tiistai 30. heinäkuuta 2019

Margaret Mitchell: Tuulen viemää

Margaret Mitchell: Tuulen viemää, 2. painos, 2008 (I painos suomeksi 1937)
Alkuteos: Gone with the wind, 1936
Suomentaja: Maijaliisa Auterinen
Kustantaja: Otava
Kansi: Aimo Virtasalo
Sivuja: 894
Mistä sain kirjan: kirjaston kierrätyshyllystä




Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas - nyt jo 9. kerran. Haastetta emännöi tänä kesänä Tuntematon lukija -blogi, ja sieltä löytyy tarkemmat tiedot haasteen säännöistä sekä lista tänään osallistuvista blogeista. Kannattaa käydä kurkkimassa bloggareiden ajatuksia klassikoista!

Tänä vuonna tartuin innokkaana klassikkojärkäleeseen nimeltä Tuulen viemää. Löysin Margaret Mitchellin romaanin ennen joulua kirjaston kierrätyshyllystä ja aloitin sen jo joululomalla. Ensimmäiset 400 sivua siitä sujuivatkin lennossa. Sen jälkeen lukeminen eteni pienissä osissa ja  pysähtyi jonnekin sivun 500 tienoille. Niillä main sain lopullisesti tarpeekseni kirjan päähenkilöstä,  Scarlett O'Harasta, enkä sietänyt enempää hänen itsekkäitä tempauksiaan. Vasta klassikkohaasteen lähestyminen motivoi minut lukemaan kirjan loppuun. Nyt olen klassikosta pyörryksissä, aivan sen lumoissa.

Ennakkoluulojeni perusteella odotin Mitchellin suurromaanin olevan pelkästään rakkausromaani, koska sellaiseksi muistan elokuvankin, jonka olen nähnyt joskus 1980-luvulla. Kirjaa ei voi kuitenkaan luonnehtia vain rakkausromaaniksi, koska rakkaus ei ole siinä pääasia, vaikka Scarlett O'Haran ja Rhett Butlerin suhde kannatteleekin juonta. Kirja on ennen kaikkea sotaromaani, Yhdysvaltojen sisällissodan (1861 - 1865) kuvaus aina sen syttymisestä sen seurauksiin saakka. Taisteluja ja joukkojen liikkumista seurataan kotirintamalla Georgiassa, ja näkökulma on vahvasti Konfederaation eli Etelävaltioiden puolella. Tuulen viemää on siis sekä sotaromaani että rakkausromaani, mutta on se paljon muutakin, muun muassa selviytymistarina (sekä Etelän että Scarlettin) ja kasvutarina.

Vaikka olen aivan kirjan lumoissa, en voi sanoa, että lukukokemus olisi ollut pelkästään riemukas. Scarlettin kanssa kyllä pärjäsin, lopulta suorastaan erinomaisesti, mutta vielä suurempia vaikeuksia tuotti kirjan sanasto, jossa mustaihoisista ihmisistä käytetään sanaa neekeri. Epämukava olo hiersi jokaisen ruman sanan kohdalla, ja kirjan alentuva asenne mustia kohtaan hätkähdytti.

Tuulen viemää on siis ilman muuta loistava mutta myös hankala romaani. Se on monella tavalla häikäisevää kirjallisuutta, mutta nykylukijan on vaikea suhtautua siihen. Saako siitä edes pitää? Saako siitä innostua? Se on paitsi historiallinen romaani, joka kertoo Yhdysvaltain sisällissodasta 1860-luvulla, myös kuva ilmestymisaikansa, eli 1930-luvun Yhdysvalloista. Se on ikään kuin tuplasti historiallinen romaani.

Tällaista klassikkoa ei voitaisi kirjoittaa enää. Halventavien sanojen kirjoittamista ei enää hyväksyttäisi, eikä Etelävaltioiden sosiaalisia kerrostumisia enää päästäisi kuvaamaan yhtä verevästi kuin Mitchell tekee: Korkeimmasta sosiaalisesta statuksesta nautti valkoinen omistajaväestö, plantaasi-isännät ja heidän perheensä. Scarlett O'Haran isä edustaa perheineen juuri tätä kansanosaa. Hierarkian seuraavalle portaalle nostettiin kotiorjat, joita isäntäperheet pitivät perheenjäseninä. He osallistuivat perheiden arkeen lastenhoitajina (kuten Scarlettin suuresti rakastama Mammy) tai arvostettuina palvelijoina. Kirjan kertoman mukaan kotiorjat myös tunsivat arvonsa ja halveksivat alempia kansankerrostumia, joihin he itsekin laskivat sekä pelto-orjat että valkoisen roskaväen.

