Miten kävi HelMetin lukuhaasteen 2016?

Tässä kuva suosikkikohtaani 5.

Luettua elämää kertyi tänäkin vuonna jonkin verran. Tosin sitä kertyy näköjään vuosi vuodelta vähemmän blogattavaksi asti, mikä osittain johtuu siitä, että en lue enää isommille lapsille juurikaan ääneen ja kaikista kuopukselle luetuista kuvakirjoista en kerrassaan ehdi bloggaamaan.

HelMetin lukuhaasteessa olin mukana tänäkin vuonna, eikä siinä käynyt olenkaan nin hyvin kuin viime vuonna, jolloin juhlittiin Kirjan vuotta. Tuloksena tänä vuonna on 46/50 kirjaa, enkä ole kaikista ehtinyt vielä blogata. Tässä ne nyt kuitenkin ovat:

Helmet-lukuhaaste 2016:

1. Ruuasta kertova kirja: Ernest Thompson Seton: Villejä eläimiä (kirjassa ei syödä villejä eläimiä, mutta villit eläimet syövät kaikenlaista, muun muassa toisiaan)
2. Matkakertomus: Antti Tuuri: Bospor Express
3. Kirjassa rakastutaan: Hannu Väisänen: Elohopea
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja: Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman: Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia
6. Kirjastosta kertova kirja: Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja : Nadja Sumanen: Rambo
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin: Günter Grass: Taikalaatikko
9. Sinulle vieraalla kielellä (eli ei omalla äidinkielelläsi) tai murteella kirjoitettu kirja: Antti Heikkinen: Pihkatappi
10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen
11. Sarjakuvakirja: Chester Brown: En koskaan pitänyt sinusta
12. Näytelmä: Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja
13. Kirjan nimi on kysymys: Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää
14. Historiaa käsittelevä tietokirja: Laurent Binet: HHhH
15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma: Svetlana Aleksijevits: Tsernobylistä nousee rukous
16. Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta: Juri Tynjanov: Aliluutnantti Taas
17. Kirjassa juhlitaan: Ian McEwan: Lapsen oikeus
18. Lastenkirja: Jukka Itkonen: Tiira tiiraa tiiraa
19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi: Gaute Heivoli: Etten palaisi tuhkaksi (kirjailija)
20. Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan: kesken  
21. 1700-luvulla kirjoitettu kirja: Voltaire: Candide
22. Kirjassa mukana Marilyn Monroe (syntymästä 90 v.): Jari Järvelä: Tyttö ja seinä
23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja (Miina Sillanpään, Suomen ensimmäinen naisministerin, syntymästä 150 v.): Heidi Köngäs: Hertta
24. Kirjasammon päivän täkynä vuonna 2016 ollut kirja: Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut
25. Kirjassa on yli 500 sivua: Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz
26. Elämäkerta tai muistelmateos: Mikko-Olavi Seppälä & Riitta Seppälä: Aale Tynni, Hymyily, kyynel, laulu
27. Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja: en edes aloittanut
28. Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja: Terhi Rannela: Frau (historia)
29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja: Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt: Mies, joka ei ollut murhaaja
30. Viihteellinen kirja: Paula Hawkins: Nainen junassa
31. Olympialaisista kertova kirja: Aale Tynni: Ylitse vuoren lasisen (sisältää runon, jolla Alle Tynni voitti kultaa olympialaisissa vuonna 1948 taidelajien lyriikkasarjassa)
32. Kirjassa on myrsky: Jari Järvelä: Tyttö ja rotta
33. Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja: Seita Vuorela: Lumi
34. Keskustelua herättänyt kirja: Lauri Viita: Betonimylläri
35. Kirjassa ollaan avaruudessa: Aino Havukainen & Sami Toivonen: Tatun ja Patun avaruusseikkailu
36. Kokoelma esseitä tai kolumneja: kesken
37. Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan: Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistossa
38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja: John Stenbeck: Routakuun aika
39. Nobel-voittajan kirjoittama kirja: John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä
40. Eläkeläisen suosittelema kirja: Dag Solstadt: Ujous ja arvokkuus
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä: J. D. Salinger: Franny ja Looey
42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja: Hassan Blasim: Vapaudenaukion mielipuoli
43. Kirjassa mukana Pablo Picasso (syntymästä 135 v.): Jeannette Walls: Lasilinna
44. Kirjassa joku kuolee: Agatha Christie: Herculeen urotyöt
45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja: Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä
46. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja: Elsa Beskow: Pikku Puten seikkailut mustikkametsässä
47. Eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja: kesken
48. Kirjassa on alle 150 sivua: Iiro Küttner & Ville Tietäväinen: Merenkulkija
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja: Tommi Kinnunen: Lopotti
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja: Tero Tähtinen: Kuunkulkema yö

