maanantai 30. syyskuuta 2013

Eduard Uspenski: Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä

Eduard Uspenski: Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä, 3. painos, 1978
Alkuteos: Krokodil Gena i jego druzja, 1966
Suomentaja: Martti Anhava
Kustantaja: Otava
Kuvittaja: V. Alfejevski
Sivuja: 94
Mistä sain kirjan: ystävältä lainassa



Nyt viettivät Gena, Ulla ja Muksis melkein kaikki illat yhdessä. Työn jälkeen he kokoontuivat krokotiilin luokse, juttelivat kodikkaasti, joivat kahvia ja pelasivat erämiehenshakkia. (S 17.)

Eduard Uspenskin Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä on nimensä mukaisesti kertomus ystävyydestä. Eduard Uspenski on suomalaisten rakastaman Fedja-sedän, kissan ja koiran kirjoittaja, ja Krokotiili Genan tarina on jäänyt ehkä vähän tuntemattomammaksi lastenkirjaksi. Kirja on kuitenkin vallan mainio herkkupala nykylapsille - se on hauska ja mukavan vauhdikas tarina.

Ystävykset Muksis, Ulla ja krokotiili Gena viihtyvät hyvin yhdessä. He esittelevät sattumalta yksinäiset Henrik Leijonan ja Tobik-koiran toisilleen, ja kuinka ollakaan, nämäkin ystävystyvät. Ystävän löytyminen on niin suuri onni, että Muksis, Ulla ja Gena päättävät ruveta auttamaan jokaista, joka haluaa ystävän. He perustavat Ystävien talon Genan luokse. Vähitellen Gena kuitenkin väsyy talossa ravaaviin ystävien etsijöihin, koska hänen pitää käydä töissä krokotiilina eläintarhassa. Niinpä päätetään rakentaa ystävyydelle ihan oma talo.

Kirjassa on monta kohtaa, jotka naurattivat lapsia ääneen. Muksis asustaa puhelinkopissa, Krokotiili Gena tuuraa kipeää Ullaa Punahilkka-näytelmän Punahilkkana, eikä oikein muista pysyä roolissaan, laiskalle Dima-lurjukselle löytyy ystävä vähän turhankin läheltä. Jännitystäkin on riittävästi, muun muassa kun sarvikuono jahtaa Muksista ja talon rakentamiseen tarvitaan tiiliä.

Ystävyyden talon tiilien hankkiminen on aikuiselle lukijalle kirjan herkullisin kohta, koska tiilet hankitaan tiiliasioiden hoitajalta. Virkamies Ivan Ivanovitsh on tyypillinen (neuvostoajan) byrokraatti. Hän istuu paperipinonsa takana ja allekirjoittaa joka toisen paperin "Hyväksyn. Ivan Ivanovitsh." ja joka toisen paperin "En hyväksy. Ivan Ivanovitsh." Ystävykset pyytävät paljon tiiliä talon rakentamiseen.  - En voi antaa paljoa, puolet voin antaa, lupaa Ivan Ivanovitsh. Niinpä ystävykset keksivät pyytää tiiliä kahteen taloon.

Toinen aikuista huvittava yksityiskohta on (neuvostoajan) lehtimies, joka kymmenkertaistaa kaikki saavutukset lehtensä uutiseen: Kaupungissamme rakennetaan hienoa uutta taloa - Ystävien taloa. talosta tulee kymmenkerroksinen. Talon leveys on viisikymmentä askelta. Pituus samoin. Taloa rakentaa kymmenen krokotiilia, kymmenen kirahvia, kymmenen... - -Ystävien talo valmistuu aikataulun mukaan.

Krokotiili Gena ja häen ystävänsä perustuu samanlaiselle ihmisten ja eläinten väliselle ystävyydelle kuin Fedja-setä, kissa ja koira. Molemmissa eläimet puhuvat siinä missä ihmisetkin, ystävyys on tärkeää ja ystävien persoonia kunnioitetaan. Molemmissa kirjoissa on myös aikuinen vihollinen, joka aiheuttaa pientä jännitystä ja juonenkiemuroita. Fedja-sedän tarinassa se on postiljooni Petskin ja Genassa akka Isokomero, joka tekee ystävyksille kaikenlaista kiusaa.

Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä on mukavaa luettavaa niin lapsille kuin aikuisillekin. Tähänkään klassikkoon ei kulunut monta iltaa, koska sen verran vetoa juonessa oli, että sitä jaksettiin kuunnella pitkinä jaksoina. Voin suositella!

Osallistun tällä kirjalla Täällä toisen tähden alla -blogin Venäjää valloittamaan -haasteeseen. Aikaisemmin tänä vuonna olen lukenut haasteeseen Sergei Dovlatovin Meikäläiset ja Matkalaukun, joista pidin kovasti. Haastehan sujuu mukavalla vauhdilla...

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Chris Cleave: Little Been tarina

Chris Cleave: Little Been tarina, 2011
Alkuteos: The Other Hand, 2008
Suomentaja: Irmeli Ruuska
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 369
Mistä sain kirjan: oma ostos


Kun olin pieni, kaikki oli yhtä onnea ja laulua. Silloin sellaiseen oli yllin kyllin aikaa. Ei ollut kiire minnekään. Meillä ei ollut sähköä, ei raikasta vettä eikä suruakaan, koska niitä ei ollut vielä yhdistetty meidän kyläämme.

