torstai 30. tammikuuta 2014

Kjell Westö: Kangastus 38

Kjell Westö: Kangastus 38, 4. painos, 2013
Alkuteos: Hägring 38
Suomentaja: Liisa Ryömä
Kustantaja: Otava
Sivuja: 330
Mistä sain kirjan: joulupukki toi


Kjell Westön Kangastus 38 oli vuoden 2013 Finlandia-ehdokkaana ja tuli Blogistanian Finlandia 2013 -äänestyksessä toiseksi. Kirjaa on blogattu paljon ja siitä on pidetty paljon - eikä suotta.

Olen aiemmin lukenut Westöltä kaksi teosta, Leijat Helsingin yllä ja Missä kuljimme kerran -Finlandia-voittajan. Pidin molemmista, ja varsinkin Missä kuljimme kerran on jäänyt hyvin mieleeni. Silti kumpikaan lukemistani kirjoista ei ole noussut suosikkeihini, sillä ne ovat olleet kerronnaltaan turhan verkkaisia ja laveita minun makuuni. Kangastus 38 puolestaan ei ollut verkkainen ollenkaan. Oikeastaan se loppui liian nopeasti.

Kangastus 38 -teoksen tapahtumat sijoittuvat vuoden 1938 Helsinkiin. Westö on kuvannut Helsingin tuttuun tapaansa tarkasti ja ajanmukaisesti. Lukija voi turvallisin mielin siirtää itsensä kirjan miljööseen ja luottaa siihen, että esimerkiksi Munkkiniemen maisemat on piirretty, kuten ne tuolloin olivat. Kahvilat, tanssiravintolat, elokuvateatterit, vastavalmistunut Olympiastadion, kaikki ovat kohdallaan. Myös ajan ihmisiä, esimerkiksi elokuvatähtiä ja poliitikkoja, on mukavasti siroteltu tarinaan, ja vilahtaapa tänä vuonna juhlittava taiteilija Tove Janssonkin romaanissa pari kertaa. Fakta ja fiktio sekoittuivat herkullisesti päähenkilön ja taiteilijan kohtaamisessa - onhan saaristosssa souteleva faunin näköinen nainen kuin kangastusta hänkin?

Kirjan ulkoiset puitteet ovat moitteettomat, mutta ennen kaikkea kirjassa kartoitetaan Suomen ja Euroopan henkistä tilaa. Ajassa virtaavia aatteita peilataan suomenruotsalaisen sivistyneistön kautta. Ja kyllä ne ovat ahdistavia aatteita. Euroopassa natsi-Saksa marssii Itävaltaan ja uhoaa joka suuntaan. Sodan uhka leijuu ilmassa, ja Suomen on valittava puolensa. Saksa on parempi vaihtoehto kuin kommunistinen Neuvostoliitto. Mutta Saksan suurvaltapolitiikassa on eräs juonne, joka ei istu suomalaisen sivistyneistön aatteisiin, ja se on juutalaisten halveksinta, rotuopin toteuttaminen, jota kammoksutaan.

Teoksessa on kaksi päähenkilöä, asianajaja Claes Thune ja hänen sihteerinsä, Matilda Wiik. Thune edustaa suomenruotsalaista porvaristoa ja sivistyneistöä, jonka ystäväpiiri, Keskiviikkokerho, koostuu kuudesta hyväosaisesta porvarismiehestä. Rouva Matilda Wiik puolestaan edustaa suomenruotsalaisia työläisiä. Sanomattakin on selvää, että tästä asetelmasta on pakko palata kaksikymmentä vuotta ajassa taaksepäin, ja se aika on kuin suoraan helvetistä. Näiden kahden yhteiskuntaluokan tasa-arvoinen kohtaaminen on mahdotonta vuonna 1938 vuoden 1918 tapahtumien takia, ja vaikka liberaali ja hyväsydäminen Thune edustaa kaikkea hyvää ja kaunista, mitä eurooppalaisesta sivistyksestä on jäljellä, se ei riitä. Se ei riitä, koska vastassa ovat 20 vuoden takaiset julmuudet.

Thune muistelee huhtikuuta 1918, jolloin saksalaiset järjestivät Helsingissä voitonparaatin ja hänkin oli ystävineen juhlimassa valkoisten voittoa. Tunnelma oli tuolloin kuitenkin totinen: Ehkä kuoleman majesteetti pani helsinkiläiset tuolloin vaikenemaan, kuoleman majesteetti ja koston? Monet olivat jo heittäneet henkensä molemmilla puolilla, se tiedettiin. Mutta sitä ei vielä tiedetty - vaikka ehkä aavistettiin - että moni sodan hävinneistä kuolisi ja moni voittaja muuttuisi pyöveliksi ennen kuin elämä saattoi taas asettua rauhanomaisiin uomiinsa. (S. 150.)

Westö kirjoittaa hienostuneesti. Jotain eurooppalaisen helppoa hänen tekstissään on, ja vaikka aihe on raskas, siitä puuttuu suomenkielisen kirjallisuuden synkkyys. Silti kirja ei ole missään nimessä kevyt. Hienostunut kerronta korostaa tapahtumien julmuuksia. Liisa Ryömän suomennos on tarkkaa ja elävää, 1930-lukua sykkivää: sanavalinnat, esimerkiksi palttoo, istuvat aikakauteen.

Jossain vaiheessa ajattelin, että luen trilleriä. Kirjassa on vetävä juoni ja jännitys säilyy kirjan loppuun asti. Mutta juoni ei ole kuitenkaan pääasia. Kirjassa on paitsi elävää ajankuvaa, myös ikiaikaisia teemoja. Yksi kantava teema on yksinäisyys, joka vainoaa molempia päähenkilöitä: toinen on petetty ja toinen on jätetty. Vaikka päähenkilöt kurottavatkin toistensa yksinäisyyteen, ei todellista yhteyttä löydy. Kumpikin jää omien kangastustensa vangiksi.

Toinen hallitseva teema on mielenterveys - mitä kauheuksia ihminen voi kestää hajoamatta. Kirjan päähenkilö, hillitty ja vakaa rouva Wiik on joskus jotain muutakin - joskus huolehtiva ja ystävällinen Matilda, joskus arvaamaton ja oikukas Miljaneiti. Toinen mielenterveytensä kanssa kamppaileva henkilö on Keskiviikkokerhon juutalaisjäsen, herkkä taiteilija Jary, jonka mieli horjuu juutalaisvainojen levitessä Euroopassa. Yksi kirjan pysäyttävimpiä kohtia on, kun hän esittää Keskiviikkokerholaisille erään valokuvan jonka pahuus lamaannuttaa kerholaisetkin. Se henkii Euroopan tilaa ja niitä kauheuksia, joita vielä oli edessäpäin. Kuva on Saksan miehittämiltä alueilta, ja siinä on nöyryytetty juutalaisia siten, että heidät on pakotettu siivoamaan katua polvillaan hammasharjoilla. Ympärillä saksalaissotilaat ja tavalliset kansalaiset riemuitsevat:  Muuan kaunis nuori nainen yllään kevättakki ja huivi oli nostanut pikku tyttärensä olkapäilleen, jotta tyttö näkisi esityksen paremmin. Naisen katse oli suunnattu ylös ja sivulle, hän katsoi tytön osoittelevaa etusormea ja hänen katseensa uhkui rakkautta. (S. 110.)

Molemmat mielen järkkymiset ovat seurausta äärettömästä epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta, kohtuuttomuudesta. Rouva Wiik muistuttaa asianajaja Thunea: Toivottavasti ette pahastu, rouva Wiik sanoi, mutta minua hämmästyttää, että te luulette että oikeudenmukaisuus on jotain itsestään selvää. Oikeudenmukainen kohtelu on etuoikeus. (S. 126.) Oikeudenmukainen kohtelu ei ollut Suomen sisällissodassa hävinneiden etuoikeus, eikä toisen maailmansodan aikana juutalaisten etuoikeus.

Westön uusin kirja on kuitenkin osoitus kaunokirjallisuuden voimasta: Teoksessa on kuvattu urheilukilpailuja upouudella Olympiastadionilla. Kisojen sadan metrin juoksukilpailun voitti juutalainen urheilija, mutta hänet julistettiin kilpailussa neljänneksi, koska katsomossa istui saksalaisvieraita. Urheilijoiden nimet on teoksessa muutettu, mutta tapahtuman taustalla on tositapaus. Väärä tuomio on vihdoin oikaistu: Suomen Urheiluliitto on korjannut tuloslistan. Kaunokirjallisuus voi tuoda edes hitusen oikeudenmukaisuutta sinne, missä sitä ei aikanaan ollut.

Kirjaa on luettu melkein jokaisessa kirjablogissa. (Linkitän lisää sitä mukaa, kun ehdin): Eniten minua kiinnostaa tie, Täällä toisen tähden alla, P. S. Rakastan  kirjoja, Opuscolo, Kirjainten virrassa (joka raportoi Helsingin kirjamessujen lukupiiristä), Mari A:n kirjablogi, Leena Lumi, Ilselä, Kulttuuri kukoistaa, Kannesta kanteen ja La petite lectrice.

Osallistun kirjalla Suketuksen Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

tiistai 28. tammikuuta 2014

Blogistanian parhaat kirjat on valittu

Tässä ovat Blogistanian parhaat kirjat vuonna 2013:




Blogistanian Finlandia

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu




Blogistanian Globalia 

Haruki Murakami: 1Q84









Blogistanian Kuopus 

Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta



Blogistanian Tieto

Tuula Karjalainen: Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta



Onnea voittajille!






Lisää tuloksia ja kommentteja voittajista löytyy näistä osoitteista: 


Blogistanian Finlandia: Kirjavinkit

Blogistanian Globalia: Kirjasfääri

Blogistanian Kuopus: Les! Lue!