HelMetin uusi lukuhaaste on ilmestynyt tänä aamuna, ja sen kimppuun käyn tietysti ihan heti. Lähdin mukaan myös Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteeseen, jossa on tarkoitus lukea 100 kirjaa Suomen 100-vuotisjuhlavuoden aikana. (Tähän lasken mukaan kaikki kuvakirjatkin, sillä muutenhan en pärjäisi ollenkaan.) Haastan kaikki blogini lukijat myös mukaan!

Oikein kirjallista uutta vuotta itse kullekin kulkijalle!

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen, 2016
Alkuteos: The Buried Giant, 2015
Suomentaja: Helene Bützov
Kustantaja: Tammi
Kansi: Jussi Kaakinen
Sivuja: 378
Mistä sain kirjan: lainasin työkaverilta - kiitos lainasta R!


Kazuo Ishiguron Haudattu jättiläinen alkaa muinaisesta englantilaiskylästä, jossa vanha pariskunta Axl ja Beatrice, elää epämääräisen levottomuuden vallassa. Heidän on päästävä tapaamaan poikaansa. Edessä on matka, ja niinhän siinä käy, että mukaan lähtee myös lukija.

Lähdin pariskunnan mukaan, kuten sympaattisten ja turvallisten oloisten ihmisten matkaan lähdetään, kuten prinsessan ja hänen sulhonsa mukaan lähdetään - varsin luottavaisin ja odottavaisin mielin. Pientä salaperäisyyttäkin on ilmassa, sillä tavalla juuri sopivasti, että lukija tietää joutuvansa seikkailuun. Kirjalija Kazuo Ishiguron kertojanlahjoista tiesin sen, minkä jokainen tietää Pitkän päivän illan jälkeen: mies on taituri.

Fantasiatarinathan alkavat juuri näin: tuiki tavallisen oloinen sankari (tai sankarit) vedetään vähän vahingossa tien päälle. Suoritettavana on tehtävä, jonka onnistumisesta riippuu koko ihmiskunnan tulevaisuus. Haudattu jättiläinen on helppo tunnistaa fantasiaromaaniksi ulkoisilta puitteiltaan - on ritareita, jättiläisiä, sotureita, munkkiyhteisöä, jopa ruostuva haarniska ja uskollinen ratsukin. Fantasiaan sekoittuu vahvaa ritariromantiikkaa, kuningas Arthurin perinteitä ja veijaritarinaa, joissa kaikkien aikojen donquijotet yrittävät taistella tuulimyllyjä vastaan. Britteinsaaret 500-luvulla muodotavat otolliset puitteet fantasiatarulle.

Puitteiden ei saa antaa hämätä. Tarina nimittäin nousee allegoriaksi nyky-Euroopan (nykymaailman) henkisestä tilasta. Allegoriaksi sen tekee sumu, joka peittää tarkat ääriviivat, häiritsee näkyvyyttä, sekoittaa tulo- ja menosuunnan.

