perjantai 10. kesäkuuta 2016

Suosikkidekkareitani vuosien varrelta

Monet monituiset kerrat olen ihmetellyt, mikä kumma saa minut, tuiki tavallisen humanistin, kuuliaisen kansalaisen ja neljän lapsen äidin, tarttumaan vapaahetkinäni dekkareihin. Eikö minua viihdyttäisi paljon paremmin romanttinen kirjallisuus, jossa uskotaan ikuiseen, lempeään ja rakkauden täyteiseen elämään, jossa on rinnalla se oikea, suuri rakkaus, jonka kanssa jaetaan arjen ilot ja surut? Sen sijaan ahmin murhia ja kummallisia rikoksia, hengästyn trillerien menossa, ihailen poliisien, salapoliisien tai etsivien työtä. Pelkään ja jännitän, kääntelen sivuja kuin huumattuna, ja pihisen kiukusta, jos joku tulee häiritsemään juuri jännittävimmällä hetkellä. Tiskit, pyykit ja pölyt jäävät jonnekin toiseen todellisuuteen, kun eläydyn mutkikkaaseen rikosvyyhtiin.

Kaikki alkoi jo alakoulusta, jolloin ahmin Enid Blytonin nuortenkirjasarjoja. Niissähän aina ratkottiin arvoituksia, joskus kunnon rikoksiakin. Suosikkejani olivat Seikkailu-sarja ja Salaisuus-sarja. Seikkailu-sarja, koska kirjat olivat mukavan paksuja, ja Salaisuus-sarja, koska niissä pukeuduttiin taitavasti valepukuihin. Luin toki kaikki saatavilla olevat Viisikot ja paljon myös SOS-kirjoja, joita pidin vähän lapsellisina. Lisäksi ahmin Kolme etsivää -sarjaa, josta kilpailin luokan poikien kanssa. Luokan kirjastoreissuilla nimittäin ryntäsimme ensimmäisenä katsomaan, oliko niitä palautettu hyllyyn. Ne olivat paljon jännittävämpiä kuin Neiti etsivä -sarjan kirjat, jotka kyllä nekin luin melkein kaikki. Tosin niitä on tainnut ilmestyä pilvin pimein lisää sitten 70-luvun lopun.

Nykyisin on sentään jotain rajaa rikoksillani, sillä en enää pysty lukemaan lapsiin kohdistuvista rikoksista ja raaimmat murhatarinat jätän suosiolla kesken. Yhden Patricia Cornwellin olen lukenut ja se riitti sitä lajia, sillä kirja oli mielestäni huonosti käännetty ja rikokset niin järkyttäviä, että en kestänyt enempää. Liian äijämäinen jännitys ei myöskään pure minuun, joten esimerkiksi Reijo Mäeltä olen lukenut vain yhden Vares-kirjan. Myös Ilkka Remeksen trillerit olen ohittanut viime vuosina, vaikka esimerkiksi Pääkallokehrääjä on edelleen yksi parhaita ikinä lukemiani jännäreitä. Ehkä iän myötä trillerien viehätys ylipäätään on vähentynyt, vaikka nyt Dekkariviikolla luinkin yhden uutuuden, Joakim Zanderin Uimarin.

Mitä sitten tekee hyvän dekkarin? Onko olemassa jokin kaava, jonka avulla voi tunnistaa lukukelpoisen jännityskirjan? Minulle tärkeitä ovat ainakin nämä asiat:

1. Juoni


Dekkarin juoni on kaiken a ja o. Jos juoni ei koukuta, on aivan turha käännellä murhatarinoiden sivuja, koska syvempää sisältöä niissä ei ehkä olekaan. Yllätystä ja vauhtia tarvitaan. (Tosin tästäkin periaatteesta on omalla suosikkilistallani pari poikkeusta. Niistä myöhemmin lisää.)

Juonenkuljetuksen mestari ylitse muiden on tietysti murhamamma Agatha Christie, mutta nykydekkaristeista Henning Mankell, Åke Edwardson, Jo Nesbo ja Ann Cleeves, sekä uusin tuttavuuteni Jussi Adler-Olsen ovat hyviä esimerkkejä. Kotimainen juonenkehittelijä yli muiden on viime vuosina ollut Jari Järvelä. Tarina kulkee, eikä lukija pääse pitkästymään.


2. Karismaattiset henkilöhahmot


Dekkarisarjojen menestys pohjautuu usein karismaattiseen rikoksen ratkaisijaan, olipa hän sitten salapoliisi, etsivä tai, kuten nykyään useimmiten, poliisi tai jopa naispoliisi. Pohjoismaisissa dekkareissa usein keskiössä on koko rikostutkimusryhmä, jonka jokaisella jäsenellä on omat ongelmansa ja vahvuutensa. Heidän henkilökohtaiset elämänsä on kuvattu hyvin todentuntuisesti, ja ihmissuhdekiemuroita riittää.