Blogistanian Tieto: Luetut, lukemattomat


Luettua elämää -blogin ehdokkaat löytyvät täältä. (Blogistanian parhaat kirjat 2013 -valinnan äänestysohjeet voi käydä tarkistamassa vaikkapa täältä.) Blogistanian Tieto -voittaja, Tuula Karjalaisen Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta, sai minulta täydet 3 pistettä ja Blogistanian Finlandia -voittaja, Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, sai minulta yhden pisteen. Blogistanian Globalian ja Blogistanian Kuopuksen voittajia en ole lukenut.

Kirjablogien ehdokaslistoilta voi käydä poimimassa toinen toistaan mielenkiintoisempia uutuuskirjoja omille lukulistoilleen!

Vuosi 2013 oli loistava kirjavuosi - toivottavasti tästäkin vuodesta tulee sellainen!


maanantai 27. tammikuuta 2014

Blogistanian parhaat kirjat 2013 -ehdokkaani

Luettua elämää äänestää: 

Blogistanian Finlandia, Globalia, Kuopus ja Tieto 2013


Luin viime vuonna yhteensä 30 vuoden 2013 uutuuskirjaa, joista suomalaisia aikuisten kirjoja oli 10 ja ulkomaisia kuusi, lastenkirjoja oli 12 ja lisäksi tietokirjoja oli kaksi. Voin siis äänestää kaikissa Blogistanian 2013 -kategorioissa.

Jokaisen kategorian ehdokaslistaan sai nimetä kolme kirjaa. Listan ensimmäinen kirja saa äänestyksessä 3 pistettä, toinen 2 pistettä ja kolmas 1 pisteen.

Jään kiinnostuneena odottamaan äänestystuloksia, jotka ilmestyvät huomenna 28.1.2014 näissä blogeissa:

Blogistanian Finlandia: Sallan lukupäiväkirja

Blogistanian Globalia: Kirjasfääri

Blogistanian Kuopus: Les! Lue!

Blogistanian Tieto: Luetut, lukemattomat





1. Hannu Väisänen: Taivaanvartijat  (3 p.)

Taivaanvartijat oli taivaallinen lukukokemus. Se lumosi minut aistillisuudellaan ja hauskuudellaan. Väisänen nauttii kerronnasta, ja hän on syvällisen ironian, myös itseironian, taituri.

2. Leena Krohn: Hotel Sapiens (2 p.)

Hotel Sapiens oli kutkuttavan älykäs mestariteos. Ironiaa ei puutu tästäkään teoksesta. Se pohtii ihmisyyttä ja jättää jälkeensä toivon. Hieno, kansainvälisen tason kotimainen kirja.

3. Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (1 p.)

Taivaslaulun vaikuttavuus on sen kauniissa kielessä ja tabuja rikkovassa sisällössä. Listalleni se pääsi äitien, ja ennen kaikkea masentuneiden äitien, äänenkannattajana. Jos jokin viime vuoden kirjoista voi muuttaa maailmaa, tässä tapauksessa parantaa naisen asemaa vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä tai auttaa masentunutta ihmistä tai hänen läheisiään, se on tämä kirja.  

















1. John Irving: Minä olen monta (3 p.)

Minä olen monta oli minulle lukemisen juhlaa alusta loppuun. En voi vastustaa Irvingin tyyliä ja taitoa.  Minä olen monta on vahvasti yhteiskunnallinen, leikkisä, koskettava ja mukavan irstaskin. Irving yhdistää poskettomaan tyyliinsä Shakespearen draamat, ihmisten monet roolit ja sukupuolisuuden sellaiseksi sekamelskaksi, että en voinut kuin nautiskella. Kirjailija ottaa kantaa homoaviolittojen puolesta, ja toivon, että tämäkin kirja lisää maailmaan suvaitsevaisuutta.

2. Yiyun Li: Kulkurit (2 p.)

Kulkurit oli silmät avaava ja riipaiseva kirja Kiinasta. Yiyun Li kutoo herkkiä  ihmiskohtaloita niin taidokkaasti, että lukijan sydäntä puristaa. Ihmisten haparoivat elämänliekit, jotka totalitarismi sammuttaa, jättävät sieluun pysyvän jäljen.  

3. Anna Poznanski: Vii5i (1 p.)

Vii5i oli minulle vuoden paras dekkari. Se on hallittu kokonaisuus, jossa huikea jännitys rakennetaan geokätköilyn varaan. Se on innostuneesti kirjoitettu ja innostuneesti käännetty - ilo lukea!

















1. Laura Lähteenmäki: Iskelmiä (3 p.)

Iskelmiä kertoo siitä, miten kova halu nuorella tytöllä on tulla rakastetuksi. Se on aito ja kunnioittavasti kerrottu kasvutarina, joka jokaisen äidin ja tyttären pitäisi lukea.

2. Jussi Siirilä: Barrikadikesä (2 p.)

Barrikadikesä oli vuoden löytöjäni. Nauroin ääneen, sillä niin vetävästi ja hauskasti Siirilä kertoo Maya-sankarin elämästä. Silti kirja käsitteli myös vakavia teemoja. Loistava kokonaisuus! Tällaisia kirjoja tarvitaan herättämään tavallisten varhaisnuorten lukuinto.

3. Hannu Mäkelä: Ääni, joka etsi Laulua (1 p.)

Ääni, joka etsi Laulua nousee kolmoseksi kauniin kerrontansa ansiosta. Yksinäisyydestä voi kurkottaa kohti ystävyyttä ja yhteyttä. Kirja rohkaisee seikkailuun.







1. Tuula Karjalainen: Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta (3 p.)

Tuula Karjalaisen Tove Jansson -elämäkerta on selkeä ja taidokas kokonaisuus. Se on havainnollinen ja innostuneesti kirjoitettu tietokirja, jota piti ahmia kuin romaania.

2. Katja Jalkanen ja Hanna Pudas: Rivien välissä, Kirjablogikirja (2 p.)

Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen Rivien välissä -kirjablogikirja kävi suoraan kirjabloggaajan sydämeen. Se antoi intohimoisille lukijoille äänen.




Valinnat olivat siinä, mutta edelleen tekee mieli hehkuttaa kotimaista kirjavuotta: Jari Tervon Esikoinen, Asko Sahlbergin Herodes, Kjell Westön Kangastus 38 (bloggaus tulossa), Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta sekä Vilja-Tuulia Huotarisen runokokoelma Seitsemän enoa olivat hyvin lähellä Finlandian kärkikolmikkoa. Riikka Pelon Jokapäivänen elämämme on tuossa vasta aloitettuna. Monta muutakin hyvää jäi lukulistalle, ja huomenna julkaistava äänestyslista varmasti kasvattaa lukulistaa entisestään.

Lastenkirjoista Heli Laaksosen ja Elina Warstan Aapine putosi aivan viime hetkellä neljänneksi, vaikka sekin on upea teos. Enkä voi moittia takuuvarmoja viihdyttäjiä, Tatua ja Patua, Heinähattua ja Vilttiossua, Ellaa tai Risto Räppääjääkään. Kyllä on ollut lasten kanssakin kirjallinen juhlavuosi!

Tänä vuonna aion jättää uutuuksien metsästämisen vähälle ja keskittyä irkkukirjallisuuteen, Tove Janssoniin ja nobelisteihin. Toivottavasti kuitenkin pääsen äänestämään joka kategoriassa ensi vuonnakin.

Hyviä kirjoja talvipäiviinne!


torstai 23. tammikuuta 2014

Lukemisesta ja bloggaamisesta - haastavia kysymyksiä




Sain tällaisen ihanan kukan Kirjasähkökäyrän Mailta ja mukana seurasi kysymyksiä kirjallisuudesta ja bloggaamisesta. Kiitän haasteesta! Sama haaste löysi minut myös Mustikkakummun Annan kautta. Kiitos myös hänelle!

Olen pyöritellyt näitä kysymyksiä mielessäni jo jonkin aikaa, mutta en silti ole varma, vastaisinko huomenna samoin. Tänään tunnelma on kuitenkin tällainen:

Tässäpä Main mukavat kysymykset:

1. Miten muuten käyttäisit ajan, joka sinulla kuluu kirjabloggaamiseen?

Todennäköisesti käyttäisin tämän ajan kotitöiden tekemiseen tai käsitöihin. (Harrastukseni seuraukset voi nähdä, kun luo silmäyksen kaaokseen ympärilläni. Intohimoni eivät todellakaan kohdistu taloustöihin.)


2. Mitkä ovat viisi kirjaa, joista pidät eniten kirjablogissasi?



3. Onko sinulla jokin inhokkikirja, mistä et pitänyt, mutta luit kuitenkin?

Osaan yleensä jättää inhokkikirjan kesken, mutta lukupiirikirjathan on luettava, eikös vain. Ehkä viime vuosien työläin lukukokemus minulle on ollut Riku Immosen HD-miehen seikkailut. Huh. Humanistin painajainen.


4. Mitä muuta harrastat kirjojen lukemisen ja niistä bloggaamisen lisäksi?

Harrastan liikuntaa: työnnän vauvaa rattaissa ahkerasti ja käyn jumpissa aina, kun vain suinkin pääsen. Kutominen on myös kivaa, mutta kausittaista, ja teatterissa käyn mahdollisimman paljon, mutta siihenkin ehti tulla melkein vuoden tauko vauvan myötä.


5. Onko sinulla ikioma lukupaikka ja millainen se on?

Ikioma lukupaikkani on oma sängynpuoliskoni, jossa on melko ruuhkaista. Joudun jakamaan sen lasten kanssa, joten en ole ihan varma, onko se edes omani.

6. Kuuluuko lukemiseesi herkuttelu, musiikin kuuntelu tai jokin muu kiva puuhastelu?

Herkut, musiikki tai muut puuhat unohtuvat tyystin, kun luen (ks. kohta 1). 


7. Käytätkö lukuharrastukseesi paljon rahaa? Riittääkö esim. tuhat euroa kaikkeen (sisältää messut ym ihanat lukuasut ja villasukat)?