Chris Cleaven Little Been tarina kertoo nigerialaisen pakolaistytön tarinan. Little Been kylään astuu suru, ja se astuu sinne länsimaisen öljy-yhtiön muodossa. Pienet kylät hävitetään väkivalloin - asukkaat tapetaan, jotta ei jäisi ketään todistamaan hirvittävää riistoa ja tuhoja, joita seudulle kylvetään.

Kirjan kertojina ovat vuorotellen Little Bee itse, 16-vuotias pakolaistyttö, joka pääsee pakenemaan Englantiin ja asuu kaksi vuotta ulkomaalaisten säilöönottokeskuksessa. Siellä hän opiskelee entistä hienomman englannin ja alkaa olla valmis astumaan vapauteen. Mutta onko vapaus mahdollista? Hänellä on kauniita muistoja kotikylästään, mutta myös niin hirveät traumat kannettavanaan, että länsimainen ihminen ei pysty niitä edes kuvittelemaan. Lisäksi on koko ajan olemassa uhka, että hänen tilannettaan ei arvioida tarpeeksi hengenvaaralliseksi, vaan hänet palautetaan Nigeriaan, jossa hänet ilman muuta tapettaisiin, koska hän tietää liikaa öljy-yhtiöiden julmuuksista.

Tarvitaan edes yksi myötätuntoinen ihminen, joka ottaa Little Been elämän pelastamisen asiakseen. Sellaiseksi kirjassa päätyy Sarah Summers, englantilaisen aikakauslehden päätoimittaja, jonka elämä ja kohtalo kietoutuvat yllättävästi Little Been elämän. Naiset nimittäin kohtaavat jo Nigeriassa, ja myöhemmin Englannissa, kun Little Bee etsii Sarahin käsiinsä.

Kirjan alkuasetelma on riipaiseva. Täytyy myöntää, että ilman tätä kirjaa en olisi havahtunut muistamaan autoni polttoaineen alkuperää. Kuinkahan moni öljypisara maailmassa maksetaan veripisaroilla? Olin jo unohtanut Nigerista kuulemani öljysotauutiset - onhan niistä jo muutama vuosi. Vai onko? Millaista mahtaa olla paikallisten elämä nyt? Tuskin öljy-yhtiö on lopettanut toimintaansa alueella taatakseen alkuperäisasukkaille entisen, rauhallisen elämän. Edelleenkin Lähi-itä levottomuuksineen ja Siperian alkuperäiskansojen kohtalot kietoutuvat monin kerroin öljyyn, mustaan kultaan. Raha puhuu, eikä ihmishengellä ole arvoa.

Toinen tärkeä aihe kirjassa oli pakolaisten kohtelu sijoitusmaassa. Säilöönottokeskuksissa odottaminen ei ole ihmisen elämää, jos se jatkuu kauan ja ihminen joutuu koko ajan pelkäämään palautusta hengenvaarallisiin oloihin. Turvapaikanhakijoiden maailma on täynnä pelkoja: esimerkiksi Little Bee miettii jokaisessa uudessa paikassa, miten hän saisi siellä riistettyä hengen itseltään, jos "ne miehet" löytäisivät hänet.

Kirja siis sai minut ajattelemaan ihmisarvoista elämää ja suosimaan entistä enemmän julkista liikennettä. Kaunokirja vaikutti, kuten sen oli varmasti tarkoituskin vaikuttaa.

Kaunokirjana teos oli kuitenkin pinnallinen ja kömpelö. Tarinassa on huippukohtansa, mutta se koetaan jo alkupuoliskolla. Sen jälkeen vatuloidaan länsimaisen naisen ja hänen rakastajansa suhdetta, kuullaan hienoja viisauksia 16-vuotiaan nigerialaistytön suusta, seurataan pientä nelivuotiasta, jolta ei saada Batman-pukua pois päältä. Länsimaisten ihmisten tyhjänpäiväiset ongelmat ja pohjaton itsekkyys sekä afrikkalainen elämänviisaus ja yksinkertainen onnellisuus asetettiin alleviivaten vastakkain.

Myös tunteita alleviivattiin: kirjassa itkettiin hartiat vavahdellen niin moneen kertaan, että minua suututti - ei itkettänyt, vaikka olisi pitänyt. Podin lukijana huonoa omaatuntoa tästäkin. Tuli ikävä Sofi Oksasen Puhdistusta, jossa kirjan hirvein kohtaus kerrotaan kymmenellä sanalla vihjaten ja joka vaikuttaa vieläkin niin, että tunnen pakahduttavaa surua, kun sitä ajattelen. Voisinpa tehdä jotain  kärsimyksen vähentamiseksi maailmassa! Ja ehkä jotain voinkin.