Tässä suosikkihahmojani vuosien varrelta:

Enid Blytonin Salaisuus-sarjan Pulla
Enid Blytonin Viisikko-sarjan Pauli ja Tim
Agatha Christien neiti Marple
Agatha Christien Hercule Poirot
Ann Cleevesin Jimmy Perez
Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes
Åke Edwardsonin Erik Winter
Arnaldur Indridasonin Erlendur
Martti Yrjänä Joensuun Timo Harjunpää
Seppo Jokisen komisario Koskinen
Leena Lehtolaisen Maria Kallio
Henning Mankellin Kurt Wallander
Jo Nesbon Harry Hole (jolle olen kirjoittanut kirjeen)
Fred Vargasin Jean-Baptiste Adamsberg
Mika Waltarin komisario Palmu


3. Miljöö


Joidenkin dekkarisarjojen tapahtumapaikat alkavat elää omaa elämäänsä. Agatha Christien romaaneissa on menneen ajan Britannian henki, ja Arthur Conan Doylen luoman Sherlock Holmesin Lontoo on legendaarinen. Baker Streetillä Holmes tulee vastaan joka nurkan takaa. Kiehtovia miljöitä ovat myös Anna Janssonin Maria Wern -sarjan Gotlanti tai Alexander McCall Smithin luoman Mma Ramotswan Botswana.

Arnaldur Indridasonin sankari Erlendur on kiehtova hahmo, mutta lähes yhtä merkittävä osa Indridasonin kirjoissa on Islannilla, joka näyttäytyy kirjoissa karuna ja kauniina. Vastaavanlainen vaikutus lukijaan on Ann Cleevesin Jimmy Perezin kotisaarilla, eli Shetlannin saarilla. Åke Edwardsonin sankarin Erik Winterin kotipaikka on Göteborg, mutta mielestäni sarjan paras kirja on Kivinen purje, joka sijoittuu Skotlantiin, oikeastaan siis Cleevesin miljööseen.

Voisiko muuten Henning Mankellin Kurt Wallander asua misään muualla kuin Ystadissa? Kun ajattelinkin Wallanderia, näen hänet kävelemässä yksin Ystadin rannoilla. En ole paikkakunnalla koskaan käynyt, mutta siellä se Wallander vain kävelee.


4. Kaikki muu kummallinen


Kaikella muulla tarkoitan yllättäviä teemoja tai näkökulmia, joita hyvissä dekkareissa joskus tulee vastaan, vaikka kuinka luulisi lukeneensa jo kaikenlaiset stereotyyppiset ratkaisut läpi. Viime vuosien ykkösiäni ovat olleet ranskalaisen Fred Vargasin ja islantilaisen Arnaldur Indridasonin dekkarit. Kumpikaan suosikkidekkaristeistani ei perusta vetovoimaansa juonien vetävyyteen, joten tämän kriteerilistani ykkösasia oikeastaan kumoutuu tässä täysin.

Sekä Vargasin että Indridasonin kerronta on hyvin verkkaista. Päähenkilöt ovat epätavallisia mietiskelijöitä, joiden elämä kulkee kummallisia polkuja. Jean Baptiste Adamsberg mittailee Pariisin katuja ja tuntee olevansa ulkopuolinen, maalainen. Hänen menneisyydessään on salaperäinen, suuri rakkaus. Erlendurkin on yksinäinen ja hänenkin menneisyydessään on suuri arvoitus, joka painaa hänen mieltään. Molemmat sankarit toimivat epäloogisesti ja vaistonvaraisesti. Heidän kauttaan pohditaan paljon syntyjä syviä.



Nyt, kun rupesin muistelmaan lukemiani hyviä dekkareita, huomaan, että aika monta tuntia olen viettänyt lain tuolla puolen ja valvonut öitäni ties missä epämääräisessä seurassa. Kesät ja lomat ovat minulle dekkarien aikaa. Niiden avulla saa nollattua aivonsa tehokkaasti kaikista työpaineista, koska ne vievät niin totaalisesti mennessään. Toivoisin jatkuvasti vinkkejä hyvistä, uusista dekkareista.


Dekkariviikon kunniaksi Kirja hyllyssä -blogin Kaisa V on myös muistellut dekkarihistoriaansa. Kirsin kirjanurkasta puolestaan löytyy aina uusia dekkarivinkkejä.

23 kommenttia:

  1. Ihanan Adamsbergin kanssa sujuu nytkin eräs junamatka ❤️ Kiva katsaus dekkarimaailmaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauskaa, että meillä oli tämä sama idea kehitteillä. <3 Listaltasi löysin kyllä paljon uusia vinkkejä, olet aivan hurja asiantuntija.