Kyllä riittää 1000 euroa tähän harrastukseen. Ostan kirjoja paljon, mutta yleensä alennuksesta. Kirjasto on tullut taas rakkaaksi bloggaamisen myötä, sillä uutuudet löydän sieltä. Lukeminen taitaa olla suhteellisen halpa harrastus.

8. Missä säilytät kirjojasi?

Olisi helpompi vastata kysymykseen, missä en säilytä kirjoja. Jääkaappi ja sauna ovat varmaan ainoat paikat, joissa niitä ei ole. Pöydät, kaapit, kirjahyllyt - kaikki paikat ovat täynnä kirjoja.

9. Annoitko joululahjaksi kirjoja? Minkä nimisiä?

Joululahjaksi äidille lähti Laila Hirvisaaren Me Katariina, kummitädille Kristiina Harjulan Pispalan kiviä, miehen veljelle Jari Tervon Esikoinen, ystäville R. L. Stevensonin Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimailla ja Alice Munron Kerjäläistyttö. Lapsille lähti Tove Janssonia, Mauri Kunnasta ja vaikka mitä. Käärin varmaan parikymmentä kirjapakettia tänäkin jouluna. On ihanaa antaa lahjaksi kirja.

10.Mikä on hienointa lukuharrastuksessasi (uudet kirjat, messut, kirjablogi, kirjastot, oma aika, tarinat, kirjoista kirjoittaminen, klassikot, kirjapiirit...)

Hienoninta on aina vaan lukeminen. Mutta olen ikionnellinen lukupiireistä ja blogistani, jotka ovat entisestään rikastuttaneet lukemistani.

 

Ja tässä Annan heittämät pähkinät:

1. Missä ja mihin aikaan vuorokaudesta yleensä luet?

Luen aina kun vain mahdollista, mutta eniten öisin, kun muut nukkuvat.


2. Kerro jokin lapsuuden lukumuistosi.

Näitä on aika monta, mutta parasta oli, kun äiti luki siskolleni ja minulle ääneen Pupu Tupunaa, Pekka Töpöhäntää ja muita kuvakirjoja.


3. Luetko runoja, ja jos luet, niin kuka on suosikkirunoilijasi?

Toki luen runoja. Wislava Szymborska ja Johanna Venho ovat suosikkejani.


4. Perinteinen kirja, äänikirja vai e-kirja? Miksi?

Perinteinen kirja ehdottomasti. En osaa keskittyä äänikirjoihin ja e-kirjoja varten tarvitsisin lukulaitteen, joka on kyllä harkinnassa. (Ks. kohta 8 edellisestä listasta.)


5. Mikä kirja on vaikuttanut sinuun eniten? Miksi?

Kyllä se on ollut jokin lastenkirja, Pikku prinssi tai Marikki ja Kesäkummun Tuikku, joita luin uudestaan ja uudestaan. Ne opettivat lukemaan. Lukemisen nautinto on niistä peräisin.


6. Missä kirjallisessa matkakohteessa haluaisit käydä?

Olen lähdössä Dubliniin ensi kesänä. Maltan tuskin odottaa.


7. Minkä lajityypin kirjoja et missään nimessä lue?

Kioskikirjallisuudesta sain joskus yliannostuksen, eikä romanttinen kirjallisuus tahdo oikein sytyttää. Ja alleviivaavat selviytymistarinat tyyliin Tuhat loistavaa aurinkoa tai Little Been tarina suututtavat minua.


8. Vaikuttaako kirjan ulkoasu osto- tai lainauspäätökseesi?

Kirjan ulkoasu vaikuttaa jonkin verran. Hyvä esimerkki ovat Adichien kirjat, joita kansien perusteella olen pitäyt viihdekirjoina. Ilmeisesti eivät ole.


9. Mikä on mielestäsi kaunein tai vaikuttavin kirjan nimi?

Minua eivät säväytä mitkään kauniit kirjan nimet - ne lähinnä aiheuttavat puistatuksia. Olen ennemminkin tiiviin otsikoinnin ystävä: Jää, Nälkävuosi, Herodes. Mitäpä niihin lisäämään. Ja kyllä vaikuttaa.


10. Mitä kirjaa suosittelet minulle?

Voisinpa suositella Asko Sahlbergin Herodes-järkälettä. Vaikka kaikille.


Sitten heitän tämän kukan ja haasteen eteenpäin kirjallisten kysymysten saattelemana Toisen tähden alla -blogiin Jaanalle, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan Annalle ja Tea with Anna Karenina -blogiin Nooralle:

1. Miksi päätit ruveta bloggaamaan?
2. Mikä blogiteksteistäsi on sinulle rakkain - minkä kirjoitit sydänverelläsi?
3. Mikä on paras kirjamuistosi?
4. Romantiikkaa vai jännitystä?
5. Kenet kirjailijan haluaisit tavata ja mitä hänelle sanoisit?
6. Mikä oli lapsuutesi tärkein kirja?
7. Kuinka paljon käytät päivässä aikaa lukemiseen ja bloggaamiseen?
8. Mikä kirja sai sinut viimeksi nauramaan ääneen?
9. Mikä kirja sai sinut viimeksi itkemään?
10. Minkä kirjan lukemista odotat erityisesti tänä vuonna?


Ihania talvipäiviä kaikille!


keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Kiva, kun olet täällä

 
Kiitän Opuscolon Valkoista kirahvia tällaisesta mukavasta tunnustuksesta ja piristyksestä! Voin myös todeta, että kiitos samoin, Valkoinen kirahvi. Ihanaa, että kirjoitat blogiasi! 
 
Tämä kuva ja teksti on tervehdys ja kiitos kaikille sivuilla viereileville lukijoille - kiva, kun olette täällä! On aina ihmeellistä, että jaksatte lukea ajatuksiani kirjoista. Jokainen lukija ilahduttaa ja jokainen kommentti, joka teksteihin tulee, on osoitus siitä, että kirjoista ollaan kiinnostuneita. Hyvistä kirjoista kannattaa pitää elämää. Ja ennen kaikkea: hyviä kirjoja kannattaa lukea!
 
 
Lähetän tämän tunnustuksen eteenpäin näille ahkerille bloggaajakollegoilleni ja -kommentoijilleni:
 
 

Kiva, kun olette täällä!

tiistai 21. tammikuuta 2014

Riikka Pelo Metsossa 20.1.2014


Finlandia-palkinnon voittanut Riikka Pelo vieraili Tampereen pääkirjastossa, Metsossa, maanantaina 20.1.2014. Kun kuulin vierailusta, ajattelin, etten uskalla yrittääkään päästä paikalle, sillä en ehtisi mitenkään lukea Pelon kirjaa Jokapäiväinen elämämme, jonka sain joululahjaksi. Ystävät kuitenkin houkuttelivat minut mukaansa, joten kaappasin kirjan laukkuuni ja lähdin mukaan - josko vaikka omistuskirjoituksen tohtisin pyytää. Onneksi lähdin. Finlandia-voittajaa haastatteli kirjailija Vilja-Tuulia Huotarinen, ja oli ilo kuunnella kaunista keskustelua kiinnostavasta kirjasta.

Tilaisuus alkoi otteella, jonka Riikka Pelo luki Finlandialla palkitusta kirjastaan Jokapäiväinen elämämme. Ote määritteli heti tunnelman: nyt ollaan suuren kirjallisuuden äärellä. Kieli oli niin kaunista, että se tuntui pysäyttävän ajan.

Vilja-Tuulia Huotarinen määritteli tunnelmansa Pelon kirjasta vertaamalla lukukokemustaan helmistä tehtyyn käsirenkaaseen, jonka helmet ravistellaan teoksen sivuille. Jokapäiväinen elämämme kertoo venäläisestä runoilijasta, Marina Tsvetajevasta ja hänen tyttärestään Aljasta. Kirjailija kertoi, kuinka hän oli ajatellut kirjansa kertovan ennen kaikkea äidin ja tyttären suhteesta, mutta oli huomannut sen mahdottomaksi. Hänen oli ollut pakko ottaa myös järjestelmä, Neuvostoliitto, mukaan teokseen, koska perheen kohtalosta on olemassa selvät dokumentit, joita ei voinut lopulta ohittaa, vaikka ne olivat karmeita.

Riikka Pelo kertoi kirjoitusprosessistaan jotenkin niin elävästi, että ainakin minä suorastaan haltioiduin. Kaikesta huokui kunnioitus runoilijaa ja hänen tytärtään kohtaan. Kirjailija kertoi, että hän etsi Aljalle sopivaa ääntä lähes vuoden verran ja saman verran kului myös Marinan äänen löytämiseen. Hän sanoi kuulostelleensa kieltä ja etsineensä sopivaa tilannetta ja paikkaa, jossa kuuluisi henkilöiden "läsnäolo ja hengitys", mutta kesti kauan, ennen kuin naiset "päästivät hänet elämäänsä". Lopulta raskaus oli olotila, joka tuntui olevan kuvattavalle oikea lähtökohta. Sitten löytyi myös tilanne, johon kirjailija äidin ja tyttären sijoitti.

Vilja-Tuulia Huotarinen kertoi lukeneensa kirjaa myös romaanina kirjoittamisesta. Marinalla ja Aljalla oli suunnitelmissa kirjoittaa yhteinen teos, josta on säilynyt Marinan kirjoittamia otteita nimellä Jokapäiväisen ennusmerkit. Aljan osuudesta ei ole säilynyt dokumentteja. Huotarinen sanoi, että hän kuvitteli Jokapäiväisen elämämme lopulta siksi kirjaksi, jonka äiti ja tytär ehkä olisivat voineet kirjoittaa. Riikka Pelo myönsi, että jotain sentapaista hänelläkin oli mielessään - hän halusi kirjoittaa ikään kuin Aljan osuuden.