Axl ja Beatrice elävät yhteisössä, joka on vaipunut eräänlaiseen sumuun: Yhteisössä ei näet ollut tapana puhua vanhoista asioista. En tarkoita, että se olisi ollut tabu. Tarkoitan, että menneisyys oli tavallaan kadonnut sellaiseen sakeaan sumuun kuin usva marskimaiden yllä. Kyläläisten mieleen ei yksinkertaisesti juolahtanut ajatella menneitä - ei edes lähimenneisyyttä. (S. 13 - 14.)

Haudattu jättiläinen, ihmisten tieto, ihmisten muistot - kuinka paljon niitä on hyvä nostaa päivänvaloon. Kuten kirjan edetessä käy ilmi, unohdukseen on vahvat syynsä. Axl ja Beatrice elävät kylässään rauhan aikaa, jossa sumu vähän häiritsee mutta on ennen kaikkea armollinen. Kelttien ja saksien välinen rauha on kuitenkin nuori, eikä muistojen verhoa kannattaisi juurikaan raottaa. Verhojen repijöitä kuitenkin riittää, kukin omien, oikeaksi katsomiensa motiivien sokaisemina. Kun kansojen välisiä julmuuksia aletaan nostaa sumusta esiin, seurauksena on lisää julmuuksia. Entä kuinka käy pitkän parisuhteen, kun muistot alkavat kuoriutua esiin? Kestääkö kenenkään rakkaus, jos virheet talletetaan tarkasti sydämeen tai jos toisaalta kauniit hetket unohtuvat?

Miten käy Axlin ja Beatricen? Heidän matkansa on vaivalloinen, tuskallinenkin. Lopulta se johtaa siihen hetkeen, jonka jokainen ihminen joutuu kokemaan yksin. Sitä ennen tapahtuu kuitenkin jotain vielä tärkeämpää kuin muistaminen.  Yksityisellä tasolla tarina saa kauniin ja haikean lopun, mutta ihmiskunnan kannalta tilanne näyttää synkältä ja sellaiseksi jää. Voisi sanoa, että Ishiguro kuitenkin paljastaa mallin, jolla muistamisesta selvitään. Ihmisillä on kyky elää sumun alta paljastuvien asioiden kanssa, ja se kyky on nimeltään anteeksianto.

Haudattu jättiläinen kurottaa moneen suuntaan. Se viehättää vanhan avioparin tarinana, heidän rakkautensa kuvauksena. Siinä on lämpöä ja nöyryyttä. Lisäksi se viihdyttää entisajan ihmisten maailmankuvan ja historiallisten tapojen kuvaajana sekä fantasialeikittelynä. Parasta on kuitenkin jälki, jonka se jättää mieleen. Se jättää kaihertavan epävarmuuden: mitä meidän kannattaisi muistaa, mitä meidän kannattaisi unohtaa?

Ishiguron kerronta on verkkaista. Välillä se tuntuu kummallisen naiivilta ja lukija on hukassa - miten näihin lohikäärmeisiin ja jättiläisiin oikein pitäisi suhtautua? Toistoa riittää, alleviivaamistakin. Sumu on vastassa joka paikassa, ja se kietoo lukijankin salaperäiseen vaippaansa. Parasta onkin tarttua kirjailijaa kädestä kiinni ja luottaa taiturimaisen kertojan johdatukseen. Helene Bützowin suomennoksessa unenomainen, romanttinen tunnelma säilyy koko teoksen läpi ja kun kirjan kannet sulkee, voi huokaista onnellisena, koska on saanut lukea laadukasta käännöskirjallisuutta.

Nyt kun mietin Ishiguron taianomaisen kerronnan salaisuutta ja muistelen Pitkän päivän iltaa, ajattelen, etten saa mieleeni yhtäkään kirjailijaa, joka rakastaisi henkilöitään yhtä pyyteettömästi kuin Ishiguro. Hänen henkilökuvauksessaan on ainutlaatuista ihmisyyden kunnioitusta, joka saa lukijan katsomaan ympärilleen vähän tarkemmin ja avarammalla sydämellä. Vaikuttavaa, syvästi humaania kirjallisuutta, sitä tämä kirja edustaa.



