torstai 6. joulukuuta 2018

Sally Salminen: Katrina

Sally Salminen: Katrina, 2018
Alkuteos: Katrina, 1936
Suomentaja: Juha Hurme, 2018
Kustantaja: Teos
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 448
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä




Oli pakko kuvata Katrina omenoiden keskellä tänä syksynä. Niitä Johan hänelle lupasi, kuten lupasi paljon muutakin - ja Johanin matkaan Katrina sitten lähtee pienelle Ahvenanmaan saarelle, jossa omenapuita kyllä kasvaa, mutta jossain aivan muualla, kun Johanin ränsistyneen torpan pihassa.

Vertaan mielessäni kahta tämänvuotista kirjaa, joista toinen on oikeasti vuodelta 1936, mutta sai uuden elämän Juha Hurmeen suomentamana. Se on Sally Salmisen (1906 - 1976) Katrina, aikansa bestseller, joka ansaitsisi suuremman paikan suomalaisen kirjallisuuden kaanonissa, kuin mitä sille on ymmärretty antaa. Toinen teos on tietysti Finlandia-voittaja, Olli Jalosen Taivaanpallo. Näillä teoksilla on yllättävän paljon yhteistä: Molemmat ovat historiallisia romaaneja. Taivaanpallo sijoittuu 1600-luvun lopulle, kun valistusaika alkaa murtaa uskonnollista maailmankuvaa; Katrina sijoittuu 1800-1900-luvun vaihteeseen, jolloin perinteinen maanviljelyskulttuuri alkoi muuttua kohti modernia elämäntapaa.

Molemmat teokset sijoittuvat saarelle: Taivaanpallo St Helenan saarelle ja Katrina Ahvenenamaan saaristoon pienelle Torsön saarelle. Saarilla eletään suljetun yhteisön sääntöjen mukaisesti, jokainen omalla paikallaan. Miten uudet ajatukset saavuttavat ihmiset ja vaikuttavat heihin? Miten ihminen asettuu hänelle varattuihin raameihin?

Taivaanpallon Angus murtautuu uuteen ja lähtee, Katrina sopeutuu. Silti en menisi vähättelemään Katrinan elämää. Hänellä on yhteisössä huithapeli-merimiehen vaimon paikka ja köyhyyden asettamat rajat ympärillään, ja silti hän elää omannäköisensä elämän.

Sally Salmisen kerronta on vahvaa ja taidokasta, Juha Hurmeen suomennos sujuvaa kuin ajatus. Katrina ei ottanut kirjassa askeltakaan, jota en olisi astellut hänen rinnallaan. Köyhyyden ja sinnikkyyden kuvaus ei missään vaiheessa muutu sankritarinaksi, vaan pysyy realismin otteessa, piirtää tavallisen ihmisen elämää ja työtä. Teoksessa on modernin kirjallisuuden tunnuspiirteitä, elämän tarkoituksettomuuden ja ihmisen pienuuden ymmärtämistä. Sally Salminen on ollut aikaansa edellä ja kirjoittaa rohkeita havaintoja naisten ja köyhien torpparien asemasta: Katrinan posket paloivat kuin tuli. Hän puuskahti ääni pidätetystä raivosta vavisten: "Jassoo, kirkkokin on jaettu. Onko tässä maailmassa mitään, mitä ei ole jaettu niiden kesken, joilla on määräysvalta? Taivaassa on varmasti samanlaista - Svensson ja Nordkvist valtaistuimen molemmin puolin ja me muut ovensuussa, mikäli ensinkään pääsemme sisään." (S. 80.)

Katrina on luonteeltaan sisukas mutta myös nöyrä. Hän tietää paikkansa, mutta kasvaa mielessään, kapinoikin kylän asettamissa rajoissa ja saa lopulta myös arvostusta osakseen. Hän ottaa vastuun omasta elämästään ja läheisistään, yrittää parhaansa. Hänen rakkautensa on tavallista ja äitiytensä sellaista, jossa tehdään, mitä voidaan - eikä äiti lopultakaan kovin paljon voi. Katrinan suhde omiin lapsiinsa ja heikkoon aviomieheensä tekee kirjasta satuttavan ja todellisen: Yhtenä iltana elokuun lopulla, kun Katrina tuli kotiin työstä pellolta, hän sairastui äkisti, ja lapsi syntyi ennen kuin ehditiin hakea kätilö. - - Lapsi oli poika, surkea olento, kuusi viikkoa liian aikaisin syntynyt. Katrina itki katkerasti, kun hän katsoi pientä ihmiskuvatusta, jonka ryppyiset, sinipunaiset kasvot eivät olleet hänen nyrkkiin puristetun kätensä suuruiset. "Voi Jumala, jospa hän saisi kuolla", hän huokasi. (S. 90.)

Naisten elmäntarinoita ei paljon kirjallisuuden kaanoniin ole huolittu. Suosituimmissa kansakunnan teoksissa, Vänrikki Stoolin tarinoissa tai Tuntemattomassa sotilaassa, miehet tekevät historiaa. Tai miehet kasvavat vastuullisiksi kansalaisiksi ja muuttavat maailmaa, kuten Seitsemässä veljeksessä ja Täällä Pohjantähden alla -romaanissa. Miten hyvää tekeekään lukea kirjaa, jossa nainen elää historiaa, kasvaa ja ajattelee itse, toimii. Katrina on naisen elämäntarina, ja sellaisena ainutlaatuisen tosi ja yleispätevä.

Katrina voisi olla nimeltään myös Tuntematon nainen. Se asettuu vakaasti saariston naisista kerrottujen romaanien rinnalle; Ulla-Lena Lundbergin Kuninkaan Anna tai Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija ovat ilman muuta Katrinan sisarteoksia. Karuissa olosuhteissa saariston naisista kasvaa selviytyjiä. Saariston perinteinen elämäntapa on vangittu näihin romaaneihin hienosti, ja lukija pääsee osallistumaan ainutlaatuisiin aikamatkoihin kirjoja lukiessaan.

Katrina nousi esiin historian hämäristä viime vuonna Ylen Kirjojen Suomi -listalla vuoden 1936 kirjana. Jo oli aikakin, sillä Helsingin Sanomien mukaan Sally Salminen kilpaili vakavasti Nobelin kirjallisuuspalkinnosta F. E. Sillanpään rinnalla vuonna 1939. Mihin tämä väkevä kertoja hukattiin?

Toivon, että Katrinaa luettaisiin kotona ja kouluissa siinä missä Linnan historiallisia romaanejakin. Se on helppolukuisempi kuin Linnan kirjoittamat järkäleet ja kertoo historiasta aivan yhtä vaikuttavasti. Se on tosin naisen näkökulmasta kerrottu, mikä ikävä kyllä  tarkoittaa, että se ei lähtökohtaisesti kiinnosta miehiä. Senkin uhalla kysyn: voisiko naisen historia olla vihdoinkin myös kansakunnan yhteistä historiaa?



Katrina on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, Annelin kirjoissa, Kirjakko ruispellossa ja Kirjojen keskellä.

Osallistun teoksella Mitä luimme kerran -blogin Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen.




tiistai 4. joulukuuta 2018

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen, 2. painos, 2018
Kustantaja: Siltala
Kansi: Mika Tuominen
Sivuja: 237
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Kari Hotakainen kirjoitti Kimi Räikkösestä kirjan, elämäkerran, paitsi että tämä ei ole elämäkerta, ei voisikaan olla, koska päähenkilö on elämänsä puolessavälissä (s. 10). Tämä on hotakaismainen havainto, jollaisia hän latoo Räikkös-elämäkerran sivuille ja tempaa lukijan mukaansa Kimi Räikkösen elämään. Hotakainen osaa kirjoittaa, Räikkönen osaa ajaa. Kun yksi Suomen parhaista kirjailijoista kertoo yhdestä Suomen parhaasta moottoriurheilijasta, ollaan tekemässä legendaa.

Hotakainen kertoo hauskasti ja syvällisesti yhtä aikaa, hän on asioitten ytimessä, huomaa liikuttavat ja kipeät hetket, arvostaa elämää ja ihmistä kokonaisuutena, antaa puhumattomuuden puhua. Hän onnistuu tekemään Icemanista, Jäämiehestä, lukijalle jopa läheisen, ainakin kirjan lukemisen ajaksi. Kirjan lukemisen jälkeen löydän lähes päivittäin uutisia Räikkösestä ja hänen perheestään: Minttu Räikkönen uimapuvussa Abu Dhabissa; Rianna Räikkönen ihailemassa kukkia varikolla, jne. Täydellistä. Ja elämäkerran mukaan Räikkönen osaa tätä täydellisyyttä myös arvostaa. Mutta miten kukaan voi oikeasti säilyttää jotain omaa, jos on huippu-urheilija lajissa, jonka osakilpailuja seuraa yli 350 miljoonaa katsojaa kerrallaan? Kimi Räikkönen on julkkis, vaikka halusi alun perin vain ajaa lujaa ja voittaa.

Kirjaa kirjoittaessaan Hotakainen on ollut kuin Liisa Ihmemaassa: Ferrarin varikolla pitäisi tunnustaa väriä, pitäisi tunnistaa tallipomo ja tuntea tärkeät hengailijat, ei saisi häiritä tutkimuskohteen keskittymistä. Kaikki tiimissä ovat yhtä suurta perhettä, jokaisella on oma tarkoin määrätty roolinsa. Pyöritellään järjettömiä rahasummia, ei ole varaa virheisiin. Miten Kimi on jaksanut kaiken hässäkän ja median paineet kaikki nämä vuodet? Suomalaisena ymmärtää hyvin, ettei tuota sirkusta jaksa paljon kommentoida. Kimi ei puhukaan kuin pakon edessä, eikä kovin fiksuja aina silloinkaan. Hän hoitaa kuitenkin duuninsa, eli Hotakaista lainatakseni: ojentaa nilkkansa suoraksi. Työ puhukoon puolestaan, kuten meillä Suomessa on tapana ajatella.

