maanantai 20. maaliskuuta 2017

Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku Sheba

Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku Sheba, 6. painos, 1987
Kustantaja: Tammi, 1986
Kansi: Chritina Furuhjelm
Sivuja: 54
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Sillä rakkaus on muukalainen vain (s. 50).

Sirkka Turkka sai Finlandia-palkinnon runokoelmastaan Tule takaisin, pikku Sheba vuonna 1986. Kokoelma on ollut hyllyssäni 1990-luvun alusta lähtien ja olen lukenut sen ensimmäisen kerran heti sen hankittuani ja sen jälkeen muutamankin kerran. Kun tartun siihen, se ei päästä irti, vaan elän sitä edestakaisin. Se on myös joka kerta yhtä vaikea palauttaa takaisin muiden runojen luokse hyllyyn, siitä on vaikea irrottaa. Nytkin se on vaeltanut kotini pöydillä ja laukuissani yli kuukauden.

Juuri tämä on parasta runojen lukemisessa: ne roikkuvat mukana ja välähtävät kuin salamat.

Turkan runous ei ole minulle helppoa. Välillä jokin säe kirkastuu ja toinen pakenee ja seuraavalla lukukerralla taas toisin päin. Tule takaisin, pikku Sheba ei ole ikinä sama.

Runojen säkeet katoavat paatokseen, vyörytykseen ja ylilyönteihin. Minä seuraan mukana. Annan runoilijan vouhottaa ja uhota. Ehkä hän vouhottaa nyt rakkaista eläimistään, ehkä hän kuuntelee musiikkia, ehkä hän on vain riemuissaan. Minua naurattaa:
- -
on minulla tunteita, runoutta päässä, 
on tahmaisia pulloja ja sormenjälkiä jäässä. 
       Niin on kristityn tie 
                kivetty kananmunilla, hänen elämänsä
                    siunattu ruskeilla lampailla. - -  (s. 13.)

Paraskaan lähilukemisen yritykseni ei aina auta, vaan säkeet laajenevat ja pakenevat minulta palatakseen kohta takaisin aivan kirkkaina. Parasta on luottaa runoilijaan, joka kertoo asiat, kuten ne ovat. Hän ei ole sanoillaan loukannut ketään, joten annetaan hänen olla:

Jos kerran runoilijan mukaan kuulla
           on norsun muisti ja kukat
   ovat pimeitä, kuu kirkas, niin mitä
      te siinä haikailette ääni angiinan
          valkoiseen huopaan käärittynä.
Kaikki fariseukset ja janukset
         pellon ja metsän rajalla,
             yhtä ja samaa porukkaa.
   - -
      Jeesuksen metsässä kuljin,
             en oksan oksaa taittanut,
      tikkua ristiin pannut. (S. 22.)

Syksy on tämän kokoelman vuodenaika, vaikka muitakin vuodenaikoja koetaan. Syksy kusee vasten tuulta, mutta toisaalta syksyn sadekin voi rakastaa. Syksyyn kaikki myös päättyy:
Ja minä tahdon, että sinä
           lopultakin vavahdat,
kun sateesta märkä järvi
           nostaa siivilleen kesän,
                     sen joutsenet - - (s 54).

Turkan runoudessa luonto tulee liki. Luontokuvaus onkin lähes ainut piirre, joka sitoo hänet suomalaisen runouden perinteeseen. Kaikki muu on hänen omaansa ja uutta, häikäsevää. Runoissa on paljon eläimiä ja lintuja, heti kokoelman ensimmäisessä runossa kurki, tiikeri, villisika ja gepardi. Myöhemmin hevoset ja koirat, rakkaimmat eläimet. Sitten vielä varpuset, kukot, joutsenet... Jotain alkuvoimaista ja selkeää tässä kaikessa on.

Tule takaisin, pikku Sheba on myös rakkauden ja kaipauksen tarina. Senkin sieltä voi lukea, jos haluaa. Ja minähän haluan. Ensi kerralla haluan ehkä lukea sieltä taas jotain ihan muuta. Saan haluta, sillä runoilija kyllä kertoo:
- -
Runoilijan turpaahan ei kahdella
              tonnilla tukita, kahdella shekillä (s. 19). - -

Miten minusta tuntuu, etten melkein kestä tätä runokokoelmaa. Taas naurattaa niin, etten meinaa pysyä nyt tässä tuolilla. Sanat ovat vapaita, kun Sirkka Turkka ne asettaa.



Turkan kokoelmasta on kirjoitettu myös Kirjavinkeissä. Osallistun teoksella Reader why did I marry him -blogin runohaasteeseen, johon luetaan nyt koko vuosi runoja. Mahtavaa! Haasteen tunnuslause "Viini lasissa kuin veistos" on peräisin juuri tästä kokoelmasta. Kuittaan teoksella HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 41. Kirjan kannessa on eläin.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

Minna Canthin ja tasa-arvon päivä on juhlapäivä kaikille suomalaisille. On hienoa, että meillä on tällainen kansallissankari, joka on merkittävästi parantanut naisten asemaa ja tasa-arvoa Suomessa. Päivän tehtävä on myös muistuttaa siitä, että tasa-arvo ei ole itsestään selvä asia.

Muutama vuosi sitten havahduin erään ystäväni Facebook-päivitykseen: "Miten kukaan ajatteleva nainen voi sanoa, ettei hän ole feministi!" Kuinkahan monta kertaa minäkin olen kuullut naisten kieltäytyvän feminismistä: "Minähän en ole mikään feministi..." Tällaisella lausumalla kerrotaan, että omassa elämässä tasa-arvo on toteutunut riittävän pitkälle. Nythän naiset saavat nauttia vapaudestaan ja ottaa sen kaiken hyvän, joka heille pohjoismaisena hyvinvointivaltion kansalaisena kuuluu: on ilmaiset koulut, on omat pankkitilit, on äitiysvapaa ja hoitovapaa, on päivähoitoa...

Meillä suomalaisilla naisilla on hyvä elämä sukupuolestamme huolimatta. Miksi siis ryhtyä feministiksi? Siksi, että feministeille riittää maailmassa vielä tehtävää. Itse olen julistanut olevani feministi niin kauan, kun maailmassa on yksikin lapsi, joka ei pääse kouluun, koska on syntynyt tytöksi. Yhdysvaltain entinen ulkoministeri Madeleine Albright on lausunut: "Helvetissä on aivan erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan."