Haudattu jättiläinen oli syksyn lukupiirikirja ja se herätti paljon keskustelua. Tarinan hitaus ei ollut kaikkien lukijoiden mieleen, mutta suurin osa oli ihastunut kirjaan. Sen sanoma ja yksityiskohdat puhuttivat pitkään. Kirjablogeissa teos on myös herättänyt ihastusta. Sen ovat lukeneet ainakin Sara, Tuija, Arja, Katja, Bleue, Kirjan kanssa, Ulla, Erja ja Takkutukka.

Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Tosin tunnen vähän huijaavani, sillä vuonna 1954 syntynyt Ishiguro on asunut iso-Britanniassa jo 6-vuotiaasta lähtien, enkä oikeastaan tiedä juurikaan brittiläisempiä kirjoja kuin Pitkän päivän ilta tai nyt tämä Haudattu jättiläinen ovat.

Kirjabloggaajien joulukalenterin 22. luukku

Kirjabloggaajien joulukalenterin 22. luukussa sukelletaan lähes sadan vuoden taakse, joulukuusen oksien alle Tove Janssonin mukana:

Kuta pienempi on itse, sitä isompi joulu tulee. Kuusen sisässä joulu on suunnaton, se on vihreä viidakko jossa on punaisia omenoita ja surumielisen harmonisia enkeleitä jotka ompelulangan varassa pyörivät itsensä ympäri ja vartioivat aarniometsän sisäänkäytävää. Ja aarniometsä jatkuu äärettömiin lasipallojen sisässä, joulu on kuusen ansiosta ehdottoman turvallinen asia. (S. 120.)

Tove Janssonin lapsuuden joulun kuvaus on ilmestynyt teoksessa Kuvanveistäjän tytär (1968), jossa taiteilija muistelee lapsuuttaan. Se sisältää 19 novellia, jotka kertovat lapsen kokemuksista ja muistoista, mutta ne eivät etene kronologisesti eivätkä kerro tapahtumista realistisesti, vaan ovat enemmänkin vahvoja välähdyksiä ja tuntemuksia. Ne ovat aitoja lapsen kokemuksia, ja niiden maailma on vahvasti aistivan lapsen maailma, joka tulee myös aikuislukijalle hyvin todeksi.

Olisi väärin väittää, että kirja olisi pelkkä muistelmateos, sillä niin suurena siinä on lapsen mielikuvitus. Luin novellikokoelman pari vuotta sitten, Tove Janssonin satavuotisjuhlavuonna, ja hämmästyin sen modernia taituruutta.

Tove Jansson oli taiteilijaperheen kasvatti, ja taide ympäröi häntä jo lapsena joka puolella. Joulu-novellissa miljöönä on perheen taiteilijakoti, johon kuuluu myös isän ateljee, jossa on talvella kylmä, mutta johon myös koristellaan joulu. Kuusi on perheen isälle ja tyttärelle erityisen tärkeä asia. Sen pitää olla komeampi kuin kellään muulla ja ateljeehen mahtuukin iso kuusi, jonka alla on hienoa leikkiä: Heti kun kuusi tuli ateljeehen, kaikki sai uuden merkityksen, kaikki latautui pyhyydellä joka ei ollut edes tekemisessä taiteen kanssa. Joulu alkoi toden teolla. (S.122.)

Janssonien perheen joulun ulkoiset puitteet eivät ole mitenkään yltäkylläiset, vaikka selvästi perheellä ei ole puutettakaan mistään. Joulunviettoon kuuluvat omat rituaalinsa, jotka tuntuvat olevan erityisen tärkeitä Janssonin isälle, Viktor Janssonille, jota kuvataan lämpöisen ironian valossa. Äidin ja Toven yhteinen joulutraditio on rakentaa ateljeen ikkunalle "pyhä maisema", jonka keskipisteenä on jouluseimi: Kun me otimme esille sen olkikattoiseimen, joka oli ostettu Pariisissa yhdeksäntoistasataakymmenen, silloin isä liikuttui kovasti ja otti huikat. (S. 123.)