Yleisö kysyi, kävikö kirjailija monta kertaa Venäjällä kirjoittamisen aikana, ja Pelo kertoi käyneensä Venäjällä elämässään kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla hän oli ollut kaksi viikkoa pioneerileirillä lapsuudessaan ja toisella kerralla hän oli käynyt tarkistamassa kirjaansa varten Moskovan rakennuksia ja oikeita kävelysuuntia. Hän oli käynyt myös Moskovan lähellä katsomassa taloa, jossa Tsvetajevojen perhe asui väärällä nimellä ja johon sijoittuvat kirjan traagisimmat tapahtumat. Paikka oli ollut kiinni ja vihainen koira oli estänyt tarkemman tutustumisen taloon. Hämmästyttävää on, että Pelo ei puhu eikä ymmärrä venäjää. Mietin, miten valtava työ on ollut materiaalin haalimisessa ja käsittelyssä!

Tilaisuuden jälkeen sain kuin sainkin kirjailijalta omistuskirjoituksen kirjaani ja luvan kuvata hänet blogiini. Odotan malttamattomana, että pääsisin lukemaan Pelon kirjan. Luvassa on mitä ilmeisemmin jotain häikäisevän kaunista: haastattelun lopuksi Vilja-Tuulia Huotarinen näytti meille kevyen ranneliikkeen, jolla käsirenkaan helmet lähtevät putoamaan.

 

Tässä on kuvattuna kirjabloggaajan onnen hetki ja kirjahyllyn uusi aarre. 

 

Kiitos kirjailijalle!


sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Leo Tolstoi: Kuinka hanhi jaetaan

Leo Tolstoi: Kuinka hanhi jaetaan. Satua ja totta, (koottuja tarinoita 1800-luvulta)
Kuvittaja: Matti Pikkujämsä
Suomentaja ja kokoaja: Martti Anhava
Kustantaja: Otava, 2008
Sivuja: 95
Mistä sain kirjan: joulupukki toi lapsille

Leo Tolstoin pieni kirjanen Kuinka hanhi jaetaan on tarttunut mukaani jostain kirja-alesta hauskan ulkonäkönsä ansiosta. Matti Pikkujämsän retrohenkinen kuvitus on sekoitus oranssia, ruskeaa ja valkoista ja kokonaisuutena vastustamaton. Ostaessani kirjaa tarkistin kirjailijan nimen pariinkin kertaan: Leo Tolstoi. Kyllä se on hän - Anna Kareninan ja Sodan ja rauhan kirjoittaja, 1800-luvun venäläistaituri, arvostettujen klassikoiden ja tolstoilaisuuden isä. Onko hän kirjoittanut satukirjan? Ja miten kirja on päätynyt tällaiseen kuosiin?

Vastaus hämmennykseen löytyy kirjan lopusta, johon on lisätty pieni tietoteksti kirjailijasta. Leo Tolstoi (1828 - 1910) kirjoitti paitsi rakastetut klassikkonsa, myös lukemistoja lapsille, joita hän opetti kotikylässään. Lukemistoihin hän kokosi mukaelmia kansantarinoista. Lisäksi hän on kirjoittanut luonnontieteellisiä lastuja (kuten kirjassa niitä nimitetään), pieniä selityksiä luonnonilmiöistä. Nämä on kirjasessa siroteltu satujen väliin esimerkiksi otsikoilla Mistä tuuli tulee?, Miksi ikkunat huurtuvat ja mistä kaste tulee?, Aurinko ja lämpö, Aistit. Erityisesti Tolstoi tuntuu rakastaneen puita, joiden kasvusta hänellä on monta tarinaa. Luonnonilmiöiden tarkastelu ja niiden ihaileva ihmettely istuvat hienosti elämää kunnioittavan tolstoilaisuuden aatteeseen. Tällaiset lukemistot ovat varmasti toimineet hyvin opetusmateriaalina 1800-luvulla.

Kirjan sadut ovat mainoita. Niissä on kansantarinoiden väkevää tuntua ja paikoin hämmentäviä opetuksia. Huijareiden henki on herkässä ja kiittämättömyys on todellakin maailman palkka, niin että lopuksi kuolla kupsahdetaan. Saduissa opetetaan myös sääliä ja anteeksiannon suurta voimaa - perin tärkeitä inhimillisiä tunteita, jotka tekevät ihmisistä ihmisiä. Esimerkiksi Piispa ja rosvo -sadussa rosvo jää kiinni piispan hopeinen kynttilänjalka ryöstösaaliinaan. Piispa rientää paikalle pelastamaan ryöväriä kiinniottajien kynsistä. Hän ojentaa roistolle toisenkin kynttilänjalan: "Miksi sinä, mies hyvä, otit vain toisen mukaasi? Minähän annoin sinulle molemmat." Silloin rosvo alkaa itkeä ja katuu tekoaan. Kirjaan nimeen viittaava satu Miten talonpoika hanhet jakoi on puolestaan venäläisen kansanluonteen ja huumorin hieno tiivistelmä.

Matti Pikkujämsän kuvitus täydentää luonnontieteelliset tekstit, mutta myös lyhyet ja oudotkin tarinat pieniksi taideteoksiksi. Jokainen aukeama on pieni seikkailu. Kuten kuvasta näkyy Sodan ja rauhan kirjoittaja on halutessaan osannut tiivistää tarinan neljään (!) virkkeeseen.


Kirja on kaikin puolin erikoinen, mutta siitä tuli melkoinen yllättäjä. En olisi voinut parempaa iltasatukirjaa keksiä kuusivuotiaalle pojalleni, joka rakastaa jännittäviä tarinoita ja toisaalta on kiinnostunut luonnonilmiöistä, kuten kaikki lapset. Hänen pyynnöstään parhaita satuja piti lukea siskoillekin, koska ne olivat niin kiehtovia. Jää, vesi ja höyry -ilmiöiden lukeminen sai välillä ääneenlukijan pään höyryämään, mutta lapset vain kuuntelivat tyytyväisinä. Ehkäpä tällaiset pienet tietoiskut solahtivat mukavasti heidän satumaailmansa sekaan. Lukemistot oppikirjoina ovat olleet ehkä toimivampia kuin nykyiset oppiainerajoitteiset tietokirjat.

Eipä silti, oppi meni perille aikuisellekin. Nyt kun pakkaset vihdoin alkoivat, olen Leo Tolstoin ansiosta täysin selvillä siitä, miksi eteisessä syntyy mieletön veto, kun aukaisee ulko-oven. Tarvitsin tämänkin havainnon tekemiseen hyvin seikkaperäisen, lapsille suunnatun selityksen. Kiitos siis Tolstoille vuosisadan taakse siitä, että katselen ympäristöäni taas vähän valppaampana, pikkuisen uusin silmin!



Kuinka hanhi jaetaan -kirjalla sain puolivahingossa yhden suorituksen lisää Jaanan Venäjää valloittamana -haasteeseen. Olen tästä hykerryttävästä venäläislöydöstä suorastaan innoissani.

perjantai 17. tammikuuta 2014

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva, 1991
Alkuteos: Småtrollen och den översvämningen, 1945
Suomentaja: Jaakko Anhava
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 54
Mistä sain kirjan: joulupukki toi lapsille



Hän kertoi, millaista oli ollut kun hän oli pieni, kun muumipeikkojen ei tarvinnut vaeltaa kauheitten metsien halki ja järvien poikki löytääkseen asuinpaikan.
  Niinä aikoina he asuivat yhdessä talonpeikkojen kanssa ihmisten kodeissa, yleensä kaakeliuunien takana. (S. 15.)

Tove Janssonin Muumit ja suuri tuhotulva on ensimmäinen muumikirja. Jansson alkoi kirjoittaa muumitarinoita talvisodan aikaan vuonna 1939, jolloin hän halusi paeta ankaria aikoja aivan omaan mielikuvitusmaailmaansa. Maalaaminen ei sujunut, mutta tarinoita syntyi omaksi iloksi. Muumipeikon hahmo, jota Jansson oli jo piirtänyt jonkin aikaa, sai ympärilleen muita hahmoja, jotka yhdessä lähtivät seikkailemaan. Syntyivät muumipeikot. Kirja ilmestyi ensi kerran vasta vuonna 1945, kun eräs ystävä houkutteli Janssonin kokeilemaan, josko tarina julkaistaisiin. Loppu on historiaa. 

On vähän kummallista, että Muumit ja suuri tuhotulva ilmestyi suomeksi vasta vuonna 1991. Tarina ei ehkä ole niin vetävä kuin myöhemmissä kirjoissa, mutta on tällä kirjalla ansionsa. Tässä ensimmäisessä kirjassa nimittäin kerrotaan, missä muumipeikkoja asuu ehkä edelleenkin. Heidän alkuperäinen asuinpaikkansa on kaakeliuuni - ja jotain samaahan on kaakeliuunin muodossa ja muumitalossa, jonka Muumipappa perheelleen rakentaa. Muumit ja suuri tuhotulva paljastaa, miten Muumilaakso löytyi ja kuinka muumiperhe päätyi sinne asumaan.

Ensimmäinen muumitarina on hyvin samanlainen kuin viimeinenkin muumikirja, kuvakirja Vaarallinen matka. Molemmissa tehdään matkaa, jonka varrella kohdataan luonnonkatastrofeja ja vaelletaan halki pelottavien paikkojen. Muumit ja suuri tuhotulva -kirjassa matkalle lähtevät Muumipeikko ja hänen äitinsä (kirjassa ei aluksi  käytetä nimitystä Muumimamma, mutta loppupuolella löytyy jo tuttu nimitys), jotka etsivät Muumipeikon isää, joka on noin vain lähtenyt hattivattien mukaan ja hylännyt heidät. Muumipeikon äidillä on kuitenkin aavistus, että isä on pulassa, ja hänet täytyy pelastaa.