Little Been tarina oli kummallinen sekoitus viihdekirjaa ja ponnisteluja syvälliseen pohdintaan, joka ei kantanut kuin parin virkkeen verran. Jos tämä ei olisi ollut lukupiirikirja, olisin jättänyt sen kesken, samoin kuin eräs toinenkin piiriläinen ilmoitti. (Lisää huono omaatuntoa.) Kirjaa toisaalta kehuttiin nopealukuisuudesta. Lukupiirissä käytiin myös keskustelua Nigerian nykytilanteesta ja pakolaisten kohtelusta ja väkivallan määräämästä maailmankuvasta. Eli myötätunto oli herännyt - hyvä. Mutta kaunokirjana teokselle ei paljoa pisteitä herunut. Vain yksi ilmoitti aikovansa lukea ehkä toisenkin Cleaven teoksen, muille taisi riittää tämä.

Erityiskiitos kuuluu kirjan kannelle, joka on mielestäni kaunis. Kirjan olemus muutenkin houkuttelee lukemaan, ja etuliepeessä pyydetään, ettei tarinaa paljastettaisi - salaperäisyydellä saadaan takuulla lisää lukijoita. Kirja onkin luettu lähes jokaisessa blogissa, joten arvioita riittää. Yleisvilkaisulla näyttää siltä, että blogeissa kirjasta on pidetty paljon ja se on herättänyt tunteita. Ja jos maailma yhtään paranisi Little Been tarinan lukemisella, niin kannattaahan se lukea.

lauantai 28. syyskuuta 2013

Synttäriarvonnan voittajat



Synttäriarvonnan voittajat ovat tässä:


Suomalaisen kirjakaupan 30 euron lahjakortti: Hanna
 
Jeffrey Eugenideksen Naimapuuhia: Tintti
 
Joel Haahtelan Katoamispiste: Mai Laakso
 
Kari Hotakaisen Ihmisen osa: Sara
 
Olli Jalosen 14 solmua Greenwichiin: MarikaOksa
 
Katri Lipsonin Kosmonautti: Kuutar
 
 

Kiitos osallistumisesta ja onnea voittajille!

(Ilmoitatteko osoitteenne sähköpostiin!)



torstai 26. syyskuuta 2013

Kiitokset onnitteluista ja muistutus arvonnasta


                         Niillä on sopimuksensa.
                         Nyt ne ovat kääntäneet selkänsä
                         ja supattelevat nelisin.
                         Voi kaikki vuodenajat,
                                              odotanko minä vielä
                         että sieltä olan yli tänne
                         lentäisi jokin kukka.
 
                                                - Mirkka Rekola-
 
Kiitokset ihanista 1-vuotissynttärionnitteluista, joita olen saanut blogiin ja Facebookiin!  
 
Muistattehan osallistua Luettua elämää -synttäriarvontaan! Osallistua voi perjantai-iltaan klo 24.00 saakka. Arvon voittajat lauantaina. Onnea arvontaan!

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Lea Pennanen: Piilomaan pikku aasi

Lea Pennanen: Piilomaan Pikku Aasi, 6. painos, 2007
Kuvittaja: Maija Karma
Kustantaja: Otava, 1968
Kansi: Maija Karma
Sivuja: 70
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




...ja mitä sitten tapahtui, siitä kuulette ensi kerralla.

Piilomaan pikku aasi ei paljon esittelyjä kaipaa. Kyseessä on Lea Pennasen kirjoittama satuklassikko, joka tuli erityisen suosituksi tv-sarjana vuonna 1977. Muistan itsekin seuranneeni sarjaa joskus Pikkukakkosesta. Maija Karman kuvitus on kirjassa mustavalkoinen, mutta Ylen Elävien kuvien arkistossa tarina on värillinen ja sisältää paljon enemmän kuvia kuin kirja. Kuvitus on ihastuttavaa, ja joka kuvassa on vauhtia ja tunnelmaa.

Piilomaan pikku aasi on jännittävä kunnon satu. Tarina alkaa siitä, kun kateellinen velho Mukkelis Muuli kaappaa vallan onnellisessa Piilomaassa, vangitsee aasiruhtinaan ja vie hänet Salasaareen vangiksi. Mukkelis Muuli on huono hallitsija, joka tarvitsee unettavaa jäätelöä ja mehua pitämään kansan tyytyväisenä ja toimintakyvyttömänä ja on määrännyt kettuvartijat turvaamaan yksinvaltiuttaan. Aasiruhtinas onnistuu kuitenkin lähettämään avunpyynnön, joka saavuttaa pikku aasin Kaikuvuoren Hökkelismökissä. Pikku Aasi, Korppu-koira ja pikimusta kissa lähtevät vapauttamaan aasiruhtinaan, ja mitä sitten tapahtui... Se kannattaa lukea kirjasta.

Piilomaa, Kaikuvuori, Leikkilaakso, Peilivuori, Salasaari, HIHIHI-rannikko... Kirja on täynnä jännittäviä paikkoja, joissa on omat salaisuutensa ja erikoisuutensa. Seikkailu etenee paikasta toiseen, eikä ole pelkoa siitä, että tarina junnaisi paikallaan missään vaiheessa: Pikkuaasi ja Korppu-koira ja pikimusta kissa pinkoivat minkä käpälistä pääsivät kaupunginportilta Hulinakaupungin kapeille kaduille. "Seis seis", huusi kettuvartija heille, mutta toverukset vain paransivat vauhtia ja katosivat kettuvartijan näkyvistä katujen vilinään. He juoksivat hännät suorina eteenpäin ja tulivat läähättäen ison rakennuksen eteen jossa luki: HOTELLI HUVITUS HUIPUTUS, TULKAA SISÄÄN VAAN. (S. 9.)