Kun sanon olevani feministi, mitä tarkalleen ottaen oikein olen? Kielitoimiston sanakirjan mukaan feministi on feminismin kannattaja. Saman kirjan määrittelemänä feminismi on puolestaan yhteiskunnallisen aseman parantamiseksi ja sukupuoliroolien muuttamiseen tähtäävä radikaalinen liike, nais(asia)liike.

Hetkinen - radikaalinen? Haen määritelmän sanalle radikaalinen, rinn. radikaali: Perinpohjaisia muutoksia vaativa, äärimmäisyyshenkinen, jyrkkä, kumouksellinen. Nyt rupesi melkein pelottamaan. Feminismihän määritellään melkein terrorismiksi. Ei ihme, että täysin järkevät naiset mieluummin kieltäytyvät feminimistä, kuin tulevat leimatuiksi jotenkin radikaaleiksi tyypeiksi.

Tunnen kuitenkin järkeviä feministejä, joista yksikään ei ole erityisen radikaali, saatii kuulu mihinkään liikkeeseen, vaikka he ovatkin vakavasti otettavia feministejä. Minäkin olen feministi vuodesta 1988 lähtien, enkä ole ollut elämässäni erityisen radikaali missään kohtaa. Silti kannatan sukupuolten välistä tasa-arvoa ja haluan toimia naisten yhteiskunnallisen aseman parantamiseksi, ja kyllä, on monia sukupuolirooleja, joita haluan muuttaa.

Chimanda Ngozi Adichie toteaa esseessään Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, että feminismi-sanaan on kertynyt paljon negatiivista painolastia (s.11). Kielitoimiston sanakirjan määritelmä feminismi-sanasta tukee negatiivista mielikuvaa. Oikeasti, kuinka radikaalia on vaatia sukupuolten välistä tasa-arvoa 2000-luvulla? Onhan sukupuolten välinen tasa-arvo ollut toki Minna Canthin aikaan radikaali aate Suomessakin - siis 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alkupuoliskollakin, jolloin naiset olivat lähinnä orjan asemassa. Mutta että vielä 2000-luvulla! Olisiko aika pudottaa sana radikaali pois feminismin määritelmästä?

Adichien määritelmä feministille on paljon miedompi kuin Kielitoimiston sanakirjan määritelmä: Feministi: henkilö, joka uskoo sukupuolten yhteiskunnalliseen, poliittiseen ja taloudelliseen tasa-arvoon (s. 44). Feminismi ei siis vaadi välttämättä edes tekoja, pelkkä usko tasa-arvoon riittää. 

Esseessään Adichie kertoo, kuinka hänestä tuli feministi, kun hänen hyvä ystävänsä nimesi hänet sellaiseksi jo lapsena. Aina kun häneen myöhemmin on liitetty feministin määrite, yleensä negatiiviseesa sävyssä, hän on nostanut päänsä pystyyn ja ilmoittanut olevansa edelleenkin feministi, juuri sellainen feministi kuin on.

Adichien tarinasta tunnistin jotain tuttua. En minäkään ole alun perin nimennyt itseäni feministiksi, vaan sen teki joku ulkopuolinen. Se tapahtui eräällä matematiikan tunnilla Nivalan lukiossa vuonna 1988, kun olin 18-vuotias. Tuolloin eduskunnassa oli valmisteilla laki, jonka mukaan vaimot saivat pitää oman sukunimensa mennessään naimisiin. Opettaja kysyi kesken oppitunnin, kuinka moni tyttö aikoo pitää oman sukunimensä, jos menee naimisiin. Meitä oli kaksi tyttöä, jotka viittasimme. "Senkin feministit!" tokaisi miesopettaja.

En tiennyt sitä ennen olevani feministi. Nostin käteni ylös, koska sukunimeni haltijoita oli Suomessa vain kymmenkunta, enkä voinut kuvitellakaan luopuvani siitä. Naimisiinmeno oli täysin toisarvoinen seikka. Minusta tuli siis feministi vähän niin kuin vahingossa, matematiikanopettajani nimeämänä. Vahinkoja sattuu.

Vai sattuuko? Olen kasvanut perheessä, jossa on kaksi tytärtä. Meille ei koskaan sanottu, että meidän pitäisi toimia jotenkin tietyllä tavalla, koska olimme tyttöjä. En myöskään muistä, että meidän olisi oletettu käyttäytyvän tai pukeutuvan jotenkin tyttömäisesti, koska olimme tyttöjä ja kasvamassa naisiksi. Ammatinvalintaani ei koskaan ohjattu. Miten sukupuoleen kasvattaminen pääsi unohtumaan vanhemmiltani?

Kysyin asiaa äidiltä viimeksi kun tapasimme. "Ei kai me tuollaisia ohjeita ehditty teille antaa", äiti nauroi. Ruuhkavuodet olivat tosiasia jo 70-luvulla. Äiti kävi töissä pidempiä päiviä kuin isä, ja lisäksi hänellä oli lyhyemmät lomat kuin isällä. Näistä syistä hänellä oli myös parempi palkka kuin isällä. Koska äiti oli paljon töissä, isä kuljetti meitä tyttäriään joka paikassa mukanaan. Kalastettiin ja ongittiin, rakennettiin majoja, tehtiin heinätöitä mummolassa. Isä teki ruuat, paistoi perunoita ja silakoita tai savusti kalaa.

Ennen kouluikää paras kaverini oli poika: Kiipeiltiin puissa ja luettiin. Leikittiin joskus kotiakin. Kun peruskoulu alkoi, koulun pihassa leikittiin rosvoa ja poliisia, pelattiin pesäpalloa ja jalkapalloa - sekajoukkueissa. Harrastin partiota ja kuoroa, ja molemmissa harrastuksissa liikkui sekä poikia että tyttöjä. Nuorina kokeilin alkoholit ja tupakat poikien kanssa yhdessä. Valitsin lukiossa pitkän matematiikan ja fysiikan kurssit. Elin ihan tavallisen suomalaisen lapsen ja nuoren elämää.

Ja sitten yhtäkkiä, kesken matematiikan tunnin, minusta tuli feministi.

