lauantai 13. lokakuuta 2018

Kuvia ja vähän tekstiäkin: Ellinor Mend: Punikkityttö ja jääkäriupseeri ja Terhi Ekebom: Kummituslapsi




Ellinor Mend: Punikkityttö ja jääkäriupseeri, 1982 (ilm. 1920)
Suomentaja: Päivö Taubert
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 109
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Terhi Ekebom. Kummituslapsi, 2013
Kustantaja: Asema
Englanniksi kääntänyt: Mika Lietzén
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Ellinor Mendin Punikkityttö ja jääkäriupseeri sopii luettavaksi nyt, kun sisällissodasta on kulunut 100 vuotta. Se on omaperäinen, kuvallinen kertomus Viipurin tapahtumista talvella ja keväällä 1918. Lukemani painos on vuodelta 1982, ja siinä kuvat on sijoitettu aukeman oikeanpuoleiselle sivulle ja suomennos aukeaman vasemmanpuoleiselle sivulle.

Ellinor Mend (1896 - 1952) asui Viipurissa sisällissodan aikana ja edusti suomenruotsalaista yläluokkaa. Kirjan tarina kertoo tohtori Salvensenin perheestä, jonka sisäkkö osoittautuu "punikiksi". Perhe on kauhuissaan, mutta eipä Hilja-sisäkköäkään kiinnosta työskennellä "lahtareille", ja niinpä hän liittyy punakaartiin. Hilja nousee tarinan päähenkilöksi.

Ellinor Mend seuraa Hiljan tarinaa puoliksi ihailevaan puoliksi kauhistelevaan sävyyn. Hiljan kauneus on kiistatonta, mutta teot kammottavia. Hiljan ja Hugo Salvensenin rakkaustarina on kirjan nimen taustalla, ja tarinasta tuleekin romanttisen traaginen ja jännittäväkin.

Nykyaikana kutsuisin teosta aikuisten kuvakirjaksi, mutta siinä on myös sarjakuvapiirteitä, sillä kuviin on kirjoitettu vuorosanoja ja selityksiä sekä ruotsiksi että suomeksi. Kuvissa vuorottelevat realistiset, tummat sävyt ja vaaleat, romanttiset tunnelmat. Piirrosjälki on paikoin oikein elävää, paikoin jäykkää patsastelua. Ajan henki niihin on kuitenkin tallentunut: kaunis Viipuri sekä aikalaisten vaatetus ja tavat näkyvät tarinan taustalla. Rikkaiden ja köyhien asumusten ero on selvä, ja Hugo Salvensenin tuliterä Mercedes on piirretty erityisellä tarkkuudella.

Aatemaailma välittyy yllättävän neutraalina - Mend on selvästikin halunnut kertoa tarinan eikä lietsoa lisää vihaa. Vaikka punaiset esitetään kuvissa lähinnä rosvojoukkoina, ja Hiljakin tuntuu ennen kaikkea rakastavan erilaisissa asuissa esiintymistä, ei valkoisiakaan erityisesti ihannoida. Ellinor Mend on kuvannut yläluokan helpon elämän tarkkanäköisesti, ja kuvissa on terävää huumoria. Ihmiset tuntuvat säntäilevän aatteissaan sinne ja tänne. Kohtalokasta säntäilyähän se tietysti oli.

Yritän kuvitella, millaisin tunnelmin teosta on luettu sen ilmestyessä vuonna 1920. Lukijat ovat tietysti olleet lähinnä valkoisten kannattajia, voittajia. Teoksen viimeinen kuva onkin hyvin valkoinen tunnelmaltaan ja tekstiltään, mutta kirjan muu sisältö ei ole ihan niin puhtaan valkoinen. Ehkä teos on tarjonnut aikalaislukijoille lähinnä viihdettä, jännitystä ja romantiikkaa. Nykylukijalle se tarjoaa pienen kurkistusikkunan historiaan.

Terhi Ekebomin Kummituslapsi on puolestaan salaperäinen teos, eikä pyrikään realistiseen kerrontaan. Se on kummitustarina, mutta paljon, paljon muutakin.

Ekebom piirtää siniharmain sävyin tarinaa naisesta, joka muuttaa uuteen kotiin keskelle metsää: Kaiken tapahtueen jälkeen syrjäseudun yksinäisyyteen muuttaminen sopi minulle.

Mitä naiselle on tapahtunut? Miksi hän haluaa yksinäisyyteen ja rauhaan? Lukija alkaa täydentää naisen tarinaa, ja kun tämä purkaa pienet lapsen kengät kassistaan, lukija aavistaa, miten suuria asioita naiselle on ehkä tapahtunut.

Kirjan tunnema on surullinen, mutta ei lamaantunut. Nainen asettuu taloksi ja alkaa viihtyäkin. Sitten tulevat äänet, joiden alkuperää nainen lähtee rohkeasti selvittämään. Ympäröivä metsä paljastuukin kummitusmetsäksi, johon köyhät perheet ovat hylänneet ne vanhukset ja lapset, joista he eivät ole enää pystyneet huolehtimaan.  Henget harhailevat metsässä, koska eivät löydä sieltä pois. Rohkeasti nainen alkaa auttaa henkiä, mutta eräs henki ei suostu lähtemään.

Ihastuin Ekebomin teoksen rauhallisuuteen. Samasta tilanteesta on monta kuvaa, jotka korostavat hetken tunnelmaa, mutta tarina etenee silti koko ajan. Suru saa erilaisia vaiheita. Kuvat ovat sivun kokoisia, eli niille annetaan kunnolla tilaa. Niihin saa upota.

Lopussa käydään vielä pelottava taistelu metsän suurimman hengen kanssa. Vasta sen jälkeen metsään laskeutuu rauha ja naisen uudelle asuinkaverillekin löytyy ehkä nimi, jonka lukija voi itse täydentää.

Kummituslapsi on lohduttava ja toiveikas teos. Sitten lopulta.



Osallistun molemmilla sarjakuvaromaaneilla Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseenHelmetin vuoden 2018 haasteessa ne sopivat tietysti kohtaan 12. Sarjakuvaromaani.




Punikkityttö ja jääkärimorsian on luettu muun muassa näissä blogeissa: Kirjan pauloissaIkkunan takana ja Tahaton lueskelija.

Kummituslapsi on luettu myös kirjablogeissa Kirja hyllyssä, Hurja hassu lukija, Hyllytontun höpinöitä, LukuisaOksan hyllyltä, Taikakirjaimet, Booking it some more, Kirjojen keskelläKirjojen pyörteissä ja Yöpöydän kirjat.


torstai 11. lokakuuta 2018

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta, 2018 
Alkuteos: Drömfakulteten - tillägg till sexualteorin, 2006
Suomentaja: Outi Menna
Kustantaja. Tammi
Kansi: Anna-Reeta Meilahti
Sivuja: 390
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta pakenee valmiita määritelmiä. Se on fiktiivinen taiteilijaelämäkerta Valerie Solanasista, mutta julistaa jo ensimmäisellä sivullaan: Valerie Solanasista tiedetään vähän, eikä tämä romaani ole uskollinen tiedossa oleville faktoille. Näin ollen kaikki romaanin henkilöt ovat fiktiivisiä, myös Valerie Solanas. Samoin Amerikan kartta on fiktiivinen, Georgiassahan ei oikeasti ole aavikoita. Kaikki oikeudet faktojen vääristelyyn ovat siis fiktion kirjoittajan käsissä. Kuten ne aina ovat.

Teos on yritys ja vakuutus löytää vaihtoehtoisia rakenteita perinteisen romaanin kerronnalle. Se täyttää aakkosia, se hyppelee paikasta ja ajasta toiseen, se heittäytyy näytelmän muotoon, luettelee sanoja, lähenee runoa. Kaikki käy paremmin kuin hyvin, sillä lukija pysyy kyllä perässä, jos haluaa. Ja ainakin minä halusin. Ehkä tässä oli jonkun mielestä nyt nainen lukemassa naisen kirjoittamaa naiskieltä naispäähenkilöstä. Minun mielestäni asia on yksinkertaisempi: lukija luki erinomaisen kirjan.

Unelmien tiedekunnan päähenkilö on Valerie Solanas (1936 - 1988), todellinen historiallien henkilö, joka eli skandaalinkäryisen elämän. Hän oli kuuluisa äärifeministi, Andy Warholin ampuja ja SCUM-manifestin kirjoittaja. Että mitä? Kuulostaa hölynpölyltä.

Myönnän, että en tiennyt Valerie Solanasista ennestään mitään, vaikka häntä pidetään yhtenä feministisen liikkeen keulakuvista 1960-1970-luvuilla. Syynä on ehkä se, että feministisen liikkeen keulakuvista ei ole liiemmälti historian tunneilla huudeltu. Ehkä syynä on myös se, että Solanasin elämä oli paitsi naisen elämä myös sellaista sekoilua, että hän ei historian kirjoihin kelpaa. Andy Warholin ampuminen on nimittäin tosiasia, joka melkein aiheutti pop-ikonin kuoleman.

SCUM-manifesti on puolestaan Solanasin kirjoittama julistus, jonka ideana on elämä ilman miehiä - jotta elämä ylipäätään pelastuisi, olisi kaikki miehet hävitettävä maailmasta:
Kertoja: Kerro manifestista, kerro mikä on SCUM.
Valerie: Maailmanlaajuinen väkivaltaa vastustava järjestö. Utopia, joukkoliike, naurukupla joka leviää hitaasti ympäri maailman. Olotila, asenne, tapa liikkua kaupungilla. Aina likaiset ajatukset mielessä, likaisessa mekossa, likaisin ja alhaisin aikein. 
Kertoja: Jäsenmäärä?
Valeirie: Ei tiedossa.
Kertoja: Keitä siihen kuuluu?
Valerie: Eri puolilla maailmaa asuvia ylimielisiä ja itsekkäistä naisia, jotka eivät jaksa odottaa ja toivoa miljoonien mulkkujen asennemuutosta. Universumin valtiaita kaikista kansallisuuksissa. Kaikki maailman naiset tai ainoastaan Valerie... (S. 80.)