Sankarikolmikolla on apunaan "hyviksiä", esimerkiksi Lasse Lämppä, aasi Isaskar ja Ruusutäti. Mutta vastassa on myös ovelia "pahiksia", kuten juoruhiiri Sokeri ja noita Kuva Kuva, jotka palvelevat Mukkelis Muulia tämän lupaamien palkkioiden toivossa. Suurelta taistelultakaan ei lopulta voida välttyä.

Kaikkein suloisin hahmo on tietysti urhea ja peloton pikku aasi. Hän on valmis kohtaamaan ylivoimaisen vihollisen pelastaakseen aasiruhtinaan. Uskolliset ystävät ovat myös tarpeen, eikä heiltäkään rohkeutta puutu. Koko kirja on vilpittömyydessään vastustamaton.

Piilomaan pikku aasi tuli meille ajankohtaiseksi, kun pojan eskariryhmässä, Piilomaassa, luettiin tarinaa. Tarina pyöri pojan mielessä iltaisinkin, ja kun löysin sen omasta hyllystä, sitä olisi pitänyt heti ruveta lukemaan. Eskarissa kuitenkin pyydettiin, että he saisivat ensin lukea kirjan yhdessä loppuun ja sitten vasta se luettaisiin kotona. Odottaminen otti koville, eikä mennyt kuin huraus, kun kirja ahmaistiin kotonakin. Ihana, ihana kirja! Piilomaan pikku aasi on hyvä esimerkki siitä, kuinka satu elää aina!

maanantai 23. syyskuuta 2013

Hannu Väisänen: Toiset kengät

Hannu Väisänen: Toiset kengät, 4. painos, 2007
Kustantaja: Otava, 2007
Finlandia-voittaja 2007
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 367
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Tehdas oli kaupungin viimeinen ylpeys. Tiesin, että elämässäni olisi jotain ennen räjähdystä ja sen jälkeen. Sinne meni lapsuus, mitä siitä oli jäljellä. Nyt pitäisi alkaa kantaa nuoruutta. Tehtaan räjähdys ravisti kaksitoistavuotiaan nahan nopeamminen pois kuin käsi rukkasen. (S. 84.)

Hannu Väisäsen Toiset kengät on lukunautinto. Luin kirjan nyt toisen kerran, ja kyllä kannatti. Tällä kertaa en aloittanut Väisäsen omaelämakerrallista romaanisarjaa alusta, vaan luin Toiset kengät itsenäisenä kaunokirjana. Nyt se pääsi vielä enemmän oikeuksiinsa, sillä kun aikoinani luin Vanikan palat ja Toiset kengät peräkanaa, se jäi vähän ensimmäisen osan varjoon, ja Väisäsen kirjoitustyyli alkoi ehkä vähän puuduttaa. Nyt kirja tuli luettua rauhassa, hitaasti ja parhaita kohtia kerraten - ai jai, mitä lukemisen iloa se oli. Väisäsen suomen kieli on elävää ja nautinnollista luettavaa.

Toiset kengät jatkaa siitä, mihin Vanikan palat jäi. Nyt siirrytään kasarmialueelta omakotitaloon Oulun Vainiolle asumaan. Maailma avartuu. Yksinhuoltaja-upseerisisä jatkaa lasten kasvattamista kymmenen käskynsä voimin, ja lapsethan kasvavat. Perheen neljä poikaa oikovat rakennustyömaalla nauloja, makaavat lumihangessa katsomassa naapurin televisiota, pääsevät lehden etusivulle, nauttivat köyhän miehen elokuvista ja auttavat isää jouluna joulupukin työssä. Siskokin on mukana, jos ei kaikissa miesten töissä, niin sitten valvomassa unettomia öitä. Paljon koetaan yhdessä.

Mutta päähenkilö ja minäkertoja Antero alkaa saada yhä enemmän omia kokemuksia. Lapsuus jää taakse ja nuoruus polttelee. Tulevat teinihipat, haparoivat seurustelut, Lentävä lautanen -baari, taiteilijapiirit: Eräänä kevätpäivänä, sellaisena kun tekee mieli riisuutua ja paiskoa kaikki ahdistavat talvihynttyyt tienposkeen ja hieroa kutisevia jäseniään, minä tajusin oman lihani irronneen perheen suuresta taikinasta. Minulla oli enää vain kaksi jalkaa ja kättä, tunsin miten ne kuuluivat vain minulle, että vain minä pystyin säätelemään niiden toimia. Olin irronnut kahdeksantoistajalkaisesta kuusisydämisestä olennosta, joka yritti polttaa yhtä rauhanpiippua mutta poltti vain moninkertaiset huulensa. Minulla oli oma mieli ja sen kylkiäisenä ruumis, jonka nyt siis omistin kokonaan. - -Tunsin olevani vapaa rihmastosta, joka siihen asti oli säädellyt kasvuani ja vuosieni kulkua. (S.131.)

Tärkeässä sivuroolissa koko kirjan ajan on tietysti kotipaikka Oulu. On lunta ja pakkasta, makeistehdas, nahkatehdas ja typpitehdas, on kasarmi, on siltoja, on nujakoivat tiernapojat. Ja nuorelle pojalle kotikaupunki on tuttu, niin tuttu, että se alkaa käydä ahtaaksi sekin.