Feminismistä en ole päässyt eroon sen koommin. Se sai tuulta ollessani Yhdysvalloissa vaihto-oppilaana ja seuratessani siellä kotiäitien elämää. Se vahvistui kirjallisuudenopinnoissani Tampereen yliopistossa, kun luin Minna Canthin tuotannon ja tein graduni Aino Kallaksen Sudenmorsiamesta. Olen töissä naisvaltaisella alalla, joten olen feministi vähintäänkin palkkapäivinä. Vaimona ja äitinä olen törmännyt aivan uskomattomiin oletuksiin, joita ympäristö näihin rooleihin lataa edelleen - ja niistä on sukupuolten välinen tasa-arvo kaukana. Kahden tyttären äitinä minulla on suoranainen velvollisuus olla feministi.

Kiitos tasa-arvoisesta suomalaisesta yhteiskunnasta kuuluu Minna Canthille ja muille 1800-luvun lopun radikaaleille naisasialiikkeen naisille, aikansa feministeille. Kiitos kuuluu myös niille intelligenteille valtiomiehille, jotka antoivat naisille äänioikeuden ja muitakin ihmisoikeuksia 1800-1900-luvun vaihteessa. Tasa-arvo ei kuitenkaan ole valmis, vaan sen eteen on tehtävä edelleen töitä. Silti sitä kannattaa myös juhlia.

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää! 

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Feministinen lukuhaaste - mitä luinkaan?

Sivutiellä-blogin feministinen lukuhaaste osui siinä kohtaa silmiini, kun olin laskenut viime vuonna lukemani kirjat ja saanut tulokseksi nämä pökerryttävät lukemat: miesten kirjoittamia kirjoja 34 ja naisten kirjoittamia kirjoja vain 16.

Näin kävi siitä huolimatta, että olen nainen ja feministi. Tiedän, että miesten kirjoittamia kirjoja lukevat sekä miehet että naiset ja naisten kirjoittamia kirjoja lukevat lähinnä vain naiset. Tällainen vääristymähän vähentää naisten kirjoittamien kirjojen lukijat puoleen. Viime vuonna tulin siis huomaamattani tukeneeksi vääristymää. Onko naisten edes mahdollista kohota sellaiseen suosioon kuin miespuolisten kirjailijoiden? Tähän kohtaan yleensä joku osaa heittää Agatha Christien, ehkä maailman luetuimman kirjailijan. Mutta hei, eihän yksi pääsky kesää tee. Aina voi vilkaista vaikkapa kirjallisuuden Nobelin palkinnon voittajien listaa ja laskea sieltä miehet ja naiset. Aika paljon on naisilla kirittävää.

Olen jo kauan yrittänyt omalta osaltani suosia naisten kirjoittamaa kirjallisuutta, koska sitä siis lähtökohtaisesti luetaan vähemmän. Minua tietysti myös kiinnostaa naisten kirjoittama kirjallisuus, sillä olen nainen ja äiti, työskentelen naisvaltaisella alalla ja minulla on kaksi tytärtä. Naisena oleminen, naiseen kohdistuvat odotukset ja roolimallit kiinnostavat minua, koska törmään niihin elämässäni päivittäin. Viime vuosi kuitenkin osoitti, että jos en pidä varaani, lukijan vaakakuppi kellahtaa hyvin äkkiä miesten hyväksi, varsinkin jos yrittää lukea klassikkoja.

Päätin, että tänä vuonna ei pääse käymään niin, ja kuin päätökseni sinetiksi löysinkin Sirrin haasteen. Siispä olen aktiivisesti valinnut luettavakseni omaan hyllyyni kertyneitä naisten kirjoittamia kirjoja ja pyrkinyt lainaamaan kirjastostakin lähinnä naisten kirjoittamia kirjoja. Tulosta on syntynyt: nyt olen lukenut jo saman verran naisten kirjoittamia kirjoja kuin koko viime vuonna yhteensä. Feminismin voitto se on sekin.

Tasa-arvoisemman lukemisen puolesta listaan nyt tähän mennessä bloggaamani 12 tänä vuonna lukemaani naisten kirjoittamaa kirjaa:

Chimanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä
Han Kang: Vegetaristi
Leena Krohn: Mehiläispaviljonki, Kertomus parvista
Tuula Levo: Tuulenajama
Katherine Mansfield: Kanarialintu
Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus
Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä
Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
Seita Vuorela: Lumi
Hanna Weselius: Alma!

Näistä kirjoista selkeästi feministisiä olivat Chimanda Ngozi Adichien essee Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, Han Kangin Vegetaristi, Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina ja Hanna Weseliuksen Alma!. Niissä kaikissa sukupuolten välinen tasa-arvo oli kerronnan keskiössä tavalla tai toisella.

Adichien essee on selkeä, ja pohjoismaisesta näkökulmasta melko maltillinen, kehotus kasvattaa lapset tasa-arvoon ja parantamaan maailmaa. Han Kangin Vegetaristi kertoo naisesta, joka löytää oman alueensa, oman ruumiinsa, josta tulee hänen pakotiensä alistetusta ja näkymättömästä asemasta.

Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina on runoteos, joka kertoo alkoholistin vaimon selviytymisestä, vihasta ja rakkaudesta, mutta myös sukupolvien naisten kohtaloista. Se on suomalaisen feminismin klassikkoteos. Hanna Weseliuksen Almassa! puolestaan on aitoa kiukkua, jonka kautta naiset hakevat oikeutta omannäköiseen elämään.

Luin kaikkia naisten kirjoittamia teoksia korostetun feministisestä näkökulmasta, tietoisena. Pienetkin viittaukset naisten asemaan saivat minut terästäytymään ja pohtimaan naiseuden vivahteita. Tuula Levon Tuulenajama sai kuitenkin rauhan feministiseltä tulkinnalta, sillä sen päähenkilönä on Toivo Pekkanen. Myös Pauliina Haasjoen runokokoelma Pääskynen ja lepakko oli lukukokemuksena niin sanotusti sukupuolisesti neutraali. Huomaan kuitenkin, että sukupuolisesti neutraalia kirjallisuutta ei ehkä ole olemassakaan, sillä jollakin tavalla mikä tahansa kirjallinen teos joko vahvistaa tai rikkoo myös sukupuolisia rakenteita.

