lauantai 25. helmikuuta 2017

Heidi Mäkinen: Ei saa mennä ulos saunaiholla

Heidi Mäkinen: Ei saa mennä ulos saunaiholla, 2016
Kustantaja: Karisto
Kansi: Sanna Nyqvist
Sivuja: 242
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä


Heidi Mäkisen esikoisteos Ei saa mennä ulos saunaiholla oli riemastuttava lukukokemus. Tiesin etukäteen, että kirja on hauska ja siinä on yhtenä päähenkilönä kissa, mutta juuri muuta en tiennytkään. Kyllikki-kissa meinasikin varastaa koko show'n, ja totta totisesti nauroin ääneen kirjaa lukiessani.

Onhan kirjassa siis ihmisiäkin, 35-vuotias Sini, joka haaveilee pääsevänsä naimisiin, ja yli 60-vuotias leskirouva Eeva, joka valmistautuu omiin hautajaisiinsa. Molempia naisia pitäisi varoittaa haaveiden vaarallisuudesta, ne kun tuppaavat toteutumaan, mutta harvemmin kuitenkaan aivan niin kuin ihminen on kuvitellut. Naiset saavatkin kokea elämää täydeltä laidalta, ja siinähän riittää rotukissa Kyllikillä kommentoitavaa: Päivisin naapurin rouva itkeskelee ja pilaa seesteisen tunnelman. Nyt se itkeminen on levinnyt tännekin. Kaikki ikävä tuppaa leviämään kuten ebola ja influenssa. (S. 54.)

Mäkisellä on taito sekä naurattaa että itkettää lukijaansa, sillä Kyllikin itseriittoisista kommentoinneista huolimatta kirjassa on kipeitä kohtia. Elämä ei ole ruusuilla tanssimista, vaikka kaapissa olisi neljä morsiuspukua ja Facebookissa sämpylänpaistopäivityksiä. Yllätyksiä riittää vielä yli kuusikymppistenkin elämässä. Rakkauden ja läheisyyden kaipuu on kuvattu kaunistelematta, mutta myöskin niillä mässäilemättä. Näissä naisissa on voimaa, jolla he käyvät kohti omaa elämäänsä. Voisi kai sanoa, että Ei saa mennä ulos saunaiholla on eheyttävä lukukokemus. (Tähän Kyllikki varmaan naukaisisi terävän kommentin perään.)

Miehiäkin kirjassa on, mutta vaikea on löytää täydellistä. Ainakaan sellaista, joka kelpaisi Kyllikille:
  Täällä kävi mies, Juhani nimeltään. Mitäänsanomattoman näköinen. Emäntä saisi komeammankin ja rikkaamman. - - Mies vaikutti vartaloltaan sellaiselta, jonka raskain toimi on läppärin kannen nosto ja klassikkokirjan ottaminen kirjahyllystä.
  Ne suutelivat. Hyi. Vanhat ihmiset. Rakkaus kuuluu nuorille ja terveille. (S.155.)

Toisaalta miksi tyytyä vain yhteen mieheen. Kissoista voi ottaa oppia: Täällä katsotaan hääohjelmaa. Olen vapaan, kahlitsemattoman rakkauden kannalla. Erotiikka on tärkeä osa elämääni. Ei siitä sen enempää, kerron loput pian ilmestyvässä elämänkerrassani. (S. 113.)

Mäkisen henkilökuvaus on taitavaa ja lämmintä: sekä Eeva että Sini tulevat lukijaa lähelle ja heitä on pakko ymmärtää. He ovat niin elävän tuntuisia, että he voisivat kävellä kadulla vastaan. Heitä tekisi mieli halata ja lujaa - ja lopulta heittää myös yläfemma.

Kirja on nopealukuinen, sillä se on sujuvasti kirjoitettu ja lisäksi siinä on taitavasti rakennettu jännite - kirjassa on imua. Lukija haluaa tietää, miten naisten käy, ja sivut kääntyilevät nopeaan tahtiin. Suosittelen kirjaa lomalukemiseksi, hyvän mielen lukemiseksi, arkipäivän lukemiseksi ja sunnuntain lukemiseksi. Aina on sopiva hetki hyvälle kirjalle - ja tässä nyt olisi sellainen!


Kirjailijan huumori on aivan omanäänistään. Tyyliä voi käydä maistelemassa hänen blogissaan, jolla on sama nimi kuin tällä esikoiskirjalla, Ei saa mennä ulos saunaiholla.  Mäkinen ei tarjoa valmiita vastauksia eikä saarnaa, mutta kertoilee arkisia tarinoita sen verran viistossa valossa, että lukijaa hykerryttää. Toivottavasti myös romaaneja syntyy lisää.

Ei saa mennä ulos saunaiholla on luettu ainakin Kirjavinkeissä ja Lukutoukan kulttuuriblogissa. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.

perjantai 24. helmikuuta 2017

Pekka Kytömäki: Valo pilkkoo pimeää

Pekka Kytömäki: Valo pilkkoo pimeää, 2016
Kustantaja: Sanasato
Kansi: Anna Kytömäki
Sivuja: 76
Mistä sain kirjan: oma ostos


Pekka Kytömäen Valo pilkkoo pimeää on hyvän mielen runoutta, kuten runoilijan esikoisteos Ei talvikunnossapitoakin (2015) oli. Samat lämpöiset aiheet värittävät myös runoilijan toista teosta, eli lukija saa astella runoilijan mukana luontoon, pohtia rakkautta ja runoutta sekä ihmetellä ajan kulumista. Uutuudessa tutustutaan myös runoilijan kissoihin.

Kytömäen tyyli on oivaltavaa ja nokkelaa. Hänellä on taito nähdä pienissä asioissa suuria avaruuksia. Erityisesti pienet rakkausrunot tulivat tässä runokokoelmassa kohti. Ne ovat arkisia, mutta nousevat samalla arjen yläpuolelle. Voiko tämän kauniimpaa tunnustusta rakkaalleen antaa:

Vieressäsi
uneni eivät
pelkää pimeää (s.73).