      Paljon oli yhteneväisyyksiä, esimerkiksi nuo Kolme etsivää-kirjat, joita Nivalan kirjastossa ei aivan hirveän paljon ollut hyllyssä. Niitä piti aina vähän odotella.

      Poista
  2. Kiinnostavasti erittelet dekkarin viehätystä ja toi sun kuva on sikapelottava. Minäkään en pysty enkä halua lukea mitään lapsiin liittyviä julmuuksia ja esim. Varistyttö-trilogia jäi siihen ensimmäiseen osaan.

    Parhaita on dekkarit, joissa on yhteiskunnallinen puoli mukana, kuten just vaikkapa Jari Järvelän Metro-sarja tai Karin Fossumin dekkarit. Niissä on Konrad Sejer, jonka sitten olen jo varannut itselleni, että muut pitäköön näppinsä erossa. :D Myös ruotsalainen Katarina Wennstam on kiinnostava, hänellä on feminististä sun muuta juttua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kannustuksesta, Omppu! :) Tuota yhteiskunnallisuutta mietin, sillä Tyttö ja pommi oli juuri sitä, samoin Mankellit ja Joensuun dekkarit, jotka ovat mielestäni Suomen parhaita dekkareita (jos kahta viimeistä ei lasketa). Viimeksi lukemani trilleri oli suorastaan globaalisti yhteiskunnallinen. Sitten on toisaalta paljon myös suosikkeja, jotka eivät ota kovin suorasti kantaa mihinkään, mutta joita luen yhteiskunnan kuvina, kuten noita Christien dekkareita, joista näkyvät luokkaerot ja ennakkoluulot tosi selkeinä.

      Varistyttöön en pystyisi mitenkään. Karin Fossun alkoi nyt eirtyisesti kiinnostaa ja tuo Wennstamhan kuulostaa minulle juuri sopivalta.

      Kuvankäsittelyssä nätti kevätkuva muuttui melko kauheaksi. Ei ole kuitenkaan sieluni kuva, vaikka dekkareita ahminkin.

      Poista
  3. Olipa hyvä genren esittely. Itsekin pidän Christien kaikista salapoliiseista ja Wallanderista, pidän myös Peter Wimseystä. Moni listasi kirjailija on vielä lukematta: Cleeves, Edwardsson, Nesbo, Jokinen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Jokke! Luulenpa, että pitäisit Cleevesistä, joka kuvailee Shetlannin saaria tosi hienosti, eikä mässäile väkivallalla. Hän on Christien perillisiä aivan selkeästi.

      Peter Wimseytä en tuntenutkaan (googletin), joten pitänee tutustua...

      Poista
  4. Tämä on mitä mainioin dekkariviikon postaus! Minä ihmettelen aivan samaa kuin sinä: Miten minä koukutun niin paljon dekkareihin, sillä niiden maailma jää kyllä kummittelemaan takaraivooni. Christien dekkarit ovat tosiaan omaa luokkaansa! Omia suosikkejani ovat niiden lisäksi tällä hetkellä Wallanderit ja uusi tuttavuuteni Rönnbacka. Teini-ikäisenä ja nuorena aikuisena ahmin Gerritseniä ja Patricia Cornwellia. Virpi Hämeen-Anttilan historialliset dekkarit ovat myös ihastuttavia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Kia! <3 Näetkö unia dekkareista? Minä en muista ikinä nähneeni yhtäkään dekkariin perustuvaa unta. Mietin kyllä moniakin juttuja myöhemmin, en niinkään rikollisia kuin esimerkiksi Kurt Wallanderin yksinäisyyttä. :)

      Rönnbackaa en ole lukenutkaan. Hämeen-Anttilan historiallinen dekkrai voisi olla kiva kokeilla.

      Cornwelliin taisin tarttua liian vanhana, koska en yhtään innostunut, enkä koskaan ole lukenut Gerritseniä. Nyt kyllä huomasin, että Eeva Tenhunen puuttuu noilta omilta listoiltani. Viihdyttävämpää dekkaria kuin Mustat kalat saa hakea.

      Poista
  5. Onpa hyvä kirjoitus dekkareista! Pidän itse paljon samantyyppisistä dekkareista. Blogiaikana olen tutustunut ja tykästynyt Vargasiin ja Indridasoniin. Heidän sankariensa kaltainen persoonallinen ja intuitioon luottava poliisimies on myös Barbara Nadelin Istanbuliin sijoittuvassa sarjassa. Karin Fossum on ulkomaisista suurin suosikkini.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Fossum-suosituksista! Vargas ja Indridason ovat minullekin suhteellisen uusia tuttavuuksia, molemmat valtavirrasta poikkeavia dekkaristeja. Ei silti, valtavirtakin maistuu joskus.