Pelto-orjien tehtävänä oli hoitaa raskas puuvillasadon korjaaminen, ja heidän joukostaan vain älykkäimmät ja luonteiltaan mukavimmat saatettiin nostaa kotiorjiksi. Arvion näistä ominaisuuksista tekivät tietysti heidän omistajansa. Pelto-orjiakin alempana kansanosana pidettiin valkoista roskaväkeä, joka ei omistanut maata, vaan joutui elättämään itsensä kuka mitenkin. Heidät kuvataan selkärangattomaksi ryhmäksi, joka on valmis myymään Konfederaation ylevät periaatteet ja hyötymään plantaasiomistajien ahdingosta. Sisällissota romutti tämän hierarkisen, sosiaalisen rakennelman. Etelävaltiot eivät pelkästään hävinneet sotaa, vaan niistä hävisi kokonainen maailmanjärjestys ja elämäntapa.

Kirjan kertoo häviäjien kärsimyksistä ja puhdistaa plantaasiomistajien mainetta. Teoksen mukaan he olivat orjien isäntinä paljon mainettaan rehdimpiä ja oikeudenmukaisempia. Mustien ja heidän isäntiensä suhteet on kuvattu positiivisessa hengessä, pitkän luottamuksen ja keskinäisen kunnioituksen suhteiksi. Silti on selvää, että orja on ollut orja ja omistajat omistajia. Kun kirjassa orjat saavat vapautensa, ja he pääsevät Etelävaltioiden uuteen hallintoon mukaan, kertoja suomii heidän käytöstään kovin sanoin. Kiitosta eivät kyllä saa Pohjoisvaltioista tulleet valloittajatkaan, jotka käyttävät häikäilemättömästi hyväkseen asemaansa ja kahmivat verorahat omiin taskuihinsa sen sijaan, että varat käytettäisiin etelän jälleenrakantemiseen. Epäluottamus ja katkeruus valloittajia kohtaan värittää sodan jälkeistä aikaa. Esimerkiksi Ku Klux klaanin toiminta selitetään kirjassa  kunniantunnon menettämisen seuraukseksi ja sen julmat teot ovat enemmänkin valloittajien mielivaltaisen hallinnon syytä.

Häviäjien historian kirjoittaminen on suuri teko. Suomessa häviäjien historian kirjoittajana on kunnostautunut erityisesti Väinö Linna, joka kirjoitti Täällä Pohjantähden alla -romaanissaan punaisten näkökulman vuoden 1918 tapahtumiin. Häviäjien historiaa on myös Tuntematon sotilas. Ne ovat suomalaisten lempikirjoja. En yhtään ihmettele, miksi Tuulen viemää sai Pulitzerin vuonna 1936, ja siitä tehtiin yksi kaikkien aikojen rakastetuimmista elokuvista, joka kahmi aikanaan peräti 8 Oscaria.

Toinen ihmisryhmä, jonka puolesta Mitchell kirjoittaa, ovat naiset. Mitä nerokkuutta kirjailijalta onkaan asettaa nainen sotaromaanin päähenkilöksi! Ja millainen nainen! Scarlett O'Hara ei ole ollenkaan perinteisen, etelävaltiolaisen naisen ilmentymä. Hän ajattelee itse ja inhoaa naiselle varattua roolia: "Toivonpa totta totisesti, että olisin naimisissa", huokasi Scarlett käydessään vastenmielisesti jamssiin käsiksi. "Olen kyllästynyt siihen, etten milloinkaan saa olla luonnollinen enkä tehdä, mitä tahdon. Olen kyllästynyt teeskentelemään, etten syö enempää kuin lintu, ja kävelemään silloin, kun tahtoisin juosta, ja sanomaan yhden valssin jälkeen, että minua pyörryttää, vaikka voisin tanssia kaksi päivää väsymättä. Olen kyllästynyt toitottamaan:'Miten viisas olettekaan!' typerille mieheille, joilla ei ole puoleksikaan niin paljon järkeä kuin minulla, ja olen kyllästynyt olemaan, niinkuin en mitään tietäisi, niin että miehet saavat kertoa minulle asioita ja tuntea itsensä tärkeäksi..."  (S. 69) Jo Scarlett on korviaan myöten täynnä mansplainingiä eli miesselitystä, ilmiötä, josta Rebecca Solnit kirjoitti kuuluisan esseensä.