Seikkailu vie Muumipeikon ja hänen äitinsä pimeään metsään ja mustaan veteen, jossa heitä uhkaa Suuri käärme. He seikkailevat myös vanhan herran ihmeellisessä puutarhassa, jossa kaikki on tehty herkuista: Mutta kun Muumipeikko painoi kätensä lumeen, hän huomasi heti ettei se ollutkaan lunta vaan jäätelöä. Ja vihreä ruoho, joka murtui hänen jaloissaan, oli hienoa kehrättyä sokeria. Joka puolella niittyä virtasi kaikenvärisiä puroja, jotka kuohuivat ja poreilivat kultahiekkapohjan päällä. - Vihreää limonaatia! huusi Nipsu, joka oli kumartunut juomaan. - Ei se ole vettä , se on limonaatia. (S. 18)  Minulle tuli tästä maasta heti mieleen Roald Dahllin Jali ja suklaatehdas -kirja. Samanlainen herkkuparatiisihan on myös tehtaanjohtaja Vili Vonkalla. Lieneekö sattumaa? Vanhassa herrassa ja Vili Vonkan hahmossa on myös jotain samaa. (Dahlin kirja on vuodelta  1964. Yritin etsiä tietoa, milloin Muumit ja suuri tuhotulva olisi käännetty englanniksi, mutta en yhtäkkiä sitä löytänyt. Tietääkö joku?)

Muumit ja suuri tuhotulva on satu, jossa on kaikki perinteiset sadun ainekset. Hahmot seikkailevat, kohtaavat matkalla sekä ystäviä että vihollisia, auttavat toisiaan selviytymään, saavat tehtävän suoritettua ja kaikki käy lopulta onnellisesti. Mutta kuvataiteilijan satukirjassa on yksi piirre ylitse muiden, ja se on tietysti kuvitus.

Muuumit ja suuri tuhotulva on herkästi kuvitettu. Tuula Karjalainen kehuu Tove Jansson -elämäkerrassaan Janssonin viivaa aivan erityisen kauniiksi, ja tässä kirjassa sitä saa ihailla. Myöhemistä muumikirjoista tämän kirjan kuvitus poikkeaa hiukan tyyliltään, sillä
kuvituksessa on mukana paratiisisaarten kukkia, hedelmäpuita ja muun muassa palmu, jota tarinassa ihmetellään. Myös eksoottinen marabuherra on juonessa mukana. Jansson suunnitteli aivan tosissaan muuttoa ja taiteilijasiirtokunnan perustamista Marokkoon tai Tonga-saarille. Hän säästi sitä varten rahaakin. Haaveet jäivät piirrettyjen eksoottisten kukkien tasolle, mutta tässä kirjassa ne vielä elävät. Tarinassa jopa nukutaan kaktuksen alla, vaikka ympäristö suorastaan lotisee märkyyttään tuhotulvan seurauksena!

Muumit ja suuri tuhotulva -kirja siis aloitti Muumien tarun ja esitteli hahmoista muumien ohella Nipsun, hemulit ja hattivatit. Kirjaa on nyt luettu blogeissa paljon, esimerkiksi Opuscolossa, sillä Jansson-juhlavuoden kunniaksi varmaan aika moni on ottanut tavoitteekseen lukea kaikki muumikirjat tämän vuoden aikana. Alusta on hyvä aloittaa.

Osallistun kirjalla sekä Facebookin Tove Jansson -juhlavuosi 2014 -haasteeseen että Opuscolon Vuosi Toven matkassa -haasteeseen.



keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Asko Sahlberg: Herodes

Asko Sahlberg: Herodes, 2013
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 680
Mistä sain kirjan: joulupukki toi





"Sinun osasi on olla ruhtinas ja minun osakseni annettiin olla opettaja. Pyysikö kumpikaan meistä osaamme?" (S. 639.)

Näin kysyy galilealainen profeetta Jeshua Herodes Antipakselta, Juudan maakuntien, Galilean ja Perean ruhtinaalta. Herodeksen korviin on kantaunut tieto hänen maakunnassaan kulkevasta profeetasta, joka lietsoo ihmisiä Rooman valtaa vastaan ja kyseenalaistaa myös isien uskon opit ja ylipappien vallan Jerusalemissa. Herodes kuulustelee Jeshuaa, mutta ei pidä tätä ollenkaan vaarallisena kapinallisena. Kuinka tuosta länkisäärisestä, pienestä miehestä voisi olla kansanjoukkoja villitsemään!

Asko Sahlbergin Herodes on lukunautinto.  Se oli vuoden 2013 Finlandia-palkintoehdokas eikä todellakaan ansiotta. Romaani hipoo täydellisyyttä. Se on aarre lukijalle, jota historia kiinnostaa. Kirja on myös kaunokirjallisesti ansioitunut: Henkilökuvaus on uskottavaa ja syvällistäkin, teksti tarjoaa filosofista pohdintaa ja esteettisiä elämyksiä. Dialogi on paikoin suorastaan herkullista, ihmissuhteissa on ironiaa, lämpöä, intohimoa ja ristiriitoja, ja juonenkäänteitäkin on riittämiin. Ja se historia, se elää.

Kirjan minäkertoja on Herodes Antipas, Herodes Suuren poika. Hän kertoo tarinaansa preesensissä, nykyhetkessä vanhana miehenä, jolle alkaa kertyä vastoinkäymisiä: palatsin viljassa on matoja, lähipiiri kärsii myrkytysoireista, vanhuus tuntuu luissa, profeetan kuolema ei jätä rauhaan. Välillä Herodes uppoaa muistoihinsa. Silloin kerronta muuttuu imperfektiin. Hän muistelee lapsuuttaan isänsä hovissa, mutta ennen kaikkea nuoruuttaan Roomassa. Vaikuttava on se hetki, jolloin Herodas ymmärtää, että hänestä tulee ruhtinas. Valta humalluttaa nuoren miehen, mutta tuo saman tien pelon elämään. Ne huonosti nukutut yöt, pelko siitä, että joku vie vallan pois. Hallitsijalle salamurha on todennäköisempi kuolinsyy kuin vanhuuteen riutuminen.

Finlandia-ehdokkaista juuri Herodes kiinnosti minua eniten, sillä luin ennen joulua Bulgagovin Saatana saapuu Moskovaan -klassikon, jossa yhtenä osana seurataan Jerusalemissa Pontius Pilatuksen päivää, jona hän luovuttaa Jeesuksen kansan käsiin. Sahlberg johdattaa Herodeksenkin kohtaamaan Jeesuksen samana päivänä. Mutta Herodes ei suostu ottamaan vastuulleen Jeesuksen tuomitsemista, sillä hän on jo oppinut jotain. Suurten profeettojen kohtalot lepäävät näiden kahden maallisen vallan edustajan harteilla: Herodes on vastuussa Johannes Kastajan kuolemasta ja Pontius Pilatus Jeesuksen kuolemasta. Sahlberg antaa Herodeksen pohtia, että molemmat kuolemat olivat suuria virheitä, joita myös suurmiehet tekevät. Valtaa on käytettävä, kun sen on osakseen saanut, mutta silti, myös valtias on heikko, erehtyväinen ihminen.

Herodes tapaa Rooman keisarit Augustuksen, Tiberiuksen ja Caligulan joiden valtaan hänen pitää alistua. Keisarit ovat omalla tavallaan hulluja pelkureita kaikki. Heidän päähänpistojensa ja hysteerisen pelkonsa alamaisina häärii koko valtava imperiumi. Myös neljännesruhtinas Herodes. Herodeksen palvelija Joosafat saa romaanissa kuitenkin äänensä kuuluviin. Hän ymmärtää isäntäänsä, rakastaa tätä enemmän kuin hän itse itseään. Herodes on hyvä ruhtinas, vakuuttaa Joosafat. Hän pitää verot matalina, jotta Rooma ei pääse riistämään hänen maakuntiensa väestöä liiaksi, yrittää välttää kansaa tappavia sotia, jakaa rahojaan köyhille ja työllistää leskiä kotiavuksi, orjattariaankin hän yrittää käyttää petikavereinaan, koska tietää sen olevan orjan etu. Herodes on oman aikansa politiikan ja ajattelumaailman vanki, sattunut ruhtinaaksi syntymään. Mutta mikään selittely ei auta, kun vadille asetetaan jotain niin painavaa kuin Johannes Kastajan pää.

Molemmat kirjailijat, Bulgagov ja Sahlberg, antavat suurmiestensä viehättyä profeettojen puheista. Sekä Bulgagovin Pontius Pilatus että Sahlbergin Herodes kaipaavat elämäänsä rauhaa, jota profeettojen olemuksesta ja opeista tuntuu löytyvän. Mutta heille kummallekaan ei rauhaa löytynyt heidän elinaikanaan, eikä sitä todellakaan tarjoa historiakaan. Vihatumpia miehiä saa historiasta hakea. Herodes Antipakselle valta ja julmuudet tulivat isän perintönä - tapattihan hänen isänsä Herodes Suuri ne kaikki alle kaksivuotiaat poikalapset (ja muutaman omansakin), koska pelkäsi uutta kuningasta. Kaikkinensa Sahlbergin Herodes on kiehtovaa ja ikiaikaista pohdintaa vallan olemuksesta.

Mutta Herodeksen viehätys ei ole pelkästään vallan pohdinnassa. Ruhtinas Herodes tekee teräviä havintoja uskonnoista ja jumalista. Yhteiskunnan rakenteet saavat myös osakseen kritiikkiä - Herodes ennustaa, että kaikki puolueet häviävät, kun ihmiset viisastuvat. Eihän kukaan voi uskoa vain yhden puolueen olevan oikeassa! Ihmisen elämä ylipäätään tiivistyy vanhenevan Herodeksen ajatuksissa: Joskus päivät soljuvat kuin unessa. Eivät painajaismaisina, eivät hempeinä, vain turtana taivalluksena, melkein tahdottomana hapuiluna eteenpäin sameassa vedessä. Heräät ja hämmästyt uuden aamun merkityksettömyyttä, sillä on taakse jääneiden aamujen kasvot ja se annakoi pitkää ja uuvuttavaa päivää, mutta samassa on jo ilta ja kallistut makuulle voipuneena, jälleen yhden päivän menettäneenä, jälleen pittaamatta sormiesi lomitse valuvien päivien katoamisesta. (S. 329.)

