maanantai 15. syyskuuta 2014

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon, 2001
Kansi: Päivi Puustinen
Sivuja: 199
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Mäen talo on valaistu ja lämmin. Ravut ovat helakanpunaisia ja tarjoiluvati aseteltu vihreäkuvioiselle pöytäliinalle riisipaperilampun alle. Jimi on sekoittanut gintonicit. Kaikki ovat hilpeällä tuulella, varsinkin Klaus, joka on saaliista hyvin ylpeä, varsinainen sankari. He maistelevat juomia hitaasti. Heillä ei ole kiire. (S. 61.)

Joel Haahtela on kirjailija, jonka tuotanto on järjestelmällisesti livahtanut ohitseni. Monta kertaa olen ollut tarttumaisillani kirjailijan teoksiin, mutta aina on jokin muu kirja kiilannut ohitse. Viime vuosina olen vähän jopa säästellyt hänen kirjojaan, koska blogiaikanani olen törmännyt niin ylistäviin arvioihin niistä, että odotukset ovat vain nousseet.

Arvatkaapa harmittiko - suorastaan hävetti - kun Hämeenlinnan kirjojen yössä tapasin kirjailijan ja minun oli myönnettävä, etten ollut vielä lukenut yhtäkään hänen teoksistaan. Kotona tartuin heti toimeen, sillä Haahtelan Naiset katsovat vastavaloon on ollut hyllyssäni kymmenisen vuotta.

Mitä sain? Sain kepeän, eurooppalaisen tunnelmaromaanin henkäyksen. Kirja oli helppolukuinen, kuin höyhenen leijailu auringonvalossa. Mietin jo, onko tämä minun makuuni turhankin kevyttä, mutta sitten eteeni tuli tällainen kuvaus: Kaksi naista istuu keittiössä, jonka verhot ovat vaaleankeltaiset, auringon haalistamat. Kohta niihin tarttuisi talven pimeys, niin kuin ihmisten mieliin ja valosta tulisi vain kaukainen muisto, joka kutistuisi kohti keskitalven hiljaista hetkeä. (S. 82.)

Tällaisten lauseiden ansiosta olin valmis seuraamaan Lilianin ja Klausin ensimmäistä aviovuotta vaikka maailman tappiin. Kirja pysäytti ajan pieniin hetkiin, joiden takaa saattoi aistia suuria, yksityisiä oivalluksia.

Myönnän että Haahtelan tyyli kilpailee kovin raskaassa sarjassa minun mieltymyksissäni. Olen leimautunut kotimaisen kirjallisuuden painoon. Kesän vaikuttavimmat kirjat minulle olivat Anni Kytömäen Kultarinta ja Tove Janssonin Kesäkirja. Kultarinnan luonnonkuvaus, joka jatkaa perinteistä suomalaisen kirjallisuuden luontokuvausta ja jonka tunnistin myös Kesäkirjasta, on jotain, josta en saa tarpeekseni. Olen myös vankkumaton kansankuvauksen ihailija. Siinä lajissa taas Joelin kaima Lehtonen on sykähdyttänyt minua sydänjuuriani myöten Putkinotkollaan. Kuinka Lilian ja Klaus pystyisivät ikinä kilpailemaan Rosinan ja Juutaksen kanssa? Vaarana on pinnallisen hipaisun tuntu. Mutta. Voihan ihminen ihastua. Ja luulenpa, että näin tässä nyt kävi. Ihastuin 70-lukuiseen, ylemmän keskiluokan painottomaan elämään, joka viihtyy tuokioissa, aistii elämän valoja ja varjoja kovin herkästi.

Onhan Haahtelan tyylissä jotain tuttua. Ensimmäisenä mieleeni nousi Monica Fagerholmin Ihanat naiset rannalla, joka teki minuun aikanaan suuren vaikutuksen. Siinäkin kerrotaan kauniiden naisten ystävyydestä ja astellaan hymy hymyltä kohti tragediaa. Haahtela on kuitenkin keveämpi, leijailee sisätiloissa ja taloissa, aistii tilan. Toinen kirjan päähenkillöistä Klaus on lupaava arkkitehti, joka näkee muovissa tulevaisuuden. Ja samalla tavalla kuin muovi on osoittautunut kuplaksi, myös Klausin ja Lilianin avioliitto osoittautuu sellaiseksi. Yllättäen kirja onkin ajankuvauksena varsin onnistunut.

Naiset katsovat vastavaloon keskittyy rakkauden keveyteen, ensimmäisiin tuoreen avioliiton kuukausiin, joihin ulkomaailma viiltää salaperäisen särön. Kirja kertoo ihmisistä, joitten elämä tarvitsee särön, joitten elämän tyhjyys suorastaan huutaa ongelmia ja elämäntuntua. Ystäväpariskuntien kummalliset suhdekiemurat tuntuvat kiehtovan onnellista paria, on kuin ongelmat vetäisivät heitä puoleensa kuin valo yöperhosia.