Scarlett osaa kyllä esittää naisellista bimboa, mutta hän käyttää avujaan häikäilemättä hyödykseen. Todellisuudessa hän on huikentelvainen, oikukas ja pohjattoman itsekäs. Hän on opportunisti, melkeinpä narsisti. Hänen vastaparikseen kirjailija on asettanut hyvyyden ruumiillistuman, naisellisista naisellisimman, uskollisen ja herttaisen Melanien. Kontrasti on toimiva, ja kertoja pudottelee henkilökuvauksiin myös aimo annoksen kirkasta feminismiä: Melanie teki vain sen, mitä kaikkia etelävaltiolaisia tyttöjä oli opetettu tekemään - koetti saada ympärillään olevat ihmiset tuntemaan olonsa mukavaksi ja tyytyväiseksi. Tämä naisten onnistunut salajuoni se teki Etelävaltioiden elämän niin miellyttäväksi. Naiset tiesivät, että sellaisessa maassa, missä miehet olivat tyytyväisiä, missä heitä ei kukaan vastustanut ja missä he saivat nauttia loukkaamattomasta turhamaisuudesta, naistenkin elämä saattoi käydä varsin miellyttäväksi. Niinpä siis naisten pyrkimyksenä kehdosta hautaan saakka oli pitää miehet tyytyväisinä itseensä ja tyytyväiset miehet palkitsivat sen heille kitsastelematta ritarillisuutena ja ihailuna. Miehet antoivatksin naisille mitä tahansa muuta paitsi sitä tunnustusta, että heilläkin oli älyä. Scarlett kehitteli itsessään aivan samoja viehätyskeinoja kuin Melanie, mutta harkitun taitavasti ja opetellun tehokkaasti. Näiden kahden tytön ero oli siinä, että Melanie puhui ystävällisiä ja imartelevia sanoja tehdäkseen ihmiset onnellisiksi, vaikkapa vain vähäksi aikaakin, mutta Scarlett vain edistääksen omia tarkoitusperiään. (S. 132.

Ympäristö halveksii Scarlettia milloin mistäkin syystä, muun muassa siksi, että hän toimii kuin mies johtaessaan sahayritystään. Kirjassa myös kerrotaan, kuinka Scarlettin silloinen aviomies Frank tulee vaimonsa yrittäjyydestä suorastaan onnettomaksi ja kärsii siitä kovin. Yrittäjyys kun ei ollut tuon ajan naiselle ollenkaan sopivaa käytöstä. Scarlett on kuitenkin nainen, joka ottaa oman elämänsä ja Taran selviytymisen omaksi asiakseen. Vaikeudet ja pettymykset eivät lannista häntä. Kun elämä murjoo häntä erityisen lujaa, hän ei jää sen armoille vaan kurkottaa tulevaisuuteen: "En jaksa ajatella sitä tänään, ajattelen sitä huomenna."

Scarlettin hahmo on varmasti ollut 1930-luvun Yhdysvalloissakin kauhistuttava naishenkilö. Hänen ristiriitainen persoonansa murtaa naiselle sopivan käytöksen myyttiä. Jopa hänen äitiytensä on itsekästä, sillä yrittäminen ja rikastuminen ovat hänen elämänsä sisältö. Lukija kuitenkin pääsee todistamaan hetken, jolloin Scarlett tekee valintansa. Sodan kurjuuden ja kärsimyksen keskellä Scarlett päättää, ettei enää koskaan aio nähdä nälkää. Hän nousee toimijana miesten rinnalle. Onneksi on myös olemassa yksi mies, joka hyväksyy Scarlettin sellaisena kuin hän on ja antaa hänen jatkaa yrittäjänä - ja jopa kehuu hänen älyään!