      En ollut myöskään Istanbuliin sijoittuvasta sarjasta aiemmin kuullut. Ah, kuulostaa eksoottiselta.

      Poista
  6. Olipa mukava kirjoitus! Luen dekkareita satunnaisesti mutta joskus nuorena ahmin kauheasti Dean Koontzeja. Nykyään joka kesään kuuluu "Botswanaan matkustus", ilman ei voi olla :))!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Botswanan aurinko on takuuvarma aurinko! Mma Ramotswat sopivat kesään kuin nenä päähän.

      Dean Koontzejakaan en ole koskaan lukenut. Tässähän tulee uusia vinkkejä vaikka kuinka paljon.

      Poista
  7. Ihanaa, että erittelyssäsi on tuo muu kummallinen! Muutenkin esittelysi on verraton. Outous vetoaa minuunkin, samoin henkilö- ja yhteiskuntauvaus. Dekkarimiesihastuksiani olen usein esitellyt, sanon ne nytkin: Adamsberg, Barbarotti, Brody ja miksei myös Mørk, ja Brunettin kuulumiset pitää tsekata vuosittain. Metro on viime aikojen naisässä. Naisasiahenkisenä kyllä hämmästelen, että suosikkini ovat lähinnä äijiä. Dekkariviikko on kiva kesän käynnistys!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Barbarotti ja Brodie ovatkin minulle häpeäkseni vielä täysin tuntemattomia, mutta asia täytyy korjata pikimmiten. Mørk on tuttu vasta yhdestä tapauksestaan ja Brunetti tuli kerrasta niin tutuksi, että jatkoimme eri teitä.

      Naisdekkaristeista Camilla Läckberg, Anna Holt ja Anna Jansson ovat olleet lukulistoillani ja hyvin lähellä kärkeä, mutta jostain syystä vain Vargas pääsee top 10 -dekkarilistoilleni. Leena Lehtolaisen Maria Kallio on rakas hahmo, josta voisin kirjoittaa aivan omat lukunsa ja ehkä niin vielä joskus teenkin. On vähän noloa, että feministin suosikkidekaristit ja suosikkihahmot ovat miehiä.

      Poista
  8. Tuota karmivaa tunnelmaa henkivää kuvaa ihastelin minäkin - upea! Tätä oli kiinnostava lukea näin "dekkariummikon" silmin. Jari Järvelän Metro-trilogia on ainut dekkari(sarja), joka minuun on kolahatanut ja kovaa. Niitä lukiessa en muista ollenkaan, että luen dekkaria.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistankin dekkarikammosi. Metro-sarjahan on paljon muutakin kuin dekkari, ja myös minun lemppareitani.

      Kiitos kuvakehuista - Picasa tekee ihmeitä. 😁

      Poista
  9. Ihana postaus. <3 Tässä on niin paljon omia suosikkejani ja uusinpana ehkäpä charmantti komisario Koskinen, josta on tullut autoilukaverini eli olen hurahtanut äänikirjaversioihin. Seuraavat taidan tosin kuunnella vasta syksyllä, kun työt taas kutsuvat. Kivaa, kun olit mukana dekkariviikolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Komisario Koskinen sopii varmasti erinomaisesti autoilukaveriksi.

      Kiitos itsellesi, että otit viikon emännöidäksesi. Tämä oli mukava aloitus kesäluvuille.

      Poista
  10. Olipa mukava lukea dekkarimuistoistasi. Monta yhteistä tuttua meillä, mutta esimerkiksi Koskista en ole lukenut lainkaan.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Komisario Koskista olen lukenut hävettävän vähän, mutta hän on hahmona tuttu myös teatterin lavalta täältä Tampereelta. Suosittelen tutustumaan sympaattiseen tamperelaismieheen. <3

      Poista
  11. Juuri näin, allekirjoitan jokaisen kohdan! Ja voih, Harry Hole, suuri fiktiivinen rakkauteni ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Dekkarisankarit. ❤

      Sinä luet dekkareita paljon enemmän kuin minä, joten käyn aina kurkkimassa blogistasi uutuuksia. Aina löytyy jotain uutta, joka yllättää.

      Poista
  12. Paljon tuttuja nimiä vilahteli, mutta melkeinpä yhtä monta vielä lukematonta jännärikirjailijaa. Saas nähdä milloin saan vihdoin viimein aikaiseksi tarttua Henning Mankellin kirjaan - uskomatonta, mutta en ole vieläkään lukenut yhtäkään!

    VastaaPoista

Kiitos kommentista!