Stridsberg kirjoittaa Valerie Solanasin elämästä likaista ja rajua, älykästä ja onnetonta, ja kaiken pohjalle hän kirjoittaa äidin rakkauden kaipuun. Kaikki kulminoituu Valerien viimeisiin hetkiin, joihin palataan uudestaan ja uudestaan. Surkea hotellihuone San Fransiscossa on paikka, jossa hän kuolee yksin keuhkokuumeeseen huhtikuussa vuonna 1988. Tarkasta kuolinpäivästä ei ole varmuutta, sillä ruumis löydettiin vasta useita päiviä kuoleman jälkeen. Kukaan ei ilmeisesti kaivannut häntä.

Kirjan kertoja kirjoittaa itsensä hotellihuoneeseen keskustelemaan Solanasin kanssa tämän viimeisinä hetkinä. Kertoja on sekä utelias että täynnä sääliä. Hän ihailee kuvauksen kohdettaan ja yrittää ymmärtää häntä. Lopulta hän haluaisi vain helpottaa kuolevan tuskia, haluaisi osoittaa kiintymystään ja huolenpitoaan, mutta Solanas lipuu hänen käsistään - kuolemaan yksin. 

Onneton lapsuus, huumeet, prostituutio, yliopisto-opinnot, tutkimustyö, taiteilijapiirit, kirjoittaminen, vankila, mielisairaala... Valerie Solanas oli täynnä ristiriitoja, ja Stridsberg tykittää hänestä tekstiä, joka ahmii elämää. Välillä uuvun toistoon ja tajunnanvirtaan, välillä kammoksun limaa ja törkyä, välillä inhoan harhailevaa ja kömpelöä dialogia. Kokonaisuus on hypnoottinen, ehkä jopa psykedeelinen - ja siinä mielessä kuvaamansa ajan henkinen. Kerronta on kuitenkin ennen kaikkea kiehtovaa. Suomentaja Outi Menna on saanut intensiivisen tekstin kukoistamaan. 

Stridsberg voitti teoksellaan Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2006. En tiedä, miksi suomennos ilmestyy vasta nyt, mutta toivon, että kirjasta pidettäisiin meteliä myös Suomessa. Ei siksi, että olisin ollut kirjan kauneudesta haltioissani vaan juuri siksi, etten ollut. Jos taiteen tehtävä on venyttää mieliämme ja tarjota uusia näkökulmia kieleen, ihmisiin ja yhteiskuntaan, tällaisia kirjoja tarvitaan.

Valerie Solanas ei ollut sovinnainen persoona, vaan hän halusi muuttaa maailmaa, jossa hän joutui hyväksikäytetyksi ja hylätyksi. Hänen keinonsa olivat ilman muuta epätoivoisia, mutta Stridsberg kuvaa niiden logiikan täysin ymmärrettävästi. Hän antaa Valeriensa kärsiä ja uhota, ja johdattaa lukijan yhä uudestaan hylkiöiden hotelliin. Siellä ei ole viihtyisää, mutta ravistelevaa siellä kyllä on.



Unelmien tiedekunta on luettu myös blogeissa Sivutiellä, Reader, why did I marry him, Kirjasähkökäyrä, Kosminen K, Kirjapolkuni ja Tekstiluola.

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Rebecca Solnit: Men Explain Things to Me

Rebecca Solnit: Men Explain Things to Me, And Other Essays 2014
Kustantaja: Granta
Sivuja: 130
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Rebecca Solnitin Men explain things to me on esseekokoelma, joka tuli vastaani sekä Sivumennen-kirjapodcastissa että Reader why did I marry him -blogissa. Koska pidän molempia kirjallisina esikuvinani, kiinnostuin tietysti teoksesta. Lukukokemuksesta tuli vaikuttava. Kirjassa on 7 feminististä esseetä, jotka saavat lukijan katsomaan maailmaa paljon tarkemmin kuin ennen.

Voin kuvitella, että Yhdysvalloissa tämä kirja on tärkeä opas kriittiseen ajattelun näinä aikoina, jolloin presidentti Trump yrittää palauttaa suurvaltansa konservatiiviseen muottiin - konservatiivisuus, ne vanhat hyvät ajat, tarkoittavat naisille tarkoin rajattua asemaa siellä, mihin miehet antavat heille luvan asettua. Niin, siis Yhdysvalloissa näin, mutta meillä täällä pohjoismaisen tasa-arvon kultalassa asiat ovat toki paljon paremmin. Tai hetkinen. Annettiinkos meillä Suomessa aborttia julkisesti vastustavan ulkoministerin jatkaa toimessaan? Ehkä Solnitin selkeään ja loogiseen ajatteluun tutustuminen olisi tarpeen myös suomalaisille kansanedustajille.

Solnitin esseekokoelma alkaa nimieesseellä Men explain things to me, joka on luonut englannin kieleen uuden käsitteen mansplaining, eli suomalaisittain miesselitys. Kyseessä on ilmiö, jossa miehet selittävät naisille asioita, joista he olettavat naisten olevan täysin tietämättömiä. Solnit kertoo, kuinka eräissä juhlissa isäntä alkoi sivistää häntä Eadweard Muybridgesta, jonka nimen Solnit itse oli maininnut aiemmin. "And have you read about the very important Muybridge book that came out this year?" mies kysyy. Solnitin ystävätär yrittää keskeyttää miehen ja kertoo, että Solnit on kirjoittanut kyseisen kirjan. Mies ei edes kuuntele, vaan jatkaa luennointiaan aiheesta ja kirjasta, jota hän ei itse ole lukenutkaan. Onhan täysin käsittämätöntä, että nainen häntä vastapäätä voisi tietää aiheesta enemmän kuin hän! Ja on itse asiassa kirjoittanut jotain todella tärkeää.

Solnitin esseet ovat tärkeitä, kirkkaita ja johdonmukaisia. Hän asettelee sanansa niin konkreettiseen järjestykeen, että asiat selkiytyvät lukijalle kaikessa karmeudessaan. Hänen esseensä The longest war on puistattava. Siinä Solnit kertoo esimerkkejä Yhdysvalloissa vuosittain tapahtuvista raiskauksista (87 000) ja naisen kuolemaan johtaneista parisuhteista (yli 1 000). Hän ihmettelee, kuinka New Delhissä vuonna 2012 tapahtunutta joukkoraiskausta käsiteltiin Yhdysvaltain mediassa poikkeuksellisen ilmiönä, kun omassa maassa raiskataan nainen joka 6 minuutti ja joka viides amerikkalainen nainen joutuu elinaikanaan raiskatusksi (s. 19).

Solnit ihmettelee, miksi tämä väkivalta ja tappaminen saa jatkua. Miksi asialle ei tehdä mitään: There is, however, a pattern of violence against women that's broad and deep and horrific and incessantly overlooked. - -  Violence doesn't have a race, a class, a religion, or a nationality, but it does have a gender (s. 20 - 21).

Solnit kaivautuu yhä syvemmälle etsiessään tasa-arvoa estäviä yhteiskunnallisia ja maailmanpoliittisia rakenteita. Esseessään Worlds collide in a luxury suite hän rinnastaa naisiin kohdistuvan alistamisen ja maailmanlaajuisen, köyhien ja rikkaiden maiden välisen epätasa-arvon ja IMF:n aiheuttaman kärsimyksen: Her name was Asia. His was Europe. Her name was silence. His was power. Her name was poverty. His was wealth. (S. 41.)

Esseessään In praise of the threat Solnit ottaa kantaa tasa-arvoisen avioliittolain puolesta ja päättää esseensä kirkkaaseen ajatukseen. Luulisi tämän tosiaan olevan aivan selvää: Marriage equality is a threat: to inequality. It's a boon to everyone who values and benefits from equality. It's for all of us. (S. 65).

Grandmother spider on puolestaan niin puhdasverisen feministinen essee, että tekisi mieli huutaa hurraata. Siinä Solnit havainnollistaa, kuinka sukuhistoriat ovat olleet esi-isien kautta kirjoitettuja ja kuinka niistä silloin on hävitetty sukupolvittain naisia. Naisen nimi katoaa myös hänen mennessään naimisiin ja ottaessaan miehensä sukunimen. There are so many forms of female nonexistence (s. 74).

Pahinta on, että naisten poissaoloa ei huomata, naisten näkymättömyys on itsestään selvää. Kuten naisten työt ovat näkymattömiä tai naisiin kohdistuva väkivalta on ikävä tosiasia, joka loppuisi, jos naiset ymmärtäisivät pysyä kotona, pois näkyvistä, houkuttelemasta miehiä pahoihin tekoihin. Konkreettinen esimerkki kertoo paljon: When I was young, women were raped on the campus of a great university and the authorities responded by telling all the women students not to go out alone after dark or not to be out at all. Get in the house. - - Some pranksters put up a poster announcing another remedy, that all men be excluded from campus after dark. It was an equally locigal solution, but men were shocked at being asked to disappear, to lose their freedom to move and participate, all because of the violence of one man. (S. 77.)

Kokoelman kauneimman ja kaunokirjallisimman esseen aiheena on Virginia Woolf. Woolf's darkness kertoo Woolfin ajatuksista ja muun muassa siitä päätelmästä, kuinka vapauttaakseen itsensä naisen täytyy tappaa kodinhengetär itsessään (the Angel in the House), eli se ihminen, joka vastaa kaikkien muiden tarpeisiin. Woolf etsi tunteiden ja ajattelun vapautta, johon eksyttää itsensä. Oman ilmaisun ja oman sisimmän tunteminen on vaikeaa, jos se on kulttuurisesti hävitettyä tai vaiettua. Naisen täytyy kirjailijana etsiä myös oma tapansa kirjoittaa, koska perinteinen, oikeaksi katsottu tapa on miesten määrittämää. Ai jai. Tulee hirvittävä halua tarttua Omaan huoneeseen uudestaan.

Solnitin esseitä lukiessa vajoaa pieneen epätoivoon. Miksi ihmeessä näistä asioita ei huudella ääneen koko ajan ja joka paikassa - mediassa, kahvipöydissä, kouluissa? Miksi on niin, että ihmiset arastelevat puhua tasa-arvosta ääneen? Miksi tällaisista inhimillisistä arvoista puhuva ihminen saa kutsumanimen "suvakkihuora"? Toisaalta Solnitin ajatuksista saa valtavasti voimaa. Ne eivät jätä epäilylle sijaa: ensimmäinen edellytys maailman parantamiselle on ongelmien nimeäminen, se että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä ja suoraan. Kenen etu on vaieta epäkohdista ja vähätellä niitä?