Sari Pöyliön Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä ravisteli mustan huumorin kautta perinteistä äitimallia - ja siinä riittää ravisteltavaa. Heidi Mäkisen teoksen Ei saa mennä ulos saunaiholla päähenkilöt ovat naisia, ja heidän orastava ystävyytensä kuvataan hyvin voimaannuttavasti. Molemmilla on takanaan pettymyksiä miessuhteissa.

Alice Munron loistavat, kirkkaat novellit kertovat useimmiten tavallisten naisten tarinoita. Naiset oivaltavat elämästään jotain, näkevät asiat uusin silmin. He ovat usein pettyneet rakkaudessa tai elävät melko ahtaassa roolissa, mutta löytävät omat hetkensä. Katherine Mansfieldin novelleissa naiset ja miehet ovat päähenkilöinä melko tasapuolisesti, mutta naisen asema on hyvin perinteinen ja miehistä riippuvainen, kuten 1900-luvun alussa on varmasti ollutkin. Leena Krohnin Mehiläispaviljongin eräässä tarinassa sivutaan Sigmund Freudin naispuolisen oppilaan ja potilaan, Emma Ecksteinin, kohtaloa. Lukekaa ja kauhistukaa, mitä tieteen nimissä on tehty naisen seksuaalisuuden suitsimiseksi!

Sekä Seita Vuorelan Lumessa että Emma Puikkosen Eurooppalaisissa unissa on kuvattu muiden tarinoiden ohessa myös pakolaisnaisten tarinoita. Molemmissa kirjoissa käy ilmi, että naisen asema muualla kuin Pohjoismaissa on lähtökohtaisesti huono, eikä Pohjoismaissakaan ole heille tarjolla tasa-arvon paratiisia, sillä täällä he poikkeavat valtaväestöstä. Paljon on feministeillä vielä työtä maailmassa.

Feministinen lukuhaaste innosti minua lukemaan yhä enemmän naisten kirjoittamia kirjoja, ja se on jo pieni askel kohti tasa-arvoisempaa maailmaa. Komppaan tässä myös Klassikkojen lumoissa -blogin kirjoittajaa, Lukumatoa, joka omassa koontipostauksessaan kirjoittaa mielestäni oivaltavasti feminismistä: Feminismi edustaa minulle olettamisesta luopumista - - Maailma olisi varmastikin parempi paikka, jos sukupuoleen liittyviä oletuksia ja rooleja tehtäisiin näkyviksi ja purettaisiin.


Kiitän Sirriä innostavasta ja avartavasta lukuhaasteesta!

torstai 16. maaliskuuta 2017

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä, 2014
Kustantaja: Atena
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 166
Mistä sain kirjan: löysin kirjaston kierrätyshyllystä


Sari Pöyliön Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä on talven lukupinoni yllättäjä numero yksi. Se sisältää kahdeksan novellia, jotka kertovat äitien ja tyttärien suhteista. Nappasin kirjan mukaani kirjaston kierrätyshyllystä otsikon ja muita äitien erehdyksiä -osan ansiosta. Ajattelin, että saan täytettä sekä Sivutiellä-blogin feministiseen lukuhaasteeseen että Reader why did I marry him -blogin novellihaasteeseen. Näin juuri kävikin. Sitä paitsi, minun hyllystäni tämä kirja ei lähde enää kierrätykseen.

Millaisia Pöyliön kuvaamat äidit ja tyttäret sitten ovat? No, eivät kovin perinteisiä tyyppejä oikeastaan kukaan. Muutamassa novellissa äitien ja tyttärien roolit on käännetty pääalaelleen. Äidit käyttäytyvät kuin vastuuttomat teinit, ja tyttäret yrittävät pitää arkea kasassa. Novellissa Matkalla äidin kanssa Leeni-tytär huijaa äitinsä matkalle mukaansa. Luvassa on muka nostalginen yhteinen matka, jollaisia äiti ja Leeni ovat tehneet Leenin ollessa pieni. Tosiasiassa Leeni on viemässä äitiään lääkäriin, eivätkä ne lapsuuden matkatkaan niin onnellisia ole olleet, enemmänkin pelottavia. Lopulta äiti kysyy tyttäreltään: - Oletko sinä ikinä viihtynyt kanssani? Leeni joutuu miettimään vastaustaan ja saa sanottua:
 - Olen viihtynyt kanssasi aina, hän sanoi, - kun olet ollut kotona ja tavallisesti. 
 - Silloin, kun olen ollut onneton, äiti sanoi tyynesti. (S. 25.)

Äidin boheemien päähänpistojen jälkeen Leenin ja äidin keskustelu on riipaisevaa luettavaa. Pöyliön novellit toimivat juuri näin. Ensin on kaikenlaista kohellusta ja absurdeja tilanteita, mutta sitten väläytetään jotain traagisen kipeää.

Huumori on Pöyliön käsissä mainio työkalu. Sen avulla hän takoo suomalaisista äideistä kiroilevia, kuolleita, löyhämoraalisia tai yliholhoavia naisia, ihan mitä vaan muuta kuin perinteisen äitimyytin mukaisia, pullantuoksuisia kodin hengettäriä. Meno on joka novellissa vähintäänkin groteskia, Kellonkissaniitty-novellissa jopa makaaberia. Tylsää hetkeä ei ole.

Pöyliön kerronta toimii dialogin varassa. Se on sujuvaa ja vie tarinoita eteenpäin. Parhaan lohkaisun pääsee heittämään Irenen äiti, joka nuorempana karkasi pallo-Hoover-kauppiaan matkaan, mutta palasi sitten takaisin ja viettää lopulta varsin riettaita vanhuudenpäiviään tyttärensä hoivissa. Kun pallo-Hoover sitten aikanaan sylkäisee sisuksistaan salaisuutensa ja paljastaa äidin menetetyn mahdollisuuden onnelliseen elämään, äiti sopeutuu parissa minuutissa tilanteeseen: - Kerrankos sitä erehtyy (s. 77).                            

Novelli Vahva vanhemmuus paljastaa, kuinka vaikeaa on olla hyvä äiti. Äitien erehdykset kun periytyvät seuraavalle sukupolvelle, eikä kierteeseen näy loppua. Sillan äiti on hylännyt aikanaan Sillan, ja Silla on tilanteessa, jossa hänen lastensa isät ovat kadonneet ja oma teini-ikäinen tytär on raskaana. Side-novellissa tarvitaan kunnollinen putkimies, joka pelastaa ensimmäisiä kuukautisiaan kokevan nuoren tytön, kun äiti ja isoäiti riitelevät keskenään, eikä kumpikaan ymmärrä käytännön elämästä yhtään mitään.