Ja mitäs tästä runosta löytää, ellei suurta intohimoa:

Luet minua 
kuin avointa
runokirjaa
ja unohdan 
kaikki sanat. (S. 76.)


Runoilija ottaa myös kantaa ajankohtaisiin aiheisiin. Kissarunojen ja luontorunojen kautta kuvataan ihmisten turhia touhuja tai nykyelämän kovuutta. Luonto ja eläimet nähdään paljon viisaampina kuin ihmiset:

Metsä kuuntelee
kaupunkien pauhua
syli avoinna.
Se ottaa aina vastaan
turvapaikanhakijat.  (S. 22.)

Tunnistin runoista tankoja ja haikuja, japanilaisia runomittoja, mutta myös Kytömäen omaa "runomittaa". Pidän hänen tyylistään, jossa ei hienostella, ei paisutella eikä paatostella. Arkiset havainnot ja yllättävät, pienet ilot tekevät elämästä kaunista ja toiveikasta:

Sykähdyttävää
löytää nykypäivänä
maja metsästä (s. 25).

On myös sykähdyttävää tuntea tällainen runopoika kuin Pekka Kytömäki ja lukea hänen runojaan!


Valo pilkkoo pimeää on luettu ainakin Kirjojen keskel - ja Kulttuuri kukoistaa -blogeissa. Osallistun kirjalla Reader why did I marry him -blogin runohaasteeseen ja kuittaan vuoden 2017 HelMetin lukuhaasteen kohdan 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina, 8. painos, 1991
Alkuteos: Århundradets kärlekssaga, 1978
Kuvittaja: Henrik Tikkanen
Suomentaja: Eila Pennanen
Kansi: Kaarina Bjerstedt
Sivuja: 173
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Pidä ruususi
raivaa sen sijaan
ruokapöytä

pidä ruususi
valehtele sen sijaan
hiukan vähemmän

pidä ruususi
kuuntele sen sijaan
mitä minä sanon

rakasta minua vähemmän
usko minua enemmän

Pidä ruususi!  

(S. 121.)


Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina on kirja, jonka luettuaan ei oikeastaan ole enää sama ihminen. Kirjan takakannessa sanotaankin: Kukaan aikuinen ihminen ei saisi jättää sitä lukematta.

Vuosisadan rakkaustarina on klassikkoteos. Se on runokokoelma, joka ilmestyessään kohautti kulttuuripiirejä, koska se paljasti tunnetun kulttuuripariskunnan avioliittohelvetin vaimon näkökulmasta. Sitä luetaan avainromaanina -  voisi kai sanoa avainrunoutena - eikä lukijalla ole pienintäkään epäilystä, etteikö joka sana tässä kirjassa olisi totta.

Märta Tikkasen teos nähdään vastineena hänen aviomiehensä, kuvataiteilija-kirjailija Henrik Tikkasen omaelämäkerrallisille romaaneille. Noita Henrik Tikkasen romaaneita en ole lukenut, mutta Vuosisadan rakkaustarinan luin nyt toiseen kertaan, ja olin yhtä vaikuttunut kuin silloin joskus 25 vuotta aiemmin. Aika ei ole syönyt teosta, vaan se tuntuu ällistyttävän tuoreelta ja todelta edelleenkin.

Kokoelma koostuu kolmesta osasta. Ensimmäinen ja laajin osa kertoo elämästä alkoholistimiehen rinnalla. Toisen osan aiheena on rakkaustarina, jossa yritetään ymmärtää, miten kaikki oikeastaan meni ja miten tässä näin kävi. Kolmas osa on puolestaan eräänlainen yhteenveto, jossa teos laajenee naisten historiaksi ja kohtaloiksi.

Kokoelma on kauttaaltaan helppolukuinen, vaikka se on aiheiltaan raskas. Raskainta luettavaa on kirjan ensimmäinen osa, joka esittelee realistisen kuvan alkoholistiperheen elämästä. Erityisen hirveää on lukea lasten kasvamisesta isän juomisen varjossa:
 - -
Lasten
pitäisi hiljaa kasvaa
aikuisten maailmaan
oppia ottamaan ja antamaan
ja tuntemaan pelkoa mutta selviytymään siitä
Meillä 
oli kaikkea liian kanssa alusta asti
mutta sitä suuremmaksi kasvoi heidän hellyytensä
sinua kohtaa, sitä lasta kohtaan
joka niin aikaisin heille annettiin (S. 39.)

Märta Tikkanen ei säästele lukijoita, ei miestään eikä itseään. Runoissa hehkuu viha ja katkeruus, suru, alistuminen ja uhma, mutta ei häpeää. Häpeän aika on ohi, kun runoilija on runonsa kirjoittanut:
- -
Mutta siksihän juuri
että sinä kuuntelisit
minä asetuin keskelle toria
missä koko maailma kulki ohi
ja huusin julki
salaisuuteni (S. 85.)

Nämä runot ovat dokumentti. Ne voisi kirjoittaa proosaksi, täysiksi riveiksi, jotka kertoisivat elämästä alkoholistin vaimona. Koska teksti on kuitenkin runoa, lyhyitä säkeitä, sitä on näennäisen kevyt lukea. Välillä on pakko palata takaisin: mitä hirveää juuri luinkaan. Runoissa kuvatut näyt ja tilanteet alkavat tulla tosiksi, eikä ahdistumista voi välttää.

Ehkäpä teos olisi täysin mahdoton lukea, jollei se olisi nimenomaan runomuotoinen. Runon keinot, varsinkin toisto ja kysymykset tuovat aiheet lähelle. Säkeistöjen rivivälit ovat lukijalle tarpeellisia hengenvedon paikkoja: pitää päästä pintaan ja vetää ilmaa keuhkonsa täyteen, jotta selviää seuraavista säkeistä.

Vuosisadan rakkaustarina on suomalaisen feminismin keskeisiä teoksia. Se on eräänlainen ohjelmanjulitus, joka vaatii ymmärtämään ja toimimaan. Miten vaikea voi avioliitto olla ja millaisia rooleja avioliitoissa toistetaan? Kuinka menneiden sukupolvien teot, ja kaikista pahimpana rakkaudettomuus,  myrkyttävät seuraavienkin sukupolvien elämän. Roolit ja kulissit täytyy murtaa, jotta jokin muuttuisi.