Hotakainen hahmottaa Ihmemaata omaan tyyliinsä. Hän saa vastauksia, joista syntyy myös muuta kuin ratojen Iceman, syntyy vilpitön kaveri ja perheen isä, puhumaton ja omalaatuinen tyyppi, urheilusankari, hulivili. Moneen otteeseen ja monesta suusta kuullaan, kuinka avarasydäminen ihminen Räikkönen on. Ehkä se kuullaan jo liian monesta suusta, joita Räikkönen joko ruokkii tai juottaa, parhaimmillaan molempia. Onko hyväsydämisyys totta? Haluan uskoa niin, onhan kyse sankarista.

Kaikki alkaa perheestä ja päättyy perheeseen, ja se on kirjan pelastus. Kaikki muu siinä välissä on nuoren miehen unelman toteutumista, kovaa työtä ja turhanpäiväistä sekoilua. Pojalla on hirveä halu ajaa autoa lujaa ja voittaa. Noustaan "ryysyistä rikkauksiin", mutta ei sattumalta. Perhe tukee joka mutkassa, hyvät ystävät rahoittavat ja Kimi ajaa autoa nopeimmin koko maailmassa. Täytyy olla lahjakas, jotta pääsee F1-ajajaksi. Se on selvä.

Hyvin lähellä tuntui olevan myös se mahdollisuus, että Räikkösen elämä olisi lähtenyt kulkemaan Matti Nykäsen tai  Mika Myllylän viitoittamaa huippu-urheilijan uran jälkeistä tietä. Parin viikon hummailureissut, kaverina muun muassa Bahrainin prinssi, tuntuvat sadulta. Kimi lentää yksityiskoneella päähänpistojen mukaan ja juhlat jatkuvat. Tähän kiitoon olisi varmasti ollut helppo jäädä lopullisesti, mutta onneksi niin ei käy, vaan elämään tulee myös sisältöä. Sen toivoisi säilyvän.

Hotakaisen ansiota on se, että Räikkösen elämäkerta on vetävää luettavaa. Se on hieno kirja, ja sen voi huoletta kääriä kenen tahansa suomalaisen joulupakettiin, (kunhan varautuu siihen, että lahjan saaja istuu nenä kiinni kirjassa joulunpyhinä). Tuntematon Kimi Räikkönen on Suomessa syksyn myydyin tietokirja, ja luulen ja toivon, että kirjaa myydään myös maailmalla ja paljon. Se on elämäkerraksi poikkeuksellisen kaunokirjallinen ja siksi kiinnostava myös niille, jotka eivät F1-urheilua seuraa. Kimi Räikkös -faneille se on tietysti silkkaa mannaa.



Tuntematon Kimi Räikkönen on luettu myös kirjablogaissa Kulttuuri kukoistaa, Jokken kirjanurkka ja Kirsin kirjanurkka.

tiistai 27. marraskuuta 2018

Sarjakuvahaasteen koonti

Kiitos, Hurja hassu lukija!

Olen kuin uusi ihminen, sillä löysin haasteesi ansiosta sarjakuvat aivan uudella tavalla. Kirjallisuudenlajina ja taidemuotona sarjakuvat olivat minulle ennestään lähinnä Aku Ankkaa, enkä ollut edes ymmärtänyt, kuinka erilaisia sarjakuvia on olemassakaan.

Tänä vuonna olen itkenyt, nauranut ja ihastellut, ollut vaikuttunut, suuttunut ja riemastunut sarjakuvien äärellä.

Huomaan myös, että olen sarjakuvista niin innoissani, että jakelen niille Goodreads-tähtiä paljon löysemmin rantein kuin proosakirjallisuudelle. Sarjakuvat vain ovat niin hirvittävän vaikuttavia.


Millaisia tarinoita! Millaisia henkilöitä!

Tässä lista lukemistani sarjakuvista siinä järjestyksessä, kuin ne luin. (Kaikista en ole ehtinyt vielä blogata.)

1. Graig Thompson: Habibi
2. Emmi Nieminen ja Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet



3. Lewis Trondheim ja Stéphane Oiry: Hymyile vähän, Maggy
4. Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne
5. Emmi Valve: Armo
6. Hannele Mikaela Taivassalo ja Catherine Anyango Grünewald: Scandorama
7. Liv Strömquist: Nousu ja tuho
8. Alison Bechdel: Hautuukoti
9. Kati Kovács: Kuka pelkää Nenian Anhavia?
10. Reetta Niemensivu: Saniainen kukkii juhannuksena
11. Liv Strömquist: Kielletty hedelmä
12. Marjane Satrapi: Persepolis
13. Cyril Pedrosa: Kolme varjoa
14. Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi
15. Terhi Ekebom: Kummituslapsi
16: Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista
17. Marjane Satrapi: Persepolis 2
18. Reetta Niemensivu: Aavepianisti
19. Reetta Niemensivu: Lempi ja rakkaus
20. Ellinor Mend: Punikkityttö ja jääkäriupseeri
21. Will Eisner: Talo Bronxissa
22. Emmi Valve: Sit kun sun naama räjähtää
23. Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet
24. Anne Muhonen: Ada 4 - Kaikki menee hyvin
25. Anne Muhonen: Kesä jona opin soittamaan ukulelea

Suurin yllätys minulle oli sarjakuvien yhteiskunnallisuus. Liv Strömquistin sarjakuvat ovat aivan loistavia ajattelun herättäjiä, ja Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon Vihan ja inhon internet on  tärkeä journalistinen sarjakuva - siis sellaisiakin on. Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuvat sekä Riad Sattoufin ja Guy Delislen sarjakuvat kertovat Lähi-idän kaoottisesta poliittisesta ja uskonnollisesta arjesta. Vaikka heidän sarjakuvansa ovat henkilökohtaisia muistelmia, ne ovat myös vahvasti yhteiskunnallisia kannanottoja.

Kotimaisista sarjakuvantekijöistä Emmi Valve teki vaikutuksen henkilökohtaisilla ja rankoilla aiheillaan. Vasinkin Armo on paitsi hienoa sarjakuvaa myös koskettava selviytymistarina.

Reetta Niemensivun historialliset tarinat viehättivät ja Anne Muhosen kertomat tarinat tavallisista, nuorista ihmisistä ja heidän suruistaan ja iloistaan olivat mukavaa luettavaa.

Will Eisnerin Talo Bronxissa on klassikko, jossa on tarinoiden lisäksi vahvaa yhteiskunnallisuutta. Se oli hieno löytö, kuten myös kotimainen Ellinor Mendin historiallinen Punikkityttö ja jääkäriupseeri.

Mielikuvituksellisimmat sarjakuvat olivat Graig Thompsonin Habibi ja Cyril Pedrosan Kolme varjoa sekä Terhi Ekeblomin Kummituslapsi. Niissä kaikissa oli tärkeitä teemoja: Habibissa luonnonsuojelu ja ihmisten riisto, Kolmessa varjossa ja Kummituslapsessa lapsen menettäminen.

Muistelmasarjakuvat, joissa sarjakuva palvelee omaelämäkerrallisena taidemuotona, olivat häkellyttävän rehellisiä: Armo, Tulevaisuuden arabi, Persepolis, Hautuukoti... Kun teksti, tapahtumat ja henkilöt piirtyvät kuvina ja sanoina lukijan eteen, niihin on ihan pakko eläytyä syvästi. Lisäksi kaikkiin näihin elämäkerrallisiin tarinoihin sisältyi itseironiaa ja jopa satiiria sekä tekstin että kuvien tasolla. Ne siis myös viihdyttivät lukijaa, vaikka aiheet olivat raskaitakin.




Lukemillani 25 sarjakuva-albumilla olen ansainnut sarjakuvahaasteessa Tintin arvonimen. Olen arvonimestäni ylpeä, mutta eihän tämä tähän jää. Nytkin on viisi sarjakuvaa lukujonossa ja lisää tulee koko ajan.


sunnuntai 25. marraskuuta 2018

2 x Anne Muhosen sarjakuvia: Ada 4 - Kaikki menee hyvin ja Kesä jona opin soittamaan ukulelea

Anne Muhonen: Ada 4 - Kaikki menee hyvin, 2007
Kustantaja: Robustos
Sivuja: 48
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Anne Muhonen: Kesä jona opin soittamaan ukulelea, 2018
Kustantaja: Anne Muhonen
Sivuja: 50
Mistä sain kirjan: Lainasin kirjastosta



Mistä näitä taitavia kotimaisia sarjakuvataiteilijoita oikein riittää? Anne Muhonen on minulle uusi löytö hänkin ja luin peräkkäin hänen kaksi teostaan: Ada-sarjan 4. osan, Kaikki menee hyvin ja tänä vuonna ilmestyneen albumin Kesä jona opin soittamaan ukulelea.

Kaikki menee hyvin -albumissa Ada on pakkaamassa tavaroita asunnostaan. Lukijalle selviää, että asunnossa on asunut joku muukin, eli se on ollut yhteinen koti. Kyse ei ole kuitenkaan erosta, vaan Adan poikaystävä on tehnyt jotain lopullista.

Ada suree. Pakkaaminen tuo mieleen onnellisia muistoja, mutta myös synkempiä tunnelmia. Nykyhetkessä puolestaan käydään tärkeitä keskusteluja, jotka auttavat Adaa eteenpäin. Adalla on myös selvästi sisua ja tervettä järkeä.


Adan hiukset leiskuvat punaisina, vaikka muuten sarjakuva on mustavalkoinen ja hyvin mustavoittoinen väritykseltään. Kuvakerronta on selkeää ja realistista, tarina puolestaan kaunis ja puhutteleva. Ada on aito, tunteva nuori nainen, jonka suru tulee sopivasti esiin, eikä hyökkää päälle.

Kesä jona opin soittamaan ukulelea lähtee myös liikkeelle hiukan apeista tunnelmista, mutta nyt kuvamaailma on värikäs, eikä enää niin realistinen kuin Ada-sarjan albumissa. Kepeätunnelmaiset kesäjuhlat peittävät pian haikeuden muruset alleen, koska pienet, mukavat tapahtumat nyt vain ovat niin mukavia.

Päähenkilö on nuori mies Ode, joka tapaa juhlissa hiukan salaperäisin valokuuvaajatytön, Stellan,  ja kissavahdin kesä saa heti uusia sävyjä. Tunnelma tässä albumissa on valoisa ja toiveikas olematta kevyen kevyttä liitämistä.