Suosikkinovelleikseni nousivat novellit Kellonkissaniitty ja Syvyyteen. Kellonkissaniityssä on hurja on the road -meininki, kun toimeliaat tyttäret lähtevät hautaamaan äitinsä ruumista Pohjanmaalle. Kaikessa rujoudessaan novelli kertoo suuresta surusta. Syvyyteen-novelli puolestaan kertoo siitä, että vaikka kuinka yrittää olla hyvä ja kunnollinen äiti, sekään ei riitä. Kuka kuuntelisi miltä äidistä tuntuu (s.121)?



Sari Pöyliön novellikokoelma oli vuoden 2014 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Se keräsi paljon kiitosta kirjablogeissa: Kirsin kirjanurkka, Kirjanurkkaus, Kirjasfääri, Kirjakko ruispellossa,  Kirjasähkökäyrä, Kirjavinkit, Kirjakaapin kummitus, Lukukausi, Eniten minua kiinnostaa tie ja Rakkaus on koira helvetistä. Kaiken voi lukea -blogista voi kurkata miehen ja isän näkökulman tähän novellikokoelmaan. Kirjailijalta on ilmestynyt jo toinenkin teos, Ihmisen veri, jonka haluaisin myös lukea.

Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Katherine Mansfield: Kanarialintu

Katherine Mansfield: Kanarialintu, 2005
Alkuperäisnovellit ilmestyneet vuosina 1911 - 1922
Suomentaja: Marja Alopaeus
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Tapani Aartomaa ja Sanna Saastamoinen
Sivuja: 298
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Alkuvuoteni on ollut melkoista lukemisen riemua. Viime syksy kului niin työkeskeisesti, että tein uudenvuodenlupauksen, jossa lupasin taistella burn outia vastaan keinoilla millä hyvänsä. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat järeimmät aseeni tässä taistelussa, täydellisiä uppoutumisen paikkoja kumpikin.

Vuoden alkuun osui lukuvirikkeeksi (ikään kuin sellaisia juuri kaipaisin) muutama hauska lukuhaaste. Helmetin lukuhaaste alkaa olla jo perinne, johon osallistun, vaikka edellisvuoden haastekin on kesken. Hyppäsin myös Seinäjoen kaupunginkirjaston 100 kirjaa -haasteeseen tavoitteenani listata kaikki tänä vuonna lukemani kirjat - myös ne kuvakirjat, joita luen kuopukselle. Sitten bongasin vielä Sivutiellä-blogin feministisen lukuhaasteen sekä Ompun novelli- ja runohaasteet. Päätin yhdistää kaikki nämä haasteet ja lukea alkuvuoden aikana mahdollisimman paljon naisten kirjoittamia kirjoja, erityisesti runoja ja novelleja. Voisi sanoa, että olen lukenut feminististen silmälasien läpi ja löytänyt uusia kirjailijoita.

Yksi talven löydöistäni on oman kirjahyllyni ennestään tuntematon aarre, Katherine Mansfieldin novellikokoelma Kanarialintu. Hankin sen aikanaan kirja-alesta, koska olin lukenut jostain novellikokoelmasta hänen arvoituksellisen ja hienovireisen novellinsa Kuppi teetä. Se kertoo englantilaisesta yläluokan naisesta, joka kutsuu köyhän tytön kotiinsa teelle.

Yllätyin melko tavalla, kun minulle selvisi, että Katherine Mansfield (1888 - 1923) ei olekaan britti, vaan uusiseelantilainen kirjailija. Hän tosin lähti jo nuorena Englantiin, eikä yrityksestään huolimatta sopeutunut enää koskaan takaisin kotimaahansa, vaan palasi asumaan Eurooppan. Hän kuoli nuorena tuberkuloosiin, mutta ehti elää varsin värikkään elämän.

Suomentaja Maria Alopaeus on koonnut Kanarialintuun kirjailijan novelleja vuosilta 1911 - 1922, ja niitä on yhteensä 19. Mitä pitemmälle kokoelma etenee, sitä selvemmäksi käy, että Mansfieldin varhainen kuolema katkaisi hienon uran. Novellit ovat hyvinkin eri tyylisiä, ja niistä voi lukea kirjoittamisen ja kokeilunkin riemua. Alopaeuksen suomennoksina ne loistavat kirkkaina.

Novelleista on melkein mahdotonta löytää yhtenäistä teemaa, ellei sitten elämä itse riitä sellaiseksi, ehkä myös rakkaus ja sen ikuinen ja petollinenkin arvoitus. Muutamissa novelleissa on sama aihe: avioliitto. Kuherruskuukausi-novellissa on juuri menty naimisiin, kun vanhan miehen laulu yhtäkkiä muistuttaakin tuoretta avioparia onnen ulkopuolisesta elämästä. Avomiehen kertomus puolestaan paljastaa ahdistavan avioliiton, jossa aviomies itse - tarinan minäkertoja - alkaa näyttäytyä lähes psykopaattina. Tuntematon-nimisessä novellissa  aviomies odottaan vaimoaan Aucklandin satamassa, kun vaimo on palaamassa Euroopasta. Hänen kaipuunsa, herkkyytensä ja itsekkyytensä on loihdittu esiin tarkasti. Syntymäpäivässä aviomies hermoilee vaimonsa synnytystä, ja paljastuu melkoiseksi narsistiksi.

Eksoottisimmat novellit on sijoitettu Uuteen-Seelantiin: Novelli Kaupan nainen on villin lännen tarina, jossa kulkumiehet pysähtyvät yöpymään ränsistyneeseen kauppaan keskellä ei mitään. Siellä asustavat nukkavieru, köyhä nainen sekä hänen tyttärensä. Tarina on rujo ja suorastaan kammottava. Ukko Tar puolestaan kertoo elämänmittaisesta unelmasta, joka osoittautuu lopulta tyhjäksi.