Kokoelman viimeisessä esseessä Pandora's box and the volunteer Police Force Solnit rohkaisee naisia jatkamaan feministeinä. Feminismi on parantanut maailmaa ja saanut aikaan muutoksia. Kun Pandoran lipas on aukaistu, paluuta entiseen ei ole, eikä naisia enää pystytä vaientamaan.



Kannattaa lukea myös nämä kirjablogiarviot: Sivujen välissä, Pilvien tarkkailuun ja Bibbidi Bobbidi Book. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen teos sopii erityisen hyvin kohtaan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.

perjantai 28. syyskuuta 2018

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin, 2018
Alkuteos: De kommer att drunkna i sina mödrars tårar, 2017
Suomentaja: Outi Menna
Kustantaja: S&S
Kansi: Sanna Mander
Sivuja: 303
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin on kirja, joka nostaa palan kurkkuun ja jättää sen sinne pitkäksi aikaa. Se tekee sen kauniilla kerronnallaan, mutta myös pelottavalla aiheellaan ja arvoituksellisella tarinallaan. Anyuru voitti teoksellaan August-palkinnon vuonna 2017. Ajankohtaisempaa teosta ei liene olemassakaan.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia. Vai onko dystopia jo täällä - ehkä kirja kertookin enemmän nykyhetkestä ja valinnoistamme tässä hetkessä? Vai kenties se kertoo menneisyydestä ja valinnoista, jotka jo teimme ennen kuin kaikki alkoi. Voiko mitään enää muuttaa? Romaani varoittaa väkivallasta ja ääriaatteista, jotka lietsovat vain lisää vihaa. Se varoittaa fasisimista, joka näkee toiset arvokkaampina kuin toiset ja järjestää yhteiskunnan pikkuhiljaa aatteensa mukaiseksi. Tekee sitä nytkin. Ja on tehnyt jo pitkän aikaa.

Tarinan kertoja on kirjailija, joka saa kutsun oikeuspsykiatrian klinikalle, jossa pelätty islamilainen terroristi on hoidossa ja tahtoo tavata hänet. Kirjailija on maahanmuuttaja ja muslimi, kuten terroristikin on. Terroristi - nuori tyttö - on löytänyt kirjailijan teksteistä ymmärtäjänsä:
Tiedän että unettomuus on sinulle tuttua, koska kirjoitat siitä. Pidin sinun kirjoistasi, ne muistuttivat tyyppejä jotka kävelevät nuoralla korkealla yläilmoissa. Pelokkuudessaan kauniita, jos tajuat mitä ajan takaa.
  Minä tiedän kaiken pelosta. (S. 71.)

Tyttö on ollut kaksi vuotta aiemmin mukana sarjakuvaliikkeeseen tehdyssä iskussa, ja hän on ainoana kolmesta terroristista jäänyt silloin henkiin. Kuka hän oikein on? Mistä hän on tullut?
 
Tyttö kirjoittaa tarinaansa ja lahjoittaa tekstinsä kirjailijalle. Tarina keriytyy auki vähitellen, mutta se keriytyykin sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen. Mistä oikein on kyse? Tytöllä on monta identiteettiä, mutta jonkinlainen punainen lanka hänen tarinoistaan alkaa löytyä:
 "Joskus, kun tapaamme ja katselen häntä näen hänen kantavan sisällään valtavaa pimeyttä. Aivan kuin hän olisi oikeasti..." En kyennyt sanomaan lausetta loppuun. 
  "Tulevaisuudesta?" Isra jatkoi, ja kun hän lausui sanan ääneen tajusin hulluuden, joka oli hiipinyt mieleeni huomaamatta. 
   " Ei tulevaisuudesta", sanoin. "Mutta hävityksestä." (S. 219.)

Anyuru on taitava kirjailija, josta kuullaan vielä. Suomentaja Outi Menna on onnistunut välittämään hänen vangitsevan, vivaihteikkaan kerrontansa myös suomeksi. Lukiessani tunnen, kuin luistelisin heikolla jäällä, etsisin reittiä, joka voi minä hetkenä hyvänsä pettää allani. Kuljen kuin unessa, jonkin näkymättömän ohjaamana. Tunnelma on kaunis ja kauhistuttava yhtä aikaa.

Kirja alkaa keskeltä terrori-iskua. Teksti tihkuu pelkoa ja hätää, vihaa ja verta. Teolla on valtavat, ratkaisevat seurauksensa, mutta mihin suuntaan ne lähtevät  yhteiskuntaa muuttamaan. Yksi ihminen voi valita toisin, hän voi muuttaa tapahtumien kulun. Siinä on valtava lupaus ja toivo - oikeastaan ainoamme: "Kaikki alkoi siitä. Kynästä joka kirjoitti maailman. Minut ja sinut ja sen, että me kosketamme toisiamme. Hiekanjyvät jotka vaihtavat väriä, kun aurinko laskee Algerian rantojen ylle. Historian ja tulevaisuuden. " (S. 82.)



Kirja on luettu myös näissä kirjablogeissa: Lukuisa, Reader why did I marry him, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjojen kuisketta, Kirjakaapin kummitus, Sanoissa ja sivuilla sekä Kirjaluotsi.

maanantai 24. syyskuuta 2018

Marjane Satrapi: Persepolis 1 ja 2

Marjane Satrapi: Persepolis, Iranilainen lapsuuteni, 2004
Alkuteos: Persepolis, 2000/2001
Suomentaja: Taina Aarne
Kustantaja: Otava
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Marjane Satrapi: Persepolis 2, Kotiinpaluu, 2007
Alkuteos: Persepolis 3 ja 4, 2004 ja 2005
Suomentaja: Taina Aarne
Kustantaja: Like
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Enpä arvannutkaan, millaiseen seikkailuun lähdin, kun innostuin mukaan Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen. On kuin kokonaan uusi maailma olisi avautunut lukemisharrastukseeni. En olisi ikinä uskonut, miten yhteiskunnallisia sarjakuvat ovat ja miten paljon tietoa sarjakuvien kautta voidaan kertoa. Taidemuotona sarjakuva on erittäin vaikuttava.

Tänä kesänä olen jaellut paljon Goodreads-tähtiä nimenomaan sarjakuville, joista on tullut kesäni parhaita lukukokemuksia. Aiemmin keväällä intoilin Johanna Vehkoon ja Emmi Nimisen Vihan ja inhon internetistä sekä Liv Strömquistin Nousu ja tuho - sekä Kielletty hedelmä -sarjakuvista, jotka puhuvat yhteiskunnallisista epäkohdista suorin sanoin ja kuvin. Ne eivät todellakaan vanhoja kuvia kumartele, vaan luovat uusia ja kertovat tästä ajasta niin kuin se on. Epäkohdat ja epäoikeudenmukaisuudet piirretään suoraan lukijan verkkokalvolle.

Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuvat ovat olleet kesäni löytöjä. Ne sijoittuvat Iraniin ja  ovat kipeän omaelmäkerrallisia, mutta myös humoristisia, täynnä itseironiaa. Niissä on myös surullisen ironisia havaintoja Iranista, Satrapin kotimaasta, sen poliittisiesta ja uskonnollisesta ilmapiiristä. Paikoin sarjakuvasta tulee terävää satiiria, joka ravistelee lukijan pohtimaan diktatuurien ja fundamentalismin mielettömyyttä.

Kaikki alkaa vuodesta 1980 Satrapin omakuvasta. Kuva - kuten koko sarjakuva - on mustavalkoinen ja se esittelee hymyttömän, mustaan huivin pukeutuneen tytön. Hiuksia tai iloa ei näy. Huivin käytön ja hymyttömyyden syynä on Iranin islamilainen vallankumous vuonna 1979, ja sitä seuranut kulttuurivallankumous vuonna 1980. Satrapin edistyksellinen ja sivistynyt perhe joutuu alistumaan tiukkoihin poliittisiin ja uskonnollisiin säädöksiin, kuten kaikki muutkin.

Myöhemmin alkaa Irakin ja Iranin välinen sota, joka koskettaa jokaista perhettä ja vaatii kymmenien tuhansien nuorten miesten hengen. Marttyyrien joukot kasvavat. Samaan aikaan (toisin)ajattelijoihin kohdistuvat vainot ja ahdistava ilmapiiri vaikeuttavat elämää niin paljon, että perhe päättää lopulta lähettää Marjanen kouluun Eurooppaan.

Persepolis 2, Kotiinpaluu kertoo ensin Marjanen opiskeluvuosista Itävallassa ja sitten hänen paluustaan Iraniin, jossa hän hakee yliopistoon opiskelemaan taidetta. Ulkomailla Marjane kärsii yksinäisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteesta, ja hän ajautuu aivan pohjalle. Ulkopuolisuuden tunteet eivät hellitä sittenkään, kun hän palaa kotiin. Euroopassa maistunut vapaus täytyy taas verhota huiviin.


Iranissa mikään ei ole muuttunut, vaan poliittinen ja uskonnollinen ilmapiiri ajavat edelleen ihmiset tiukkoihin normeihin. Kaiken keskellä Marjanen viisaat vanhemmat ja isoäiti tuntuvat pitävän jonkinlaista iloa ja toivoa yllä. Perheen merkitys on kuvattu hienosti.


Persepolis on muistelmateos ja naisen kasvutarina, mutta se on paljon muutakin. Siitä tulee  järkyttävä kuvaus Iranin surullisesta ja kaoottisesta lähihistoriasta. Länsimaisen ihmisen on lähes mahdotonta ymmärtää niitä poliittisia ja uskonnollisia aatteita, joiden puristuksiin iranilaiset suostuvat. Sota on arkea, ääri-islamilaisuus on arkea ja molemmat estävät ihmisiä elämästä vapaasti tai ajattelemasta vapaasti.

Satrapin piirrosjälki on mustavalkoisuudessaan paljon puhuvaa, ja tunnistan muun muassa Liv Strömquistin saaneen vaikutteita Satrapin pelkistetystä ilmaisusta. Ihmisten ilmeet korostuvat, ja niistä löytyy harvoin hymyä. Absurdit tilanteet ja tapahtumat pitävät lukijan hereillä, ja ironia iskee  mustan huumorin suoneen. Esimerkiksi iranilaisen yliopiston johto järjestää tiedotustilaisuuden naisopiskelijoiden pukeutumisesta ja vaatii naisopiskelijoita käyttämään kapeampia housuja ja pidempiä huntuja sekä peittämään huolella hiuksensa ja pidättäytymään ehostamisesta. Marjane uskaltautuu kysymään rohkean kysymyksen: Miten on mahdollista, ettei minussa naisena voi herätä mitään katsellessani vartalonmyötäisiin asuihin pukeutuneita miehiä, mutta he miehinä voivat kiihottua, jos huntuni on viisi senttiä liian lyhyt?  

