä vastaan, että asianomainen on lurjus.

Kirjasta jäi oikein hyvä mieli. Lapsia selvästi kiehtoi ajatus siitä, että tämä on ollut ystäväni lempikirjoja hänen lapsuudessaan. Antonin sairas äiti ja Töpön rohkeus kiinnostivat. Kirja oli humoristinen ja sanasto oli herkullisen vanhahtavaa. Ai, että tekee hyvää lukea välillä ääneen tällaista lastenkirjallisuutta. Kaiken ei tarvitse olla vauhdiltaan pyörryttävää ollakseen kiinnostavaa.