Toiset kengät toi mieleeni kaksi muutakin loistavaa kirjaa. Ensinnäkin on kohtalokas kirjastonhoitajatar, joka ymmärtää Anteroa. Samanlainen seireeni mullisti päähenkilö Billy Abbottin elämän John Irvingin uusimmassa Minä olen monta -kirjassa. Molempiin kirjastonhoitajattariin yhdistyy salaperäinen tarinoiden ja kirjojen maailma. He ojentavat kirjoja luettaviksi kuin jumalattaret. (Ojennetuista kirjoista tulee päähenkilöiden elämässä tärkeitä.) Sen lisäksi he ovat kauniita nuoren pojan ihastuksen kohteita. Hannu Väisäsen Antero intoutuu maalaamaan kirjastonhoitajalle lahjaksi ikonin. John Irvingin Billy Abbottin fantasiat toteutuvat neiti Frostin kanssa. Lopulta molempiin suhteisiin ladatut unelmat saavat nolon, suorastaan häpeällisen lopun - ja taas on otettu kipeä askel kohti aikuistumista.

Paikoin Toiset kengät on ehtaa Seitsemää veljestä. Poikien kasvattaminen ja kasvaminen on raivokasta: se on painia, selkäsaunoja, saapasnahkatorneja, hikeä ja kyyneliä. Kielenkäyttö on yhtä rehevää ja haukkumasanat samaa, värikästä suomen kielen ilolaulua kuin Aleksis Kivelläkin:  - Keneltä puuttuu vielä joku kelvottomuus, keneltä? Kuka on olevinaan muita parempi? Paskaukkoja olette kaikki. Jos yhden saat kiinni, muut juoksevat karkuun ja sontivat minne kerkiävät. Siinä räkänokka, siinä vasikka, siinä luomistautinen, ja tuolla vielä yksi sammunut lättähattu! (S. 319.) Sitten painitaan ja mennään saunaan: Jonkun runon isä kohottikin löylyn sekaan, mutta lausui sen niin liikuttuneena ettei saanut selvää liittyikö runo sotaan vai rakkauteen. Sitten taas hikoiltiin ja itkettiin yhdessä. (S. 320.)

Luin viime keväänä Hannu Väisäsen uusimman teoksen, Taivaanvartijat, ja se oli mielestäni taivaallinen kirja. Toiset kengät ei ole aivan yhtä lennokas kuin Taivaanvartijat. Väittäisin, että Väisäsen ilmaisu on suorastaan villiintynyt Taivaanvartijoissa. Toiset kengät on vielä tiukasti kiinni muistoissa sellaisina kuin ne on koettu, mutta taiteilijakutsumus näkyy siinäkin jo monessa asiassa: Antero nauttii täplikkäästä valosta juuttisäkin sisällä, käy maakuntamuseossa ihailemassa lohipadon pienoismallia, ihastuu elokuvan ristikuviin, seuraa lumoutuneena mustetahrojen leviämistä vesipullossa... Ja niin tekee lukijakin. Väisäsellä on taito pukea aistimukset sanoiksi.

Kirjan todellisen elämän ja taiteilijankutsumuksen ristiriidan huipentuma on mielestäni siinä, kun Antero pyytää uudet peitevärit sovituslahjaksi katkenneista solisluistaan. Toiset kengät on täynnä kasvamisen ristiriitaa, jossa tempoillaan perheen, kotikaupungin sääntöjen ja oman itsen välillä, ja ehkä lopuksi opitaan hyväksymään ne kaikki sellaisina kuin ne ovat.

Helsingin Sanomien 2000-luvun paras kotimainen kirja -äänestyksessä Toiset kengät sijoittui 34:nneksi. Kirja on osa Hannu Väisäsen omaelämäkerrallista sarjaa, joka jatkuu edelleen. Itselläni on lukematta vielä Kuperat ja koverat, eli sarjan kolmas osa. Kokonaisuutena ja osina sarja on 2000-luvun kaunokirjallinen tapaus ja suuri ilo lukijoille. Myös Lumiomenan Katja ja Lurun luvut kehuvat Toisia kenkiä, ja kyllä se on kehunsa ansainnut.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Vuosi Luettua elämää

 
En olisi ikinä uskonut, miten paljon enemmän innostun lukemisesta, elämäni pisimpään jatkuneesta ja rakkaimmasta harrastuksesta, kun perustan kirjablogin. Harrastuksesta on tullut suoranaista juhlaa, ja niinpä kun sain vihdoin myös blogin Facebook-sivun aikaiseksi, kirjoitin sinne alaotsikoksi "Lukemisen juhlaa arjen keskellä". Sitä tämä on ollut.

Kaikki alkoi oikeastaan yli vuosi sitten, kun näytti siltä, että monen ruuhkavuoden jälkeen luin taas enemmän ja aloin haaveilla, josko pienimuotoinen lukumuistivihkoni voisi olla muutakin kuin pelkkiä tähtiä ja pari hassua lausetta. Minulle tuli tarve kirjoittaa kirjoista, jotta ne eivät jäisi pelkästään hämäriksi mielikuviksi muistini sopukoihin. Jospa edes päähenkilöt muistaisin jatkossa paremmin! Samoihin aikoihin löysin myös netistä muutaman kirjablogin, joita aloin seurata ja joista sain jo lisää lukuvinkkejä. Osaisinkohan minäkin kirjoittaa harrastuksestani?