Kapina nousee tavallisista ihmisistä, jotka kuitenkin vaiennetaan pelolla: Selvähän se! Kun pelkää, lakkaa analysoimasta ja kyseenalaistamasta. Kauhu lamaannuttaa. Alistamisen moottorina onkin aina ja kaikissa diktatuureissa ollut pelon viljeleminen. 

En ihmettele, että Satrapin sarjakuvateokset ovat nousseet klassikoiksi. Ne ovat rehellisiä ja havahduttavia teoksia, jotka muuttavat maailmaa. Taide etsii siihen aina keinonsa ja vapautensa.




Persepolis-sarjakuvia on luettu myös näissä kirjablogeissa: Reader, why did I marry him, Kirja hyllyssä, Kirjanurkkaus, Oksan hyllyltä, Pieni kirjasto, Eniten minua kiinnostaa tie, Sivutiellä ja Sallan lukupäiväkirja. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kuittaan kirjoilla kohdan 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.

perjantai 21. syyskuuta 2018

Kaisa Ijäs: Aurinkokello

Kaisa Ijäs: Aurinkokello, 2018
Kustantaja: Teos
Sivuja: 72
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Kaisa Ijäksen Aurinkokello kutsuu heti ensi sivuillaan kulkemaan kehää ja rakentamaan aurinkokelloa. "Kehä"-sanalle esitellään myös etymologinen merkitys: aurinko.

Aurinkokellon matka tuntuu kiehtovalta. Aika limittyy ja lomittuu, toistuu, hyppelee kehällä eteen ja taakse. Kiertää ja kiertää. Runon minä yrittää määrittää paikkaansa ajassa, joka kurkottaa milloin minnekin, eikä ollenkaan tottele. 

Muistot kasaantuvat, muuttuvat ja ehkä valehtelevatkin: Muisti on yksi unohduksen muoto, kuka sanoi (s. 30). Tulevaisuuskin on salattua. Aurinkokello jatkaa ajan mittaamista.

Lukijalle herää omia muistoja ja niiden kautta on tietysti yhteys maapallon, ehkä jopa maailmankaikkeuden, historiaan. Kauneus, maisema, luonto, ihminen. Kaikki on yhtä, yksilö on osa aikaa:

Aurinkokello, ajan ja tilan ykseys
sormella minuutti, kädessä tunti (s. 14).

Kokoelman runon avautuvat vähitellen ja moneen suuntaan, kuten runojen pitääkin. Silti minun on pakko todeta, että yksittäinen runo saattaa olla jo niin moniulotteinen, etten saa siitä kiinni ollenkaan. Runo pakenee sanojen taakse. Välillä ajatus tiivistyy aforismiksi: - - historia on tauti josta kukaan ei parane - - (s. 68). Siinä kohtaa ymmärrän, pysähdyn ja nyökyttelen, olen samaa mieltä.

Erityisesti kritisoin sivistyssanojen määrää. Ensimmäisellä lukukerralla runo töksähti niihin kiinni ja jouduin kääntymään Kielitoimiston sanakirjan puoleen vähän väliä. Sanavarastoni kasvoi, mutta runo karkasi.

Paikoin Ijäksen runoista tulee tutkielmia. Ne kuulostavat ja maistuvat tieteeltä, joka sinänsä on kiehtovaa. Ne vangitsevat ihmisenä olemisen haikeuden ja kuorivat itsensä sen ytimeen. Lähelle ne tulevat, kun niissä tunnistaa hahmoja:
- -
yhtä odottamatta myös
toiveet jotka jätit taaksesi
palaavat kysymään tämänkö halusit
ne kävelevät vastaan ihmisen hahmossa
kiertyvät nykyisyyteen
josta muistin väljä suppilo
päästää lävitseen eideettisiä kaikuja
- - (s. 52).

Vasta toinen lukukerta avasi ovet runon puhujan äärettömyyksiin. Tunnelma kirkastui, sumeni ja hämmästeli, kaipasi ja nöyrtyi. Paikkani on arvoitus, osa maailmankaikkeuden mysteeriä. Tässä olen.



Kannattaa lukea Kosmisen K:n arvio Aurinkokellosta. Myös Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogista löytyy hieno arvio Ijäksen teoksesta.  Osallistun kokoelmalla Reader why did I marry him -blogin #runo18-runohaasteeseen.

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Alison Bechdel: Hautuukoti

Alison Bechdel: Hautuukoti, Tragikoominen perheeni, 2009
Alkuteos: Funhome, 2006
Suomentaja: Taina Aarne
Kustantaja: Like
Sivuja: 238
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Helmetin tämänvuotisessa lukuhaasteessa on kohta, johon pitäisi lukea sarjakuvaromaani. Bongasin kohtaan eräästä haastelistasta Alison Bechdelin Hautuukodin, joka sopisi siis myös Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen. Panin kirjan heti varaukseen, ja kun sain kirjan käsiini, luin sen samalta istumalta.

Olin mykistynyt. Voiko sarjakuva olla näin puhuttelevaa? Kyseessä on amerikkalaisen sarjakuvataiteilijan omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani, ja tyyli, jolla hän tarinaansa kertoo, on todellakin kirjan alaotsikon mukaisesti tragikoominen.

Bechdel piirtää realistisia kuvia, ja kuvien sävy on vihertävän harmaa. Tekstiä on joka aukeamalla paljon, parhaimmillaan lähes puolet sivuista on tekstien peitossa. Siitä huolimatta hahmot nousevat sivuista irti ja alkavat elää elämäänsä.

Se elämä on pinnalta - henkilöiden ilmeissä, eleissä ja olemuksissa - hyvin pidättyväistä, mutta sisältä kuohuvaa. Kuohunta paljastuu päiväkirjamerkinnöissä ja kirjeissä. Puhumattomuus ja salaisuudet ovat etäännyttäneet perheenjäsenet toisistaan ja tappaneet perheen yhteisen hymyn. Vanhemmat ovat etäisiä toisilleen ja lapsilleen, ja lapset tuntuvat kelpaavan vain, jos tekevät töitä tai lukevat tai pysyvät poissa tieltä.

Hautuukoti kirjan nimenä viittaa hautaustoimistoon, perheyritykseen, jota isä johtaa, mutta myös perhe-elämään, jota perhe viettää. Englanninkielinen nimi Funhouse on vahvasti ironinen lyhennelmä Funeralhousesta, ja suomennoksena Hautuukoti toimii mainiosti. Muutenkin suomentaja Taina Aarne on tehnyt vivahteikasta ja sujuvaa työtä.

Perheen molemmat vanhemmat ovat kirjallisuudenopettajia, sivistyneitä ja koulutettuja ihmisiä. Heidän elämänsä pikkukylässä on kuitenkin hyvin rajoitettua, varsinkin kun isän suku on asunut aina paikkakunnalla. Äiti harrastaa näyttelemistä ja isä on intohimoinen rakentaja, joka remontoi perheen taloa pieteetillä, joka ei anna tilaa lasten leikeille tai ilolle. Kaiken pitäisi olla täydellistä ja täydellisesti hallinnassa.

Isän sisin on kuitenkin kaukana hallitusta. Aikuiselle tyttärelle paljastuu, että isä on homo, joka on koko elämänsä yrittänyt elää seksuaalisuutensa kanssa, mutta onnistunut vain ahdistumaan ja siirtämään ahdistuksensa myös perheelleen. Kun tyttären oma lesbous selviää hänelle itselleen, hän alkaa ymmärtää myös isäänsä. Juuri kun yhteys tuntuu löytyvän, isä kuolee.

Hautuukoti on kertomus surusta. Isä jää tyttärelle arvoitukseksi, ja tytär etsii isäänsä heidän yhteisistä lukukokemuksistaan ja muistoista. Hauras yhteys isän ja tyttären välillä tuntuu löytyvän kirjallisuuden kautta. Kaikki jää kuitenkin kesken, ja niinpä Hautuukodista tulee yritys ymmärtää isää ja itseä. Siitä tulee kuin tuleekin myös kunnianosoitus isälle, ristiriitaiselle ihmiselle, jota tytär ikävöi.

Bechdel voitti Hautuukodilla sarjakuvamaailman Oscarin, Eisner-palkinnon, vuonna 2007, enkä yhtään ihmettele miksi. Bechdelin kerronta käy sydämeen. Se on rehellistä ja kipeää, inhimillistä ja terävää yhtä aikaa. Jotain perin tunnistettavaa siinä huokuu joka sivulla - läheisyyden vaikeus ja kaipuu läheisyyteen.




Muissa kirjablogeissa Hautuukoti on saanut paljon huomiota. Kannattaa tutustua arvioihin myös näissä blogeissa: Sallan lukupäiväkirja, Kirsin kirjanurkka, Todella vaiheessa, Pieni kirjasto, Lukuisa, Mitä luimme kerran, Kirjojen pyörteissä ja Oksan hyllyltä. Helmetin lukuhaasteeseen kuittaan teoksella kohdan 16. Kirjassa luetaan kirjaa.

lauantai 15. syyskuuta 2018

Tommi Kinnunen: Pintti

Tommi Kinnunen: Pintti, 2018
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 291
Mistä sain kirjan: oma ostos



Tommi Kinnusen Pintti on lukemisen harrastajan aarre ja ilo. Se on ilman muuta tämän kirjasyksyn odotetuimpia teoksia ja täytti minun odotukseni täydellisesti, ellei jopa yli.

Pintti tarkoittaa lasijätettä, jota syntyy, kun lasia valmistetaan tehtaalla. Epäonnistuneet lasit rikotaan ja käytetään uuden lasin aineksena, mutta jätettä syntyy niin paljon, että entisaikaa sitä myös kipattiin ympäristöön. Romaanin nimenä Pintti on iskevä ja symbolinen. Vaikka kirja kertoo vain kolmesta päivästä, kolmen eri ihmisen elämästä, se kertoo myös kiertokulusta, jossa jokainen ihminen täyttää oman paikkansa ja on rakentamassa työllään ja elämällään jotain jatkuvaa. Montako kertaa ihminen menee rikki elämänsä aikana? Montako kertaa on muovattava itsensä uudelleen niistä aineksista, joita on jäänyt jäljelle?