Tässäkin tarinassa on opetus, joka kerrotaan vaivihkaa. Se ei iske lukijaa silmille eikä saarnaa. Huumoria syntyy pienistä oivalluksista ja varsikin Oden poikamaisesta söpöydestä. Aikuistumistakin tapahtuu.

Muhosella on selvästi kykyä uudistua. Kesä jona opin soittamaan ukulela on monisävyisempi ja valoisampi tarina kuin 11 aiemmin ilmestynyt Ada-sarjakuva. Pidin molemmista sarjakuvista paljon. Ihastelin herkkää henkilökuvausta ja nuorten aikuisten maailmaan sukeltamista. Ehkä olisin kaivannut molempiin teoksiin jopa lisää sivuja, pientä syventämistä, mutta Adan tarina olisi ehkä käynyt lisäsivuista liian rankaksi ja Oden tarina puolestaan paljastanut jo liikaa. On hyvä, että lukija saa jäädä saattelemaan nuoria kohti seuraavia elämänkokemuksia.




Sekä Ada että Ode saivat paikan sydämessäni ja toivonkin, että he löytävät tiensä nuorten luokse. Voi kunpa näitä(kin) sarjakuvateoksia olisi koulujen kirjastoissa hyllyt täynnä. Mitä keskusteluja näiden pohjalta saisikaan nuorten kanssa aikaiseksi!




Kesä jona opin soittamaan ukulelea on luettu ainakin Hurjan hassun lukijan blogissa ja Oksan hyllyltä -blogissa. Adasta en löytänyt bloggauksia lainkaan. Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen keräsin taas pari pistettä lisää ja Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseenkin nämä sopisivat useaan kohtaan.

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Cyril Pedrosa: Kolme varjoa

Cyril Pedrosa: Kolme varjoa, 2010
Alkuteos: Trois ombres, 2007
Suomentaja: Saara Pääkkönen
Sivuja: 268
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Pedrosan sarjakuva-albumi Kolme varjoa on häikäisevän hienoa sarjakuvaa kannesta kanteen. Aivan erityiseksi sen tekee se, että on syntynyt surusta. Pedrosan ystäväpariskunnan lapsi kuoli, ja taiteilija halusi kertoa myötätunnostaan sanoin ja kuvin. Syntyi kaunis, surullinen ja valoisa tarina Joachimistä ja hänen perheestään.

(Nyt on heti pidettävä pieni tauko, sillä kirjoittamista ei voi jatkaa, jos näppäimistöä ei näe. Itkutauko. Hetkinen.)

Pedrosan kertoman tarinan alkuasetelma on onnellinen ja suloinenkin, mutta melko pian horisonttiin ilmestyy kolme varjoa. Ne pelottavat perheen poikaa, pientä Joachimia, ja vaikka äiti ja isä suhtautuvat pelkoon aluksi reippaasti, heidänkin on havahduttava varjoihin, jotka lähenevät yö yöltä.

Varjot aikovat viedä pojan ja vanhempien on toimittava jotenkin. Äiti etsii selitystä ja hyväksyy tosiasiat ennen isää. Mitä suojeleva isä tekee? Hän vie pojan pois, piiloon. Alkaa epätoivoinen karkumatka, joka vie isän ja pojan purjelaivalle ja tuntemattomiin maihin. Hetken näyttää jo siltä, että varjot on saatu eksytettyä, mutta eteen tulee uusia vastoinkäymisiä, seikkailuja, jotka eivät ehkä päätykään hyvin.

Tarina vertautuu mielessäni Johan Wolfgang von Goethen runoon Keijujen kuningas (Erlkönig), jossa varjot houkuttelevat poikaa. Isä ja poika ratsastavat yössä, mutta varjoja, keijujen kuningasta houkutuksineen ei päästä karkuun. Schubert on säveltänyt runosta liedin, ja suosittelen katsomaan tämän hurjan animaation, joka on tehty liedin kuvitukseksi.



Cyril Pedrosa kehittelee tarinaa kuva kuvalta jännittävämmäksi. Siitä hetkestä, kun uhka ilmestyy horisonttiin, se ei hellitä. Seikkailu on koko ajan pelottava, mutta isän hahmo on turvallinen. On sydäntä särkevää seurata, miten isän rohkeus vähitellen murtuu, koska hänkään ei pysty taistelemaan ylivoimaista vastustajaa vastaan. Isänkin voimat hiipuvat ja häviävät lopulta kokonaan.

Sarjakuvan viesti on lopulta toiveikas. Suurin rakkaus on myös suurin toivo ja lahja, minkä ihminen voi elämässään saada.

Pedrosan tarinankerronta on täynnä liikkeitä ja ilmeitä. Tarina sijoittuu purjelaivojen aikaan eteläeurooppalaisiin maisemiin, mutta on monella tavalla ajaton ja universaali. Kuvat synkkenevät tarinan edetessä ja lukija tempautuu mukaan meren ja mielen syvyyksiin.




Pedrosan sarjakuva sopii erityisen hyvin isänpäivään, koska isän hahmo on siinä pojan vierellä koko ajan. Se kertoo isän rakkaudesta, voimasta ja turvasta. Siitä, mihin isiä tarvitaan ja miten suureen rakkauteen he pystyvät. Lopulta se kertoo myös siitä, miten pieniä isätkin saavat olla.

  



Cyril Pedrosan Kolme varjoa osui silmiini Helmet-haasteen Facebook-sivuilta, kohtaan 12 (sarjakuvaromaai) luetuista kirjoista. Olen etsinyt tänä vuonna käsiini sarjakuvateoksia paitsi Helmet-haasteeseen myös Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen, josta innostuin aivan valtavasti. Kokonainen uusi maailma on avautunut minulle, eikä elämässäni ole enää paluuta sarjakuvattomaan aikaan.

Kolme varjoa on luettu myös kirjablogeissa Hurja hassu lukija, Oksan hylyltä, Kirjakaapin kummitus ja Nenä kirjassa. Lapsen menetyksestä kertoo myös vastikään lukemani Terhi Ekebomin Kummituslapsi. Isän menettämisestä on syntynyt puolestaan  Alison Bechdellin upea sarjakuva-albumi Hautuukoti. Surua kuvaavat sarjakuvat ovat näköjään valtavan vaikuttavia.

perjantai 9. marraskuuta 2018

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa, 2018
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 175
Mistä sain kirjan: arvostelukappale



Jännitys tiivistyy kaunokirjallisuuden kentällä: 15.11. julkistetaan Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintokilpailun tulokset ja 28.11. kuulemme tämänvuotisen kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajan.

HS:n ehdokkaista olen lukenut kolme: Tuukka Pietarisen modernismin henkisen runokokoelman Yksin ja toisin, Eeva Turusen ärsyttävän kiehtovan Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa ja sitten tämän Anna-Liisa Ahokummun tyylikkään pienoisromaanin Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa. Kaikkia voin suositella hyvän kirjallisuuden ystäville. Kaikissa on oma viehätyksensä ja kaikki ovat jollain tavalla hyvin valmista kirjallisuutta ollakseen esikoiskirjoja.

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa kertoo Lapin sodasta, pakkomielteistä, vanhemmuudesta ja musiikista. Se esittelee pojan, Max Halman, jonka äiti kuolee ja joka alkaa penkoa isänsä arvoitusta. Isä on saksalainen sotilas, joten äidin ja isän suhde oli sodan aikana ja sen jälkeen Suomessa arka aihe. Pojan synnyttyä äiti muutti pohjoiselta kotipaikkakunnaltaan etelään ja odotti miestä palaavaksi, kunnes sulki kaiken ilon pois elämästään, eräällä tavalla myös poikansa. Poikaa kiusattiin koulussa taustansa takia ja hän pakeni omiin tutkimuksiinsa.

Pojan päiväkirjamerkinnnät täyttyvät harvinaisesta perhosesta, jonka hän löytää äitinsä luota. Hän  uppoutuu tutkimaan sitä  ja isänsä kohtaloa niin täysin, että kaikki muu jää. Lukija ymmärtää, että poika suree. Lukija myös toivoo, että asiat ratkeaisivat - että Max olisi löytänyt uuden lajin ja että hän löytäisi isänsä.

Maxin tie kulkee Hampuriin isän veljen luo. Veli on vanha mies, säveltäjä, joka ei ole vuosiin pystynyt säveltämään. Hän esittää nyt kaikki sävellyksensä viimeisessä konsertissaan, johon hän on kutsunut myös Maxin.

Kirjan juoni kehittyy vaivihkaa, hyvin hienostuneesti. Lukija saa pieniä vihjeitä tapahtumista ja kietoutuu surumieliseen tunnelmaan. Sodan varjo on pitkä, ja ihmisten teot epätoivoisia yrityksiä tarttua elämään kiinni. Kaikki lipuu kuitenkin käsistä.

Ihailen Ahokummun tapaa kehitellä tarinaa ja henkilökuvia. Kirja koostuu erilaisista tekstilajeista, esimerkiksi arkistotekstistä ja päiväkirjoista, jopa valokuvista. Kertojanäkökulmat vaihtuvat luontevasti ja tunnelma kehittyy johdonmukaisesti ja uskottavasti.

Maxin sisäiseen maailmaan on helppo solahtaa. Hänestä tulee lukijalle läheinen, vaikka hän ei tunnu viihtyvän ihmisten seurassa. Hän muistuttaa jollain tavalla Kristina Carlsonin luomaa William N:ää, Pariisissa 1800-luvun lopulla asunutta suomalaista jäkälätutkijaa, jota hän kuvaa fiktiivisesti teoksessaan William N päiväkirja. Aseveljeyden tuloksena syntyneitä saksalaissotilaiden ja suomalaisnaisten rakkaussuhteita kuvaa puolestaan myös Minna Rytisalon Lempi.

Ahokummun kieli on erityisen ilmeikästä musiikin kuvaamisessa: Pianon ääni kantautui enää etäisenä pauhuna. Kuulin siinä tuulen, melkein kuin makaisin niityllä, mutta tuulella ei ollut ääntä, se oli kaukaisten puiden latvuksian kahinaa, heinäntähkien tanssia toisiaan vasten. Heikkoa kohinaa, jota joskus kutsutaan hiljaisuudeksi. (S. 121.) Teos on kokonaisuutena ehyt ja mietitty, eikä siinä ole mitään turhaa. Se on kerrassaan taidokasta kaunokirjallisuutta.



Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on herättänyt paljon ihastusta kirjablogeissa. Linkitän tässä muutamiin blogeihin, joista löytyy lisää linkkejä: Oksan hyllyltä, Kirja vieköön!, Tuijata,  Leena Lumi, Lumiomena, Eniten minua kiinnostaa tie, Reader, why did i marry him, Kirsin kirjanurkka ja Kirja hyllyssä.

Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteessa teos sopii kohtiin 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan ja 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

maanantai 5. marraskuuta 2018

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin, 2018
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 61
Mistä sain kirjan: oma ostos



Tuukka Pietarinen on tämän vuoden Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana runokokoelmallaan Yksin ja toisin. Kokoelman kaunis ulkoasu houkutteli minut tarttumaan siihen  Helsingin kirjamessuilla. Avasin sen ja luin tämän:

Hän näki maisemassa ihmisen, muttei ymmärtänyt
että se oli hän itse

Ihminen katosi ja maisema jäi, mutta hän ei
ymmärtänyt vielä silloinkaan  (s.5)


Jokin tässä yhtäaikaisessa selkeydessä ja äärettömyydessä vangitsi minut. Unohdetaan adjektiivit,  jätetään maisema paikalleen, mutta häivytetään ihminen. Kun ihminen häviää, häviää maiseman muuttuja ja sen ymmärtäjä, joka lopulta ymmärtää niin vähän tai ei mitään.

Yksin ja toisin on ytimeltään arvoituksellinen, kaunis ja harkittu teos. Mieleen nousevat kuvat, korkeintaan pienet tarinat, joilla ei ole selvää alkua eikä loppua. Ehkä kierrämme kehää, ehkä mikään havaintomme ei tavoita todellisuutta: Etsijät etsivät toisiaan ja katovat yksitellen, kunnes jäljelle jäänyt nainen synnyttää sen, jota lähdettiin etsimään; tähden valo on peräisin sammuneesta tähdestä, mutta entä jos tähteä ei koskaan ollutkaan. Näennäisesti järjellinen teksti ei lopulta pysty selittämään mitään. Ilmiöt jäävät havainnoiksi, joille ei löydy selitystä.

Yksin ja toisin on sukua moneen suuntaan, ensimmäisille suomenkielisille modernisteille nyt ainakin. Mutta kyllä se kurottaa myös nykypäivään kierrätys- ja rauniokuvastollaan, joka ennustaa suuren (maailman) purkutyön ja hävityksen alkaneen. Onneksi myös jotain toivoa välähtää:
 - -
Vasta hänen lastensa lapset saavat nähdä, miten autiomaa,
kaikessa hiljaisuudessa, puhkeaa kukkaan (s. 58).


Pelkistetty modernismi hivelee nykyihmisen kiireistä ja levotonta sielua. Sanat pysäyttävät kun niistä on karsittu kaikki turha pois. Runo kysyy yhä uudestaan, onko kaikki sitä miltä se näyttää tai miten se on totuttu näkemään ja selittämään. Entä jos kaikki onkin toisin?

Runon puhuja etsii ihmisen paikkaa kaiken arvoituksellisen keskellä. Jos ihminen katoaa maisemasta, onko maisemaa ollenkaan. Entäs toinen ihminen - onko häntäkään jos ei ole toista:

Kaksi peiliä joiden välissä ei ole ihmistä
Kaksi ihmistä joiden välissä ei ole peiliä

Kun vesi heijastuu vedestä on mahdotonta
erottaa sitä mikä heijastuu siitä mikä heijastaa   (s. 21)


Runous voi olla vaarallista. Se on pinnalta pelkkiä sanoja, vain muutamia sanoja ja säkeitä, ja kuitenkin se heittää lukijansa laajaan, pohjattomaan ajatusten avaruuteen. Tässä tehtävässä Pietarisen runous on vaikuttavaa ja taidokasta, aivan valmista.

Suurin osa kokoelman runoista on lyhyitä ja oivaltavia, mutta mukaan on mahtunut myös unen logiikkaa seuraavia proosarunoja, humooripitoisia tarinoita. Niissä tunnelma on kuin Italo Calvinon novelleissa: Hän seisoi keskellä rakennustyömaata ja huomasi, että tässä rakennetaan sitä kaupunkia, josta hän on kotoisin.  - - Kun urakoitsijat alkoivat olla epätoivoisia, keksittiin, että hänet voitaisiin kierrättää: kuorma-autot palasivat ja hänet kuljetettiin kaupungin uusiin voimalaitoksiin. - - Kaupunginjohtaja tuli juhlallisesti ilmoittamaan, että hän voisi nyt syntyä. (S. 14.)

Runoista kaikuvat suomalaisten modernistien äänet. Runoilija itse mainitsi Helsingin kirjamessuilla esikuvakseen Eeva-Liisa Mannerin. Mieleeni nousevat myös Lauri Viita, Paavo Haavikko, ehkäpä Pentti Saarikoskikin ja Kirsi Kunnaksen runot Tiitiäisen satupuusta, esimerkiksi se, jossa käärme nielaisee sen toisen käärmeen. Epäilen kuitenkin, onko kukaan heistä ollut lopulta näin puhdas modernisti kuin Tuukka Pietarinen tässä kokoelmassaan on.



Pietarisen kokoelman on rientänyt jo lukemaan Riitta Kirja vieköön!- blogissaan. Hän on näistä runoista yhtä innostunut kuin minäkin. Myös Maisku Täysien sivujen nautinnossa on lukenut teoksen.

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Messuhuumaa osa II sunnuntaina 28.10.2018


Helsingin kirjamessut 28.10.2018



Edellisen messuraporttini feministinen kuohunta ehti näköjään hieman tasoittua, ennen kuin pääsen jatkamaan raporttiani kirjamessuilta. Mietin jo, kannattaako tätä enää kirjoittaakaan, kun kirjavuosi kohisee ympärillä omaa kuohuntaansa, mutta täytyyhän minun vielä palata kehumaan järjestelyjä ja hehkuttaa Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaita, joten tässä mennään vielä kerran.

Lasten alueella

Sunnuntaina 28.10. porhalsin poikieni kanssa Messukeskukseen jo aamupäivällä. Tuntui, että olin saanut edellispäivänä ajateltavaa ihan riittämiin ja tarkoitus olikin nyt hankkia elämyksiä lähinnä lapsille. Ensimmäisestä kojusta hankimme metrilakut taskuun ja seuraavasta kojusta Minecraft-puuhakirjan kainaloon ja suuntasimme Kumpulaan lasten lavan tuntumaan kuuntelmaan Apo Appos -kirjailija Juhani Känkästä, joka musisoi leppoisaan tyyliin kuvakirjasankareistaan.

Kumpulassa bongasimme päivän mittaan Tatun ja Patun sekä Supermarsun, joita kaikkia 5-vuotias kuopus kävi reippaasti halailemassa. Kohokohtana voi pitää Maukkaa ja Väykkää, jotka vetivät lavalla mainion show'n ja lopuksi poika sai heiltä nimmarit ja pääsi heidän kainaloonsa. Päivän päätteeksi lavalle astui itse Tanhupallo, joka oli kyllä hurmaava. Pikkumiehen päivä oli elämyksiä täynnä.

Vähän vanhempi poika, 11-vuotias sarjakuvien lukija, osasi etukäteen itse kertoa, että Don Rosa on tulossa Kirjamessuille. Aku Ankassa oli kuulemma kerrottu asiasta. Siispä hänelle oli luvattu etukäteen uusi sarjakuvakirja ja hän tälläsi itsensä ajoissa omistuskirjoitusjonoon. Mestarihan oli kätellyt poikaa ja tätä tapausta on nyt hehkutettu koko viikko.


Kiittelen tämänvuotisten messujen lastenohjelmaa ja lasten aluetta erityisen viihtyisiksi. Säkkituolit olivat aivan parasta tarjontaa isommille lapsille, jotka hekin aikansa kierreltyään pötkähtivät kännyköineen ja uusine kirjoineen alueen rauhallisiin nurkkiin levähtämään sillä välin, kun kuopus nautti alueen ohjelmasta. Sitä paitsi mediapersoona Tanhupallo kiinnosti heitäkin.

Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaat


Senaatintorilla järjestetty HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaiden haastattelu oli minulle sunnuntain kohokohta. Ehdokkaat oli julkistettu samana aamuna, joten tuntui, että nyt oltiin ajankohtaisen kirjakeskustelun ytimessä. Tänä vuonna palkintoehdokkaina on seitsemän naista ja kolme miestä, joiden teoksista seitsemän on proosateoksia, kaksi on runokokoelmia ja yksi on esseekokoelma. Ehdokkaina ovat Kirsikka Saari, Enni Vanhatapio, Sisko Savonlahti, Tuukka Pietarinen, Silvia Hosseini, Eeva Turunen, Jani Mäkivalli, Stina Saari, Tapani Tolonen ja Anna-Liisa Ahokumpu.

Olen tänä vuonna lukenut kirjoista kaksi, nimittäin Eeva Turusen teoksen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa ja Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa. Pitkiä nimiä proosataoksilla. Neiti U:sta olen blogannutkin, mutta Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa odottaa tuossa blogijonossa vuoroaan, mutta saanee sen nyt nopeasti.

Messuilta mukaani tarttui jo aamulla Tuukka Pietarisen runoteos Yksin ja toisin, joka ihastutti ulkoasullaan. Sain sen juuri luettua, ja olen siitä innostunut. Se on puhtaan modernismin tunnossaan raikas ja omintakeinen.

HS:n järjestämä haastattelu oli äärettömän mielenkiintoinen. Haastattelijat Suvi Ahola ja Antti Majander jututtivat ujohkoja esikoiskirjailijoita vetävästi. Erityisesti mieleeni jäi Silvia Hosseinin esseeteos, jonka haluaisin heti käsiini. Pölyn ylistys esseekokoelman nimenä vetoaa kirjoja haalivaan ja pölyrättiä karttelevaan äitiin.

Mieleen jäi erityisesti Stina Saaren esittely teoksestaan Änimling. Runoudessa voisi olla tapahtumassa jotain uutta hänen teoksensa myötä. Änim runoteoksen nimessä on kuulemma väärinpäin käännetty minä ja ling on kuulemma mukavasti kilahtava äännähdys, jonka runoilija "lauloi" haastatttelussa.  Ainakin jään mielenkiinnolla odottamaan, että saisin kirjan pian käsiini.

