tiistai 25. helmikuuta 2014

Seamus Heaney: Ukkosvaloa


Seamus Heaney: Ukkosvaloa, 1997
Alkuteos: Runoja useasta kokoelmasta
Suomentaja: Jyrki Vainonen
Kustantaja: WSOY
Kannen kuva: Topi Yli-Mononen
Graafinen muotoilu: M-L Muukka
Sivuja: 98
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Irlantilaisrunoilija Seamus Heaney (1939 - 2013) sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1995. Hänen runokokoelmansa Ukkosvaloa on odottanut lukemista jo kauan hyllyssäni. Lukupiirin Irlanti-teema ja blogini runokuukausi saivat minut vihdoin tarttumaan kirjaan vakain aikein, ja tuntui kuin olisin siirtynyt keskelle Irlannin kivisiä peltoja sitä lukiessani.

Uutinen Heaneyn kuolemasta viime syksynä hätkähdytti, sillä ajattelin hänen kirjoittavan vielä pitkään. Toinenkin nobelisti, minulle erityisen rakas Wislava Szymborska, kuoli myös viime vuonna. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon Heaneyn jälkeen, vuonna 1996. Maailma on kahta suurta runoilijaa köyhempi.

Ukkosvaloa on koottu Heaneyn runoteoksista 30 vuoden ajalta, 1966 - 1996. Runot on valikoinut ja suomentanut Jyrki Vainonen. Juuri ennen Nobelin kirjallisuuspalkintoa Seamus Heaneyltä, silloin melko tuntemattomalta runoilijalta, ilmestyi suomeksi kokoelma nimellä Ojanpiennarten kuningas. Senkin on suomentanut Jyrki Vainonen. Vainonen oli minulle tuttu kasvo kirjallisuuden opinnoista, ja voitte kuvitella, miten hienolta tuntui, kun melkein tuttu oli yhtäkkiä kirjallisten tapahtumien keskipisteessä.

Ukkosvaloa-teoksen kansi viittaa hienosti kirjan aloitusrunoon, Luonnonlapsen kuolemaan (Death of a Naturalist), joka kertoo pojasta, joka kerää paksua ja lämmintä löllöä, sammakonkutua. Kun sammakot, mahtavat limakuninkaat, lopulta valtaavat pellava-altaan, poika juoksee luontoa karkuun.

Jo aloitusruno antaa lupauksen jostain vahvasta, yllättävästä ja syvästi koetusta. Tunnelma säilyy runosta runoon. Vaikka runojen kertojan ääni on subjektiivinen, se kurkottaa johonkin omaa kokemustaan suurempaan. Omat muistot, maatyöt, luonto ja historia sekoittuvat, eikä väkivaltaa voi ohittaa, kun on kyse Irlannin historiasta:
- -
Ukkosvaloa haljenneilla pölkyillä: suuria pisaroita,
kädenlämpöisiä ja enteestä uhkeita,
tummia roiskeita kirveenterän rautaan (s. 57)
- -

Heaneyn runoissa on väkivallan historian lisäksi myös kielen historiaa. Runoilija kokee kielen, elää sitä ja maistelee sitä pyörittämällä sanoja ja paikannimiä. Hän jopa näkee sen vaikkapa viikinkilaivan rangassa:          

Niin kuin viikinkimiekka 
upotettiin hautapaikan
kosteaan saveen, 
niin juuttui köli

penkan kylkeen,
laivan limisaumainen runko
oli rankainen klusiili 
niin kuin Dublin. (S. 41.)

Olen pienestä pitäen tuntenut pohjatonta kiinnostusta arkeologiaan. Kaikki näkemäni raunioiden kuvat saivat sydämeni pamppailemaan, myöhemmin oikeat rauniot (Pompeiji, Forum Romanum, Petra), kalliopiirrokset (Alta) tai pelkät muinaisten asumusten tai metsästyskuoppien painaumat maastossa saivat mielikuvitukseni lentoon. Näen välittömästi mielessäni satojen, tuhansien vuosien takaiset ihmiset, elämän. Olen jopa uneksinut omista luistani irtoavista luista, joissa tunsin elämän jatkuvan. Runoilija Seamus Heaney kirjoittaa tästä kaikesta, sillä hänkin on nähnyt Unia luista. Kun hän pitää kädessään luunpalaa ja lukee sen rosoista pintaa, olen hänen vierellään:
Laitumelta löytynyt
valkea luu:
kosketuksen rosoinen,
huokoinen kieli
- -

Heaneyn runot ovat miehisiä, mutta miehisyydessään herkkiä aistimaan, näkemään ja tuntemaan. Ne ovat yksinkertaisesti väkeviä - mustaa multaa ja ikuisia kiviä, luunpaloja, näkyjä ja muistojen viiltoja. Suomentajaa voi kiittää vahvan tunnelman välittämisestä. Runot eivät varmasti ole olleet helppoja kääntää, sillä niin paljon niissä on Irlannin kulttuuria, kieltä ja historiaa. Kokoelman lopussa on selityksiä runojen taustoista, mutta niitä ei ole liikaa. Vainosen kääntäminä Heaneyn runot jäävät soimaan sydänäänenä, tummana ja vahvana, ikiaikaisena lauluna:

Kun laulat laulusi silmät kiinni
niin kuin tapasi on, viisusi ovat kuin kylätie
jonka tunsimme muinoin viimeistä mutkaa myöten - 
tuo pensaiden rajaama sivutie, missä sääsket tanssivat, 
             missä saattoi seisoa, 
katsella ja kuunnella kunnes auto
tuli ja meni, ja huomata äkkiä olevansa
yksinäisempi kuin koskaan. Laula siis, 
laula itsesi sinne mistä kumpuaa kaikki laulu, 
 - - (S. 97.)