Kun työväenopisto järjesti kolmituntisen blogikurssin, jossa tutustuttiin Blogger-ohjelmaan ja opettaja suositteli aloittamaan bloggaamisen heti, tein työtä käskettyä 21.9.2012. Enkä kadu yhtään. (Paitsi joskus, kun vauva kitisee vieressä, Bloggerin käyttöni takkuaa, olisi hirveä halu kirjoittaa, mutta pitää myös keittää perunoita tai levittää pyykkiä kuivumaan... Silloin kiroan harrastukseni ja toivon, että pääni olisi eri tavoin rakennettu ja nauttisin pelkästä kodinhoidosta suunnattomasti.)

Luettua elämää on nyt takana vuosi - 119 luettua kirjaa (joista 11 kuvakirjaa) ja 144 blogitekstiä. Lukemisen ohella voin sanoa nykyään harrastavani kirjoittamista. (Ja kirjojen kuvaamista. Ja Bloggerin käytön opettelemista.)

Vuoden parhaat kirjat


Lukemisen juhlaa ovat ennen kaikkea hyvät kirjat. Päätin listata tähän vuoden parhaita kirjoja, yhden jokaiselta kuukaudelta, siis 12 huikaisevaa lukukokemusta.

Syyskuu 2013
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (2013)

Elokuu 2013
Benedict Zilliacus: Kertomus kadonneesta saaresta (1990)

Heinäkuu 2013
Leena Krohn:  Hotel Sapiens (2013)

Kesäkuu 2013
John Irving: Minä olen monta (2013)

Toukokuu 2013
José Saramago: Elefantin matka (2011)

Huhtikuu 2013
Hannu Väisänen: Taivaanvartijat (2013)

Maaliskuu 2013
Kaarina Helakisa: Elli velli karamelli (1974)

Helmikuu 2013
Joni Skiftesvik: Tuulenpesä (1995)

Tammikuu 2013
Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)

Joulukuu 2012
Ulla-Lena Lundberg: Jää (2012)

Marraskuu 2012
John Irving: Oman elämänsä sankari (1986)

Lokakuu 2012
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat (2012)



Blogistanian - uusi maailma


Bloggaamisen myötä olen tutustunut kirjablogien maailmaan, Blogistaniaan. En tiennyt, että sellainen oli olemassakaan, vaan humahdin sinne kuin Liisa kaninkolon kautta Ihmemaahan. Mutta mikä ihana Ihmemaa tämä onkaan: täältähän löydän jatkuvasti uutta luettavaa. Erilaiset tempaukset ovat innostaneet lukemaan entistä enemmän: Lukumaraton, Lukutaitokampanja ja haasteet ovat tuoneet harrastuksen yhteisöllisyytä, jota olen kaivannut. Kiitokset kirjabloggaajille myös avusta ja neuvoista Bloggerin käytössä sekä jatkuvasta kannustuksesta ja hauskoista hetkistä!

Kiitos myös lukijoilleni ja kommentoijilleni kuluneesta vuodesta! On ilo lukea ja ilo jakaa lukuharrastus!

Uusia tuulia


Kertokaapa toiveitanne ja suositelkaa luettavaa! Pyytäisin myös kommentteja hiukan parannellusta ulkoasusta: Onko isompi fontti parempi lukea? Onko kuvia liikaa, liian vähän, liian pieniä? Kaikki vinkit ovat tervetulleita!

Ja muistakaa osallistua synttäriarvontaan!

lauantai 21. syyskuuta 2013

Synttäriarvonta - vuoden verran Luettua elämää

 
 
Ensimmäinen vuosi Luettua elämää on nyt takana. Juhlan kunniaksi järjestän blogini ensimmäisen arvonnan.

Tässä palkinnot:


             Pääpalkintona arvotaan 30 euron lahjakortti Suomalaiseen kirjakauppaan.


Lisäksi arvotaan pino uusia, lukemattomia kirjoja (kolme kovakantista ja kaksi pokkaria):




Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia (pokkari)

Joel Haahtela: Katoamispiste

Kari Hotakainen: Ihmisen osa (pokkari)

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

Katri Lipsom: Kosmonautti
Avaan itse jokaisesta palkinnosta kommentin ja jokainen, joka haluaa osallistua kyseisen palkinnon avontaan, on mukana kommentoimalla Vastaa-osioon. Palkinnot arvotaan viikon päästä, eli lauantaina 28.9.2013. Onnea matkaan!

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Kristina Ohlsson: Nukketalo


Kristina Ohlsson: Nukketalo, 2010
Alkuteos: Askungar, 2009
Suomentaja: Outi Menna
Kustantaja: Schildts
Kansi: Nina Leino
Sivuja: 425
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



  - Hei, Nukkeni, Mies kuiskasi. - Oletko lähdössä matkalle?
  Puhelin luiskahti automaattisesti Noran kädestä, ja hän sulki silmänsä siinä toivossa, että se saisi kaiken pahan katoamaan. Viimeinen, mitä hän ehti nähdä, olivat punaiset kengät lattialla matkalaukun vieressä.