Taiteilijapariskunnan elämässä arvojärjestys on selvä. Ensin tulee taiteilijamies ja hänen luomisensa. Mies vähättelee vaimonsa taiteellisia pyrkimyksiä ja feministisiä ajatuksia. Ympäristö tuntuu tukevan tätä asetelmaa, jonka Tikkanen paljastaa viiltävän ironisesti. Yksi raivostuttavimmista runoista kertoo, kuinka runon kertoja hakee psykiatrista apua itselleen ja lapsilleen.
- -
Psykiatri 
lehteili otsa rypyssä
oikeaoppisten osoitteita 
ja sanoi sitten
että oli löytänyt kaksi
jotka olisivat oikein hyviä.

Paras, hän sanoi, on viisainta
säästää
teidää miestänne varten
siltä varalta että hän joskus
tahtoo apua

Mutta tässä, hän sanoi ystävällisesti, on
lähinnä parhaan osoite
teille ja teidän lapsillenne. (S. 40.)

Teoksen viimeisessä osassa sukupolvien naisten ketju marssii esiin. Etsimättä tulee mieleen Virginia Woolfin romaani Oma huone, kun lukee esiäitien kirjoittamisolosuhteista:
Äitini isoäiti
kirjoitti salaa öisin
valkoisen empirepöydän ääressä
- -
Äitini piti kirjoituskonetta
sylissään
kun hän kirjoitti (S. 141 - 142.)

Riemastuin  myös näistä säkeistä, joita elän omassa elämässäni tosiksi, kun yritän selvitä arjesta työssä käyvänä neljän lapsen äitinä. Oman työn merkitys ja bussimatkan autuus tiivistyvät tässä:
- -
Niin kauan kun minulla on työni
minulla on tie jota kulkea
oma tieni mennen tullen
Seitsemäntoista minuttia bussissa
jolloin ennätän lukea
tai kehrätä runoa päässäni
- - (S. 111.)

Lukija tuntee, että kirjailija on elänyt teoksensa joka rivin ja hänen sanansa tulevat paperille täysin valmiina puheena, jonka hän on (miehelleen) valmistellut. Teoksen jokainen runo on paikallaan, eikä siinä ole mitään turhaa. Harva runokokoelma on rakenteeltaan näin ehyt.

Vuosisadan rakkaustarinalla Märta Tikkanen on kirjoittanut itsensä vapaaksi. Samalla hän kirjoitti monta naista vapaaksi. Vuosisadan rakkaustarina osoittaa, miten yksityinen voi muuttua yleiseksi, miten jokainen nainen voi löytää itsensä näistä sanoista, joita Märta Tikkanen on sohvanurkassaaan muotoillut paperille valvominaan öinä.



Vuosisadan rakkaustarina on luettu ainakiin näissä blogeissa: Yöpöydän kirjat, Luetut, lukemattomat, Luettua, Täällä toisen tähden alla, Kirja vieköön!, Kannasta kanteen, Kirjainten virrassa, Kirjan jos toisenkin ja Kirjava kamari.

Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja. Osallistun kirjalla myös Sivutiellä-blogin feministiseen lukuhaasteeseen ja Reader why did I marry him -blogin runohaasteeseen.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Chimanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Chimanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, 2017
Alkuteos: We Should All Be Feminists, 2012
Suomentaja: Sari Karhulahti
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 45
Mistä sain kirjan: lainasin koulun kirjastosta



Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä on nigerialaisen kirjailija Chimanda Ngozi Adichien essee, jonka hän on pitänyt vuonna 2012 TEDxEustonissa, Afrikka-teemaisessa konferenssissa. Adichie on yksi maailman tunnetuimpia nykykirjailijoita, ja hänen esseestään on tullut erittäin suosittu ympäri maailman.

En yhtään ihmettele esseen saamaa suosiota. Adichien teksti ei ole vaikeaa, vaan hänen argumentointinsa on selkeää ja siinä on hyvin havainnollisia esimerkkejä tilanteista, joissa naisten ja miesten välinen tasa-arvo ei toteudu. Monet Adichien esimerkit ovat hänen omia kokemuksiaan ja tapahtuneet Nigeriassa, jossa sukupuolten välinen tasa-arvo ja niihin liittyvät roolit ovat sillä tasolla kuin ne olivat meillä Suomessa ehkä vielä 1950-luvulla.

Adichie pohtii muun muassa, miksi miehen oletetaan maksavan treffeillä tai miksi oletetaan, että naisen antama tippi on hänen miesseuralaisensa tienaama. Suomessa ei tällaista maksajan roolia ole miehellä ollut pitkään aikaan, koska naiset ovat työelämässä mukana yhtä lailla kuin miehetkin. Enkä voisi edes kuvitella, että ravintolassa naista ei tervehdittäisi!

Entäs jos miesten ei tarvitsisi olla perheen elättäjiä, kovia selviytyjiä, eikä naisten tarvitsisi olla vain ruuanlaittajia ja alistujia. Sukupuolessa on se ongelma, että se määrää, millaisia meidän pitäisi olla, sen sijaan että antaisi meidän olla sellaisia kuin olemme. Kuvitelkaa, miten paljon onnellisempi jokainen meistä olisi - miten paljon vapaampi olemaan oma itsensä - ellemme joutuisi kantamaan sukupuoleen liittyvien odotusten taakkaa, kirjoittaa Adichie (s. 33).

Suomessa perinteisistä sukupuolirooleista on melko pitkälti jo päästy eroon. Miehet saavat näytää tunteitaan ja heitä kannustetaan hoitamaan lapsiaan, ja naisilla on muitakin tehtäviä yhteiskunnassa kuin kotityöt. Mutta tiukassa nuo perinteiset roolit silti ovat, sillä juuri eilen mummo ehdotti tyttärelleni sairaanhoitajan ammattia. Olin onneksi varsin tietoisessa tilassa tämän esseen luettuani, koska osasin vastata heti, että ei hänestä tule sairaanhoitajaa vaan insinööri. Tyttö pitää matematiikasta ja on siinä hyvä, joten hänestä voisi aivan yhtä hyvin tulla insinöörikin. Kuvitelkaa, miten paljon onnellisempi jokainen meistä olisi - miten paljon vapaampi olemaan oma itsensä - ellemme joutuisi kantamaan sukupuoleen liittyvien odotusten taakkaa.