Kun Mitchell sai teoksestaan Pulitzer-palkinnon vuonna 1937, hän sai sen varmastikin monesta syystä. Teos on juoneltaan koukuttava, siinä on mielenkiintoiset henkilöt ja taidokkaasti rakennettuja jännitteitä (Scarlett ja Melanie, Rhett ja Ashley, etelävaltiolaisten kunnia ja jenkkien röyhkeys, jne.). Se on loistelias, historiallinen romaani. Scarlettin hahmo on ristiriitaisuudessaan lihaa ja verta, ja uskon, että palkinto tuli osittain myös siitä syystä, että Mitchell uudisti kirjallisuuden naiskuvaa rohkeasti.

Margaret Mitchell ei kerro sisällissodasta mustien näkökulmasta, mutta olisiko sitä kukaan - ja varsinkaan kukaan valkoinen nainen - voinut kirjoittaa vielä 1930-luvulla. Atlantalainen Mitchell kirjoitti romaaninsa niistä asioista, jotka tunsi ja tiesi, ja orjien lapsille jäi vielä pitkä tie kuljettavaksi ennen kuin oli mahdollista valita musta mies Yhdysvaltain presidentiksi. Presidentiksi kuitenkin nousi ennemmin musta mies kuin kukaan nainen. Vaikka Tuulen viemää siis jättää orjien kohtalon ajattelematta (kuten Scarlett teki kaikille vaikeille asioille), kansakunta ei niin tehnyt. Näyttää ennemminkin siltä, että kansakunta on ohittanut Scarlettinsa.   

Rhett Butlerin kuuluisat sanat "Frankly my dear, I don't give a damn" ovat kuin hyvästit koko entiselle Etelälle, koko sille elämänmuodolle, joka tuhoutui sisällissodan myötä. Kaipaajia varmasti  riittää edelleen, mutta heitä tuskin on mustien tai naisten keskuudessa kovin paljon. Tuulen viemää jättää Syvälle etelälle haikeat jäähyväiset, mutta jäähyväiset yhtä kaikki. Klassikko on tehnyt tehtävänsä.



Olen osallistunut kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen joka kerta ja aiempina vuosina olen blogannut seuraavista klassikoista:

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva
6. Maria Jotuni: Huojuva talo
7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma


Tuulen viemää on luettu ainakin näissä blogeissa: Kirjaneidon tornihuone, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Tuulin viemää ja Matkalla Mikä-Mikä-Maahan. Helmetin vuoden 2019 lukuhaasteeseen kuittaan kirjalla kohdan 33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan. Tästä saan pinnan myös toiseen haasteeseen: Mitä luimme kerran -blogin Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaasteeseen.

25 kommenttia:

  1. Aah, me katsoimme siskoni kanssa Tuulen viemää -elokuvan useita kertoja vuodessa ja aina olimme yhtä ihastuksissamme. Tuolloin emme tietenkään ymmärtäneet mustien orjuudesta juuri tuon taivaallista emmekä muutenkaan osanneet analysoida katsomaamme mitenkään kriittisesti.

    Kirja (ja elokuvakin) on aikansa tuote ja vaikka tietynlainen epäkunnioittava sanasto häiritsee, niin toisaalta itse pystyn sijoittamaan sen aikaansa. Joseph Conradin Pimeyden sydämessä oli myös meidän aikamme näkökulmasta todella rasistista kieltä. Mielestäni näitä vanhoja kirjoja ei silti tulisi “siistiä”, koska minusta ihmisen on hyvä muistaa ja tiedostaa rasismin juuret, sillä rasismi rehottaa edelleen. Sitä ei pidä ns. lakaista maton alle (varsinkaan siksi, että se tuntuu valkoisista epämukavalta).

    Minulla oli joskus tämä kirja itsellänikin, mutta en koskaa tullut sitä lukeneeksi. Olikin mielenkiintoista lukea analyyttinen kirjotuksesi! Olisi myös ehkä kiinnostavaa lukea tämä kirja näin aikuisiällä ja katsoa, miten tähän suhtautuu nykyään ja nimenomaan kirjan muodossa. En ole Tuulen viemää -elokuvaakaan katsonut sitten teinivuosien.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin:tämä kirja on yksi väylä rasismin juurille. Paljon on tapahtunut kirjan ilmestymisen jälkeen, mutta kovin hidasta on tasa-arvon eteneminen. Mietin myös uuden suomennoksen tarvetta - olisipa ainakin monta vaikeaa kohtaa mietittävänä suomentajalla.