Palkintohan jaetaan jo 15.11, eli tässä ei tarvitse enää kauan jännittää, kuka näistä kirjailijoista pokkaa palkinnon.

Seuraavaksi siirryn bloggaamaan kirjoista, joita on blogijonossa kohta 100. Huh, tätä ihanaa kirjapöhinää!

tiistai 30. lokakuuta 2018

Messuhuumaa 27.10.2018 - ja kuinka minusta tuli entistä feministisempi lukija


Helsingin kirjamessuilla lauantaina 27.10.201



Kuten messuja suunnitellessani jo arvasin, suunnitelmat on tehty muuttumaan - joskus myös hyvään suuntaan. Tänä vuonna pääsinkin messuille kahtana päivänä, lauantaina ja sunnuntaina, vaikka alun perin näytti siltä, että pääsen paikalle vain sunnuntaina. Enpä myöskään arvannut etukäteen, että tämänvuotiset kirjakeskustelut sävyttyvät heti ensimmäisen seuraamani haastattelun myötä. Mutta siirrytäänpä itse tarinaan:

Saavuttuani Messukeskukseen kiirehdin kuulemaan, kun Saara Turunen haastatteli Antti Majanderia. Saara Turusen toinen teos, Sivuhenkilö, on aiheuttanut tänä vuonna melkoista kuohuntaa, sillä kirjailija kirjoitti sen esikoisteoksestaan saamansa arvostelun innoittamana. Tai pikemminkin sen pakottamana. Helsingin Sanomien kritiikissä Antti Majander kun meni väittämään kirjan aihetta, kasvutarinaa, tylsäksi aiheeksi. Turusen esikoisteos, Rakkaudenhirviö, voitti kuitenkin esikoiskirjapalkinnon vuonna 2015, joten jotain tärkeää ja uudistavaa siinä täytyy olla. Sivuhenkilössä yksi merkittävimmistä teemoista on sen pohtiminen, miten kirjailijan sukupuoli vaikuttaa teoksen vastaanottoon ja arvostukseen. Onko kasvutarina tylsä silloin, kun se kertoo tytön kasvamisesta naiseksi?

Mikä tekee naisen kasvutarinasta vähemmän kiinnostavan kuin miehen kasvutarina - joita ilmestyy myös pilvin pimein ja joita ei koskaan otsikoida epäkiinnostaviksi? Sekö, että naisten elämä usein jää kodin seinien sisäpuolelle eikä ulotu merkittäviin urotekoihin, kuten miehillä?  Eikö tälle asetelmalle löydy historialliset selityksensä? Pitääkö kirjallisuuden ylipäätään kertoa uroteoista?

Haastattelutilanne oli odotettua kesympi, eikä lavalla nähty mitään suurta draamaa. Turunen kysyi muutaman provosoivan kysymyksen, mutta Majander ei niihin tarttunut. Hän kertoi oppineensa jotain ja aikoi jättää esimerkiksi "neito"-sanan pois käytöstä. Hän myös kertoi kirjoittavansa arvostelunsa ennen kaikkea itselleen, ei kirjailijalle tai suurelle yleisölle. Turunen pyysi, että Majander kuitenkin jatkossa miettisi sensitiivisemmin omaa positiotansa suhteessa kirjailijan sukupuoleen. Yleisön joukossa oli paljon naisoletettuja nykykirjailijoita, joten aihe on selvästikin tärkeä ainakin heille - kuten sen pitäisi olla kaikille kirjailijoille ja lukijoille.

Luulisi, että naisten käsittelemät teemat kiinnostaisivat edes naisia ja jokainen kirjoja lukeva nainen jotenkin tiedostaisi kirjallisuuden kentän (kuten koko yhteiskunnan) patriarkaaliset rakenteet, mutta ei. Tästä sain muistutuksen kesken haastattelun, kun vieressäni istunut nainen kumartui puoleeni ja sähähti halveksivasti: "Eikö ole surkea tyttö."

Jäin sanattomaksi - kuten naisten tapana on jäädä. Tällainen ajatus ei ollut pälkähtänyt päähäni. Näin lavalla älykkään naisen, joka oli asettunut rohkeasti haastamaan hänen teostaan kritisoineen vanhemman miehen, erään kirjallisen kentän arvostetuimmista portinvartijoista. Ajattelin, että tässä tapahtuu jotain tärkeää. Vieressäni istuvan naisen mielestä tyttö oli surkea.

Katsoin kaikkia yleisössä tunnistamiani naisolettuja kirjailijoita (joukossa oli muun muassa Finlandia-voittaja) enkä voinut kuin ajatella, miten monta estettä heidän tielleen on viritetty ja he ovat kuitenkin tuossa: kirjailijoina. Arvostukseni heitä kohtaan nousi vielä astetta suuremmaksi vierustoverini kommentin seurauksena. Nyt kun yksi heistä, Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon voittanut kirjailija, uskaltaa nostaa keskusteluun kirjallisuuden kentän sukupuolittuneet asenteet, hän saa halveksuntaa osakseen naispuolisilta lukijoilta. Kuka meille naisille on opettanut tällaisen katoamisen mallin, että emme kestä katsoa naista, joka haastaa vallitsevan järjestyksen? Eikö naisen sovi olla yhteiskunnallinen olento? Tässä on juuri se kohta, jossa jokaisen meistä pitäisi olla feministejä.

Seuraavaksi löysin itseni kuuntelemasta messujen päälavalla haastateltua Tommi Kinnusta. Kinnunen kertoi uuden romaaninsa, Pintin, taustoista hauskasti ja rennosti. Kesken hartaan ja leppoisan tunnelman havahduin siihen, että kukaan, ei kukaan, tule korvaani sähisemään, että onpa surkea poika. Kinnunen saa olla kaikessa rauhassa loistava kirjailija, eikä hänen tarvitse käyttää energiaansa valtarakenteiden murtamiseen, surkean tyttöyden murtamiseen.

Kinnusen jälkeen seurasin Senaatintorilla Johanna Vehkoon, Emmi Niemisen ja Riku Neuvosen keskustelua vihapuheesta ja sananvapaudesta. Vehkoo ja Nieminen olivat kertomassa kirjastaan Vihan ja inhon internet, joka on kiistatta yksi tämän vuoden tärkeimpiä kirjoja. Vehkoo kertoi, kuinka vaikkapa ottaessaan kantaa valemedioihin nainen voi saada tappouhkauksen, kuten oli käynyt pari päivää aiemmin. Naiset yritetään vaientaa ja pelästyttää julkisesta keskustelusta.


Riku Neuvonen kertoi kirjastaan Sananvapauden historia Suomessa. Hän muistutti, että vihapuhetta on ollut aina, mutta internet on moninkertaistanut sen määrän ja tuonut sen kaikkien ulottuville. Keskustelussa muisteltiin myös internetin alkuaikoja, jolloin keskutelut eivät koskettaneet kuin harvoja ihmisiä, mutta nyt kaikkien mielipide on kaikkien tavoitettavissa netin kautta. Vehkoo ja Nieminen muistuttivat, että internet on osa ihmisten elämää, eikä vihapuheen uhreille saa missään nimessä kertoa, että heidän pitäisi hävitä internetistä välttääkseen uhkailun. Silloin heidät suljetaan ulkopuolelle ja eristetään, vaikka tarkoitushan olisi pitää sananvapaus kaikkien ulottuvilla.

Tässä kohtaa päivästä mietin, että naiset ja sanat ovat ilmeisesti vaarallinen yhdistelmä. Jokin näkymätön voima yrittää kaikin voimin hillitä ja suitsia naisten ajattelua ja rajoittaa sen tiettyihin muotteihin. On näköjään myös vaarallista päästää naisia kuuntelemaan keskusteluja Helsingin kirjamessuille. He voivat vahingossa saada lisää ajattelemisen aihetta, mennä kotiinsa ja kirjoittaa sanoja vaikkapa blogiinsa.

Lauantainen messupäiväni päättyi kuitenkin seesteisiin tunnelmiin. Vihapuhe-keskustelun jälkeen ehdin vielä kuuntelemaan dekkaristi Ann Cleevesin haastattelua. Sain heittää sukupuoliset pohdinnat sikseen, sillä dekkarimaailmassa naiset ovat saavuttaneet suuremman tasa-arvon kun korkeakirjallisuuden kentällä. Kukaan ei täälläkään määritellyt kirjailijaa surkeaksi tytöksi, vaikka kirjailija sattui olemaan nainen. Nyt kun tätä kirjoitan, niin ymmärrän, että se johtuu varmasti ennen kaikkea siitä, että rikoskirjallisuutta pidetään viihdekirjallisuutena, eikä naisten menestystä viihdekirjallisuuden kentällä pidetä uhkaavana ilmiönä. Lisäksi meillä on esikuvana koko maailman murhamamma Agatha Christie, joka on tasoittanut tien kaikille dekkareita kirjoittaville naisilla.

Olen ollut erityisen innoissani Ann Cleevesin Jimmy Perez -dekkarisarjastaan, enkä tiennyt, että siihen on olemassa neljä osaa, joita ei ole ennen suomennettu. Nyt on siis ilmestynyt suomeksi Perez-sarjan viides osa, Mykkä vesi. Hieno uutinen!


Ann Cleeves kertoi rakkaudestaan Shetlannin saariin. Lisäksi hän kertoi, kuinka hän halusi kertoa päähenkilöistä, jotka ovat vähän ulkopuolisia (Jimmy Perez, jonka sukujuuret ovat osittaina Espanjassa ja Vera Stanhope, nukkavieru naispoliisi). Kirjailija kertoi myös mielenkiintoisia tarinoita molempien kirjasarjojensa filmatisoinnista.  Olisin voinut kuunnella tätä sympaattista kirjailijaa ja hänen brittiaksenttiaan vaikka kuinka kauan.

Jotta messutarinointini ei venyisi romaaniksi asti, lupaan postaukselle jatko-osan, jossa kerron messusunnuntaista. Silloin on luvassa HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaiden haastattelun referointia ja kirjahankintoja. Feministisiltä havainnoilta ei kyllä vältytä silloinkaan. Kuulumisiin!