Suomessakin on vielä parannettavaa: Naisten pääsy arvostettuihin virkoihin tai johtaviin asemiin työpaikoilla on vaikeaa ja naisvaltaisten alojen palkoissa on vielä paljon kirittävää. Vanhempainvapaiden jakaminen äitien ja isien kesken voisi olla tasapuolisempaa kuin se nykyään on. Lasikatto on toki murrettu, kun Tarja Halonen pääsi tasavallan presidentiksi asti, mutta jos seurasi vaikkapa viimeisimpiä hallitusneuvotteluja, jotka tässä maassa käytiin, naiset loistivat poissaolollaan. Tuliko suomalaisille turvallisempi olo, kun miehet ottivat vastuun?

Adichien kirjan takakannessa kysytään: Mitä sinä voisit tehdä toisin, jotta tasa-arvo toteutuisi? Vastaus on kirjan nimessä ja vastaus on esseen sisällössä: voisit ryhtyä feministiksi! Se on ensimmäinen askel tasa-arvoisen maailman luomiseksi, sillä naisia on 52 % maapallon ihmisistä. Mitä jos heidät otettaisiin vakavasti ja yritettäisiin korjata ne epäkohdat, joissa sukupuolia ei kohdella tasa-arvoisesti?

Adichien määritelmä feministille kuuluu näin: Feministi: henkilö, joka uskoo sukupuolten yhteiskunnalliseen, poliittiseen ja taloudelliseen tasa-arvoon (s. 44). Ei tarvitse kuin seurata tapahtumia USA:ssa, eräässä maailman johtavassa sivistysvaltiossa, kun ymmärtää, että maailma tarvitsee edelleenkin feministejä. Pohjoismainen tasa-arvo on maailmanlaajuisesti aivan poikkeuksellista.

Adichien essee lahjoitetaan kaikille Suomen 9.-luokkalaisille tänä keväänä osana ISOT-hanketta. ISOT-nimi tulee sanoista Itsenä olemisen tärkeydestä ja hankkeen tavoitteena on "synnyttää monimuotoista ja -äänistä keskustelua tasa-arvosta sekä ihmisen oikeudesta olla ja toimia omana itsenään". Hankkeen rahoittajina ja yhteistyökumppaneina ovat muun muassa opetus- ja kulttuuriministeriö, Otava, Jyväskylän yliopisto ja Suomen PEN.

On hienoa, että peruskoululaiset saavat oman kirjan, oppikirjatkin kun nykyään kierrätetään. Kirja on mukavan ohut ja sellaista kirjallisuudenlajia, jota harvemmin peruskoulussa käsitellään. Lisäksi kirjan aihe, sukupuolten välinen tasa-arvo, koskettaa jokaista ihmistä. Adichien essee on mitä mainioin pohja yhteiskunnalliselle keskustelulle, ja sitä voi suositella luettavaksi ihan kaikille.



Essee on jo ahmaistu Tuijata-blogissa ja Sivujen välissä -blgissa. Osallistun kirjalla Sivutiellä-blogin feministiseen lukuhaasteeseen ja kuittaan HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteesta kohdan 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.

tiistai 14. helmikuuta 2017

Leena Krohn: Mehiläispaviljonki, Kertomus parvista

Leena Krohn: Mehiläispaviljonki, Kertomus parvista, 2. painos 2006
Kustantaja: Teos
Kansi: Dog Design
Sivuja: 197
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Tervetuloa Vaihtuvan todellisuuden kerhoon: tervetuloa elämään 2000-luvun Suomeen! Leena Krohnin Mehiläispaviljonki on paikka, jossa erilaisia todellisuuksia tavataan joka huoneessa, mutta yhteisessä kokoontumistilassa todellisuudet voivat hetken aikaa kohdatakin.

Mehiläispaviljonki on kaupungin vanhimpia rakennuksia, ja tietysti purku-uhan alainen. Rakennus on ennen ollut sielullisesti sairaiden tukiasema ja juoppojen yömaja, mutta nyt siellä kokoontuvat toinen toistaan kummallisemmat seurat, kuten muun muassa Herpetologinen yhdistys ja Dahlgrenin syndrooma -seura, Lipograafit, Honottajat, Kyynikot ja Tieteellisen maailmankuvan uhreiksi joutuneiden apu. Perjantai-iltaisin mielisairaanhoitajien entisessä taukotuvassa kokoontuu myös Ei-inhimillisten henkilöiden kerho.

Krohn vyöryttää lukijan eteen kummallisia (nyky)ihmisiä, jotka haluavat palavasti tuoda ilmi erikoisuuttaan, mutta samalla hakeutuvat yhteen, parviksi: Mutta taloilla ja kaupungeilla on sielunsa, vaikka ihmisillä ei olisikaan. Jokainen talo varastoi muistonsa, pimeät ja valoisat, kitkerät ja makeat. Ajan myötä sieluttomienkin ajatukset ja teot tihentyvät yhteissieluksi kuten mehiläis- tai muurahaispesän nimettömien ahertajien työ pesän voimaksi ja merkitykseksi tai niiden kyvyttömyys ja itsekkyys sen taakaksi ja turmioksi. (S. 20.)

Kirjan minäkertoja ajautuu vähän vahingossa Vaihtuvien todellisuuksien kerhoon, jossa ihmiset kertovat vuorotellan heille sattuneita kummallisia, selittämättömiä kokemuksiaan. Kohta kertoja huomaa viettävänsä Mehiläispaviljongissa enemmänkin aikaansa, tekee havintoja muidenkin seurojen jäsenistä ja kuulee heidän tarinoitaan.