Novelleissa Pikkutyttö ja Matka päähenkilöina ovat taidokkaasti ja ymmärtäväisesti kuvatut lapset. Varsinkin Pikkutyttö on tunnelmaltaan yhtä vilpitön kuin Tsehovin lapsiaiheiset, psykologiset novellit. Psykologisesti tarkkoja ovat kyllä kaikki Mansfieldin novellit. Ehkä niitä voisi kuvata jopa pienimuotoisiksi psykologisiksi tutkielmiksi, tai ehkäpä paremminkin kuviksi.

Erikoisin novelli on nimeltään Luottamuksellisesti, sillä se rakentuu pelkästään vuoropuhelun toisen osapuolen repliikkien varaan (tulee mieleen Maria Jotunin loistava novelli Hilda Husso). Siinä Marigold, vanhempi hienostonainen, yrittää tehdä tuttavuutta nuoren Isobelin kanssa: Sillä Isobel, ei nainen loppujen lopuksi aina halua, että hänen kättään pitelee mies. Ja naisilla voisi olla niin suurenmoista keskenään... (S. 120.) Aika rohkeaa vuonna 1917, vai mitä?

Feministiset silmälasit tarkensivat aviovaimojen perinteisiin, ahtaisiin rooleihin. Aviomiehen kertomuksessa avioliitto alkoi mennä huonosti, kun lapsi syntyi ja vaimon huomio suuntautui muualle kuin häneen. Hyväksikäyttöä liittyi viattoman kotiopettjattaren maineen menetykseen sekä elokuvatähteydestä haaveilevan nuoren naisen elämään.

Mansfieldin novelleissa on ironiaa, ja paikoin melko ronskiakin huumoria. Nautin kokoelman lukemisesta paljon. James Joycen Dublinilaisia tulee joistain novelleista mieleen, eikä Mansfield todellakaan häviä taidoiltaan modernismin mestarille.

Teoksen viimeinen novelli, niminovelli Kanarialintu on viisas, tarkoin virkkein piirretty elämäntarina. Siinä kiteytyy Mansfieldin taito valottaa henkilöitä eri näkökulmista ja paljastaa heidän elämänsä ristiriidat, joista he eivät ole itse tietoisia. Onnellisuus on ylellisyyttä, jota kaikki eivät katso oikeudekseen edes tavoitella itselleen.



Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Han Kang: Vegetaristi

Han Kang: Vegetaristi, 2017
Alkuteos: The Vegetarian, 2015; koreankielinen alkuteos, 2007
Suomentaja: Sari Karhulahti
Kansi: Christopher Brand
Sivuja: 215
Mistä sain kirjan: arvostelukappale


Han Kangin Booker-palkittu romaani Vegetaristi on melkoinen lukumyrsky. Se tempaa mukaansa heti ensi sivuiltaan ja suorastaan piinaa lukijaa loppuun saakka. Jos siis kaipaa kirjaa, joka ei hengähdyshetkiä tarjoa ja jota ei voi laskea käsistään ennen viimeistä sivua, niin tässä on nyt sellainen kirja.

Vegetaristi on kolmen eri kertojan kertoma tarina naisesta, joka ryhtyy vegetaristiksi nähtyään järkyttävän painajaisen. Naisen päätös lihattomasta ruokavaliosta on katastrofi hänen lähipiirilleen. Aviomies ei voi ymmärtää vaimoaan (ei ole koskaan ymmärtänytkään), naisen perhe pitää häntä kummajaisena ja lankomies fantasioi hänestä (taiteellisen?) pakkomielteen itselleen.

Kirjan rakenne on samanlainen kuin Minna Rytisalon menestysromaanissa Lempi. Rytisalon kirjassa Lempi ei koskaan päässyt itse ääneen, eikä ääneen pääse myöskään Vegetaristi. Hänestä kertovat ensin aviomies, jonka kertojanääni on minäkertojan ääni, ja sitten lankomies ja sisko, joiden näkökulmat kerrotaan hänkertojan avulla. Vegetaristin mieli jää arvoitukseksi.

Luin kirjaa feministisenä pamflettina, sillä niin selvästi se osoittaa naisen paikan ja selviytymiskeinot patriarkaalisessa maailmassa. Myyttinen luontoäiti vetää kirjan päähenkilöä Yeong-hye yhä vahvemmin puoleensa ja tuntuu tarjoavan ainoan turvapaikan maailmassa, jossa nainen on parhaimillaan muistuttaessaan kasvia. En löytänyt hänestä raikkautta, viehkeyttä enkä poikkeuksellista hienostuneisuutta, mutta hänen passiivinen luonteensa miellytti minua suuresti, kertoo aviomies (s.7). Vaimo alkaa todella myöskin muuttua kasviksi.

Muodonmuutos on yhtä hämmentävä kuin Marie Darrieussecqin vuonna 1996 ilmestyneessä Sikatotta-romaanissa, jossa hyväksikäytetty nainen alkaa muttua emakoksi, koska häntä kohdellaan kuin emakkoa. Han Kangin romaanissa Yeong-hye kieltäytyy ensin liharuuista, mutta lopettaa syömisen vähitellen kokonaan. Hän paljastaa itsensä auringolle kuin kukka ja ilmoittaa lopulta tarvitsevansa vain vettä elääkseen.

Vegetaristissa on monta eri teemaa, ja sitä voi lukea myös mielenterveyden järkkymisen tarinana ja kasvutarinana. Kasvaja on Yeon-hyen sisko In-hye, josta tulee kirjan sankari, selviytyjä ja heräävä tiedostaja. Hänen kauttaan Yeong-hyen haurauden alkuperäiset syyt paljastuvat, ja hänen kauttaan kerrotaan myös teoksen kauneimmat hetket.

Vaikka kääntelin kirjan sivuja lukuhurmiossa, en vakuuttunut kirjan hienoudesta tai erityislaatuisuudesta. Irvokkaimmissa kohtauksissa tunnistin jotain samaa kuin Elfriede Jelinekin hirvittävässä Pianonsoittajassa, mutta Vegetaristin henkilökuvaus oli turhan osoittelevaa: miehet olivat ällöttäviä, naiset uhreja. Tällainen vastakkainasettelu lähinnä ärsytti. Kirjasta puuttui myös satiirinen, musta huumori, joka teki Marie Darrieussecqin Sikatotta-kirjasta aikanaan vielä hurjemman lukukokemuksen.