      Luin juuri hyvän arvion elokuvasta, jonka mukaan mustat esitetään elokuvassa yksinkertaisina hahmoina (itse en muista tätä, enkä teininä olisi osannut huomatakaan moista). Kirjassa näin ei ole. Esimerkiksi Mammy on terävistä terävin henkilö. Kirja siis on elokuvaa vivahteikkaampi ja monipuolisempi kuvaukseltaan.

      Poista
  2. Hyviä nostoja. Monien mielstä muustien asema miltei huononi, eikä luonnollisesti ole vieläkään kunnossa. JOs hiuksia aletaan halkoa, niin mainittu presidentti johon viittaat, on käynyt toisenlaisen tien, hän ei ole asunut lapsuuttaan Manner-USA:ssa, ja hänen äitinsä on valkoinen, ja isänsä oli Keniasta. Tuleva presidentti lisäksi muutti Havaijilta vielä muualle. Se,että onko nainen jossain yhdessä virassa yhden kauden, ei ole välttämättä todiste maan tasa-arvotilanteesta esim. Indira Gandhi Intiassa, Benazir Bhutto (Pakistan) tai Aung San Suu Kyi Myanmarissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, Obaman juuret eivät ole orjuudessa, eikä nainen maan johtajana vielä takaa tasa-arvoa. Nykyinen Yhdysvaltain hallinto tuntuu ottavan vain takapakkia tasa-arvossa. Joka tapauksessa jään odottamaan, milloin nainen rikkoo maailman vaikutusvaltaisimman johtajan aseman eteen rakennetun paksun lasikaton. Obaman valinta toi paljon toivoa koko maailmalle.

      Poista
    2. Niin Iso-Britannian kunigattaria on monia, Venäjän tsaarejs, mutta ei myöskään Paavia.

      Poista
    3. Yhtäkkiä tuli mieleeni pari kuningatarta ja Katariina Suuri. Mielestäni ollaan vielä kaukana tasa-arvosta.

      Poista
  3. Oi, minä kyllä tykkään Tuulen viemästä, sekä kirjasta että elokuvasta. Ajankuva on tässä kirjassa vahva eikä sitä pidä minustakaan siistiä tai kaunistella. Sellaista se elämä ja asenneilmapiiri tuolloin oli, ottakaamme opiksi. Siitä on tosi kauan, kun olen tämän lukenut mutta uudelleenluku on alkanut kiinnostaa kovasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä klassikossa on paljon opiksi otettavaa! Miten paljon maailma onkaan muuttunut ja toisaalta - miten paljon noita kirjan asenteita on edelleen olemassa!

      Poista
  4. Kirjaa en ole lukenut, vain nähnyt elokuvan. Onneksi on sentään edistytty rotuasioissa USA:ssa. Vastikään lukemassani Shaun Usherin toimittamassa Kirjeitä jotka mullistivat maailmaa oli aivan mahtava ja terävä entisen orjan kirje entiselle emännälleen, joka leskeksi jäätyään pyyteli orjaltaan apua.

    Pitäisihän tämäkin joskus lukea:) Luettava ei lopu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen. En ole aiemmin tarttunut kirjaan, koska pidin sitä vain rakkausromaanina. Sehän olikin paljon paljon enemmän.

      Tuon mainitsemasi kirjeen haluaisin lukea. Sitä näkökulmaa tässä klassikossa ei ole.

      Poista
  5. Kiitoksia hienosta analyysistä! Tekee mieli tutustua teokseen nyt tuosta näkökulmasta. Nyt kannattaa lukea pian Toni Morrisonia, sieltä nousee sitten mustien näkökulma orjuuteen sekä orjuuden karu perintö ja sen vaikutukset vielä myöhempiin sukupolviin. Se varmaan antaisi hienon kontrastin tähän klassikkoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos muistutuksesta. Morrisonia en olekaan lukenut, vaikka hänen kirjojaan on hyllyssä odottamassa. Kyllä tosiaan alkoi kiinnostaa orjien historia. Mutta ovat nuo naisiin kohdistuvat rooliodotuksetkin syvällä historiassa.