Mehiläispaviljongissa parveilevat sielulliset - tai kenties sieluttomat - persoonat on kuvattu sellaisin yksityiskohdin, että lukija huomaa ensin hymyilevänsä ja kohta pyrskähtelevänsä ääneen. Mitä kaikkea järjetöntä ihmiset ovatkaan ajankulukseen keksineet! Miten monimutkaista voi todellisuudestaan tehdä - tai ehkäpä liiankin yksinkertaista, kuten Hengittäjät, jotka yrittävät elää pelkällä auringonvalolla.

Tarinoita yhdistää kuuro-mykkä siivooja Lahja, jonka työpanosta arvostetaan ja joka tuntee sekalaisten seurojen tilan ehkä parhaiten. Hän on verkostoitunut myös yksityisten henkilöiden koteihin, koska käy siivoamassa heidän luonaan. Ja jos luulette, että siivoaminen on tylsää, niin ette ole koskaan siivonneet pornopuotia, ettekä ehkä tienneet, millaisista esineistä pölyjä voi pyyhkiäkään. Lukija näkee Lahjan elämän myös laajemmalti kuin kukaan Mehiläispaviljongissa kokoontuvista henkilöistä.

Kirja on jaettu 44 pieneksi kertomukseksi, jotka limittyvät toisiinsa. Eri yhdistysten jäsenet putkahtelevat yllättävissä tilantessa uudestaan esiin. Lopulta voi ehkä kysyä, miksi vaivautua kokoontumaan vain omiensa kanssa, koska Vaihtuvien todellisuuksien kerho parveilee kaikkialla.

Mehiläispaviljonki on ironiassaan hauska kirja, ja sen lukeminen tekee hyvää. Se on älykäs, muttei vaikea. Kirjassa on myös suoraa puhetta, jota ei paljon tarvitse tulkita:  - - toisinaan epäilen, että monet aikalaiseni ovat myös läpikäyneet lobotomian. Olen tavannut monia älymystöön kuuluvia henkilöitä, jotka ovat sitä mieltä että oikean erottaminen väärästä, hyvän pahasta ja kauniin rumasta on surkuteltavaa taantumuksellisuutta ja että "todellisuudessa" tai "luonnossa" ei ole oikeaa eikä väärää, ei hyvää eikä pahaa, ei kaunista eikä rumaa ja että siksi ihmisenkin on aivan turhaa erotella niitä. (S. 123.)


Jos kirjan lukujen otsikot ovat tällaisia: Sallimus, kaitselmus, kohtalo ja sattuma; Äitejä ja profeettoja; Kaksipäisen kuoriaisen talo tai So sorry, vastaan voi tulla mitä vaan. Varmaa on ainoastaan se, että lukijan mieli pääsee myllytykseen. Päässä salamoi ja jyrisee, melkein kuulee, kuinka hermoradat vaihtavat paikkaa.

Vuonna 2006 ilmestyneessä Mehiläispaviljongissa seurat kävivät lopulta yhdessä puolustamaan pesäänsä, paviljonkiaan, purku-uhkaa vastaan. Parvet kokoontuivat yhteissieluksi, joka käänsi voimansa tekemään hyvää. Miten on nyt? Pystyvätkö omissa kuplissaan elävät ihmiset kääntämään voimansa hyvään vai ajavatko kaikki vain omaa etuaan? Krohnin teos kertoo, miten suuri tarve ihmisillä on löytää toisensa, vaikka todellisuus on hajonnut pieniksi muruiksi, joista jokainen yrittää kerätä omansa. Leena Krohnilla on taito kääntää lukijan katse peiliin: tätä kaikkea on ihmisyys.



Kirjoitus on osa Ylen Kirjojen suomi -tapahtumaa, jossa kirjablogit ovat mukana Kirjablogit ja 101 kirjaa -otsakkeen alla.



sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Pauliina Haasjoki: Pääskynen ja lepakko

Pauliina Haasjoki: Pääskynen ja lepakko, 2009
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 67
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Pauliina Haasjoen Pääskynen ja lepakko on löytänyt tiensä kirjahyllyyni kuten suurin osa runoteoksistani: pengon kirjakauppojen ale-laareista kaiken kiinnostavan mukaani. Yleensä teen hyviä löytöjä, enkä voi moittia tätäkään ostosta.

Pääskysen ja lepakon runojen kantavia aiheita ovat luonto ja muistot. Varsinkin luontoaiheeseen on suomalaisessa runoudessa pitkät perinteet. Haasjoen luontokuvat tuovat perinteeseen mukavasti uusia sävyjä, mutta samalla kiinnittyvät Aleksis Kiven ja Aaro Hellaakosken viitoittamalle tielle. Luonnossa riittää siis ihmeteltävää ja rauhaa myös nykysuomalaisille.

Kaikki Haasjoen runot eivät ole niin sanotusti runomuotoisia, vaan hän kirjoittaa myös proosarunoja. Luontoretki muotoutuu sanojen ja lauseiden jatkumoksi, joka vie kurkisuolle, muistoihin ja keskusteluihin: Me kävelimme suolla ja hän kertoi, miten kaunista hänen mielestään on sepittäminen. Kuljimme puiden ja polkujen päällä ja nauroimme makeasti. - - (S. 8.)

Haasjoen luontokuviin on turvallista sukeltaa. Kokoelman luontorunot käyvätkin eniten kohti ja sytyttävät halun päästä metsään, heti. Runojen siivinhän sinne voi lennähtääkin. Esimerkiksi proosarunosikermä Ulkosaari on kuvineen hyvin todellinen ja paikoin hauskakin. Tällaista kaipaan lisää, sillä juuri tältä voi majakanvalojen pyyhkäisyissä meren rannalla tuntua: Ihminen on uskomattoman surkea, pesäviipyinen koko elämänsä ajan, kaikki paitsi luotsit ja postiveneen soutajat (s.33).

Kokoelman lopussa on myös runosikermä Puhuttu torakalle, Puhuttu vaaksiaisella ja Puhuttu kovakuoriaiselle. Runot voi lukea juuri niin kuin ne ovat: havaintoina erilaisista hyönteisistä. Mutta tietysti sitä näkee torakan, vaaksiaisen ja kovakuoriaisen myös ihmisinä: Et sinä muuta halua kuin löytää oman lantapallon ja pyörittää sitä (s. 52).