Kiitokset Kirjamessuille pääsylipusta!

lauantai 27. lokakuuta 2018

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina, 2018
Alkuteos: Storia della bambina perduta, 2014
Suomentaja: Helinä Kangas
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 512
Mistä sain kirjan: oma ostos


Nyt on tyhjä olo: luin Elena Ferranten Napoli-sarja viimeisen osan - mitä tässä nyt seuraavaksi ruvetaan odottamaan? Tällaista karkkia kun ei paatuneen lukijan kohdalle ihan hirveän usein osu, ehkä ei enää koskaan. Kaikki tässä kirjasarjassa on ollut huimaavasti kohdallaan. Kiittelen myös suoentaja Helinä Kangasta erinomaisesta työstä. Teksti soljuu vaivatta lukijan tajuntaan.

Kadonneen lapsen tarina on eräänlainen paluu alkuun. Elenan tie kulkee takaisin Napoliin ja Lilan läheisyyteen, vaikka hän yrittää vältellä tuota korventavaa ystävyyttä. Yhteys kuitenkin korjaantuu, sillä äitiys yhdistää heidät: heidän lapsensa jakavat lapsuutensa ja äitinsä. Vaikka Lila räiskähtelee entiseen tyyliinsä, löytävät naiset toisistaan parhaat ymmärtäjänsä ja tukijansa. He inspiroivat toistensa ajattelua ja tuntevat yhdessä olevansa vahvat. "- - koska olet päättänyt asua täällä meidän kanssamme, niin muutetaan kortteli" (s. 282), Lila pyytää Elenalta.

Ihailen Elenan ja Lilan jakamaa arkea: lapsia hoidetaan vuorotellen ja heitä rakastetaan kuin omia. Naiset auttavat toinen toisiaan. Myös väsymys lastenhoitoon kuvataan aidosti, juuri sellaisena, kun sen äidit ovat aina kokeneet. Nämä naisethan ovat Italiassa ensimmäistä sukupolvea, jotka ovat äitejä, mutta käyvät myös kodin ulkopuolella töissä. He luovat omanlaistaan, itsenäistä elämää, vaikka se tuntuu usein katoavan arjen vaatimuksiin: Kävi hyvin usein niin, että arkipäivä löi minua kasvoihin ja muutti ajatuskiemurani merkityksettömiksi tai suorastaan naurettaviksi (s. 249).

Ystävyys on ehdottomasti pysyvämpää ja luotettavampaa kuin rakkaus. Lilan tuella ja vasta vähitellen Elena kypsyy itsenäisyyteen ja alkaa arvostaa myös itseään. Kirjailijan ura jatkuu ja työtä on koko ajan paljon. Jollakin tavalla Napoli, joka on yrittänyt tukahduttaa hänet, antaa hänelle myös suunnattomasti henkistä voimaa: Rakastin synnyinkaupunkiani mutta kieltäydyin ajattelemasta, että minulla olisi julkinen velvolllisuus puolustaa sitä. Päinvastoin olin varma, että lohduttomuus johon sen rakastaminen ennemmin tai myöhemmin päättyi, toimi linssinä koko läntisen maailman tarkastelemiseen. Napoli oli eurooppalainen suurkaupunki, jossa näkyi selvimmin ja paljon muita aikaisemmin, että sokea usko tekniikkaan, tieteeseen, talouskasvuun, luonnon mukautuvuuteen, demokratiaan ja ajatukseen, että historia johtaa aina johonkin parempaan, oli vailla perusteita. (S. 329.)

Jos Napoli-sarja olisi ollut pelkkää ihmissuhteiden vatvomista, en olisi ollut siitä näin innostunut. Kirjailija on kuvannut Italian ja Euroopan murrosta, feminismiä, ja uusia, vapautuvia ajatuksia niin luontevasti osana naisten elämää, että lukijana tunnen kaiken tapahtuvan ympärilläni: Kuljin paikasta toiseen ilta toisensa jälkeen tunnistaen itsessäni yleisen hajoamisen ja samalla uudenlaisen eheytymisen elähdyttävän hengen (s. 51). Yksilö ja yhteiskunta muuttuvat ja kehittyvät, eikä mikään muutos ole kivutonta.

Elämän julmuus ei ohita Elenaa ja Lilaakaan, koska luopuminen on väistämätön osa ihmisenä olemista. Toisin kuin tarinoissa, todellisuudessa elämä ei päätykään selkeyteen vaan hämäryyteen (s. 512).  Vanheneminen, lasten kasvaminen ja suuri tragedia muokkaavat heitä. Ympärillä kortteli kuohuu. Väkivalta ei häviä mihinkään.

Kadonneen lapsen tarinassa naisen elämän kirjo asettuu kaikissa vivahteissaan lukijan eteen. Äitiys, lapset, rakkaussuhteet, työ, suhde omaan äitiin ja lapsuuden perheeseen eivät ole missään kohtaa irrallisia naisen oman ajattelun kehittymisestä. Vaikka naisen elämä on jatkuvaa tasapainoilua velvollisuuksien ja omien halujen välillä, se ei tarkoita, etteikö nainen olisi vahvasti yhteiskunnallinen toimija. Tässä on Napoli-sarjan viehätys: se nostaa Elenan ja Lilan elämät ja heidän ystävyytensä arvoon, jota naisille harvoin historiassa ja kirjallisuudessa annetaan. Heistä tulee oman elämänsä päähenkilöitä.


Kirjablogeissa Reader, wgy did i marry him?, Leena Lumi ja Kirja vieköön ovat jo ehtineet blogata tästä uutuudesta.

tiistai 23. lokakuuta 2018

Messuilemaan Helsinkiin








Kirjabloggaajan vuoden kohokohta lähestyy! Torstaista sunnuntaihin Helsingin Messukeskus on täynnä kirjoja ja puhetta kirjoista.

Luettua elämää kerää perheensä ja suunnistaa tänä vuonna messuilemaan vasta sunnuntaina 28.10. Nämä keskustelut kiinnostavat silloin aivan erityisesti:


12.30 - 13.30 Senaatintori

#metoo - mitä nyt? 

Keskustelijoina ovat Maaret Launis, Emma Kari sekä Heidi Lindén, joita haastattelee Sofi Oksanen. Aihe on ajankohtainen ja sen luulisi kiinostavan kaikkia, jotka haluavat maailmasta tasa-arvoisemman paikan.


14.00 - 15.00 Senaatintori

HS esikoiset

Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaiden keskustelu varmaankin valottaa suomalaisen nykykirjallisuuden suuntia.


14.30 - 15.00 Töölö

Nykyrunous ja feminismi

Keskutelijoina ovat Stina Saari, Veera Antsalo ja Nihkee Akka. Onko olemassa kiinnostavampaa keskustelunaihetta?


15.00 - 16.00 Senaatintori

HS puheenaihe: naisten sisällissota 1918

Reetta Laitinen ja Anna Lindholm keskustelevat naisista sisällissodassa ja kirjoista Sisaret 1918 ja Ines 1918.


16.00 - 16.30 Kallio

Lukeminen aktivismina!

Kallion lukiolaiset haastattelevat Juha Itkosta ja Aleksis Salusjärveä. Muuttavatko kirjat maailmaa?


16.30 - 17.30 Lonna

Lukupiirissä Saara Turusen Sivuhenkilö

Tähän tilaisuuteen pitää ilmoittautua (helsinginkirjamessut.fi/lukupiirit), mutta toivon, että vielä mahdun mukaan. Luin juuri Turusen Rakkaudenhirviön ja aloitin Sivuhenkilön lukemisen. Olen niistä kovin innoissani, joten tämä olisi hieno päätös messuille (mikäli perhe jaksaa odottaa).


Koska mukanani on yksi viisivuotias poika, yksi 11-vuotias poika sekä kaksi 13-vuotiasta tyttöä, messuilu tarkoittaa sitä, että viisivuotiaan ehdoilla mennään melko pitkälle. Isommat lapset kun viihtyvät vaikka missä nurkassa kännyköineen ja metrilakuineen.

Bongasin lastenkirjojen esittelystä juniorille sellaiset tärpit, että hän on nyt innokkain messuille lähtijä. Kaikki nämä tapaukset siis Kumpula-alueella sunnuntaina 28.10:

11.30 - 12.00 Aurinko paistaa, Apo Apponen!

Kirjailija Juhani Känkästä haatatellaan, ja hän myös kuvittaa Apo-tarinahetkeä. Apo Apposet ovat kuopuksen lempikirjoja nykyisin, joten tätä odotetaan.


13.00 Tatu ja Patu

Outolalaiset tavattavissa - enempää ei tarvinne selittää viisivuotiaan innostusta.


14.00 - 14.30 Maukka ja Väykkä

Kaverukset esiintyvät. Maukan ja Väykän tarinoita on viime aikoina luettu iltasatuina, ja tyypit ovat  valloittaneet sekä äidin että pojan sydämen.


15.00 - 15.30 Kikattava Kakkiainen ja City-kanin skeittilauta

Tämä on täysin pojan oma juttu.


15.30 - 16.00 Tanhupallon askartelu- ja joulukirja

Luulen, että Tanhupalloa tulevat katsomaan kaikki kynnelle kykenevät messuvieraat. Meillä tätä odottavat kaikki lapset ja aikuiset. Saapa nähdä, mahdummeko sekaan.


Näillä eväillä lähdemme Helsinkiin sunnuntaina!

Messuilla tavataan!

lauantai 13. lokakuuta 2018

Kuvia ja vähän tekstiäkin: Ellinor Mend: Punikkityttö ja jääkäriupseeri ja Terhi Ekebom: Kummituslapsi




Ellinor Mend: Punikkityttö ja jääkäriupseeri, 1982 (ilm. 1920)
Suomentaja: Päivö Taubert
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 109
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Terhi Ekebom. Kummituslapsi, 2013
Kustantaja: Asema
Englanniksi kääntänyt: Mika Lietzén
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Ellinor Mendin Punikkityttö ja jääkäriupseeri sopii luettavaksi nyt, kun sisällissodasta on kulunut 100 vuotta. Se on omaperäinen, kuvallinen kertomus Viipurin tapahtumista talvella ja keväällä 1918. Lukemani painos on vuodelta 1982, ja siinä kuvat on sijoitettu aukeman oikeanpuoleiselle sivulle ja suomennos aukeaman vasemmanpuoleiselle sivulle.