      Poista
  6. Minäkin olen kuvitellut tämän olevan rakkausromaani; elokuvankin näkemisestä on niin kauan, ettei siitä ole enää muistikuvia. Nyt osaan katsoa tätä uusin silmin kirjastossa ja ehkä vielä jonakin päivänä rohkenen lainaamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen. Tämä lähtee kyllä lentoon saman tien. Kerronta on perinteistä, mutta sisältää radikaaleja ajatuksia ja monisyistä ajankuvaa. Sotakuvaus käy sydämeen.

      Poista
  7. Täyteläinen teksti, Elina!

    Olisikohan tämä seuraava klassikkoni? Ainakin annoit hyvän potkun. Elokuvan olen nähnyt, mutta lukematta on jäänyt. Vielä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuulen viemää herätteli ajatuksia vaikka kuinka... Suosittelen.

      Poista
  8. Olen nähnyt vain elokuvan, joka kyllä antoi myös hyvän tiivistetyn kuvan aikakaudesta. Sisällissodan aikaa ja orjien vapautumista on käsitelty aika monessa muussakin elokuvassa tämän jälkeen, mm. 12 Years a Slave on minusta tosi hyvä kertoessaan kuilusta pohjoisen ja etelän välillä, joka on näkyvissä USA:ssa edelleenkin.
    Orjayhteiskunnan lopetus oli valtava kaaos isoine ongelmineen. Niin välttämätön kuin se olikin, niin siinä moni ihminen joutui "työttömäksi" ja heitteille, aivan samoin kuin jossain Intiassa käy, jos lapsityövoima yhtäkkiä noin vain kielletään ja mattotehtaassa kärsivä lapsi on saattanut olla perheen ainoa elättäjä. Yhteiskunnan rakenteissa pitäisi tehdä muutoksia ennen suuria uudistuksia, ja asenteethan ovat vielä rakenteitakin hankalampia muuttaa.

    Voi miten rakastin Scarlettia, oikea etelän belle ja tuittu, mutta samalla vahva. Harmittelin, kun hän ei valinnut "oikein", mutta jos hän olisi valinnut Rhettin, niin se olisi tehnyt romaanista paljon tavanomaisemman.

    Toni Morrisonin teokset ovat tosiaan valaisevaa jatkoa Tuulen viemälle. Morrison on minusta kaikkien aikojen parhaita romaanikirjalijoita. Hänellä on täysin oma maailmansa ja oma tyylinsä.

    Yhtäkkiä tuli mieleeni painajaismainen ajatus: Mitchellin ja Morrisonin kirjat pliisutettaisiin poliittisesti korrekteiksi häivyttämällä niistä nigger-sanat ja sitä myötä historia. Miten se viha sitten selitettäisiin ilman haukkumanimiä! Poistettaisiinko vihakin? Alistamista kuvaavat kirjat pitäisi hävittää, jäisi vain tyhjästä tullut nykyhetki!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuulen viemää on niin aikansa lapsi, että neekeri-sana on siinä arkipäiväinen sana. Nykyihminen kiemurtelee lukiessaan, vaikka tietää, että muuta sanaa ei 1800-luvulla tai 1930-luvulla Etelässä käytetty. On se siinä välillä myös vihasanana ja silloinkin se edustaa valtasuhteita.

      Elokuvasta en muista näitä valtasuhteita, mutta juuri luin tuoreen arvion siitä (juhlavuosi!)ja siinä kritisoitiin sitä, että mustat esitetään yksinkertaisina ihmisinä. Kirjassa näin ei ole, vaan suhteet kuvataan paljon monipuolisemmin. Mammy on terävin nainen koko kirjassa.

      Morrisonini laskin juuri hyllystä: viisi lukematonta kirjaa! Siinäpä seuraava haaste.

      Poista
    2. Mammy on elokuvassakin arvostettu, Scarlettin uskottu ja lähin. Muutoin valtasuhteet jäävät elokuvassa muistaakseni toissijaisiksi romanssin kuvaamisen alle. Plantaasien omistajissa oli varmaan iso kirjo mitä humaaniin ihmisten kohteluun tulee, mutta kyllähän mustia pidettiin alempana rotuna, heiltä evättiin lukutaidon oppiminen, ja jos joku oppi itsekseen, niin hänen piti salata taitonsa, ettei joutuisi nenäkkyydestä rangaistavaksi.