Toinen Haasjoen vahvuus on aisteilla leikkimeinen. Vaikka kyseessä onkin perinteinen runojen keino, niin on silti virkistävää aistia hyvä olo, joka syntyy tuoksuista, kun istutaan iltaa:
Sumun tuoksu on noussut ja sekoittunut sateen tuoksuun.
Keskustelun kiivaat äänet tuoksuvat puutarhassa. (S. 10.)

Minulle mieluisimmaksi runoksi nousi En istu joen penkalla ikävissäni -runo. Siinä runon kertoja miettii, mitä kaikkea hän ehkä näkisi, jos hän lähtisi seuraamaan jänistä ja putoaisi kuiluun. Viittaus Liisan seikkailuihin Ihmemaassa toimii hienosti. Mielikuvitus vie jo mennessään, mutta sitten palataan todellisuuteen:
Mutten istu joen penkalla ikävissäni. 
Sanon nimesi aamulla ja epäröiden sanon  
nimesi illalla ja putoan nimestäsi toiseen,
päivän halki. (S.11.)

Ihmemaa ja sen ihmeelliset näyt rinnastuvat rakastuneen ihmisen päiviin ja siihen, mitä hän ehtii nähdä ja tuntea päivänsä aikana. Kaikki näyttää epätodelliselta ja erilaiselta.

Sen sijaan Haasjoen runojen avaruudelliset kaikkeuden pohtimiset jäivät minulle etäisiksi, kuten runosikermä Äärimmäisyydet. Muistan lukeneeni jo 1990-luvulla sellaisia suomalaisten aikalaisrunoilijoiden kosmologisia runoja, että lähinnä vaivaannuin. Ikään kuin runon olemassaolo oikeutuisi sillä, että pohditaan tarpeeksi vaikeita ja isoja asioita. Sittemmin löysin Wislava Szymborskan runouden, joka nousee äärettömyyksiin hyvin pienten asioiden kautta (ja tulin entistä allergisemmaksi tähtitieteellisille runoille).

Paikoin myös Haasjoki tavoittaa tavallisen hetken, joka on yhtäkkiä kaikki. Näin käy esimekriksi runossa, jossa kuvataan ihmisiä uimalassa. (Antti Arnkill on kirjoittanut Uimala-runosta loistavan syväluku-analyysin, joka kannattaa käydä lukemassa. Hän pohtii Jano-lehden artikkelissaan myös runojen lukemista - millaista se oikein on?)

Ihmisten keskelle tullaan myös runossa Leikki, karkelo ja vauhti, jossa on kuvattu kahden ihmisen dialogi suorastaan hersyvän hauskasti, jopa nonsensen keinoin. Välillä pysytään asiassa ja saadaan puheen kautta muodostettua yhteys, välillä ei ymmärretä toista ollenkaan:
- -
Sanoin sinulle: slap, hop, pillastus, potkaisu, kannustus.
Sinä sanoit minulle: taateli, kiipeli, paraabeli, hengitys ja kengitys. (S.55.)

Haasjoen kokoelman runoissa ihastuin sekä luontoon että huumoriin. Nykyrunoutta, tai ehkäpä runoutta ylipäätään, ei pitäisi ottaa liian vakavasti. Runot, sanat, ovat ihmisen onni.



Osallistun Haasjoen teoksella Ompun runohaasteeseen. Omppu haastoi lukemaan itsenäisyyden ajan kotimaisia runoja, eikä tämä jää ainoaksi runokokoelmaksi, josta tulen kirjoittamaan. Pienoinen runokipinä on syttynyt.

Pääskysen ja lepakon kansi on ehkä kaunein kirjan kansi, minkä hyllyistäni löydän, joten HelMetin lukuhaasteen kohta 10. (kirjan kansi on mielestäi kaunis) on armoitetusti tällä kirjalla kuitattu.

torstai 9. helmikuuta 2017

Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus

Munro Alice: Viha, ystävyys, rakkaus, 3. painos, 2010
Alkuteos: Hateship, friendship, courtship, loveship, marriage, 2001
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kustantaja: Tammi
Kansi: ?
Sivuja: 398
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Minun on vaikea kuvitella mitään nautinnollisempaa luettavaa kuin Alice Munron novellit: niiden lukeminen on silkkaa juhlaa. Viha, ystävyys, rakkaus -kokoelma sisältää yhdeksän laadukasta novellia, toinen toistaan hienompia tarinoita.

Viha, ystävyys, riiaus, rakkaus, häät -novelli aloittaa kokoelman sellaisella tarinalla, että lukijalta lyödään ilmat pihalle. Kyseessä ei ole mikään nopeatempoinen tai mutkikas juonenpunonta, vaan hyvin niukka ja viipyilevä, mutta samalla vangitseva ja yksityiskohtiin pureutuva kerrontatapa. Novellin päähenkilö Johanna on palvellut pitkään herra McCauleya ja hänen tytärtään. Hänellä on kuitenkin salaisuus, joka saa hänet laskemaan koko elämänsä yhden kortin varaan. Vaikka lukija aavistelee, että tässä ei hyvin käy, kertojalla onkin muutama yllätys takataskussaan. Lopulta juonesta tulee tämän novellin tähti. Tai no, kyllä tähdeksi nousee myös Johanna, harmaa hiirulainen.

Kohtalo, sen voima ja valta ja sen mukanaan kantamat elämän käännekohdat, jotka sisältävät kaikki maailman mahdollisuudet. Ihmiset, jotka seisovat risteyksissä, tai ihmiset jotka oivaltavat jotain elämästä. Se mitä muistetaan on erään novellin otsikko ja kiteyttää paljon Munron teemoista. Sen aiheensa on syrjähyppy, jonka yksityiskohdat on säilytettävä muistissa ja toisaalta muutettava, jotta sen kanssa voisi elää. Ja jotta arkensa kanssa voisi elää: Nuoret aviomiehet olivat siihen aikaan ankaria. Vain vähän aikaisemmin he olivat olleet kosijoita, melkein huvittavia otuksia hillittömässä ja epätoivoisessa seksinpuutteessaan. Mutta nyt, saatuaan mitä halusivat, he olivat päättäväisiä ja paheksuvia. He lähtivät töihin aamuisin siististi ajeltuna, solmio poikamaiseen kaulaan sitaistuna, viettivät päivän ties mitä raataen, palasivat kotiin illalliselle luodakseen arvostelevan katseen tarjolla olevaan ateriaan ja avatakseen sanomalehden kilveksi itsensä ja keittiön sekamelskan, vaivojen ja tunteiden ja vauvojen väliin. (S.273.)