Ellinor Mend (1896 - 1952) asui Viipurissa sisällissodan aikana ja edusti suomenruotsalaista yläluokkaa. Kirjan tarina kertoo tohtori Salvensenin perheestä, jonka sisäkkö osoittautuu "punikiksi". Perhe on kauhuissaan, mutta eipä Hilja-sisäkköäkään kiinnosta työskennellä "lahtareille", ja niinpä hän liittyy punakaartiin. Hilja nousee tarinan päähenkilöksi.

Ellinor Mend seuraa Hiljan tarinaa puoliksi ihailevaan puoliksi kauhistelevaan sävyyn. Hiljan kauneus on kiistatonta, mutta teot kammottavia. Hiljan ja Hugo Salvensenin rakkaustarina on kirjan nimen taustalla, ja tarinasta tuleekin romanttisen traaginen ja jännittäväkin.

Nykyaikana kutsuisin teosta aikuisten kuvakirjaksi, mutta siinä on myös sarjakuvapiirteitä, sillä kuviin on kirjoitettu vuorosanoja ja selityksiä sekä ruotsiksi että suomeksi. Kuvissa vuorottelevat realistiset, tummat sävyt ja vaaleat, romanttiset tunnelmat. Piirrosjälki on paikoin oikein elävää, paikoin jäykkää patsastelua. Ajan henki niihin on kuitenkin tallentunut: kaunis Viipuri sekä aikalaisten vaatetus ja tavat näkyvät tarinan taustalla. Rikkaiden ja köyhien asumusten ero on selvä, ja Hugo Salvensenin tuliterä Mercedes on piirretty erityisellä tarkkuudella.

Aatemaailma välittyy yllättävän neutraalina - Mend on selvästikin halunnut kertoa tarinan eikä lietsoa lisää vihaa. Vaikka punaiset esitetään kuvissa lähinnä rosvojoukkoina, ja Hiljakin tuntuu ennen kaikkea rakastavan erilaisissa asuissa esiintymistä, ei valkoisiakaan erityisesti ihannoida. Ellinor Mend on kuvannut yläluokan helpon elämän tarkkanäköisesti, ja kuvissa on terävää huumoria. Ihmiset tuntuvat säntäilevän aatteissaan sinne ja tänne. Kohtalokasta säntäilyähän se tietysti oli.

Yritän kuvitella, millaisin tunnelmin teosta on luettu sen ilmestyessä vuonna 1920. Lukijat ovat tietysti olleet lähinnä valkoisten kannattajia, voittajia. Teoksen viimeinen kuva onkin hyvin valkoinen tunnelmaltaan ja tekstiltään, mutta kirjan muu sisältö ei ole ihan niin puhtaan valkoinen. Ehkä teos on tarjonnut aikalaislukijoille lähinnä viihdettä, jännitystä ja romantiikkaa. Nykylukijalle se tarjoaa pienen kurkistusikkunan historiaan.

Terhi Ekebomin Kummituslapsi on puolestaan salaperäinen teos, eikä pyrikään realistiseen kerrontaan. Se on kummitustarina, mutta paljon, paljon muutakin.

Ekebom piirtää siniharmain sävyin tarinaa naisesta, joka muuttaa uuteen kotiin keskelle metsää: Kaiken tapahtueen jälkeen syrjäseudun yksinäisyyteen muuttaminen sopi minulle.

Mitä naiselle on tapahtunut? Miksi hän haluaa yksinäisyyteen ja rauhaan? Lukija alkaa täydentää naisen tarinaa, ja kun tämä purkaa pienet lapsen kengät kassistaan, lukija aavistaa, miten suuria asioita naiselle on ehkä tapahtunut.

Kirjan tunnema on surullinen, mutta ei lamaantunut. Nainen asettuu taloksi ja alkaa viihtyäkin. Sitten tulevat äänet, joiden alkuperää nainen lähtee rohkeasti selvittämään. Ympäröivä metsä paljastuukin kummitusmetsäksi, johon köyhät perheet ovat hylänneet ne vanhukset ja lapset, joista he eivät ole enää pystyneet huolehtimaan.  Henget harhailevat metsässä, koska eivät löydä sieltä pois. Rohkeasti nainen alkaa auttaa henkiä, mutta eräs henki ei suostu lähtemään.

Ihastuin Ekebomin teoksen rauhallisuuteen. Samasta tilanteesta on monta kuvaa, jotka korostavat hetken tunnelmaa, mutta tarina etenee silti koko ajan. Suru saa erilaisia vaiheita. Kuvat ovat sivun kokoisia, eli niille annetaan kunnolla tilaa. Niihin saa upota.

Lopussa käydään vielä pelottava taistelu metsän suurimman hengen kanssa. Vasta sen jälkeen metsään laskeutuu rauha ja naisen uudelle asuinkaverillekin löytyy ehkä nimi, jonka lukija voi itse täydentää.

Kummituslapsi on lohduttava ja toiveikas teos. Sitten lopulta.



Osallistun molemmilla sarjakuvaromaaneilla Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseenHelmetin vuoden 2018 haasteessa ne sopivat tietysti kohtaan 12. Sarjakuvaromaani.




Punikkityttö ja jääkärimorsian on luettu muun muassa näissä blogeissa: Kirjan pauloissaIkkunan takana ja Tahaton lueskelija.

Kummituslapsi on luettu myös kirjablogeissa Kirja hyllyssä, Hurja hassu lukija, Hyllytontun höpinöitä, LukuisaOksan hyllyltä, Taikakirjaimet, Booking it some more, Kirjojen keskelläKirjojen pyörteissä ja Yöpöydän kirjat.


torstai 11. lokakuuta 2018

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta, 2018 
Alkuteos: Drömfakulteten - tillägg till sexualteorin, 2006
Suomentaja: Outi Menna
Kustantaja. Tammi
Kansi: Anna-Reeta Meilahti
Sivuja: 390
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta pakenee valmiita määritelmiä. Se on fiktiivinen taiteilijaelämäkerta Valerie Solanasista, mutta julistaa jo ensimmäisellä sivullaan: Valerie Solanasista tiedetään vähän, eikä tämä romaani ole uskollinen tiedossa oleville faktoille. Näin ollen kaikki romaanin henkilöt ovat fiktiivisiä, myös Valerie Solanas. Samoin Amerikan kartta on fiktiivinen, Georgiassahan ei oikeasti ole aavikoita. Kaikki oikeudet faktojen vääristelyyn ovat siis fiktion kirjoittajan käsissä. Kuten ne aina ovat.

Teos on yritys ja vakuutus löytää vaihtoehtoisia rakenteita perinteisen romaanin kerronnalle. Se täyttää aakkosia, se hyppelee paikasta ja ajasta toiseen, se heittäytyy näytelmän muotoon, luettelee sanoja, lähenee runoa. Kaikki käy paremmin kuin hyvin, sillä lukija pysyy kyllä perässä, jos haluaa. Ja ainakin minä halusin. Ehkä tässä oli jonkun mielestä nyt nainen lukemassa naisen kirjoittamaa naiskieltä naispäähenkilöstä. Minun mielestäni asia on yksinkertaisempi: lukija luki erinomaisen kirjan.

Unelmien tiedekunnan päähenkilö on Valerie Solanas (1936 - 1988), todellinen historiallien henkilö, joka eli skandaalinkäryisen elämän. Hän oli kuuluisa äärifeministi, Andy Warholin ampuja ja SCUM-manifestin kirjoittaja. Että mitä? Kuulostaa hölynpölyltä.

Myönnän, että en tiennyt Valerie Solanasista ennestään mitään, vaikka häntä pidetään yhtenä feministisen liikkeen keulakuvista 1960-1970-luvuilla. Syynä on ehkä se, että feministisen liikkeen keulakuvista ei ole liiemmälti historian tunneilla huudeltu. Ehkä syynä on myös se, että Solanasin elämä oli paitsi naisen elämä myös sellaista sekoilua, että hän ei historian kirjoihin kelpaa. Andy Warholin ampuminen on nimittäin tosiasia, joka melkein aiheutti pop-ikonin kuoleman.

SCUM-manifesti on puolestaan Solanasin kirjoittama julistus, jonka ideana on elämä ilman miehiä - jotta elämä ylipäätään pelastuisi, olisi kaikki miehet hävitettävä maailmasta:
Kertoja: Kerro manifestista, kerro mikä on SCUM.
Valerie: Maailmanlaajuinen väkivaltaa vastustava järjestö. Utopia, joukkoliike, naurukupla joka leviää hitaasti ympäri maailman. Olotila, asenne, tapa liikkua kaupungilla. Aina likaiset ajatukset mielessä, likaisessa mekossa, likaisin ja alhaisin aikein. 
Kertoja: Jäsenmäärä?
Valeirie: Ei tiedossa.
Kertoja: Keitä siihen kuuluu?
Valerie: Eri puolilla maailmaa asuvia ylimielisiä ja itsekkäistä naisia, jotka eivät jaksa odottaa ja toivoa miljoonien mulkkujen asennemuutosta. Universumin valtiaita kaikista kansallisuuksissa. Kaikki maailman naiset tai ainoastaan Valerie... (S. 80.)

Stridsberg kirjoittaa Valerie Solanasin elämästä likaista ja rajua, älykästä ja onnetonta, ja kaiken pohjalle hän kirjoittaa äidin rakkauden kaipuun. Kaikki kulminoituu Valerien viimeisiin hetkiin, joihin palataan uudestaan ja uudestaan. Surkea hotellihuone San Fransiscossa on paikka, jossa hän kuolee yksin keuhkokuumeeseen huhtikuussa vuonna 1988. Tarkasta kuolinpäivästä ei ole varmuutta, sillä ruumis löydettiin vasta useita päiviä kuoleman jälkeen. Kukaan ei ilmeisesti kaivannut häntä.