Kristina Ohlssonin Nukketalo on hyytävä psykologinen trilleri. On suorastaan vaikea uskoa, että kyseessä on Ohlssonin esikoisteos, sillä niin taitavasti se on kirjoitettu ja niin valmis se on henkilöhahmoiltaan ja juonenkehittelyltään.

Nukketalon päähenkilöinä on oikeastaan kolme tutkijaa: maineikas ja kokenut komisario Alex Recht, joka johtaa tutkintaa, nuori ja innokas ylikonstaapeli Peder Rydh sekä kriminologi Fredrika Bergman. Nukketalossa keskiöön nousee erityisesti Fredrika Bergman, joka ei ole koulutukseltaan poliisi, ja jonka kenttätyökokemus jatkuvasti kyseenalaistetaan. Hän on poliisilaitoksella etäisen ja kylmän naisen maineessa, ja vaikka hänellä nyt on vaistonvaraista otetta tapaukseen, häntä ei kuunnella.

Peder Rydh on puolestaan jo jonkin verran kokenut poliisi, jonka yksityiselämä on mennyt toisin kuin hän on kuvitellut. Peder on itsekkään nuoren miehen perikuva, mutta jotenkin hänestä ei silti voi olla pitämättä. Vähäisimmälle huomiolle tässä kirjassa jää Alex Recht, mutta voisin kuvitella, että jatkossa hänenkin persoonansa saa lisää tilaa. Henkilöhahmot on taidolla rakennettu sellaisiksi, että heidän yksityis- ja ammattipersoonansa ovat tarpeeksi särmikkäitä, jotta lukijan mielenkiinto säilyy.

Rikostarina alkaa siten, että rikollisen mielenliikkeitä kuvataan ensimmäiseksi ja annetaan ymmärtää, että nyt alkaa tapahtua. Seuraavaksi saadaankin tietää, että Göteborgista Tukholmaan matkustaneesta junasta on kadonnut pieni tyttö. Pääepäillyksi nousee tytön isä, mutta tutkinnassa paljastuu myös muita johtolankoja.

Kirjassa seurataan pääasiassa rikoksen selvittämistä ja päähenkilöiden yksityiselämän kiemuroita. Lisäksi seurataan rikollisen avustajan mielenliikkeitä. Koettu väkivalta ja onneton lapsuus kiertyvät monisäikeisenä toivottomuutena rikoksen taustalla. Rakkaudennälkä on pohjaton ja rakkaudetta kasvaneet lapset ovat onnettomista onnettomimpia ihmisraunioita.

Teoksen rikokset ovat niin raakoja ja niiden syyt ovat niin pöyristyttäviä, että lopulta en pitänyt kirjasta. Näin on hirveää sanoa rikosromaanista, joka on taitavasti kirjoitettu ja mielenkiintoinen. Pienten lasten äidille tämä oli kuitenkin lähes ylivoimainen luettava, varsinkin kun omat lapset ovat juuri samaa ikäluokkaa, kuin rikoksen uhrit olivat. Rikokset saivat minut yksinkertaisesti voimaan pahoin, enkä melkein pystynyt lukemaan kirjaa, sillä niin paljon vereslihalla olin sekä uhrien että syyllisten puolesta. Kirja oli kamala. Mutta silti suosittelen sitä psykologisten trillerien ystäville, sillä onhan kirja hyvä, jos se nostaa tällaiset puistatukset.

Kristina Ohlsson on taas yksi uusi nimi maineikkaiden ruotsalaisdekkaristien listaan. Siellähän komeilevat ennestään muun muassa ylittämättömät Henning Mankell ja Åke Edwardson, viime aikojen suursuosikki Camilla Läckberg ja vanha tuttu Anna Jansson sekä hittitrilogisti Stieg Larsson. Mistä nämä ruotsalaiset ovat kaiken taitonsa keränneet? Vaikka kuinka yrittäisin löytää kotimaista vastaavaa dekkaristia, niin sellaista ei tahdo löytyä. Olemme niin sanotusti askeleen jäljessä länsinaapurimme dekkaritasosta.

Ehdottomasti aion lukea lisää Kristina Ohlssonin kirjoja. Esimerkiksi Kirsin kirjanurkassa on esitelty sekä tämä että sarjan seuraava osa, Tuhatkaunot, ja onpa Ohlssonin uusinkin ollut jo Kirsillä arvoitavana. Meno kuulemma vain paranee, eli laadukasta dekkaria on lukijoille luvassa jatkossakin. Myös Annika K. hehkuttaa uusinta, joten pakkohan se on lukea.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja kaksoisolento; Timo Parvela: Ella ja kaverit menevät metsään

Nyt otetaan kirjasta mittaa - kumpi on parempi: uusin Risto Räppääjä vai uusin Ella?





Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja kaksoisolento, 2013
Kuvittaja: Christel Rönns
Kustantaja: Tammi
Kansi: Christel Rönns
Sivuja: 116
Mistä sain kirjan: oma ostos


Timo Parvela: Ella ja kaverit menevät metsään, 2013
Kustantaja: Tammi
Kansi: Mervi Lindman
Sivuja: 127
Mistä sain kirjan: oma ostos



Jo pitkän aikaa meillä on ollut kaksi suosikkikirjasarjaa ylitse muiden: Risto Räppääjä - ja Ella-sarjat. Yleensä joulupukki on tuonut vuoden uutuudet, mutta nyt olin hyvissä ajoin itse liikkeellä ja hankin iltalukemiseksi molemmat tämänvuotiset hitit. Uusin Ella tuli lasten kirjakerhopaketissa ja Risto Räppääjä ostettiin pikaisesti kirjakaupasta, koska tokaluokkalainen oli unohtanut ottaa viikonloppureissulle lukemista mukaansa. (Kirjaton viikonloppu altistaa lapset ruutuajan yliannostukselle, joten ostin kirjan aika hövelisti.)

Kirjat on nyt luettu sekä ääneen että itsekseen (tokaluokkalaiset) ja yritin laatia pienen vertailutaulukon kirjoista.

 


Risto Räppääjä ja kaksoisolento


Ella ja kaverit menevät metsään


Sankari


 

Risto Räppääjä, n. 10-vuotias poika



Ella, n. 8-vuotias tyttö


Sankarin kaverit



Nelli Nuudelipää (Riston kanssa samassa kerrostalossa asuva tyttö)



Hanna, Tiina, Pukari, Tuukka, Samppa ja Pate (Ellan luokkakaverit)


 Tärkeät aikuiset



Rauha-täti, Lennart Lindberg


Opettaja


 Kertojamuoto



Kerrotaan eri henkilöiden näkökulmasta, kaikkitietävä kertoja



Ella minäkertojana


 Tapahtuma-aika ja -paikka



Kesä nyky-Suomessa, kaupunki


Kesä nyky-Suomessa, metsä


 Aihe



Ristolla on kaksoisolento


Ellan luokka lähtee luontoleirille



Juoni (lyhyesti, ei liikoja paljastuksia)



Risto tuntuu olevan joka paikassa. Selviää, että kaupunkiin on tullut samannäköinen poika. Selvitetään, kuka hän on. Rauha joutuu vastakkain menneisyytensä kanssa.



Opettaja tarvitsee lisätienestejä. Hän laittaa pystyyn luontoleirin. Koko hänen luokkansa osallistuu leirille. Leirillä ihaillaan saukkoja, jotka täytyy pelastaa.


 Teemat



Väärinkäsitysten oikominen, anteeksi pyytäminen, ystävyys



Luonnonsuojelu, kaveruus, suvaitsevaisuus, äidit



Alkulause


Nelli näki ikkunasta Riston kävelevän pihan poikki.


Minä olen Ella.


Loppulause


Sitten he hyppivät korkeiden aaltojen harjalla, kunnes auringon viimeiset säteet kimalsivat turkoosinsinisessä meressä.


Ja meitä vähän nauratti.


Huumori


Tilannehuumoria, aikuisten persooniin perustuvaa huumoria


Verbaalista huumoria, tyyppeihin perustuvaa huumoria, tilannehuumoria



Plussat



Tutut Risto ja Nelli, koheltava ja hauska Rauha-täti, ajattelemisen aihetta sopivasti, jännitystäkin jonkin verran


Tuttu luokka, hauskaa sanailua (joka iskee myös aikuisten nauruhermoon) vakavaa asiaakin sopivasti, jännistystäkin jonkin verran


 Miinukset



Hauskuutta oli ehkä hiukan vähemmän kuin aikaisemmissa Räppääjissä, tempokin on vähän hidastunut.


Tytöt ovat persoonattomampia kuin pojat, jotkin lauseet toistuvat jo liikaakin (Opettaja oli tietysti oikeassa. Ja meitä vähän nauratti.).


Kenelle suosittelisin


Pojille ja tytöille, 5-12-vuotiaille, ääneen luettavaksi tai itsekseen luettavaksi

Tytöille ja pojille, 5-11-vuotiaille, ääneen luettavaksi tai itsekseen luettavaksi


Näitä Tammen aarteita on vaikea panna paremmuusjärjestykseen. Tammi on ollut onnekas saadessaan sarjat kustannettavakseen. Kirjojen suosio puhuu omaa kieltään ja meillekin uppoavat molemmat: Viisivuotias poika kuuntelee näitä yhtä mielellään kuin tokaluokkalaiset tytöt. Tiedän, että yli kymmenenvuotiaatkin lukevat näitä sarjoja suorastaan ahmien ja yhä uudestaan.
Risto Räppääjien kuvittajan vaihtumiseenkin on nyt totuttu. Ainakin meillä Rönns on saanut meidät kaikki lukijat puolelleen.
Oikeastaan kirjoja voisi ylistää vaikka kuinka.  Molemmat kirjasarjat ovat esimerkkejä laadukkaasta ja hauskasta kotimaisesta lastenkirjallisuudesta.  Ne on kirjoitettu sujuvasti ja hyvällä suomen kielellä vauhtia ja jännitystä unohtamatta. Molemmille sarjoille voi toivottaa mahdollisimman pitkää ikää myös tulevaisuudessa! Kiitos kirjoista ja kiitos lukuinnosta Tiina Nopolalle, Sinikka Nopolalle ja Timo Parvelalle!