Pintti kertoo lasitehtaan arjesta ja keskittyy siellä kolmen sisaruksen, Tyynelän Jussin, Helmin ja Railin elämään. Jussi on sisaruksista vanhin. Hän kärsii epilepsiasta ja aistii koko maailman herkemmin kuin kukaan muu. Häntä pidetään heikkolahjaisena ja työyhteisön taakkana, mutta aina löytyy myös niitä, jotka pitävät hänestä huolta. Jussilla on paikkansa.

Helmi on tavallinen tyttö ja nainen, johon kukaan ei erityisemmin kiinnitä huomiota, paitsi Reko, joka piirtää Helmin ihoon lasimaljoja. Siihen ne myös jäävät ja saavat Helmin myöhemmin huutamaan tuskasta.

Raili piutpaut välittää tehdasyhteisön normeista, mutta niin vaan hänkin palaa reissuiltaan kotikuntaan. Hän on sielultaan vapaa, mutta paljon haavoittuvaisempi kuin kova ulkokuori paljastaa.

Kaiken henkilökohtaisen taustalla tehdas elää elämäänsä. Se on ilman muuta teoksen neljäs päähenkilö, jonka luonteenlaatu syntyy yhteisön tekemästä työstä, jossa jokaisella on tarkasti määrätty paikkansa.

Työ, sen jokainen vaihe - lasiesineen syntymisen ihme - on kirjoitettu tähän romaaniin. Se on kiehtovaa: lukija ei voi kuin ihailla ihmisen kekseliäisyyttä ja käsillä tekemisen taitoa. Lasitehtaan elämä tulee jokaista suomalaista lähelle: kodeista löytyy kymmeniä vuosia vanhoja kotimaisia juomalaseja, lasipurkkeja ja -maljoja, ja vaikkei seinillä roikkuisi taulun taulua, niin kirjahyllystä todennäköisesti löytyy taidelasia, joko maljakoita tai vähintäänkin lasilintuja. Mielestäni oman kotini kaunein (käyttö)esine on  Kaj Franckin suunnittelema Iittalan Kartio-kaadin. Lasissa on perinnettä.

Joissain arvioissa Pintti on saanut kritiikkiä siitä, että työn kuvaaminen varastaa romaanista liian suuren osan. Minun mielestäni juuri työnkuvaus tekee Pintistä hienon romaanin, ihan puhdasverisen työläisromaanin. Vierailin kesällä Werlan pahvitehtaalla Jaalassa, ja minulla on tuoreessa muistissa se käsityö ja ammattilaisuus, jota siellä harjoitettiin. Opas kertoi havainnollisesti jokaisen pahvinteon työvaiheen, ja tehtaan kuluneet lankkulattiat puhuivat omaa kieltään niistä askelista, joita työntekijät ovat siellä astelleet. Lankkulattiat ja tehdassalien tiiliseinät, koneet, uunit - ne kaikki kertovat tarinoita ihmisistä, jos niitä osaa kuunnella. Ja Tommi Kinnunen osaa.

Ei ole kovin kauan siitä, kun suomalaista hyvinvointia rakennettiin tehtaissa, joissa kaikille tuntui riittävän töitä. Mitä niistä on nykypäivän Suomessa jäljellä? Ainakin tehtaissa tienatuilla rahoilla koulutetut lapset ja heidän lapsensa, suomalaisen suunnittelun ja työn laatu sekä työn arvostamisen perinne, johon tuhannet jussit ja helmit ovat tehneet osansa.

Tommi Kinnunen on armoitettu henkilöuvaaja, joka saa romaanihenkilöt hengittämään samaa ilmaa lukijan kanssa. Hän kirjoittaa kirjoihinsa yhteistä, koettua ja elettyä historiaa, joka tuntuu tutulta ja lohduttavalta yhtä aikaa - olkoonkin se täynnä suruja ja murheitakin. Kun lukee Kinnusen tekstiä, oppii ymmärtämään ja sietämään itseään paremmin.


Pintti on luettu jo näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Kirjasähkökäyrä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirja hyllyssä.

maanantai 10. syyskuuta 2018

Emmi Valve: Armo

Emmi Valve: Armo, 2017
Kuvitus: Emmi Valve
Kustantaja: Asema Kustannus
Sivuja: 301
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Emmi Valveen Armo on tapaus, josta pitäisi pitää kovaa meteliä. Se on selviytymistarina tytöstä, joka kasvaa naiseksi epätavallisissa olosuhteissa. Epätavalliset olosuhteet ovat hänen sisässään.

Armo on omaelämäkerrallinen teos, eli se kertoo sarjakuvataiteilija Emmi Valveen omista kokemuksista. Emmi on myös sarjakuvan päähenkilön nimi. Armo näyttää, millaista on olla mieleltään sairas. Se näyttää, miltä tuntuu olla pimeässä ja rikki. 

Valveen kerronta on selkeää ja havainnollista. Kuvat ovat pääasiassa realistisia, mutta myös surrealistisia siinä kohtaa, kun mieli alkaa hajota tai jumittaa johonkin järkyttävään kuvitelmaan. Pahimmillaan todellisuus häviää kokonaan ja jäljelle jäävät vain painajaiset, mustana ammottavat silmät tai päälle käyvät mustat hahmot. On aikoja jolloin Emmi ei päääse sängystä ylös ja mieleen mahtuu pelkästään toive: Jaksaisinpa kuolla (s. 93).



Sarjakuvateoksen kuvat kertovat erilaisuudesta ja yksinäisyydestä, joka alkaa jo lapsuudessa. Koska kaikki ihmissuhteet kuluttavat Emmin voimia, on selvää, että jokainen hyväksikäyttäjä ja epäystävällinen ihminen vie Emmiä yhä syvemmälle mustaan. Lukija vajoaa hänen mukanaan. Toisaalta lukija tarraa myös arjen selviytymiskeinoihin, kuten piirtämiseen ja listojen laatimiseen, kirkkaisiin, hyviin hetkiin.

Kun pimeys ja pelot kasvavat sietämättömiksi, tutuksi tulee myös hoitolaitoksen tylsä, mutta turvallinen arki. Lopulta teos kertoo myös paranemisesta, siitä että päähenkilö voi todeta, että normaalin osuus kasvoi ja sairauden osuus kutistui hänen elämässään (S. 291).

Paraneminen on hidasta, mutta se on sekä päähenkilölle että lukijalle suuri helpotus: Kompuroiva ja hidas etenemiseni ei ollutkaan matkaa alhalta ylös, vaan matkaa kehän reunoilta sekä sisään että ulos päin. (S. 270.)

Valveella on ilmiömäinen kyky vangita lukija täysin kuvien tunnelmaan. Vaikka välillä ahdistaa syvästi, on pakko välillä myös nauraa kaiken hulluuttua. Eräskin kallonkutistaja kysyy Emmiltä hyvin asialliselta kuulostavan kysymyksen: Milloin sulla on viimeksi ollut sellainen olo, että kaikki on ihan hyvin? Sellainen... Tavallinen ja rento olo? ... [Emmi miettii] ... Ei koskaan. (S. 14 - 15.) Tästä vastauksestaan Emmi oivaltaa itsestään jotain: Sehän tarkoitti sitä, että osa minusta syntyi tällaisena (s. 17). Kuluu pitkä aika siihen, että Emmi osaa suhtautua itseensä armollisesti ja hyväksyy tämän tosiasian.

Armo on raastavan rehellinen teos. Se kertoo mieleltään sairastuneen ihmisen arjesta ja vie pimeyteen päähenkilönsä mukana, mutta mustan seasta löytyy huumoria ja lopulta toivoakin. Tällaisia kirjoja tarvitaan herättämään myötätuntoa ja ymmärrystä, ehkäpä jopa muuttamaan maailmaa.



Armo on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Reader, why did I marry him? (josta kirjan bongasin), Kirjanurkkaus, Kujerruksia, Sivutiellä ja 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä sekä Kirjojen keskellä. Kuittaan teoksella Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohdan 33. Selviytymistarina. Osallistun teoksella myös Hurjan hassun lukijan Sarjakuvahaasteeseen.


lauantai 8. syyskuuta 2018

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto, 2018
Alkuteos: Dept. of Speculation, 2014
Suomentaja: Marianna Kurtto
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 237
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaosto kiinnitti blogeissa huomioni hienon nimensä ansiosta. Itse asiassa kirjan alkuperäinen nimi Dept. of Speculations on vielä lupaavampi kuin suomennoksen nimi. Nimensä kirja on saanut rakastavaisten välisestä kirjeenvaihdosta, jossa kuoren päälle merkittiin tunnukseksi tämä pariskunnan yhteinen "jaosto". Odotin raastaavia ja syvällisiä pohdintoja, ehkäpä lukuhaastettakin, mutta kirja osoittautuikin nopealukuiseksi, eikä ollenkaan liian vaikeaksi. Silti se oli myös syvällinen.

Syvien pohdintojen jaosto on avioliittoromaani ja sellaisena oikein onnistunut, jopa tuore. Se ei esimerkiksi suurentele ensitapaamisen kohtalonomaisuutta ja rakastumisen autuutta, vaikka maalaa hienostunein lausein nekin ainutlaatuisiksi - kuten ne ovat ainutlaatuisia jokaisessa vakavassa parisuhteessa. Eipä siis aikaakaan kun lupaavasta taidehirviöstä tuleekin vaimo ja äiti.

Yhteiseloon ilmaantuu surua, mutta myös suurta onnea, sitten pieniä vastoinkäymisiä ja lisää vastoinkäymisiä. Yhtäkkiä ollaan tilanteessa, jossa rakkaus on kenties kadonnut kokonaan. Ollaan liian vaikeita, kummallisia, etäisiä toinen toisilleen: Joinakin öinä sängyssä maatessaan vaimo tuntee leijailevansa kohti kattoa. Auta minua, hän ajattelee, auta minua. Mutta mies vain nukkuu. (S. 146.)