Han Kang on kirjoittanut romaaninsa jo 10 vuotta sitten ja voitti sillä Booker-palkinnon viime vuonna. Sari Karhulahden suomennoksessa on säilynyt teoksen vimma, joka tavoittaa lukijan. Vimman lisäksi tästä ei jäänyt minulle käteen paljoa muuta. Erikseen on kuitenkin kehuttava kirjan kaunista kantta. Sehän on kuin kukka.



Vegetaristin ovat lukeneet Katri, Kartanon kruunaamaton lukija, Omppu (joka myös koki yhteyden Jelinekiin) ja Laura. Kirja sopii HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohtaan 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta, Tomas Skarfeltin muistiinpanoja, 2012
Alkuteos: Blad ur höstens arkiv, 2011
Suomentaja: Caj Westerberg
Kustantaja: Otava
Kansi: Timo Numminen
Sivuja: 206
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Bo Carpelanin (1926 - 2011) Lehtiä syksyn arkistosta on häkellyttävän kaunis kirja. Luin kirjaa kauan ja hartaasti, sillä kiirehtiä ei voinut, koska lähes jokainen sivu oli niin täynnä tarkkoja, viiltäviä ajatuksia. Kirja kertoo vanhenemisesta ja elämästä. Kumpikaan ei ole helppoa.

Lehtiä syksyn arkistosta sijoittuu syksyyn ja on alaluvuiltaan otsikoitu Syyskuu, Lokakuu ja Marraskuu. Kirja on kronologisesti etenevä päiväkirja erään syksyn ajalta, jolloin muistiinpanojen tekijä käy tapaamassa vanhaa äitiään ja vanhenee myös itse. Hän tuntee elämän olevan viimeisissä hetkissään, syksyssä. Minäkertoja elää muistojaan ja pohtii filosofisia kysymyksiä. Silti kirja ei ole raskasta luettavaa, vaan jollain luotettavalla tavalla lempeä. Surullinen se kyllä on, onhan kyse luopumisesta.

Lehtiä syksyn arkistosta jäi Carpelanin viimeiseksi teokseksi. Sen alaotsikkona on Tomas Skarfeltin muistiinpanoja, mutta lukiessani en epäillyt hetkeäkään, etteikö herra Skarfelt ole Bo Carpelanin alter ego. Kun päähenkilö muistelee elämäntyötään, kirjoittamistaan ja äitiään, kaikki on totta: Näin unessa äidin ja isän, täällä, hämärässä olohuoneessa, jossa valo siivilöityi kapeina nauhoina, joiden läpi he kulkivat kuin näyttämöllä. Isä meni eteiseen, me katsoimme hänen peräänsä. Hänen varjonsa oli laiha, se lankesi räsymatolle ja katosi siihen Ikkunan takana mustarastaita laskeutui nurmikolla, kuin hiiltynyt sade. Katsoin äitiä, ja minut valtasi niin suuri suru, että heräsin. (S. 137.)

Teos on hidaslukuinen siksi, että sen joka sivulta löytyy tiivistettynä totuuksia elämästä. Ne esitetään vaivihkaa, eleettömästi, kuin henkäyksinä. Lukija jää niiden äärelle ihmettelemään. Kiire, tavoitteet - mitä merkitystä niillä on? Olennaisimpana elämässä näyttäytyvät päivät, muistot rakkaimmista, yksinäisyys, jopa säätila, luontohavainnot: Ikävä mielenvikainen marraskuu on koittanut. Sillä on kolhiintunut maine, syvään juurtunut, ja kuitenkin, ryysyjen alla: lämmin sydän. (S. 137.)

Bo Carpelan on arvostettu suomalainen kirjailija, joka voitti Finlandia-palkinnonkin peräti kahdesti: vuonna 1993 teoksellaan Alkutuuli ja vuonna 2005 teoksellaan Kesän varjot. Olen lukenut häneltä vain tuon huikaisevan kauniin Kesän varjot sekä hienon nuortenkirjan Kaari. Molemmissa tunsin samankaltaisen syvän viisauden ja kauneuden kosketuksen, joka läpäisee myös Lehtiä syksyn arkistosta -teoksen. Nyt haluaisin lukea kaiken, mitä hän on kirjoittanut, sillä hänellä on suomalaisessa kirjallisuudessa aivan oma äänensä, rauha ja haikeus, jotka tuntuvat kaikessa.

Lehtiä syksyn arkistosta kiteytyy lopulta jonkinlaiseksi henkiseksi testamentiksi, ja kun kirjoitan näin, kauhistun ilmaisun mahtipontisuutta, sillä sitä juuri Carpelanin teksti ei ole. Mahtipontisuudesta Carpelan saa vaan aihetta ironiaan: "Täsmällinen huimaus" vastaa jotenkin käsitystäni taiteen luomisesta, oi sanaa juhlavaa! Rakentamistyö: runot, romaanit, kirkot, maisemat, kuvat ja unikuvat, väri ja muoto, todellisuus ja fantasia, merkitys ja epämerkitys. (S. 122.)

Kirjailija tuntee olevansa kypsä jonkinlaiseen yhteenvetoon elämästä, mutta hän ei neuvo eikä saarnaa, vaan pohtii, kirjoittaa ja kirjoittaa. Kynän kärjestä vapautuu ihmeellisen kirkkaita ajatuksia: Onko faktan ja fiktion välillä mitään eroa? Faktat ovat runoilijalle vaarallisia, ellei hän saa niitä leijumaan. (S. 122.)

Nykyihmiselle kirjan lukeminen voi olla haasteellista, koska kaiken pitäisi olla nopeasti ahmaistavaa ja tehokasta, pökerryttävää ja ravistelevaa. Lehtiä syksyn arkistosta vaatii keskittymistä ja pohtimista, sillä kuitenkin koskettavinta voi olla henkäys ja hetki, sana.



Carpelanin teos on luettu ainakin näissä blogeissa: Lumiomena, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Sininen linna, Mari A:n kirjablogi, Eniten minua kiinnostaa tie ja Kulttuuri kukoistaaMustikkakummun Anna on siteerannut kirjasta ehkä kauneimman ajatuksen arvionsa otsikoksi: Merkillisintä on kaikki kauneus.