      Poista
    3. Eivät valtasuhteet nouse kirjassakaan keskiöön, vaan sota ja romanssi nousevat. Tai no, jenkkien ja etelävaltiolasisten valtasuhteita kyllä käsitellään paljonkin, sodan voittajia ja häviäjiä, ja siinä sivussa sitten vapautetut orjat mainitaan lähinnä sekasorron aiheuttajina, heille kun vapaus ei tunnu sopivan kertojan mukaan. Tämä asetelma koetaan itsestään selvänä.

      Poista
  9. Kirjoititpa hienosti tästä kirjasta! Minulla se on vielä kesken, mutta luin tarpeeksi pitkälle yllättyäkseni - laillasi - sen monipuolisista näkökulmista. Ja piakkoin sen jälkeen luin Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani, ja siitä tuli se orjien näkökulma melko hurjana ja vaikuttavana ihon alle asti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Morrison siis seuraavaksi lukuun!

      Tuulen viemää yllätti minut täysin! Miten monitasoinen ja taitavasti rakennettu kirja. Onkohan Scarlettin hahmolle historiallinen esikuva Mitchellin suvussa? Mietinpä vain...

      Poista
  10. Tuulen viemää on <3 Olen lukenut tämän pari kertaa ja pidän tästä kirjasta ihan hurjasti. Mitä tulee nykyään halventavaksi tulkitun neekeri-sanan käytöstä, niin mä en jotenkin koe sitä tässä kirjassa niin vahvasti, että tulisi ikävä olo. Se on ollut kirjan kuvaaman ajan sanontatapa, joten itse ehkä koen sen enemmänkin ajankuvan yksityiskohtana. Nykykielessä tuo sana ei tosin tunnu millään tavalla sopivalta, pikemminkin vaivaannun, jos kuulen jonkun sitä käyttävän.

    Scarlett on tosiaan tapaus, mutta jotenkin myös pidän hänestä. Hänessä on myös herkkä puolensa, joka usein tuntuu jäävän itsekkyyden alle. Scarlettin rakkaus Ashleyhin ja mustasukkaisuus hänestä myrkyttää hänen mielensä niin, että herkkä puoli ei pääse esille. Mutta Scarlett ja Rhett on ihan loistava kaksikko! Heidän suhteessaan on jotain hykerryttävää ja pidin siitä, että Rhett on vahva persoona, joka tarjoaa vastusta Scarlettille.

    Tuulen viemälle myöhemmin tehty jatko-osa Scarlett on mielestäni ihan kelpo kirjallisuutta, mutta Rhett on surkeaa kuraa. Tuulen viemää -elokuvaa en ole katsonut, koska jotenkin pelkään mielikuvieni menevän pilalle. Toisaalta kyllä houkuttelisi nähdä miten tarina on toteutettu filmille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos olisin lukenut tämän nuorena, kun tasa-arvo ei ollut mielessäni ollenkaan, koska elin täysin tasa-arvoisessa todellisuudessa (pienessä, suomalaisessa maalaispitäjässä), olisin ohittanut kaiken ilman vaivaantumisen häviääkään. Elokuvastakaan en nuorena vaivaantunut, vaan elin Scarlettin ja Rhettin rakkaustarinaa enemmän kuin mitään muuta. Nyt tuntui, että tarkkailin sanastoa suurennuslasilla ja havahduin yhä uudestaan ja ajattelin: "Tässäkin, taas..." Se on niin sisäänrakennettu tuohon 1800-luvun Etelävaltioiden elämäntapaan. Kirjasta siis nousi esiin sota, rakkaus ja sitten tämän hierarkinen yhteisö. Kirja siis herätteli monella tasolla.

      Kyllä Scarlettin herkkyyskin on liikuttavaa. Olen samaa mieltä hänestä.

      En kyllä uskalla noihin jatko-osiin tarttua. Haluan Scarlettille sellaisen elämän, jonka hänelle kuvittelen nyt, kun kirja loppui.

      Poista
  11. Minustakaan kirjaa ei pidä siistiä nykyaikaa varten. Eihän se sitten enää kuvaisi aikansa todellisuutta. Olen lukenut Tuulen viemää monta kertaa ja katsonut elokuvankin muutaman kerran. Pidän Scarlettista päähenkilönä. Hänessä on monta puolta kuten Jonna tuossa edellä toteaa.

    VastaaPoista

Kiitos kommentista!