Osallistun kokoelmalla P. S. Rakastan kirjoja -blogin runohaasteeseen ja Jokken kirjanurkkauksen Nobelistit-haasteeseen. Kirja on luettu myös Tahaton lueskelija -blogissa.

10 kommenttia:

  1. Oli ihana lukea sinun ja Heaneyn "yhteiselosta." Hieno runoilija.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Omppu! Heaney vei mennessään. Hänen runonsa ovat hyvin vahvoja, ja näissä esimerkeissä oli vasta raapaisu teemoista. Historian kokeminen ja eläminen on huimaa.

      Poista
  2. Minulle jäi näistä Irlanti-aiheisista kirjoista, ei vähiten tästä, mieleen usko keijuihin ja haltioihin. Vainonen taisi kirjassa kertoa, että orapihlajapensasta pidetään Irlannissa pyhänä, sen kun uskotaan olevan keijujen asuinpaikka. Uusista James Joyce -suomennoksista olisin suositellut Dublinilaisia. Siinä on onnistunutta ryhmädynamiikan kuvausta, eli miksi asiat ihmisten kohdatessa menevät kuten menevät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Dublinilaisia on tuossa lukuvuorossa, mutta taitaa olla Saarikosken suomennos. Kunhan tämä runokuukausi loppuu, on sen vuoro.

      Orapihlajissa asuvat keijut jäivät minunkin mieleeni. Samoin perinteiset maatyöt ja nuo luut. Vahvaa runoutta!

      Poista
    2. Luin irlantilaisten kirjoittajien teksteistä vielä Lorna Byrnen kirjan Enkeleitä hiuksissani. Halusin lukea jonkun naiskirjoittajan tekstiä ja mieluiten iloisesta aiheesta. Ei ehkä ihan nappivalinta, joskin oli mielenkiintoista tietää ihmisestä, joka kertoo näkevänsä enkeleitä. Oikeasti olisi kiinnostanut Marie Jonesin näytelmä Kiviä taskussa (Stones in His Pockets), jonka näin Kuopion teatterissa, mutta ei sitä taida kirjana suomeksi löytyä, eikä muitakaan Jonesin tekstejä, valitettavasti. Näytelmän suomenkielisessä versiossa muuten siteerataan erästä Seamus Heaneyn runoa, joka ei ole mukana tässä kokoelmassa.

      Poista
    3. Olen yrittänyt lukea tuota Lorna Byrnen teosta, mutta en päässyt alkua pidemmälle. Sen sijaan Kiviä taskussa - näytelmän olen nähnyt Martti Suosalon ja Mika Nuojuan esittämänä kolme kertaa. Se on niin hyvä, hauska ja koskettava. Heaneyn runoa en muista.

      Kieltämättä irlantilaisia naiskirjailijoita on tullut vähemmän vastaan. Iris Murdoch kiinnostaisi kovasti.

      Poista
  3. Tätä tekstiäsi olen kovasti odotellut, kun tiesin sinun lukevan Heaneyn kirjaa - ja ooh, miten upeasti tästä kirjoitat! Lukukokemuksen intensiivisyys välittyy vahvana, ja lisäksi kirjoitat niin houkuttelevasti, että sait aikaan kahdenlaisen kuumeen: päästä heti Irlantiin, sekä päästä lukemaan tämän kirjan. <3 Sinun Irlannin-matkastasi tulee aivan unohtumaton, olet tehnyt (ja teet) niin vaikuttavan pohjatyön irlantilaisen kirjallisuuden parissa, että tuleva matka tulee olemaan kaikella tapaa juovuttava ja värisyttävä (enkä puhu nyt alkoholista, vaikka kieltämättä oikein laskettu Guinness irkkupubissa on melkein ekstaattinen kokemus :).

    Kuulepas ystäväni! Lainasin eilen niin lumoavan Irlannin-matkakirjan, että se sinun on _ihan pakko_ lukea ennen matkaa, vaikkei se olekaan irkkukirjallisuutta. Kyseessä on Heinrich Böllin Päiväkirja vihreältä saarelta, ja vaikken ole ehtinyt lukea muutamaa ensimmäistä sivua enempää (koska kuljen näinä päivinä pääasiallisesti Janssonin ja Dovlatovin (!) matkassa), ehdin jo lumoutua ihan täysin. Ja koska Böll on nobelisti, sopii kirja luettavaksi jo ihan haasteiden nimessä. :)

    Ihanaa hiihtolomaviikkoa! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Sara! Toivon tosiaan, että pääsen Irlannissa nauttimaan tunnelmasta ja Guinnessistäkin. Heaney vaati hidasta lukemista, mutta ai, miten palkitsevaa se oli. Maaseutumuistot, historia, kaikki oli niin väkevää. Löysin kirjastosta lisääkin Heaneyn runoja...

      Kiitos Böll-vinkistä! Kuulostaa houkuttelevalta! Löysin alennusmyynnistä toisen nobelistin, Llosan Keltin uni -nimisen teoksen. Sekin vaikutti kiinnostavalta.

      Janssonia ja Dovlatovia! Ihanaa! Minullakin on täällä venäläistä kirjallisuutta kesken. Aivan erityylistä, mutta niin venäläistä.

      Poista
  4. Mieleenpainuvaa runoutta, todellakin! :) Kaunis, innostava juttu, Elina! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Kaisa Reetta! Nämä runokuvat jäävät todellakin mieleen ja vaikuttavat kauan.

      Poista

Kiitos kommentista!