Kirjasta tuli minulle tärkeä myös tuttujen maisemien takia. Olen käynyt 11-vuotiaana Jerusalemissa ja Genesaretinjärven rannalla. Jerusalemin vanhan kaupungin rauniot (haaveammatikseni pamahti arkeologi tällä matkalla) ja Raamatun kertomusten tapahtumapaikat olivat vaikuttavia, samoin kaunis Genesaret (Galileanjärvi), jonka rannalle Herodes rakennutti kaupunkinsa Tiberiaksen ja oman palatsinsa, ja jonka maisemiin hän kotiutui. Rodos, joka on yksi kirjan tapahtumapaikoista, Rooman vallan aikaan tärkeä välisatama Juudan ja Rooman välillä, on minulle tuttu ja rakas lomakohde - eikä vähiten historiansa takia. Rodoksen suurmestarin linnassa poikkeaa Herodeskin. Caprin kauniilla saarella sijaitsi Rooman keisarien kesäpalatsi, jonne Tiberius vetäytyi asumaan ennen valtaan nousuaan. Keisarien kesäpalatsin "rakennusjätettä" olen ihaillut Axel Munthen huvilassa. Ja tietysti Rooma - ikuinen, kaunis ja paheellinen Rooma! Näen Herodeksen nuorena miehenä suurkaupungin vilinässä Forum Romanumilla ja Palatinuksella. Voin kuvitella mielessäni Suburan pahamaineisen kaupunginosan ja maistella vedellä laimentamatonta viiniä sen viinituvissa (mutta ilotalot jätän suosiolla väliin).

Luin romaania kolme viikkoa. Kirjasta tuli yksi suurista joulukirjoistani, joihin kuuluvat myös Sinuhe egyptiläinen ja Anna Karenina. Se on tiiliskivi, joka palkitsee lukijansa ja jossa on jokaiselle jotain mielenkiintoista. Minä taisin todellakin kiintyä Herodekseen, äkkipikaiseen, älykkääseen ja elämäänsä väsyneeseen mieheen. Viimeisen lukuviikkoni aikana hillitsin lukutahtiani, sillä en olisi tahtonut hyvästellä häntä. Mutta sinne hän jäi, 2000 vuoden taakse, ja minun on jatkettava elämääni ilman häntä.

Toisaalta, minä jään odottamaan Sahlbergin seuraavaa historiallista romaania. Aivan sama, minkä historiallinen ajankohdan hän valitsee tai kenestä historian suurmiehestä hän päättää kirjoittaa, olen valmis.


Herodes on luettu ainakin blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Booking it some more  ja Kulttuuripohdintoja sekä Assyriologin lifestyle -blogissa, jossa esitellään myös kirjaan liittyviä historiallisia taustoja.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Tove Jansson: Vaarallinen matka



Tove Jansson: Vaarallinen matka, 1977
Alkuteos: Den farliga resan
Suomentaja: Panu Pekkanen
Kustantaja: WSOY, 2011
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Tove Janssonin Vaarallinen matka on hänen viimeiseksi jäänyt kuvakirjansa, ja samalla viimeinen muumikirja ylipäätään. Tove Jansson -juhlavuoden kunniaksi olen päättänyt lukea Janssonin kirjoja mahdollisimman paljon tänä vuonna, ja kuvakirjoistahan on mukava aloittaa. Luin luku-urakkani pohjaksi viime vuoden puolella Tuula Karjalaisen kirjoittaman hienon elämäkerran Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta, jonka avulla tuntuu mukavalta tutkia muumihahmoja ja tutustua muuhunkin Janssonin tuotantoon.

Tarkoitukseni on lukea muumikirjat ääneen ja samalla kokea muumien kirjallinen maailma yhdessä lasteni kanssa. (Kerroin jo aiemmin, että lapsena vierastin muumikirjoja niiden synkkyyden takia, mutta ehkä olen vain aloittanut liian vaikeista muumikirjoista.) Muumithan ovat lapsilleni paljon tutumpia kuin minulle, sillä he ovat katsoneet japanilaista tuotantoa olevan Muumi-tv-sarjan jokaisen jakson, mutta minä olen nähnyt siitäkin vain osia.

Ensimmäinen tunne Vaarallinen matka -kirjan äärellä oli valoisan odottava. Päähenkilönä on Sanna-tyttö, joka alussa istuu nurmella kissansa kanssa ja kaipaa muutosta tylsyyteen. Hän laskee silmälasinsa nurmikolle ja kas kummaa, ne muuttuvatkin aivan uusiksi silmälaseiksi ja kun hän asettaa ne päähänsä, kissa alkaa muuttua ja maailma näyttää toiselta. Seikkailu alkaa - oikeastaan vaarallinen matka alkaa. Vaikka matka on pelottava, Sanna haluaa tehdä sen. Kirjan alku muistuttaa kovasti Liisan seikkailuja Ihmemaassa, jonka alussa Liisa syöksyy kaninkolon kautta uuteen maailmaan. Ettei vain Sannakin nukahda kesäpäivänä nurmikolle!

Kirja on kerrottu runomuodossa. Varsinainen tarina vie pelottavasta maisemasta toiseen, on luonnonmullistuksia jos jonkinalaisia - maanjäristys, tulivuoren purkaus ja lumimysrsky. Uhkaava tunnelma välittyy joka aukeamalla. Sannan kohtaamat ystävätkin ovat eriskummallinen seurue: Hemuli, Surku-koira ja Tiuhti ja Viuhti sekä myöhemmin Nipsu, jonka häntään ja hahmoon liittyy kirjan huumori.

Kerronta hyppelee mielestäni melko irrallisena tilanteesta toiseen ja keskittyy lähinnä tunnelmiin. Mutta mikäs siinä. Tärkeintä ovatkin kirjan kuvat! Ne ovat yksinkertaisesti upeita. Tuula Karjalainen kertoo niistä Tove Jansson -elämäkerrassa näin: Kirja on kokonaisilmeeltään hyvin erilainen kuin aiemmat kaksi kuvakirjaa. Päinvastoin kuin edelliset kuvakirjat se on enemmän maalarin kuin piirtäjän ja kirjailijan tekemä. Värit dominoivat ja viiva on väistynyt. Kirjallinen tekstikään ei ole enää niin tärkeä. Tove suorastaan iloittelee maalaamalla, antaa värien liukua toisiinsa ja synnyttää uusia sävyjä. (S. 254 - 55.)


Vaarallisen matkan kuumailmapallokuvista, joita on parilla viimeisllä aukeamalla, tulee mieleeni eräs kuvakirja, jossa seikkaillaan koko kirjan ajan kuumailmapallolla. Se on ruotsalaisen Sven Nordqvistin (Viirun ja Pesosen kirjailija ja kuvittaja sekä Mimmi Lehmän kuvittaja) kirja Siskoni on toista maata. Nordqvistin kirja toimii aivan samoin kuin Vaarallinen matka, matkallahan ollaan siinäkin. Tarina jää toisarvoiseksi, ja se lähinnä hypähtää tilanteesta ja tunnelmasta toiseen. Tärkeimmäksi nousevat  kuvat, jotka Nordqvistillä ovat täynnä riemastuttavia yksityiskohtia, pieniä piperryksiä, joita on mukava havainnoida kuvista. Aivan varmasti kuvataiteilija Nordqvist on kuvataiteilija Janssonin kirjat lukenut, ehkäpä poiminut kuumailmapallon juuri Vaarallisesta matkasta. Jonkinlaista kuvakirjallisuuden intertekstuaalisuutta tässä voisi olla.

Olen lukenut Vaarallisen matkan nyt kolme kertaa ääneen. Runomuotoon tulee selvä poljento, joka lieventää kirjan synkkyyttä. Huumoriakin tarinassa on mukana. Ja kun tämä vaarallinen matka on saavuttanut päämääränsä, ollaan niin kauniissa paikassa, että sydän iloitsee.

Lasten kanssa on hienoa tutkia Tove Janssonin kuvitusta. Kuvat ovat todellakin kuin taideteoksia. Ne ovat unenomaisia ja kiehtovia. Jokaista kuvaa pitää pysähtyä aistimaan kaikin tavoin. Ja kyllä niistä saatiin myös keskustelua aikaan. Tosin kaikkien meidän lukijoiden suosikiksi valikoitui kuitenkin kirjan toiseksi viimeinen kuva, se aurinkoisin ja ihanin. Siinä on jotain niin kaunista ja suloista, että kirjasta jää aivan hirvittävän aurinkoinen mieli, vaikka matka olikin jännittävä ja vaarallinen. Tuula Karjalainen tulkitsee kuvan merkityksen näin: Vain Muumilaakson kuvaus on ennallaan. Sen asukkaat ovat löytäneet toisensa ja ovat onnellisia aurinkoa ja kukkia täynnä olevassa laaksossaan. Tällä kuvalla Tove hyvästeli kaikki muumikirjojensa lukijat. (S. 255)



Näistä tunnelmista on kai hyvä palata alkuun, eli siihen aivan ensimmäiseen muumikirjaan, Muumit ja suuri tuhotulva, jota jo luemme hyvää kyytiä.  Vaarallisen matkan on lukenut ainakin Maija Kirjojen keskellä. Osallistun kirjalla sekä Facebookin Tove Jansson -juhlavuosi 2014 -haasteeseen että Opuscolon Vuosi Toven matkassa -haasteeseen.



perjantai 10. tammikuuta 2014

Nopola Sinikka ja Nopola Tiina: Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen, 2013
Kuvittaja: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 69
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Vilttitossu kuuli, kun Heinähattu kopisteli eteisessä.
 - Minä sain läksyjä! Heinähattu huusi iloisena.
Sitten hän harppoi yläkertaan työpöytänsä ääreen ja avasi reppunsa. Hän otti esiin aapisen, vihkon ja penaalin.
 - Mitä sinä teet? Mennään pihalle leikkimään, Vilttitossu sanoi.
 - En minä tule, minä olen nyt koululainen, sanoi Heinähattu. (S. 3.)