Kuittaan kirjalla Helmetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 37. Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan. Vuoden 2017 HelMetin lukuhaasteessa kirja sopisi ainakin kohtaan 39. Ikääntymisestä kertova kirja. Enpa oikeastaan voisi kuvitella siihen mitään osuvampaa ja rauhoittavampaa luettavaa.

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Yrjö Kokko: Sudenhampainen kaulanauha


Kokko Yrjö: Sudenhampainen kaulanauha, 1951
Kuvittaja: Yrjö Kokko
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 428
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Yrjö Kokon Sudenhampainen kaulanauha tuli luettavakseni lukupiirin kautta. Valintavuorossa ollut ystäväni oli poiminut kirjan Kirjojen Suomi -hankkeen 101 kirjan listalta, ja koska kukaan lukupiiriläinen ei ollut sitä aiemmin lukenut, se valittiin tammikuun kirjaksi. Kirja sijoittuu 1940-luvun lopun Lappiin ja kertoo isän ja pojan vuodesta Lapin erämaassa.

Nyt voitte moittia minua nostalgikoksi tai paatuneeksi romantikoksi, mutta on myönnettävä suoraan, että rakastin tätä kirjaa. Sen yli 400 sivua kääntyilivät tiuhaan, ja odotin työpäivän aikana, että pääsen illalla kirjan kimppuun.

Miten tässä näin kävi? Kirja on nimittäin eräkirja, poikakirja ja ehkä jopa jonkinasteinen partiolaisen käsikirja - ei siis ollenkaan sitä tavanomaisinta suosikkikirjallisuuttani, jota olisi ehkä lähinnä naisten kirjoittama nykykirjallisuus. Nyt Yrjö Kokko - bestseller-kirjailija 1950-luvulta - tulee ja nappaa sydämessäni ykköspaikan nykykirjailijoitten nenän edestä.

Paljastan saman tien, että olen entinen partiolainen. Olen myös tehnyt varhaisimmat ulkomaanmatkani Norjan Lappiin. Tuolloin 70-luvulla köröttelimme koko perhe asuntovaunumatkoja Lapin halki, ja niistä on jäänyt pelkästään hyviä muistoja. Lapsena luin myös muutamia lännen seikkailukirjoja ja Pertsoja ja Kiluja. Viime syksynä luin pojalleni ääneen Setonin Villejä eläimiä -klassikon ja rakastin sitäkin. Sisälläni elää selvästikin kaipuu erämaahan. Mutta oli Kokon kirjassa muutakin kuin erämaan kutsu.

Sudenhampainen kaulanauha on miesten tarina ja kasvukertomus. Perheen äiti on kuollut sodan aikana, ja isä ja poika ovat kaksin, mutta koska isä on ollut viiden vuoden sotareissulla, hän ei oikeastaan tunne poikaansa. Kun pojan koulu ei oikein suju ja isäkin kaipaisi lepoa, hän ottaa töistään vapaata ja muuttaa poikansa kanssa Lappiin. Aluksi siellä on tarkoitus olla vain kevät ja kesä, mutta he viihtyvätkin siellä niin hyvin, että jäävät sinne pitemmäksi aikaa.

Lapin lumo on kirjassa täyttä totta, vaikka luonto näyttää voimansa ja talvella on pimeää ja kylmää. Isä ja poika kalastavat, metsästävät, rakentavat ja retkeilevät yhdessä. He tutustuvat saamelaisiin, jotka jutivat vielä porojensa perässä. Saamelaiskulttuuri tulee heille hyvin tutuksi, ja he oppivat muun muassa ajamaan poroja ja kahvittelemaan pitkään ja hartaasti.

Lapin sota on juuri päättynyt ja elintarvikkeista on koko maassa pula. Lappia rakennetaan uudestaan ja ilmapiiri on oikeastaan hyvin toiveikas. Nykyaikainen luonnonsuojelu ei vielä ole levinnyt Pohjois-Suomeen, jossa karhut ammutaan siltä seisomalta ja susia tullaan jahtaamaan Etelä-Suomesta asti. Riekkoja metsästetään ravinnoksi ja telkän munat kerätään syötäviksi. Poroerottelu, suopungin heitto ja hiihtäminen ovat parasta huvia ja viihdyttäjäksi saapuu myös Buffalo Bill.

Yrjö Kokon kirjailijaura on hämmästyttävän tuottelias. Wikipedian mukaan hän on kirjoittanut 19 teosta, joista muutama on jäänyt klassikoksi. Kokko oli koulutukseltaan eläinlääkäri, mutta hänellä oli myös hirmuinen kirjoittamisen palo. Hänet tunnetaan laulujoutsenen pelastajana ja Pessin ja Illuusian kirjoittajana, mutta hän oli myös saamelaiskulttuurin tuntija, sillä hän asui Lapissa viisi vuotta ja tutustui paikalliseen väestöön. Sudenhampaisen kaulanauhan voi nähdä myös eräänlaisena kulttuuritekona, sillä jutimisen viime hetket olivat varmaankin käsillä noina aikoina, kun Kokko niitä vielä kirjassaan kuvaa.

Olihan kirjassa puuduttavatkin hetkensä. Isä kehittelee insinöörismäisen kunnianhimoisesti täydellistä yöpymisrakennelmaa ja riekkoja ammutaan ehkä vähän turhan monta sivua. Lisäksi jahdataan rikollista, vaikka kirja olisi ollut ihan tarpeeksi mielenkiintoinen ilman Römpsä-sivujuonta. Toki sankareitakin tarvitaan, ja ehkä sellaiseksi vähän myös kasvetaan.

Kirja on aikansa kuva ja siksikin mielenkiintoinen. Opin siitä paljon sellaista, mistä en aiemmin tiennyt yhtään mitään. Jo vain voin lämpimästi suositella sitä kenelle tahansa luettavaksi.

Ihan parasta oli myös lukupiirin kokoontuminen, kun kirjaa käsiteltiin. Lukupiirin silloinen emäntä ja kirjan valitsija vei meidät metsään ja kotaan, jossa keittelimme pannukahvit ja söimme herkullisia eväitä. Savunhajuinen kirjakeskustelu on talven parhaita kokemuksia. Kiitos emännälle kirjavalinnasta ja elämyksestä! <3


Sudenhampainen kaulanauha valtaa itseoikeutetusti HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 5. Kirjassa liikutaan luonnossa.