Joka vuosi joulumaisemaan valmistetaan uusia osia ja isän tehtävänä on käydä korjaamassa asetelmaa ,ja sitten turhautuneena, taiteellisen tappion kokeneena, hänen on mentävä ottamaan taas uusi naukku. Taiteella on toki rajoituksensa: Maria istui aina etumaisena mutta Joosef sai jäädä lehmien joukkoon sillä hänelle on sattunut vesivahinko ja hän on perspektiivisesti pienempikin. (S.123.)

Tove Janssonin kirjallista taituruutta on sekoittaa huumoria niinkin vakavaan asiaan kuin joulu. Jos jonkin kirjallisen tekstin, niin juuri tämän Tove Janssonin muistelman myötä saavuttaa varmasti joulutunnelman: Äiti punnitsi karamellit ja pähkinät kirjevaa'alla niin että jokainen sai tasan yhtä paljon. Vuoden mittaan kaikki asiat saavat mennä miten sattuu, kellään ei ola aikaa pitää mistään kovin tarkkaa lukua, mutta joulu on ehdottoman oikeudenmukaisuuden aikaa. Siksi se niin rasittaakin. (S. 124.)

Ja jos joulurastitus käy ylivoimaiseksi, voi saada lohtua myös tästä pikku Toven havainnosta: Milloinkaan ei ole niin rauhallista kuin heti joulun mentyä, silloin on saanut kaiken anteeksi ja voi taas muuttua tavalliseksi. (S. 127.)

Kirjaisaa joulua kaikille kirjojen ystäville!

Kirjabloggaajien joulukalenterin eilinen luukku avautui Unelmien aika -blogissa ja  huominen luukku avautuu Karvakasan alta löytyi kirja -blogissa. Joulukalenteri alkoi Hyllytontun höpinöistä ja sieltä löytyy myös lista kaikkiin luukkuihin.

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Antti Heikkinen: Pihkatappi, 2. painos, 2013
Kustantaja: Siltala, 2013
Kansi: ?
Sivuja: 276
Mistä sain kirjan: oma ostos


Antti Heikkisen Pihkatappi on savolaiskoltiaisen kasvukertomus ja samalla pienoinen sukutarina. Se sijoittuu savolaiseen pikkukylään, vaikka ponnistelee sieltä pois, sillä niin vaan käy pienen Jussi-pojan, että sukutilan haltuunotto ei kiinnosta yhtään, vaan oma kutsumus löytyy teatterista ja kirjoittamisesta. Irtiotto ei suju kivuitta.

Heikkisen sanailu on parhaimmillaan savolaismurteen viäntelyssä. Esimerkkinä käyköön Jussin isän evästyspuhe, kun poika on lähdössä ensi kertaa kylälle perjantai-illan viettoon: - - Mutta ee pie toisten tarjooksiin tarttua sen tähen, jotta ee vuan toiset alakas raakkana pittee tai pelekurina. Jos joku vaikka viinaryyppyä tarjoo, niin sanot vuan reelusti, että ottakee työ mut minä en maha nuista välittee. - - (S. 139.)

Olisin lukenut Jussin kotikylän ukkojen ja akkojen sanailua vielä enemmänkin, sillä juuri heissä on särmää ja persoonaa. On traagisia hahmoja ja on hupaisia savolaisukkoja. Maaseudun autioituminen kuvataan hyvin konkreettisesti, ja lukijakin jää suremaan mökeistä kuolevia vanhuksia, joiden jälkeen tuvat jäävät autioiksi. Mielessä käy, että paljon väriä menetetään, kun Suomessa siirrytään kaupunkilaiselämään, jossa naapureita ei välttämättä edes tervehditä, saati tunneta sen syvällisemmin. Kirjan päähenkilö Jussi ei oikein kaupunkielämään sopeudukaan, vaan palaa lopulta juurilleen.