Kirjailija onnistuu kertomaan kaiken näennäisen kevyesti, mutta silti koskettavasti. Suomentaja Marianna Kurtto on tehnyt myös hienoa työtä tunnelman välittäjänä. Offill osaa kertoa vastoinkäymiset sellaisina kuin ne ovat. Parisuhteeseen tupsahtava uusi rooli, äitiys, ei ole silkkaa autuutta. Kun lapsi syntyy, parisuhde muuttuu. Aina. Offillin tekstissä vauva ei ole pelkkä vauva vaan vauvapiru. Syvien pohdintojen jaostosta tulee kuin taikaiskusta vauva-arjesta selviytyjien jaosto.

Onko hän hyvä vauva? ihmiset kysyivät.

No, ei oikeastaan, minä vastasin. (S. 45.)

Rehellisyys on romaanitaiteessa hyve, jota jaksan ihailla. Offill latoo lukijalle analyyttisiä havaintoja: Päivät vauvan kanssa tuntuivat pitkiltä, mutta ne eivät laajentuneet mihinkään suuntaan. Vauvanhoito pakotti minut toistamaan tehtäväsarjoja, joilla oli omituinen taipumus olla yhtä aikaa sekä kiirellisiä että pitkäveteisiä. Ne leikkelivät päivän pieniksi palasiksi. (S. 39.)

Kun parisuhde alkaa hajota käsiin, romaanin vaimo (joka välillä muuttuu minäkertojaksi) alkaa myös hajota. Tai ehkä hajoaminen on alkanut jo aiemmin. Lukija alkaa jännittää, miten kaikki päättyy. Naurettavasti käyttäytyvä ja neuroottinen päähenkilö ei paljon säälipisteitä kerää. Säälipisteitä ei heru myöskään miehelle. Silti heille toivoisi käyvän hyvin.

Romaanin rakenne on fragmentaarinen ja hyppelee kevyesti ajasta toiseen ja ajattelijasta toiseen. Väliin on ripoteltu muun muassa T. S. Elliotia ja Rilkeä. Käy niin kuin älymystöromaaneissa yleensä käy: mikään lukeneisuus ei suojele henkilöitä elämältä.


Kirja on luettu ainakin näissä blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Lumiomena, Eniten minua kiinnostaa tie, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Reader, why did I marry him? Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteessa se sopii ainakin kohtaa 1. Kirjassa muutetaan.

maanantai 20. elokuuta 2018

Käännöskirjoja nuorille: Angie Thomas: Viha jonka kylvät ja Sarah Crossan: Yksi

Angie Thomas: Viha jonka kylvät, 2017
Alkuteos: The Hate U Give, 2017
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Kustantaja: Otava
Kansi: Päivi Puustinen
Sivuja: 393
Mistä sain kirjan: joulupukki toi lapsille


Sarah Crossan: Yksi, 2018
Alkuteos: One, 2015
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Kustantaja: S&S
Kansi: Aino Ahtiainen
Sivuja: 436
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Suomalainen nuortenkirjallisuus on korkealaatuista ja tiukasti ajan hengessä kiinni - mutta entäs nuorten käännöskirjallisuus? Tuleeko maailmalta jotain sellaista, jota oma nuortenkirjallisuustarjontamme ei tavoita? Tulee kyllä. Angie Thomasin Viha jonka kylvät ja Sarah Crossanin Yksi edustavat laadukasta nuortenkirjallisuutta, joka avartaa kohisten maailmankuvaa.

Viime vuonna Angie Thomasin Viha jonka kylvät voitti Blogistanian Kuopus -äänestyksen, joten uskalsin kääriä sen joululahjaksi 12-vuotiaille tytöille. Kirja kertoo 16-vuotiaasta, mustasta  Starr-nimisestä tytöstä, joka elää kotikaupunkinsa mustien asuinalueella, mutta käy toisella puolella kaupunkia valkoisten koulua ja on kiinni paremmassa elämässä. Eräänä iltana hän joutuu todistamaan, kuinka poliisi ampuu hänen lapsuudenystävänsä täysin ilman syytä. Kirja siis kertoo mustiin kohdistuvasta poliisiväkivallasta, joka on ollut paljon esillä Yhdysvalloissa viime aikoina.

Päähenkilö Starr joutuu ainoana todistajana vaikeaan tilanteeseen, sillä hänen on päätettävä, uskaltaako hän todistaa ja astua julkisuuteen totuuden puolesta. Starrilla on tukenaan ihana perhe ja hyviä ystäviä, mutta tilanne on kaikkea muuta kuin helppo. Tapaus, jota hän todistaa, ei ole pelkästään yksityinen vaan hyvin poliittinen.

Kirjan perustarina on opettavainen, mutta ei liian helppo. Oikea ja väärä sekoittuvat, ja Starrin koko perhe joutuu miettimään periaatteitaan uudelleen. Varsinkin Starrin isä on rakennettu kiinnostavaksi persoonaksi, joka haluaisi kehittää omaa kotiseutuaan parempaan suuntaan, mutta toisaalta hänellä on vastuu perheensä turvallisuudesta.

Amerikkalainen oikeusjärjestelmä ja mediasirkus jaksavat hämmästyttää. Totuus hautautuu ihmeelliseen hässäkkään, ja sitä vääristellään julkisuudessa. Media myy tarinoitaan, vaikka oikeudenkäynti on kesken. Jossain kohtaa etäännyin kirjasta ja silmiini alkoi osua yhä enemmän laskelmoituja asetelmia, jotka alkoivat ärsyttää minua lukijana, enkä päässyt enää kirjaan sisälle samalla intensiteetillä kuin aluksi. Harmittihan se, sillä Viha jonka kylvät on vaikuttava nuortenkirja tärkeästä aiheesta. Maailma ei ole valmis niin kauan kun ihonvärin perusteella ammutaan viattomia ihmisiä. Tämä on aivan selvä asia, ja tästä pitää kirjoittaa  kirjoja - jos ei tästä, niin mistä!

Näistä kahdesta lukemastani nuorten käännöskirjasta Sarah Crossanin Yksi veti kuitenkin nyt pitemmän korren. Se kertoo niinkin marginaalista tapauksesta kuin siamilaisista kaksosista, mutta onnistuu välittämään kaikki kliseet tyylikkäästi. Kirja kertoo Gracesta ja Tippistä, joilla on yhteinen lantio ja yhteiset jalat. Käsivarsia on neljä, sydämiä on kaksi ja päitä - hyvin fiksuja päitä - on kaksi. Kaksosista toinen, Grace, kirjoittaa ajatuksiaan runoiksi, joista muodostuu tyttöjen lukioajan tarina.

Vaikka aihe tuntui aluksi kauhean teennäiseltä (eihän nyt siamilaisia kaksosia ihan hirveästi maailmassa ole), niin kirja voitti minut täysin puolelleen. Ensinnäkin sen lukeminen oli helppoa, sillä säeromaani (en ollut ennen tällaisesta kuullutkaan) eteni kuin juna. Rivien väljyys ja sanojen väliin jäävä tila nopeuttivat lukemista. Tyttöjen tarina eteni runo runolta kronologisesti, vaikka välillä palattiin menneisyyteenkin. Kirjan rakenne sopii erinomaisesti esimerkiksi lukivaikeuksista kärsiville nuorille.

Lukemisen jälkeen googletin tietysti siamilaisia kaksosia, joista löytyy pari vinkkiä myös kirjasta. Aihe on hämmästyttävä ja tavattoman kiinnostava. Crossan on perehtynyt siamilaisten kaksosten elämään perusteellisesti, ja eläytyy heidän tuntemuksiinsa sydänjuuriaan myöten. Hän onnistuu kirjoittamaan aidosti sekä nuorten elämästä että sisarusten välisestä yhteydestä ja yhteiselämästä. Kokonaisuus on koskettavaa luettavaa.

Yhteistä näille molemmille käännöskirjoille oli perheissä koettu rakkaus ja hyväksyntä. Vaikka vanhemmilla on omat huolensa ja vaikeutensa, he tuntuivat rakastavan lapsiaan aivan ehdoitta. Nuorten itsetunto ja elämänilo ovat myös ihan eri luokkaa kuin suomalaisista nuortenkirjoissa on totuttu lukemaan. Luin nimittäin vastikään kaksi suomalaista nuortenkirjaa, joissa nuoret eivät sopineet vallitsevaan seksuaaliseen normiin, ja heidän suurimmat murheensa aiheutuivat siitä, että toinen vanhemmista tai molemmat eivät hyväksyneet heitä sellaisina kuin he ovat.

Kehun erikseen molempien nuortenkirjojen käännöstä. Kaijamari Sivill kirjoittaa Viha jonka kylvät -romaanissa luontevinta suomen puhekieltä, mitä muistan pitkään aikaan lukeneeni. Yksi-romaanin säkeet puolestaan ovat  Kaisa Katteluksen suomennoksen jälkeen niin sujuvia, että niitä lukiessa ei edes muista lukevansa. Kyllä nuorten kelpaa tarttua näihin käännöskijoihin ja avartaa maailmankuvaansa rytinällä.



Angie Thomasin Viha jonka kylvät on luettu useissa kirjablogeissa ja linkitänkin tässä vain muutamaan, joista blogeja löytyy lisää: Kirja hyllyssä, Reader, why did I marry him, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirja vieköön! ja  Kirjasähkökäyrä. Sarah Crossanin Yksi on luettua ainakin näissä kirjablogeissa: Oksan hyllyltä, Evarian kirjahylly, Kirjasähkökäyrä ja Carry on reading.

Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kuittaan Viha jonka kylvät -romaanilla kohdan 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Sivill on voittanut muun muassa Mikael Agricola -palkinnon vuonna 2005 Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä-romaanin käännöksestä. Yksi sopisi tähän myös, sillä Kaisa Kattelus on puolestaan palkittu Astrid Lindgren -palkinnolla.

perjantai 3. elokuuta 2018

2 x kunpa saisi olla oma itsensä: Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin ja Riina Mattila: Järistyksiä

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin, 2016 Kustantaja: Otava
Sivuja: 110
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Riina Mattila: Järistyksiä, 2018
Kustantaja: Wsoy
Sivuja: 149
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Nuortenkirjojen aiheet seuraavat nopeasti ajankohtaisia ilmiöitä ja parantavat osaltaan maailmaa, sillä ne tarjoavat nuorten mietittäväksi moraalisia kysymyksiä, herättelevät empatiaa ja avartavat maailmankuvaa. Kun saa lukea erilaisia elämäntarinoita, alkaa ymmärtää elämää.

Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin ja Riina Mattilan Järistyksiä kertovat molemmat sukupuoli-identiteetin löytymisestä ja siitä, kuinka sen kanssa oppii elämään, jos se ei olekaan totutun normin mukainen. Ympäristön odotukset ja vallitsevat ajatusmallit puristavat, eivätkä tunnu itselle sopivilta. Kuinka siis saada rohkeutta olla oma itsensä, kuinka olla oma itsensä, kun valmiita malleja ei juurikaan ole?

Sekä Kolun että Mattilan kirjoja lukiessani ajattelin, kuinka tarpeellisia nämä tarinat ovat. Samaan tapaan kuin Koko Hubaran esseekokoelmaa Ruskeat tytöt lukiessani ajattelin, kuinka hienoa on, että kirja tekee näkymätöntä näkyväksi, nostaa ruskeat tytöt esiin. Kukaan ei saisi jäädä yksin ja eristetyksi, pahimmillaan syrjityksi tai kiusatuksi sukupuolisen suuntautumisensa tai ihonvärinsä takia, mutta täydelliseen, tasa-arvoiseen maailmaan on vielä matkaa, ja siksi tarvitaan paljon puhetta, kirjoitusta ja näkyvyyttä.

Kesän jälkeen kaikki on toisin kertoo Peetusta, joka odottaa syksyistä sukupuolenvaihdosleikkausta. Hoidot on jo aloitettu, ja leikkaus jännittää. Peetu ei onneksi ole yksin, vaan hänen rinnallaan ovat ihana tyttöystävä Aamu ja rauhallinen ja turvallinen isä. Peetun suhde äitiin on vaikea, sillä äiti ei tunnu millään hyväksyvän Petran muuttumista Peetuksi.

Peetun isä vie Peetun kesän aikana 10 kertaa lentämään purjelentokoneella, ja lentojen aikaiset keskustelut vahvistavat heidän suhdettaan ja kasvattavat molempia. Kirja on kerronnaltaa kaunis ja lohduttava, vaikka Peetun elämästä ei säröjäkään puutu.

Järistyksiä on puolestaan kertomus Eeliasta, joka ei tunne kuuluvansa kumpaankaan sukupuoleen. Hän ei ole poika eikä tyttö. Eelialle helpotuksen tuo muuttaminen, sillä uudessa koulussa kaukana kotoa hän saa vapauden olla oma itsensä. Kotona on vaikea olla, sillä vanhemmat eivät tunnu ymmärtävän häntä ollenkaan.

Uudessa koulussa Eelia löytää elämänsä suuren rakkauden, joka saa kaikki palaset loksahtamaan paikoilleen, ja kirja kertookin ehkä herkimmän rakastumisen tarinan, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Ihana Isla on vapaa ja aito, ja vapauttaa Eeliankin välittömyydellään. Myös turvallinen, uusi ystävä Karhu, hyväksyy Eelian täydellisesti, ja kun Eelia on valmis, hän matkustaa kotiin kertomaan vanhemmilleen tärkeän uutisen.

Toivoisin, että sekä Kolun että Mattilan kirjoja luettaisiin ahkerasti. Suosittelisin näitä molempia kirjoa 13-20-vuotiaille nuorille, siis sekä nuorille että nuorille aikuisille. Ne ovat suhteellisen ohuita kirjoja ja niiden kerronta on selkää, vaikkakaan ei ihan helppolukuista. Ne ovat kaunokirjallisesti ansiokkaita, mutta niissä on myös vankka tietopohja. Kolun kirjan lopusta löytyy linkkilista sivustoille, joista voi hakea lisätietoa sukupuolten moninaisuudesta. Mattilan kirja nousi viime vuonna WSOY:n nuortenkirjakilpailussa toiseksi, ja kirjalija kertoo Lukufiiliksen haastattelussa kirjan pohjaavan osin hänen omiin kokemuksiinsa.

Seksuaalisuutta ja seksiä näissä molemmissa kirjoissa kuvataan kauniisti. Kun oikea, rakas kumppani on löytynyt, läheisyys on luontevaa. Sen sijaan suhteet vanhempiin on kuvattu ristiriitaisiksi. Lapsen rakastaminen sellaisena kuin hän on, on vanhemmille vaikeaa, jos lapsi ei sovikaan muotteihin.

Kirjat muistuttavat teemoiltaan Vilja-Tuulia Huotarisen nuortenromaania Valoa, valoa, valoa, joka voitti Finlandia junior -palkinnon vuonna 2011. Se kertoo tyttöjen välisestä rakkaudesta vuonna 1986, ja sen yleissävy on erittäin synkkä, vaikka rakkaus on kuvattu siinäkin väkeväksi. Suhtautuminen sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden moninaisuuteen on muuttunut yhä vain suvaitsevammaksi ja kehitys näkyy aiheen käsittelyn vapautumisena. Sekä Kolu että Mattila kuvaavat nuoria, joilla on rohkeutta kasvaa omaksi itsekseen.



Kesän jälkeen kaikki on toisin on luettu näissä kirjablogeissa: Kirjanurkkaus, Yöpöydän kirjat, Luetaanko tämä?  ja Kirjapöllön huhuilujaJäristyksiä on luettu näissä kirjablogeissa:  Kirjapöllön huhuiluja, Kirsin kirjanurkka, Yöpöydän kirjat, Kirjanurkkaus ja Kirjojen keskellä.

tiistai 31. heinäkuuta 2018

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway, 4. painos, 2011 (ilm. suomeksi 1956)
Alkuteos: Mrs. Dalloway, 1925
Suomentaja: Kyllikki Hämäläinen
Kustantaja: Otava
Sivuja: 277
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Se mitä Clarissa rakasti oli tässä, ihmisten silmissä, melussa, pauhussa ja hyörinässä, vankkureitten, rattaitten, autojen ja mainosjulisteita kantavien miesten vilinässä ja tungoksessa, torvisoittokunnissa, posetiiveissa, ja pään päällä yläilmoissa helisevässä lentokoneen riemukulussa ja oudossa laulussa. Elämä. Lontoo. Tämä kesäkuun tuokio. (S. 9.)

Kirjablogeissa pyörii tänään Kirjabloggaajien 7. klassikkohaaste, jota emännöi Unelmien aika -blogi. Oma valintani kesän klassikkokirjaksi on Virginia Woolfin (1882 - 1941) Mrs. Dalloway, joka on lämmittänyt hyllyäni ihan tarpeeksi kauan tulematta luetuksi. Odotin mestariteosta ja sellaisen myös sain, ja oikeastaan vähän ylikin. Kaikki tähän mennessä lukemani Woolfin teokset - Oma huone, Aallot, Orlando - ovat tehneet minuun vaikutuksen, eikä Mrs. Dalloway ollut poikkeus. Olen myös iloinen, että minulla on Woolf-seikkailuni vielä kesken, eli kirjallisia aarteita on vielä edessä.

Mrs. Dalloway on ilmestynyt vuonna 1925. Siinä seurataan seurapiirirouva Clarissa Dallowayn elämää yhden päivän ajan Lontoon hienostokorttelissa Westminsterissä. Hänen ajatuksensa ja tekemisensä ovat keskiö, josta kerronta lähtee liikkeelle: Mrs. Dalloway sanoi itse ostavansa kukat (s. 7).

Yllättäen hän ei jääkään ainoaksi kertojanääneksi, vaan päivän aikana seurataan myös muutamaan muun henkilön ajatuksia ja askelia. Kirjan rakenne etenee henkilöstä toiseen sitä mukaa, kun heidän tiensä kohtaavat. Niinpä kun Clarissa Dalloway kohtaa puistossa kummallisesti käyttäytyvän pariskunnan, heidänkin elämäntilanteensa nousee kerronnan kohteeksi. Tosin Clarissa Dallowaylle he jäävät vain havainnoksi, jota hän ei yhdistä myöhemmin päivällä kuulemiinsa traagisiin uutisiin. Lukija tietää enemmän.

Kirjan rakenne on nerokas, ja se on ollut varmasti vuonna 1925 moderni ja hätkähdyttävä. Voiko tai saako romaania edes kertoa hyppäämällä kertojanäänestä toiseen noin vain kesken kaiken? Nykyäänhän kertojanäänen vaihtaminen on kirjallisuudessa suorastaan puuduttavan yleistä. Siinä missä Mrs. Dallowayssä kertoja on kaikkitietävä hän-kertoja, nykyromaaneissa on yleistä käyttää minä-kertojaa vaihtuvien näkökulmien tehostajana. Silti harva, jos kukaan, nykykirjailija saavuttaa Woolfin kerronnan intensiivisyyttä. Kyllikki Hämäläisen suomennos on onnistunut välittämään kirjan ainutlaatuisen väkevän kerronnan.

Tärkeimpänä henkilönä Mrs Dallowayssä on tietysti Clarissa Dalloway itse. Hän on järjestänyt illaksi seurapiirikutsut ja hänen päivänsä kuluu viimeisiä järjestelyjä tehdessä ja jännittäessä, kuinka kaikki mahtaa sujua. Aamupäivällä hänen luokseen ryntää nuoruudenrakkaus ja rakas ystävä Peter Walsh, joka on palannut Intian komennukseltaan ja ilmoittaa olevansa rakastunut. Vierailu herättää molemmissa haikeita muistoja.

Kertojanäkökulmia kertyy päivän mittaan useita, mutta traagisimpana hahmona seurataan sotahulluudesta kärsivän konttoristi Septimus Warren Smithin ja hänen vaimonsa päivää. Ensimmäisen maailmansodan kauhut kulkevat Septimuksen mielessä edelleenkin ja luovat melkoisen kontrastin Clarissa Dallowayn ja hänen seurapiirinsä elämäntavalle.

Woolfin kerrontatapa imaisee lukijan täysin lumoihinsa. Ensin eläydyin Clarissan ajatuksiin, seuraavaksi lähdin seuraamaan Septimuksen ja hänen vaimonsa kärsimyksiä ja kohta taas tunsin häikäistyväni naisten kauneudesta kuin Peter Walsh. Kuinka taitavaa - ja samalla hämäävää kerrontaa. Vähitellen Clarissa Dallowayn ja hänen seurapiirinsä ajatukset vertautuivat sotainvalidin sekavuuteen ja nuorenparin tragediaan niin vahvasti, että kutsujen pyörittely ja onnellisten muistojen vatvominen alkoivat kumista tyhjyyttään. Miten taitavasti Woolf kehittääkään ironiaansa!