Sinikka Nopolan ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu - sarja on uudistunut. Salla Savolainen on kuvittanut kaksi sarjan viimeisintä kirjaa, tämän uusimman sekä Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koposen, joka on meillä lukematta. Kuvat ovat vallanneet entistä suuremman osan sivuista ja ne ovat värikkäitä. Kirjan kokokin on vähän kasvanut. Kokonaisuudessaan kirja on ulkoasultaan kuvakirjamaisempi kuin vanhat Heinähatut ja Vilttitossut.

Entäs sarjan sisältö? Onko sekin uudistunut? Jollakin tavalla on. Keskiöön nousevat entistä enemmän Kattilakosken lapset - tässä kirjassa päähenkilöksi nousee erityisesti Vilttitossu, nuorempi sisaruksista. Isä ja äiti Kattilakoski ovat selkeästi siirtyneet taustahenkilöiksi, kun aikaisemmissa kirjoissa heidän omalaatuinen ja boheemi ajatuksenjuoksunsa huvitti ainakin ääneenlukijaa. Alibullenin neidit ja poliisit, Isonapa ja Rillirousku, ovat sentään entisellään. Tarina on kuitenkin pelkistynyt ja entistä suoraviivaisempi, ikään kuin yksi selkeä seikkailu ilman sivujuonia.

Miltäs uusi Heinähattu ja Vilttitossu maistui? Toinen tokaluokkalaistytöistäni ahmaisi kirjan yhdeltä istumalta. Kysyin, oliko uusi Heinähattu ja Vilttitossu hyvä. Oli kuulemma oikein hyvä. "Mikä oli parasta?" kyselin. "Vilttitossu", oli tytön selkeä vastaus. Ja näin onkin. Vilttitossu tuo kirjaan vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Hän on villi ja kekseliäs luonnonlapsi, joka keksii jännittävimmät ja vähän tuhmatkin ideat.

Kirjaa luettiin ääneen vain kaksi iltaa, eli voisi sanoa, että se hotkaistiin. Yleisönä oli toinen tokaluokkalaisistani ja kuusivuotias poikani. Äkkiseltään Heinähattua ja Vilttitossua voisi pitää tyttöjen kirjallisuutena, mutta Vilttitossu on sen verran särmä ja vilkas tyyppi, että kyllä tämä kirja upposi kuin veitsi voihin myös poikakuulijalle. Naamioituminen, takaa-ajokohtaus ja hassut poliisit sopivat oikein hyvin pojan ajatusmaailmaan. Sisarusten välinen luonne-ero, josta saadaan tarinassa paljon irti, on kuvattu aidon tuntuisena. Heinähatun ja Vilttitossun keskinäinen sanailukin, sekin, kuinka riita syntyy, kuulosti tutulta - ihmekös, kun kirjoittajina ovat sisarukset.

Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen sopi meille erinomaisesti myös aiheeltaan. Isosiskojen koulunkäynti on eskarilaisen mielestä jännittävää ja välillä tuntuu vaikealta odottaa omaa kouluun pääsyä. Ärhäkkä koululainen käsitteli juuri pikkusisaren malttamattomuutta. Toisaalta kirjassa oli myös tietoa, eli kerrottiin mitä siellä koulussa oikein tehdään ja miten siellä ollaan, eli omalta osaltaan kirja voi lievittää kouluunlähtijän pelkoja - ja tarjoaa takuulla myös vapauttavaa naurua.

Ärhäkän koululaisen alkuasetelma on tämä: Heinähattu on päässyt kouluun, jossa kaikki on ihmeellistä ja mielenkiintoista ja kivaa. Opettajakin muistuttaa Lumikkia. Vilttitossu on kateellinen ja haluaisi itse kouluun. Niinpä hän keksii ovelan juonen, jolla järjestää itsensä mukaan Heinähatun luokan onkiretkelle.

Tarina on hauska, ja kuvat tekevät siitä vielä hauskemman, sillä niissä on liikettä ja ilmeikkyyttä. Lempikuvakseni nousi kuva isän ja äidin lukuhetkestä. Katsokaa nyt molempia, mutta erityisesti Hanna Kattilakosken autuasta hymyä!

Toivottavasti Heinähattu ja Vilttitossu saavat uudistuksen myötä yhä vaan lisää lukijoita. Tämäkin kirja on osoitus suomalaisen lastenkirjallisuuden vetovoimasta. Kyllä meillä viihdyttiin, naurettiin ja jännitettiin - juuri kuten hyvän tarinan kanssa pitääkin.

Kirja on luettu ainakin Sinisen linnan kirjastossa ja Lastenkirjahyllyssä.

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Alice Munro: Kerjäläistyttö

Alice Munro. Kerjäläistyttö. Tarinoita Flosta ja Rosesta, 1985
Alkuteos: The Beggar Maid, (Who Do You Think You Are?) 1977
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 259
Mistä sain kirjan: oma ostos


Se mitä hän ei koskaan sanonut kenellekään, ei koskaan uskonut kenellekään, oli että joskus hän mietti ettei se sittenkään ollut ollut sääliä tai ahneutta tai pelkuruutta tai turhamaisuutta vaan jotain aivan muuta, jotain sellaista kuin kuvitelma onnesta. - - Silloin oli kuin he olisivat ryömineet kahden aivan toisen, mutta silti aivan heidän näköisensä, ihmisen nahkoihin, kuin olisi ollut olemassa myös säteilevän kiltti ja viaton Rose ja samanalainen Patrick, jotka miltei aina jäivät arkipäiväisen minänsä varjoon. Ehkä Rose näki nimenomaan tuon Patrickin silloin kerran tyttönä ollessaan, kurkistaessaan Patrickin huomaamatta hänen tutkijankammioonsa. Ehkä. Rosen olisi pitänyt jättää hänet sinne. (S. 121 - 122.)

Alice Munron Kerjäläistyttö on ensimmäinen Munron teos, jonka olen lukenut. Munron viimevuotinen Nobelin kirjallisuuspalkinnon voitto teki hänestä ajankohtaisen kirjailijan, ja kun lukupiiriin valittiin seuraavaa kirjaa, Munroa tervehdittiin ilolla. Vaikeutena oli löytää kirja, jota kukaan piiriläinen ei ollut vielä lukenut, sillä Munro on ollut parinkin lukupiiriläisen kestosuosikki jo kauan ennen palkintoa.

Kerjäläistyttö kertoo alaotsikkonsa (Tarinoita Flosta ja Rosesta) mukaisesti kahdesta naisesta, Flosta ja Rosesta. Päähenkilö on Rose, jonka äitipuoli Flo on. Kirjassa on 10 tarinaa, jotka kertovat välähdyksiä Rosen elämästä. Ne etenevät kronologisesti, mutta eivät ole yhtä ja samaa tarinaa, vaan ikään kuin rakennuselementtejä, joista Rosen elämä koostuu. Rosen elämästä muodostuu jonkinlainen kokonaiskuva näiden tarinoiden varaan.

Mikä tehtävä Flolla sitten on? Flo edustaa Rosen eälmässä köyhää lapsuutta, alituista torailua ja valtapeliä, maalaisuutta - mutta myös huolenpitoa ja turvaakin. Flo on tavallinen, vahva, työkeskeinen ja kouluttamaton nainen, jonka vastavoimaksi rakentuu Rosen elämä, josta tulee ainaista pakenemista jostakin, oman itsensä etsimistä ja rakkauden janoamista. Rose käy koulua, menee naimisiin, eroaa, kokee rakkaussuhteita ja tekee uraa.

Rosen elämä on pintapuolisesti ja nopeasti kerrottuna modernin perusnaisen tarina. Mutta tapa, jolla tarina kerrotaan, on vertaansa vailla. Munrolla on totisesti taito tehdä päähenkilöstään ristiriitainen persoona, jonka elämä näyttäytyy välillä kipeänä, välillä huvittavana pyristelynä kohti onnea.

Rosen kipupisteitä ovat köyhä lapsuus ja epäonnistunut avioliitto, joista molemmista hän oppii kertomaan huvittavia tarinoita. Kirjan alkupuolen tarinat kertovatkin Rosen lapsuudesta kanadalaisen pikkukaupungin köyhässä kaupunginosassa. Esimerkiksi koululaisten julmat kiusaamiset ja nokkimisjärjestys on kuvattu suorastaan kylmäverisesti. Suosikkinovellikseni kohosi niminovelli Kerjäläistyttö, joka kertoo Rosen avioliiton tarinan - millaista tarkkaa havainnointia se onkaan! Puistattaa. Loput novellit sekoittuvat mielessäni, sillä niissä on aika monta Rosen rakkaussuhteiden kuvausta, jotka eivät oikein erotu toisistaan.

Lukupiiriläisten lukukokemukset olivat hyvin yhteneväiset. Kirjan alkupuoli lupasi hyvää, mutta loppu ei aivan lunastanut odotuksia. Oliko kirjan lopussa esiintyvä Rose todellakin sama Rose kuin kirjan alussa? Pohdimme, kuinka paljon ihmisen persoona ja koko elämäkin näyttäytyy erilaisena uusissa ihmissuhteissa. Voiko oikeastaan kenestäkään puhua samana persoonana koko elämää?

Lisäksi kaksi lukupiiriläistä huokasi näin: Kun aloin lukea, ajattelin, että osaisinpa kirjoittaa näin. Nobelisti on nobelisti. Miten syntyy vaikutelma, että lukee ihan tavallisen lauseen, mutta lukee kuitenkin paljon enemmän? Miten peruslauseeseen tai peruskerrontaan saadaan särö, pieni kivi, joka alkaa hiertää ja tekee tekstiin kitkan, mielenkiinnon, henkeäsalpaavan elämän tunteen. Kyseessähän oli tavallinen elämäntarina - vai onko mikään elämäntarina tavallinen?