Sanomattakin on selvää, että Jussi-poika on Antti Heikkinen itse. Missä määrin näin on, on tietysti kirjalijan oma salaisuus. Teksti on hyvin rehellisen ja aidon tuntuisesti Jussin elämäkerta, ja Jussin perhe on vahvasti läsnä tarinoillaan. Yhteisö, jossa Jussi kasvaa, on tiivis ja tuttu. Sitä kuvataan lämmöllä, vaikka ristiriitojakaan ei vältetä.

Pienen pojan kasvua on mainiota seurata. Jussi on pikkuvanha ja toimelias persoona, joka kasvaa aikuisten keskellä äidittömänä, mutta turvassa. Isä on rakkain ihminen, ja täyttää paikkansa raameja myöten. Tarinat äidistä ja isästä käyvät tunteisiin. Antti Heikkisellä on todellakin tarinankertomisen taito hyppysissään, ja hän osaa luoda henkilöistään luuta ja nahkaa.

Jussi kuitenkin kasvaa ja minua, keksi-ikäistä naisenpuolikasta, eivät enää nuoren miehen avuttomat rakkaussuhteet hirmuisesti kiinnostakaan. Ne on luettu niin moneen kertaan, eikä niissä sinänsä ole mitään uutta, vaikka ne tietysti jokaiselle pojalle ovatkin ainutlaatuisia. Aikuistuvan Jussin kokemukset on myös kerrottu hiukkasen liian rehvakkaaseen tyyliin, jotta ne pääsisivät koskettamaan kovin syvältä.

Sen sijaan pettymys, jonka isä kokee, kun ainut poika ei haluakaan jatkaa sukutilalla, tuntuu luissa ja ytimissä, samoin kuin pojan tuntema syyllisyys asiasta. Tällaisia kipeitä valintoja tehdään edelleenkin maaseudulla. Kirja osoittaa, kuinka syvällä talonpoikaisjuuret tässä maassa vielä ovat: Maa häntä kiitti joka vuosi ennen lumentuloa hyvästä hoidosta, hymyili kynnösviiluillaan ja kehräsi kumikengän pohjan alla rusahtavalla jäisellä puintisängellään. Se riitti, sen suurempaa kiitosta ei saattanut mies maailmassa saada. (S. 245.)

Pihkatappi on toimittaja ja kirjailija Antti Heikkisen esikoisteos, josta hän pokkasi Savonia-palkinnon vuonna 2014. Luin jo aiemmin hänen Juice Leskisestä kirjoittamansa elämäkerran Risainen elämä, jota voin suositella erinomaisena elämäkertana. Pihkatapista mieleen tulee Anna-Leena Härkösen Häräntappoase (1984), jossa maalaiselämä on kuvattu yhtä aidosti.

Pihkatappia oli mukava lukea. Siinä maistuvat ruisleipä ja voi, mieheksi kasvamisen polttoaineet.


Pihkatapista on olemassa innostuneita arvioita, mm.  Amman lukuhetkessä, jossa Amma on kirjoittanut arvionsa käyttäen aetoo savvoo. Innostunut on myös Sara, joka oli kuvannut myös ruisleivän kirjan oheen (en muistanut tätä ollenkaan omaa kuvaani suunnitellessani - näinköhän se alitajunta toimii). Lisäksi kirja on luettu ainakin Kirsin kirjanurkassa, Kirjakko ruispellossa -blogissa, Lumiomenassa, Sallan lukupäiväkirjassa, Kannesta kanteen - ja Kirjan pauloissa -blogeissa.