Mitä Woolf siis tekee? Hänhän huijaa lukijaansa. Itse asiassa hän kritisoi englantilaisen yläluokan elämää niin hienovireisesti, että sitä ei ensin edes huomaa. Lukijana kiinnyin Clarissa Dallowayhin ja ymmärsi hänen melankoliansa, tunsin sen. Sain tietää paljon hänen onnellisista nuoruuden päivistään maaseudulla, kotikartanossa. Hänellä on suuria tunteita, ja paljon mietittävää siinä, olisiko elämä voinut mennä jotenkin toisin. Melankolinen vire säilyy hänen vierellään koko päivän, vaikka hän tuntee vahvasti rakastavansa elämää tässä ja nyt.

Tällaiseen vahvaan elämän kokemiseen Clarissa Dallowayllä ja hänen lähipiirillään on varaa, koska  joku muu uhrasi maailmansodassa heidän puolestaan henkensä ja terveytensä. Kun Septimus Warren Smith ja hänen vaimonsa kokevat psykoosin kauhuja, Peter Walsh näkee heissä jotain ihan muuta. Brittiläinen yläluokka elää Mrs. Dallowayssä aivan omaa todellisuuttaan: Tuollaista on nuoruus, Peter Walsh ajatteli kulkiessaan heidän ohitseen. Heillä on ollut kauhea kohtaus - tyttöparka näytti kerta kaikkiaan epätoivoiselta - keskellä kirkasta aamupäivää. Mutta mistä mahtoi olla kysymys? hän mietiskeli. Mitä ihmettä sadetakkinen nuorimies on voinut sanoa tytölle? Mihin hirvittävään pinteeseen he olivatkaan saattaneet itsensä näyttääkseen noin epätoivoisilta tänä kauniina kesäaamuna? - - Hän ei koskaan ollut nähnyt Lontoota näin lumoavana - (S. 103 - 104.)

Koska Mrs. Dalloway on kirjallisuuden klassikkoteos, siinä täytyy olla jotain, joka puhuttelee ihmisiä ajasta toiseen. Niinpä minunkaan ei ole ollenkaan vaikeaa kuvitella itseäni, hyvinvointiyhteiskunnan kasvattia, tuntemassa valtavaa elämän täyteyden tuntua tässä hetkessä, nyt, ihanana (vaikkakin ehkä hiukan liian kuumana) kesäpäivänä - vaikka ihmisiä hukkuu Välimerellä, Syyriassa soditaan ja levälautat kelluvat Suomenlahdella.



Olen osallistunut Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen joka kerta, ja tässä ovat aikaisempiin klassikkohaasteisiin lukemani kirjat:

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva
6. Maria Jotuni: Huojuva talo

Mrs. Dallowayllä kuittaan Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohdan 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansotaan. Lisäksi osallistun Sivumennen-blogin tämänvuotiseen Hyllynlämmittäjä-haasteeseen ja kuittaan omalta TBR100-listaltani yhden kirjan lisää.

Tämä Virginia Woolfin klassikko on luettu ainakin kirjablogeissa Kaisa Reetta T, Kannesta kanteenLeena Lumi, Tarukirja, Ankin kirjablogi, Lukuisa, Järjellä ja tunteella, Todella vaiheessa, Jeenin kirjablogi ja Kirjoihin kadonnut.

maanantai 30. heinäkuuta 2018

2 x lukemista yläkouluikäisille pojille: Jyri Paretskoi: K15 ja Kalle Veirto: Ohut hauska kirja

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja, 2017
Kustantaja: Karisto
Sivuja: 151
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Jyri Paretskoi: K15
Kustantaja: Otava
Sivuja: 80
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Kustantamot ovat heränneet julkisuudessa paljon esillä olevaan poikien lukutaidon hiipumiseen. Syytä onkin. Oikeataan koko kansakunnan olisi syytä herätä pelastamaan nuorison lukutaito - ja pian. Kaikenlaisia kampanjoita viritelläänkin parhaillaan, mutta koska myös aikuisten lukeminen on vähentynyt, pelkäänpä, ettei tälle suunnalle ole paljon tehtävissä. Lukemista, kirjoja ja kirjallisuutta pitäisi pitää arkipuheessa mukana koko ajan (kotona, koulussa, lehdissä, uutisissa, lastenohjelmissa, nuortenohjelmissa), jos halutaan kasvattaa lukijoita.

Viime aikoina työssäni äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana olen välillä havahtunut tunteeseen, että puhun nuorisolle kuin ufoista, kun puhun kirjoista ja lukemisesta. Ne kuuluvat yhä harvemman nuoren elämään. Mistään ei tunnu löytyvän sellaista kirjaa, jonka nuori saisi luettua kannesta kanteen. Keskittymiskyky ja lukutaito eivät vain yksinkertaisesti riitä. Hyvätkin lukijat haluavat lukea mahdollisimman ohuita kirjoja, koska eivät millään kuulemma ehdi lukea, koska heillä on niin paljon harrastuksia. Lapsilla on kiire tekemään jotain tärkeämpää.

Nyt siis tarvitaan ohuita kirjoja, ja kustantamot ovat tarttuneet tehtävään. Viime vuonna Karistolta ilmestyi Kalle Veirton Ohut hauska kirja ja tänä vuonna Otavalta Jyri Paretskoin K15. Molemmat on suunnattu yläkouluikäisille pojille, jotka pelkäävät tylsistymistä kuin ruttoa. Niiden päähenkilöt ovat poikia, jotka koheltavat niin paljon kuin pienen sivumäärän puitteissa ehtivät.

Ohut hauska kirja kertoo kahdesta kaveruksesta, Ekusta ja Iiro-Matiaksesta, jotka viimeisellä peruskouluviikollaan joutuvat vastakkain äidinkielen opettajansa kanssa. Suomalainen kirja on lukematta ja esitelmä pitämättä, ja arvosanoista on tulossa surkeat. Ei muuta kuin metsästämään mahdollisimman ohutta ja hauskaa kirjaa, joita ei kirjallisuutemme historiassa järin monta ole. Yksi sentään on, ja kirjailijakin asuu poikien kotikaupungissa.

K15 puolestaan esittelee suorasanaisen Ronin, joka joutuu nettikiusaamisen uhriksi erilaisuutensa takia. Onneksi hänellä on uskollinen ystävä Niko, joka on ollut hänen kaverinsa pienestä pojasta asti. Lisäksi avuksi - ritariksi - rientää luokalle tullut iki-ihana uusi tyttö, Sara, joka keksiikin keinon kiusaamisen lopettamiseksi.

Yhteistä kirjoille on realistinen kerronta, eli lukijoiden ei tarvitse periaatteessa kohdata mitään keksittyä todellisuutta, vaan päähenkilöiden maailmaan on helppo solahtaa. Molemmissa kirjoissa on myös maailman parantamisen ja kasvun teemoja (mtta en voi paljastaa niitä tässä tämän tarkemmin, koska poikien äidinkielenopettaja kysyy niitä aivan takuulla). Pelkästä koheltamisesta ei ole kyse kummassakaan kirjassa.

Kalle Veirton sanailu tuo mieleeni Jukka Parkkisen nuortenkirjaklassikon Kaupungin kaunein lyyli. Veirto käyttää kerronnassa mukavasti ironiaa ja heittää jopa viittauksia Suomen kirjallisuuden merkkiteoksiin. Jyri Paretskoin kirjassa puolestaan otetaan käyttöön Whatsapp-viestittelyn kikat. Hauskuutta haetaan, ja sitä myös syntyy.

Parkkisen ajoista on kuitenkin paljon muuttunut. Huumorin aiheet ovat nyt ronskimpia. Sekä Ohut hauska kirja että varsinkin K15 puhuvat seksistä suoraan. Seksi on pojilla mielessä oikeastaan koko ajan. K15-kirjassa Roni on "lerssinsä" kanssa pulassa koko ajan, haaveilee seksirobotista ja lupaa poikuutensa heti kättelyssä ihanalle Saralle. Ohuen hauskan kirjan Ekulla on eka kerta luvassa aivan pian, ehkä.

Molemmat kirjat kannattaisi hankkia koulun kirjastoon Aleksi Delikouraksen Nörtti-sarjan seuraksi. Olen aikoja sitten heittänyt moralisoinnin mäkeen ja tullut siihen tulokseen, että nuoriso on saatava lukemaan (järkeviä) kokonaisia virkkeitä hinnalla millä hyvänsä - näkemään ja kokemaan, kuinka sanojen, virkkeiden ja kappaleiden välille muodostuu yhteys ja ajatus. Tarvitaan kirjoja, joissa on koukkuja erilaisille lukijoille, ja Suomessa on taitavia nuortenkirjailijoita, jotka osaavat työnsä.

Tiedän, että maahanmuuttajanuoret eivät mielellään lue näin ronskeja tekstejä ja lukemisen harrastajille nämä ovat liian köykäisiä. Täsmäiskuna luokan koheltajille nämä voisivat hyvinkin toimia, jos opettaja vielä muistaa varoitella, että näissä on kyllä herkimmille lukijoille liikaa seksiä.

Seuraavaksi kiirehdin palauttamaan kirjat kirjastoon, jotta mahdollisimman moni poika ehtisi tarttua niihin vielä kesälomalla. Niiden olisi myös hyvä olla hyllyssä, kun koulut kohta alkavat ja oppilaat saavat tehtäväksi etsiä kirjastosta jonkin kirjan luettavaksi. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana en luottaisi siihen, että näitäkään saadaan kotona, omalla arvokkaalla vapaa-ajalla, luettua, mutta onpahan nyt tarjota jotain kättä pitempää, kun nuori vaatii luettavaksi sitä "ohutta hauskaa kirjaa".



Ohut hauska kirja esitellään myös kirjablogeissa Opus eka, Sivutiellä, Eniten minua kiinnostaa tie ja Bibbidi Bobbidi Book. K15 esitellään ainakin Kirsin kirjanurkassa, jossa  on menossa #nuortenkirjatorstai-projekti. Sieltä saa hyviä nuortenkirjavinkkejä uusista nuortenkirjoista. Lisäksi K15 on luettu kirjablogissa Kirjakko ruispellossa.