Lukupiirin Munro-asiantuntijat vakuuttivat, että muut Munrot ovat vielä parempia. Kerjäläistyttö poikeaa nobelistin muusta tuotannosta, sillä sen novellit ovat saman naisen elämän osia. Loput Munrot ovatkin perinteisiä novellikokoelmia. Hykertelen tässä onnellisena, kun mietin, miten hienoja lukukokemuksia onkaan luvassa, jos tämä kirja on naisen heikompaa tuotantoa. Kaikki lukupiiriläiset totesivat, että tämä ei jää heidän ainoaksi Munrokseen.

Loppuun vielä herkkupala Munron kerronnasta. Kerjäläistytön viimeisessä tarinassa kerrotaan Ralph Gillespiestä, Rosen luokkatoverista, jonka kanssa Rosella on ollut sanaton yhteys koko kouluajan. Rose kohtaa Ralphin kotikaupungissaan vuosien jälkeen. Myöhemmin Rose lukee paikallislehdestä uutisen Ralphin kuolemasta: Rose ei kertonut kenellekään. Hän iloitsi siitä että oli edes yksi asia jota hän ei pilaisi kertomalla, vaikka tiesikin vaikenevansa yhtä paljon siksi, ettei hänellä ollut mitään kerrottavaa kuin kunnioittavaa häveliäisyyttä. Mitä hän voisi kertoa itsestään ja Ralph Gillespiestä? Mitä muuta kuin sen, että tämän elämä tuntui hänestä tutulta, tutummalta kuin niiden miesten joita hän oli rakastanut, piirua hänen omaansa paremmalta? (S. 259.)


Kerjäläistytön ovat lukeneet myös Tea With Anna Karenina -blogin Noora, jonka tiedän Munro-faniksi, Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus, Mustikkakummun Anna, Tarukirjan Margit, Kirjasähkökäyrän MaiKirsin kirjanurkan Kirsi, Juuri tällaista -blogin Ilse ja Opuscolon Valkoinen kirahvi.

tiistai 7. tammikuuta 2014

Vuosi kuvina ja vuosi 2013 haasteina


Haiharan kartanon ranta 7.1.2014 Kaukajärvellä

 

Kun haaste lähtee käsistä...


Nyt on mummulareissut tehty pohjoiseen ja etelään ja isommat lapset saateltu kouluun. Vihdoin pääsen purkamaan bloggausjonoa ja raportoimaan myös vuoden 2013 lukuhaasteista.

Koska vuosi 2013 oli ensimmäinen kokonainen bloggausvuoteni, en osannut alkuvuodesta edes ajatella haasteisiin osallistumista. Ainut lukuhaaste, johon tietoisesti lähdin mukaan oli Facebookin Koen 13 uutta kotimaista kirjailijaa vuonna 2013. Tartuin haasteeseen, sillä olin auttamattomasti pudonnut kärryiltä nykykirjallisuudesta ja ajattelin yleissivistää itseäni. Haaste lähti käsistä, sillä koin lopulta 34 uutta kirjailijaa vuoden aikana. Lista heistä ja lukemistani teoksista on tässä:

  1. Leena Krohn: Kotini on Riioraa; Hotel Sapiens
  2. Arne Nevanlinna: Marie
  3. Heidi Köngäs: Dora Dora; Hyväntekijä
  4. Tommi Melender: Ranskalainen ystävä
  5. Jenni Linturi: Isänmaan tähden
  6. Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
  7. Antti Tuuri: Pohjanmaa
  8. Jari Järvelä: Mistä on mustat tytöt tehty?
  9. Janica Brander: Lihakuu
  10. Suvi Valli: Ohijuoksija
  11. Joni Skiftesvik: Tuulenpesä
  12. Johan Bargum: Syyspurjehdus
  13. Marja-Leena Mikkola: Anni Manninen
  14. Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät
  15. Oiva Paloheimo: Tirlittan
  16. Kristiina Harjula: Pispalan kiviä
  17. Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta
  18. Enna Airik: Haavemaa
  19. Laura Lähteenmäki: Iskelmiä
  20. Kirsti Kuronen: 4x100
  21. Katja Kettu: Kätilö
  22. Antti Tuomainen: Parantaja
  23. Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun
  24. Jussi Siirilä: Barrikadikesä; Sekaisin Kreikasta
  25. Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua
  26. Benedict Zilliacus: Kertomus kadonneestas saaresta
  27. Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta
  28. Eve Hietamies: Yösyöttö
  29. Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
  30. Lea Pennanen: Piilomaan pikku aasi
  31. Netta Walldén: Ruben ja ratikkaralli
  32. Joel Lehtonen: Putkinotko
  33. Jarno Pennanen: Kulunut kultaviitta
  34. Arvid Järnefelt: Isänmaa

Kuten listasta näkyy, Leena Krohn, Jussi Siirilä ja Heidi Köngäs vaakuuttivat taidoillaan niin, että luin heiltä jokaiselta kaksi kirjaa. Leena Krohnista tuli kertaheitolla yksi lempikirjailijoistani. Moni muukin kirjailija pääsi yllättämään iloisesti. Vuoden 2013 esikoiskirjailijoita oli vain kaksi, Pauliina Rauhala ja Kristiina Harjula, mutta molemmilta odotan lisää tuotantoa. Lisäksi ainakin näiltä kirjailijoilta aion lukea lisää kirjoja: Antti Tuuri, Jari Järvelä, Jenni Linturi, Janica Brander, Joni Skftesvik, Laura Lähteenmäki, Antti Tuomainen, Inka Nousiainen, Joel Lehtonen ja Arvid Järnefelt. Aarteiden aarteeksi nousi Benedict Zilliacuksen Kertomus kadonneesta saaresta.

Lue ja syö, Aviolittojuonia ja 1800-luvun kirjallisuutta


Jo alkuvuodesta huomasin Lurun luvut -blogin Lue ja syö -haasteen, jota pidin vaikeana toteuttaa ja ajattelin, etten ainakaan siihen kykenisi. Kuinka ollakaan lukupiirikokoontumiset mahdollistivat herkuttelun. Niinpä Lue ja syö -haaste toteutui peräti kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran innoittajana oli Sergei Dovlatovin Matkalaukku, jonka neuvostoliittolainen elämänmeno johdatteli muutaman venäläisherkun ja usean venäläisjuoman äärelle. Toisen kerran innoittajana oli Jari Tervon Esikoinen, josta erityisesti kahvipöydän herkut jäivät mieleen.

Vuoden mittaan huomasin, että muutamat lukemani kirjat sopisivat joihinkin Blogistaniassa meneillään oleviin lukuhaasteisiin. Esimerkiksi Sinisen linnan kirjaston Maria haastoi lukemaan avioliittokirjallisuutta Avioliittojuonia-haasteellaan. Taisin saavuttaa kultahäät näillä viidellä kirjalla:

Avioerokirjoja: Johan Bargumin Syyspurjehdus ja Eve Hietamiehen Yösyöttö
Aviokriisikirjoja: Gillian Flynnin Kiltti tyttö
Avioliittokuvauksia: Joni Skiftesvikin Tuulenpesä  ja Joel Lehtosen Putkinotko

Avioliittoa tai avioeroa kuvattiin myös Pauliina Rauhalan Taivaslaulussa ja Kristiina Harjulan Pispalan kiviä -teoksessa, mutta niissä oli muitakin aiheita. Toki Yösyöttökin on enemmän vauvan kanssa selviytymistä ja Putkinotko koko Käkriäisten perheen tarina, mutta kyllä niistäkin selviää, että avioliittoja on monenlaisia...

Ofelia outolointu haastoi lukemaan 1800-luvun kirjoja :

Sain luettua haasteeseen vahingossa viisi kirjaa, ja koska neljällä kirjalla sai jo paronittaren arvonimen, niin kuittaan sellaisen itselleni näillä teoksilla:

R. L. Stevenson: Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimailla (1879)
R. L. Stevenson: Musta nuoli (1883)
Zacharias Topelius: Topeliuksen satuhelmiä (1865 - 1896)
Arvid Järnefelt: Isänmaa (1893)
Teuvo Pakkala: Lapsia (1895)

Kiitokset haasteiden emännille inspiroivista ja hauskoista haasteista!


Tämän vuoden haasteet


Eihän tätäkään vuotta voi elää ilman lukuhaasteita! Venäjää valloittamaan -haaste Jaanan Täällä toisen tähden alla -blogissa jatkuu 8.3.2014 saakka. Nyt olen lukenut jo neljä venäläiskirjaa! Ilman Jaanaa en olisi löytänyt Sergei Dovlatovia (Matkalaukku ja Meikäläiset) enkä olisi tarttunut Bulgagovin Saatana saapuu Moskovaan -klassikkoon.

Tove Jansson -juhlavuosi on meneillään sekä Facebookissa Les!Lue! -blogin Reetan innoittamana että Blogistaniassa Opuscolon Valkoisen kirahvin haastamana. Pohjaksi luin Tuula Karjalaisen upean Tove Jansson -elämäkerran. Vuoden mittaan aion lukea homssumaisesti kaikkea Tove Janssonin tuotantoa sekaisin. Ensimmäinen kuvakirja on jo luettu ja joulupukki toi lapsille muumikirjoja...

Kuinka ollakaan myös Jokken kirjanurkan isännöimä 14 nobelistia -haaste kiehtoo kovasti. Koska taustalla pyörii lukupiirin irlantilaiskirjailijoiden lukuvuosi, niin ensimmäisenä aion lukea irlantilaisnobelisteja, joita on peräti neljä. Heistähän on hyvä aloittaa.

Lukuvinkkejä otetaan vastaan kaikkiin näihin haasteisiin!

Hypätkää haasteisiin mukaan!