Kuittaan Pihkatapilla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 9. Sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja (oma murteeni on keskipohjalaismurretta, jossa tosin on melko paljon savolaisvaikutteita).

Lauri Viita: Kootut runot

Lauri Viita: Kootut runot, 1980. Sisältää kokoelmat Betonimylläri (1947), Kukunor (1949), Käppyräinen (1954), Suutarikin suuri viisas (1961) ja Viimeinen sikermä (Onni, 1965)
Kustantaja: WSOY, 1966
Sivuja: 303
Kansi: ?
Mistä sain kirjan: äidin kirjahyllystä



Lauri Viita syntyi Pispalassa 17.12.1916, tasan sata vuotta sitten. On aihetta runouden juhlaan ja on aihetta kumartaa kunnioituksesta tuonne jonnekin pilvenreunaa kohti.

Juhlavuoden kunniaksi Viita on ollut täällä kotikaupungissaan Tampereella esillä monin tavoin. Pispalan oma poika, työläisrunoilija ja -kirjailija, on vankkumaton osa tamperelaista kulttuuria ja osa suomalaisen kirjallisuuden modernismia.

Viita aloitti kirjailijanuransa vuonna 1947 runokokoelmallaan Betonimylläri. Teos oli sensaatio, kirjallinen tapaus. Se oli sekä uutta runoutta että aitoa työläishenkeä, ja siinä on persoonallista herkkyyttä ja voimaa, joista syntyy ainutlaatuinen kokonaisuus. Nimiruno Betonimylläri on kyseisen työmiehen arjen työn kuvausta:
--
Olin betonimylläri sementtikeuhkoin
ja hattureuhkoin, 
nenässä kuivunut kuona
ja paidassa hiki.
-- (S. 49.)

Viidan runojen maailmankuva ponnistaa työläiskaupungin työläiskaupunginosan ytimestä. Osa runoista on nokkelasti ja ironisesti yhteiskuntakriittisiä sivalluksia, jossa valtaapitävät näyttäytyvät naurettavina kukkoilijoina. Kritiikiltä ei välty kirkkokaan. Klassikoiden klassikko, ja lähes jokaisessa äidinkielen oppikirjassa siteerattu runo, taitaa olla runo Moraali:
"Siisti täytyy aina olla!"
sanoi kissa hietikolla - 
raapi päälle tarpeenteon
pienen sievän santakeon. (S. 30.)

Viidan herkkyys ilmenee kauniissa luonto- ja henkilökuvissa, kuten Alfhildissä, Viidan äidistä kertovassa runossa, jonka ensi säkeet jokainen suomalainen osannee ulkoa: Äidit vain, nuo toivossa väkevät, jumalan näkevät... Kukapa selviäisi kuivin silmin Alfhildista!

Mikä tekee Viidasta modernistin? Nyt kun luin Kootut runot uudestaan, vuosien jälkeen, hämmästelin hänen käyttämiensä loppusointujen määrää. Eikös moderni runous ole nimenomaan vapaamitallista? Viidan riimittely on kuitenkin aivan omanlaistansa. Hän rikkoo säkeiden pituutta, luo omaa, äärettömän sujuvaa rytmiään. Kielikuvat ja runojen aiheet ovat kaukana perinteisen runon malleista. Lukiessani pysähdyn vähän väliä huokaisemaan suomen kielen kauneutta ja runoilijan tarkkuutta ja luovuutta sen käyttäjänä.

Betonimyllärin jälkeen Kootuissa runoissa on saturunoelma Kukunor. Siinä ei ole mitään samaa, mitä Betonimyllärissä oli. Tai no, onhan siinä taiturimainen Viidan rytmi. Siinä on kuitenkin jotain aivan ainutlaatuista hulluttelua, suomenkielistä nonsensea, äänteillä herkuttelua, toistoa ja älyttömyyttä ja kaikista eniten satua. Välillä sadun juoni katoaa horisonttiin, johonkin Kukunor-järven ja Kalaharin autiomaan välimaastoon, näkymättömiin, ja palaa taas johonkin arkiseen tilanteeseen.