Vaikka ihastuin tähän Haahtelan romaaniin, en vielä lisää kirjailijaa suosikkilistalleni. Luulen, että hänen uudemmat kirjansa säväyttävät syvemmältä. Aion ilman muuta lukea Haahtelan kirjoja lisää - varmaan kaikkikin.

Kirjan ovat lukeneet myös Mari A, Katja, Liisa, Karoliina ja Zephyr.

12 kommenttia:

  1. Ihanaa, että pidit, vaikket vielä täysin ihastunutkaan.

    Naiset katsovat vastavaloon on Traumbachin oheilla kepeintä Haahtelaa. Kokeile seuraavaksi vaikka Lumipäiväkirjoja, Perhoskerääjää tai Katoamispistettä, joista etenkin viimeksi mainittu on jo kauempana kevyestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pidin kyllä, ihastuin, ei tämä kylmäksi jättänyt. Ehkä kuitenkin odotin vielä enemmän.

      Takuulla tartun myös miehen muihin kirjoihin. Katoamispiste odottaakin hyllyssä, mutta haluaisin lukea myös Siekkistä ennen sitä.

      Poista
  2. Minäkin olen lukenut Haahtelalta vain tämän - nyt vuoroaan odottaa Tähtikirkas, lumivalkea ja ehkäpä aikanaan muutkin. Minulle jäi tästä teoksesta jonkinlainen syvän kepeyden tuntu: sellainen, että Haahtela sanoi ehkä enemmän kuin sanansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Syvä kepeys" on hyvä määritelmä tälle kirjalle. Taitavasti Haahtela punoi pinnan alla liikkuvia voimia. Ilman muuta syvyys on juuri näennäisessä kepeydessä.

      Poista
  3. Mukavaa, että päätit tutustua Haahtelaan. Minä luin häntä ensimmäistä kertaa reilu vuosi sitten, ja ihastuin kovin, mikä yllätti minut täysin, sillä en ole suuri (jos yhtään) kotimaisen kirjallisuuden ystävä. Sittemmin olen saanut kasaan neljä luettua Haahtelaa, joista viimeisin oli pienoinen pettymys (se uusin). Nyt en ole vähään aikaan edes harkinnut lukevani Haahtelaa, ehkä sain pienoisen ähkyn. =D Mutta varmasti taas jossain vaiheessa palaan herran pariin. Tätä lukemaasi kirjaa en ole lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haahtela-ähky ei kuulosta ollenkaan vaaralliselta. Taidan yrittää samaa. Kiinnostuin kovin.

      Jotain hyvin eurooppalaisen oloista tässä kirjassa oli. Ehkä Haahtelan tyyli sopiikin siksi sinulle, jos et muuten perusta kotimaisesta kirjallisuudesta.

      Poista
  4. Mukava kuulla, että Haahtele ei osoittautunut yhtään hullummaksi tuttavuudeksi. Minusta aina tuntuu, että Haahtelan lukemiseen tarvitaan ihan tietty mielentila, jos ihan tosissaan haluaa päästä sisälle hänen luomiinsa maailmoihin. Katoamispistettä minäkin suosittelen. Tosin se ei johdu pelkästään Haahtelasta itsestään. Vaan [tähän jääköön pieni mysteeri] ...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katoamispiste kiinnostaa kovin, koska sekin on tuossa omassa hyllyssä hankittuna. Nyt kiinnostaa vielä enemmän...

      Tietty mielentila myös syntyy Haahtelan lukemisesta, luulen minä. Pieniin hetkiin ja melankolisiin tunnelmiin upposi huomaamattaan

      Poista
  5. Minä olen lukenut vain pari Haahtelan kirjaa. Elenasta pidin kovasti, Lumipäiväkirjoista en niinkään. Joskus vielä luen lisää.

    Haastan sinut limerikkirunoilemaan! http://suketus.blogspot.fi/2014/09/l-niinkuin-limerikki-haaste.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elenaakin on minulle kovasti kehuttu. Vakaasti aion minäkin lukea paljon lisää Haahtelan kirjoja.

      Kiitos haahteesta - ei kun haasteesta. Totta kai osallistun!

      Poista
  6. Minä en ole lukenut Haahtelalta mitään, sillä en oikein tiedä iskeekö miehen runollinen tyyli, mutta tämä sama kirja löytyy kyllä silti omastakin hyllystä lukemattomana. Kiva lukea tällainen arvio, niin ehkä uskallan tuohon vielä tarttuakin ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tämä ollut niin runollista kuin odotin, vaan hyvinkin selkeää kerrontaa ja sitten noita kauniita, selkeitä ajatuksia ja hetkiä. Tartu ihmeessa tähän kirjaan, Katri, tästä on hyvä aloittaa.

      Poista

Kiitos kommentista!