Huumori, jota voi nähdä ihmisen elämän surkuhupaisuudessa ja melankoliassakin, iskevät puolestaan novellikokoelman viimeisessä tarinassa Karhu tuli vuoren takaa. Siinä aviomies joutuu seuraamaan sivusta, kun hänen dementoitunut vaimonsa rakastuu toiseen mieheen.  Huumoria on myös Pilarissa ja palkissa, jossa nainen käy kauppaa kohtalon kanssa tai Queenissä, jossa pikkurouvan rooli houkuttelee tytönhupakon mennessään. Paljon, niin paljon näissä novelleissa on kotirouvan ja vaimon rooleihin ladattuja oletuksia ja odotuksia, epätoivoista onnen tavoittelua ja haikeutta tavallisen elämän rajojen edessä.

Vaikeat aiheet - sairaudet ja kuolema - eivät Munroa pelota. Hän käy niitä päin rohkeasti ja varmasti ja kirjoittaa niistä kaunistelematta. Silti hän osaa nostaa myös pienet asiat merkityksellisiksi, kauniiksi ja pysäyttäviksi. Novellisssa Nokkoset nainen tapaa yllättäen lapsuudenystävänsä. Hän muistaa heidän yhteiset leikkinsä ja kiintymyksen, jota hän tunsi poikaa kohtaan. Kun he aikuisina kohtaavat, käy ilmi, että mies muistaakin eri asioita kuin hän, eikä yhteys olekaan niin mutkatonta kuin lapsena. Silti, kun he taas kokevat yhdessä jotain kummallista, he löytävät vanhan luottamuksen, mutta myös jotain suurempaa. Yhtäkkiä nainen näkee miehen surun, jolle ei maailmassa ole mittaa.

Munron taide on omaäänistä, mutta siinä on tunnistettavissa Raymond Carverin vaikutusta, joka puolestaan pohjaa amerikkalaisen realismin perinteelle. Mieleeni nousevat John Steinbeckin novellikokoelma Punainen poni tai John Williamsin puhutteleva romaani Stoner. Nämä kertojat ovat puolestaan jotain velkaa James Joycen luomalle modernille kirjallisuudelle. Näiden kerronnan mestarien henkilökuvaus on niin totta ja tulee niin lähelle, että lukijan on vaikea päästä henkilöistä irti. Siinä he tuntuvat käyvän vierellä pitkän aikaa viiltävän todellisina.

Munron novelleissa on useimmiten päähenkilönä tai kertojana nainen. Kertojaäänenä voi olla ulkopuolinen tarkkailija tai sitten seurataan minäkertojan ajatuksia ja havaintoja. Minäkertoja saattaa kuitenkin kertoa toisen ihmisen tarinan, eli hän ei olekaan itse tarinan tärkein henkilö, mutta näkee tai pohtii toisen henkilön elämän kautta omiakin valintojaan. Näin käy esimerkiksi novellissa Queenie tai novellissa Perintökalusto. Tarkkailija-kertoja on usein kirjoittamisesta haaveileva nainen, eronnut oman tiensä kulkija, joka joutuu kasvokkain menneisyytensä kanssa.

Kristiina Rikmanin suomennostyö on kirkasta ja piirun tarkkaa. Hän loihtii esiin novellien haikean tunnelman, eikä lukijalla ole epäilystäkään, etteikö joka lause ole juuri sitä, mitä Munro on kirjoittanut.

Olen aiemmin lukenut Munrolta vain Kerjäläistyttö-teoksen. Siinä on toisaalta yhtenäinen juoni - sama päähenkilö - mutta sen tarinoissa on itsenäisiäkin piirteitä. Olin häikäistynyt jo Kerjäläistytöstä, vaikka sitä on mainittu Munron hajanaisimmaksi teokseksi. Olen vakuuttunut siitä, että Munro on Nobel-palkintonsa ansainnut ja onnittelen itseäni siitä, että minulla on vielä monta hänen teostaan lukematta. Toivoisin, että hänen kirjojaan riittäisi luettavakseni loppuelämäkseni.


Viha, ystävyys, rakkaus on luettu myös Pienessä kirjastossaKirjakaapin avain -blogissaKuutar lukee -blogissa ja  Tea with Anna Karenina -blogissa. Kannattaa käydä lukemassa myös Kirjainten virrassa -blogin Hannan analyysi Alice Munron tuotannosta.

Kuittaan novellikokoelmalla HelMetin vuoden 2017 -lukuhaasteen kohdan 30. Kirjan nimessä on tunne (oikeastaan jopa kolme!). Saan samalla luettua yhden kirjan TBR100-listaltani, ja kaiken huipuksi osallistun Ompun novellihaasteeseen, johon voidaan laskea yhdeksän novellia lisää. Olen veikannut, että tuossa haasteessa saadaan luettua 1012 novellia ja luulenpa, että lopulta aika helpostikin. Missähän lukemissa nyt ollaan menossa? Novellikokoelmasta saan aineksia myös Sivutiellä-blogin feministiseen lukuhaasteeseen, mutta tähän aiheeseen palaan myöhemmin.

torstai 2. helmikuuta 2017

Tuula Levo: Tuulenajama

Tuula Levo: Tuulenajama, 2009
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 351
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Tuula Levon Tuulenajama on elämäkerrallinen romaani Teuvo Pakkalasta, eräästä Suomen tunnetuimmasta realistisen kirjallisuuden uranuurtajista. Pakkala on erityisen tunnettu lapsiaiheisista novelleistaan, joissa voi nähdä jopa modernismin piirteitä. Edelleenkin hänen novellikokoelmansa Pieniä ihmisiä ja Lapsia ovat koskettavia ja todentuntuisia lapsitarinoita täynnä. Kukapa ei tuntisi novelleista sanontoja stiiknafuulia tai kymmenellä pennillä siirappia. Ja jos ei tunne, niin on syytä tutustua!