Entäs sitten Käppyräinen ja Suutarikin suuri viisas, vähemmän tunnetut Viidan kokoelmat? Käppyräinen on paljolti sisällöltään Betonimyllärin kaltainen, mutta siinä on kaikuja myös Kukunorin leikistä, kuten runossa Tikanpolkka, joka on osana myös Kukunorissa:

Tikka päätään puuhun nakkaa,
muttei loukkaa,
koskei lakkaa,
vaikka
jäistä kuusta hakkaa,
jotta kumpu kolkkaa
tikanpolkkaa
taikka
vaikka
silkka pilkka sakka rokka rikka
joka kukon kurkkuun poukkaa - - (S. 181)

Suutarikin suuri viisas on taas jotain aivan uutta. Siinä on kalevalaista poljentoa, sellaista runomittaa, joka on tuttua suomalaisesta kansanrunoudesta ja Eino Leinon Helkavirsistä. Uudistuva runoilija - sitäkin Lauri Viita siis oli. Tästä runokoelmastani ehdoton suosikkirunoni on Tuletko kanssani korkealle. En melkein kestä sen riehakasta ja satumaista rakkautta.

Sitten tulee se Viimeinen sikermä, Onni. Se on täydellinen.

Ei ole ihme, että Viitaa on vaikea lokeroida. Hän on yhtä ja toista.  Hän uudistuu kirja kirjalta, saa lukijan uskomaan joka sanaan, saa lukijan itkemään ja nauramaan, hämmästelemään höpötystä ja ihailemaan omaperäistä, sujuvista sujuvinta rytmiä ja suomen kielen taipuisuutta. Viidan Koottujen runojen jälkeen suomen kieli on maailman kaunein kieli.

Olen lukenut Kootut runot läpi kerran aikaisemmin, joskus opiskeluaikoina, sillä Tampereen yliopiston kirjallisuuden opinnoissa Viitaa ei voinut välttää. Hänet nostettiin työläiskirjailijana Väinö Linnan rinnalle, ja sinne hän kuuluukin runoudellaan. Tänään on Lauri Viidan satavuotispäivä, sanojen juhlapäivä.

Tein laulun perhosesta
ja henkäisin. Se lensi. (S. 302.)

Syksyni kohokohtia on ollut Tampereen Työväen Teatterin näytelmä Viita 1949, jonka on ohjannut Sirkku Peltola ja käsikirjoittanut Heikki Salo. Esityksen musiikin on säveltänyt Eeva Kontu, joka on onnistunut nostamaan Viidan sanat Pipalan harjulta jonnekin vielä korkeammalle. Näytelmässä Kukunor-runoelman päähenkilöt, Kukunor ja Kalahar, alkavat punoa tarinaa. Heidän sanailunsa on runoa, jossa sekoittuvat Viidan ja Salon säkeet, ja katsoja saa ratsastaa sanojen selässä pitkin poikin. Viidasta rakentuu näytelmän myötä ristiriitainen, säkenöivä, herkkä ja hieno henkilökuva.

Tamperelaisbloggareiden (ja muidenkin rakkaiden ystävien) lukupiirissä on tietysti juhlittu Lauri Viitaa. Viita 1949 -kokemus jaettiin yhdessä ja lisäksi luettiin runoilijan tuotantoa. Viita-juhlavuoden satoa kannattaa käydä kurkkaamassa lukupiiriläisten blogeista: Kirja hyllyssä, P. S. Rakastan kirjoja ja Kannesta kanteen, jossa Kaisa on lukenut sekä Moreenin että Ne runot, jotka jäivät.

Lisäksi suosittelen lämpimästi Aamulehdessä ilmestynyttä Matti Kuuselan artikkelia, jossa hän kertoo matkastaan Kukunor-järvelle.