Kirjan kertoja kirjoittaa itsensä hotellihuoneeseen keskustelemaan Solanasin kanssa tämän viimeisinä hetkinä. Kertoja on sekä utelias että täynnä sääliä. Hän ihailee kuvauksen kohdettaan ja yrittää ymmärtää häntä. Lopulta hän haluaisi vain helpottaa kuolevan tuskia, haluaisi osoittaa kiintymystään ja huolenpitoaan, mutta Solanas lipuu hänen käsistään - kuolemaan yksin. 

Onneton lapsuus, huumeet, prostituutio, yliopisto-opinnot, tutkimustyö, taiteilijapiirit, kirjoittaminen, vankila, mielisairaala... Valerie Solanas oli täynnä ristiriitoja, ja Stridsberg tykittää hänestä tekstiä, joka ahmii elämää. Välillä uuvun toistoon ja tajunnanvirtaan, välillä kammoksun limaa ja törkyä, välillä inhoan harhailevaa ja kömpelöä dialogia. Kokonaisuus on hypnoottinen, ehkä jopa psykedeelinen - ja siinä mielessä kuvaamansa ajan henkinen. Kerronta on kuitenkin ennen kaikkea kiehtovaa. Suomentaja Outi Menna on saanut intensiivisen tekstin kukoistamaan. 

Stridsberg voitti teoksellaan Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2006. En tiedä, miksi suomennos ilmestyy vasta nyt, mutta toivon, että kirjasta pidettäisiin meteliä myös Suomessa. Ei siksi, että olisin ollut kirjan kauneudesta haltioissani vaan juuri siksi, etten ollut. Jos taiteen tehtävä on venyttää mieliämme ja tarjota uusia näkökulmia kieleen, ihmisiin ja yhteiskuntaan, tällaisia kirjoja tarvitaan.

Valerie Solanas ei ollut sovinnainen persoona, vaan hän halusi muuttaa maailmaa, jossa hän joutui hyväksikäytetyksi ja hylätyksi. Hänen keinonsa olivat ilman muuta epätoivoisia, mutta Stridsberg kuvaa niiden logiikan täysin ymmärrettävästi. Hän antaa Valeriensa kärsiä ja uhota, ja johdattaa lukijan yhä uudestaan hylkiöiden hotelliin. Siellä ei ole viihtyisää, mutta ravistelevaa siellä kyllä on.



Unelmien tiedekunta on luettu myös blogeissa Sivutiellä, Reader, why did I marry him, Kirjasähkökäyrä, Kosminen K, Kirjapolkuni ja Tekstiluola.

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Rebecca Solnit: Men Explain Things to Me

Rebecca Solnit: Men Explain Things to Me, And Other Essays 2014
Kustantaja: Granta
Sivuja: 130
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Rebecca Solnitin Men explain things to me on esseekokoelma, joka tuli vastaani sekä Sivumennen-kirjapodcastissa että Reader why did I marry him -blogissa. Koska pidän molempia kirjallisina esikuvinani, kiinnostuin tietysti teoksesta. Lukukokemuksesta tuli vaikuttava. Kirjassa on 7 feminististä esseetä, jotka saavat lukijan katsomaan maailmaa paljon tarkemmin kuin ennen.

Voin kuvitella, että Yhdysvalloissa tämä kirja on tärkeä opas kriittiseen ajattelun näinä aikoina, jolloin presidentti Trump yrittää palauttaa suurvaltansa konservatiiviseen muottiin - konservatiivisuus, ne vanhat hyvät ajat, tarkoittavat naisille tarkoin rajattua asemaa siellä, mihin miehet antavat heille luvan asettua. Niin, siis Yhdysvalloissa näin, mutta meillä täällä pohjoismaisen tasa-arvon kultalassa asiat ovat toki paljon paremmin. Tai hetkinen. Annettiinkos meillä Suomessa aborttia julkisesti vastustavan ulkoministerin jatkaa toimessaan? Ehkä Solnitin selkeään ja loogiseen ajatteluun tutustuminen olisi tarpeen myös suomalaisille kansanedustajille.

Solnitin esseekokoelma alkaa nimieesseellä Men explain things to me, joka on luonut englannin kieleen uuden käsitteen mansplaining, eli suomalaisittain miesselitys. Kyseessä on ilmiö, jossa miehet selittävät naisille asioita, joista he olettavat naisten olevan täysin tietämättömiä. Solnit kertoo, kuinka eräissä juhlissa isäntä alkoi sivistää häntä Eadweard Muybridgesta, jonka nimen Solnit itse oli maininnut aiemmin. "And have you read about the very important Muybridge book that came out this year?" mies kysyy. Solnitin ystävätär yrittää keskeyttää miehen ja kertoo, että Solnit on kirjoittanut kyseisen kirjan. Mies ei edes kuuntele, vaan jatkaa luennointiaan aiheesta ja kirjasta, jota hän ei itse ole lukenutkaan. Onhan täysin käsittämätöntä, että nainen häntä vastapäätä voisi tietää aiheesta enemmän kuin hän! Ja on itse asiassa kirjoittanut jotain todella tärkeää.

Solnitin esseet ovat tärkeitä, kirkkaita ja johdonmukaisia. Hän asettelee sanansa niin konkreettiseen järjestykeen, että asiat selkiytyvät lukijalle kaikessa karmeudessaan. Hänen esseensä The longest war on puistattava. Siinä Solnit kertoo esimerkkejä Yhdysvalloissa vuosittain tapahtuvista raiskauksista (87 000) ja naisen kuolemaan johtaneista parisuhteista (yli 1 000). Hän ihmettelee, kuinka New Delhissä vuonna 2012 tapahtunutta joukkoraiskausta käsiteltiin Yhdysvaltain mediassa poikkeuksellisen ilmiönä, kun omassa maassa raiskataan nainen joka 6 minuutti ja joka viides amerikkalainen nainen joutuu elinaikanaan raiskatusksi (s. 19).

Solnit ihmettelee, miksi tämä väkivalta ja tappaminen saa jatkua. Miksi asialle ei tehdä mitään: There is, however, a pattern of violence against women that's broad and deep and horrific and incessantly overlooked. - -  Violence doesn't have a race, a class, a religion, or a nationality, but it does have a gender (s. 20 - 21).

Solnit kaivautuu yhä syvemmälle etsiessään tasa-arvoa estäviä yhteiskunnallisia ja maailmanpoliittisia rakenteita. Esseessään Worlds collide in a luxury suite hän rinnastaa naisiin kohdistuvan alistamisen ja maailmanlaajuisen, köyhien ja rikkaiden maiden välisen epätasa-arvon ja IMF:n aiheuttaman kärsimyksen: Her name was Asia. His was Europe. Her name was silence. His was power. Her name was poverty. His was wealth. (S. 41.)

Esseessään In praise of the threat Solnit ottaa kantaa tasa-arvoisen avioliittolain puolesta ja päättää esseensä kirkkaaseen ajatukseen. Luulisi tämän tosiaan olevan aivan selvää: Marriage equality is a threat: to inequality. It's a boon to everyone who values and benefits from equality. It's for all of us. (S. 65).

Grandmother spider on puolestaan niin puhdasverisen feministinen essee, että tekisi mieli huutaa hurraata. Siinä Solnit havainnollistaa, kuinka sukuhistoriat ovat olleet esi-isien kautta kirjoitettuja ja kuinka niistä silloin on hävitetty sukupolvittain naisia. Naisen nimi katoaa myös hänen mennessään naimisiin ja ottaessaan miehensä sukunimen. There are so many forms of female nonexistence (s. 74).

Pahinta on, että naisten poissaoloa ei huomata, naisten näkymättömyys on itsestään selvää. Kuten naisten työt ovat näkymattömiä tai naisiin kohdistuva väkivalta on ikävä tosiasia, joka loppuisi, jos naiset ymmärtäisivät pysyä kotona, pois näkyvistä, houkuttelemasta miehiä pahoihin tekoihin. Konkreettinen esimerkki kertoo paljon: When I was young, women were raped on the campus of a great university and the authorities responded by telling all the women students not to go out alone after dark or not to be out at all. Get in the house. - - Some pranksters put up a poster announcing another remedy, that all men be excluded from campus after dark. It was an equally locigal solution, but men were shocked at being asked to disappear, to lose their freedom to move and participate, all because of the violence of one man. (S. 77.)

Kokoelman kauneimman ja kaunokirjallisimman esseen aiheena on Virginia Woolf. Woolf's darkness kertoo Woolfin ajatuksista ja muun muassa siitä päätelmästä, kuinka vapauttaakseen itsensä naisen täytyy tappaa kodinhengetär itsessään (the Angel in the House), eli se ihminen, joka vastaa kaikkien muiden tarpeisiin. Woolf etsi tunteiden ja ajattelun vapautta, johon eksyttää itsensä. Oman ilmaisun ja oman sisimmän tunteminen on vaikeaa, jos se on kulttuurisesti hävitettyä tai vaiettua. Naisen täytyy kirjailijana etsiä myös oma tapansa kirjoittaa, koska perinteinen, oikeaksi katsottu tapa on miesten määrittämää. Ai jai. Tulee hirvittävä halua tarttua Omaan huoneeseen uudestaan.

Solnitin esseitä lukiessa vajoaa pieneen epätoivoon. Miksi ihmeessä näistä asioita ei huudella ääneen koko ajan ja joka paikassa - mediassa, kahvipöydissä, kouluissa? Miksi on niin, että ihmiset arastelevat puhua tasa-arvosta ääneen? Miksi tällaisista inhimillisistä arvoista puhuva ihminen saa kutsumanimen "suvakkihuora"? Toisaalta Solnitin ajatuksista saa valtavasti voimaa. Ne eivät jätä epäilylle sijaa: ensimmäinen edellytys maailman parantamiselle on ongelmien nimeäminen, se että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä ja suoraan. Kenen etu on vaieta epäkohdista ja vähätellä niitä?

Kokoelman viimeisessä esseessä Pandora's box and the volunteer Police Force Solnit rohkaisee naisia jatkamaan feministeinä. Feminismi on parantanut maailmaa ja saanut aikaan muutoksia. Kun Pandoran lipas on aukaistu, paluuta entiseen ei ole, eikä naisia enää pystytä vaientamaan.



Kannattaa lukea myös nämä kirjablogiarviot: Sivujen välissä, Pilvien tarkkailuun ja Bibbidi Bobbidi Book. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen teos sopii erityisen hyvin kohtaan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.