Pakkala jäi elinaikanaan kahden suuren realistin, Minna Canthin ja Juhani Ahon, varjoon. Syitä oli varmastikin monia, mutta näin jälkiviisaasti voisi ehkä sanoa, että hän oli aikaansa edellä. Lapsista kirjoittaminen ei ollut 1800 - 1900-luvun taitteessa kovin muodikasta (onko vieläkään) saati arvostettua, ja toisaalta Pakkalan kirjoittamisessa nähtiin liiankin naturalistisia piirteitä.

Tuula Levon Tuulenajama kertoo Pakkalan elämästä hänen läpimurtoteostensa Vaaralla (1891) ja Elsa (1894) jälkeen. Kirjan alussa Pakkala on juuri noussut kuuluisuuteen Tukkijoella-näytelmän (1899) myötä, ja sitä esitettiin monta vuotta täysille saleille ympäri maata - näytelmää esitetään vieläkin säännöllisesti ainakin kesäteattereissa. Kirjailijalta odotettiin vastaavaa "hittiä" koko hänen loppuelämänsä ajan, mikä nolostutti kirjailijaa itseään, joka ei kansannäytelmäänsä osannut arvostaa kovin korkealle.

Tuulenajamassa hypätään keskelle Esteri-romaanin kirjoittamisen tuskaa, 1900-luvun alkuvuosiin. Esteri, joka on julkaistu nimellä Pieni elämäntarina (1902), oli kirjailijalle vaikea työ ja sen kirjoittaminen kesti kauan. Lopulta se sai hyvin vähän huomiota osakseen, vaikka jokunen aikalaiskriitikko kehuikin sen olevan kansainvälisen tason uutta kerrontaa. Esterin jälkeen Pakkala tunsi olevansa ihan loppu ja vajoavansa velkakierteeseen. Hän ryhtyi köysikaupustelijaksi ja sitten köysitehtaan sihteeeriksi.

Pakkala löysi oikeamman alansa lopulta opettamisesta. Hän koki olevansa siinä hyvä, ja hänellä todellakin tuntuu olleen erityinen yhteys lapsiin ja nuoriin. Pakkalan omien poikien kasvatusmetodi oli ilmeisesti mullistava ja aikaansa edellä, sillä Tuulenajamassa kerrotaan, kuinka Pakkala ajattelee, että muissa perheissä lapset opetetaan kunnioittamaan vanhempiaan, mutta heillä kunnioitetaan lapsia. Lasten kunnioitus näkyy myös Pakkalan lapsinovelleissa.

Opin Levon kirjan myötä Pakkalan elämästä paljon uutta. Olin tähän asti pitänyt Pakkalaa täysin oululaisena kirjailijana, mutta Pienen elämäntarinan kirjoittamisen aikoihin perhe asui Helsingissä, josta muutti köysitehtaan läheisyyteen Kokkolan Yxpihlajaan. Kokkolassa Pakkalat asuivatkin monta vuotta, eli Pakkalaa voisi pitää myös kokkolalaisena kirjailijana. En myöskään tiennyt, että Pakkala on kirjoittanut yhden Suomen suosituimmista Aapisista (1908). Sen kirjoitusurakka kuvataan kirjassa mainiosti.

Erityisen kiinnostavan tästä elämänkerrallisesta romaanista tekee se, kuinka tarkasti siinä kuvataan 1900-luvun alun kulttuuripiirejä ja niiden sisäisiä ystävyyssuhteita. Jussi (Juhani Aho) tuntuu olleen Pakkalalle läheinen ystävä (tosin välit viilenivät vähitellen). Myös Algot Untola koskettaa Pakkalan elämää melko yllättävissä yhteyksissä.

Toisaalta en ihmettele, jos ystävät ottivat rutiköyhään kirjailijaan etäisyyttä, sillä niin monta kirjettä hän joutui kirjoittamaan pyytääkseen ystävien takauksia lainoilleen ja vekseleilleen. Kirjan rasittavin puoli olikin seurata kirjailijaparan rahahuolia, jotka helpottivat vasta romaanin (ja kirjalijan elämän) loppupuolella.

Toinen elävästi kuvattu asia kirjassa on kirjoittamisen tuskan ja onnen kuvaaminen. Kun Pakkala asettuu opettajaksi, hän oikein pelkää joutuvansa taas kirjoittamisen pakon valtaan. Toisaalta Pakkala löysi opettamisestakin oman alansa:  - - opettaessani tunnen samantapaisia onnistumisen värähdyksiä kuin joskus kirjoittaessani. Olen ollut tyhmä, kun en jo nuorena ymmärtänyt valita opettajan uraa. (S. 233.)

Levon teksti on helppolukuista ja sujuvaa, ja vaikkei teksti olekaan säkenöivää, se on hyvin rehellisen tuntuista. Kirja oli mielenkiintoinen ja koskettava, hirmuisen aito. Se tekee Pakkalasta elävän ihmisen: Koko elämäni olen puuhaillut yhtä sun toista, rientänyt sinne tänne. Elannon perässä juoksemiseen tuhraantui suuri osa kalliista ajastani. Hui hai, minun olisi pitänyt tuumia - ja tehdä niin kuin muutkin, unohtaa ikuinen rahavaillinki ja elää huolettomasti päivä kerrallaan. (S. 341.)


Lukuhumua-blogissa Joanna von Scarlett löysi Tuulenajamasta lempikirjansa. Kirja hyllyssä -blogin Kaisa V. kuuluu samaan lukupiirin kuin minäkin ja kirja oli meillä tammikuun kokoontumisen kirjana. Lukupiirissä kirjasta pidettiin melko lailla, sillä siitä oli saatu paljon uutta tietoa.

Tuulenajama sopii HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohtaan 36. Elämäkerta tai muistelmateos.