Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa, 2020

Kustantaja: Wsoy

Kansi: Martti Ruokonen

Mistä sain kirjan: luin ja kuuntelin Bookbeatista

Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa oli vuoden odotetuimpia kirjoja, ja se totisesti myös lunasti kaikki odotukset. Kinnunen on osoittautunut luotettavaksi kirjailijaksi, jonka tyylitaju ja suomen kielen taituruus ovat ihan omaa luokkaansa. Hänen neljäs teoksensa on aivan yhtä laadukas kaunokirjallinen tapaus, kuin hänen aiemmat kolme teostaan: Neljäntienristeys, Lopotti ja Pintti. Nytkin tuntuu, että voisin avata kirjan mistä kohdasta tahansa ja siteerata kohtaa esimerkkinä suomen kielen kauneudesta. Eikä kyse ole mistään päälleliimatusta taiteellisesta kielestä, vaan suomen kielen yksinkertaisesta ilmaisuvoimasta - kun sen osaa. 

Kirja on omistettu heille, joille hiljaisuus on helpoin tie, ja se kertoo unohdettujen naisten tarinoita. Kaikki nämä naiset ovat joutuneet yhteiskunnan arvoasteikolla pohjasakaksi. Heidän suurin syntinsä ovat heidän yhteytensä saksalaisiin sotilaisiin, joita Suomen Lappi oli täynnä jatkosodan aikana. Saksalaiset olivat aseveljiä, mutta kun rauhansopimus Neuvostoliiton kanssa astui voimaan jatkosodan jälkeen, näistä aseveljistä tuli vihollisia, jotka oli ajettava pois Suomen alueelta. Samassa hetkessä saksalaisten kanssa yhteydessä olleista naisista tuli saksalaisten huoria. 

Naisia oli saksalaisilla töissä: siihteereinä, keittämässä ruokaa, hoitamassa sairaita ja haavoittuneita. Heitä oli myös viihdyttämässä sotilaita. Romansseilta ei voitu välttyä, olivathan kyseessä nuoret ihmiset. Kaikkia näitä tarinoita kertovat Kinnusen luomat naishahmot. 

Naisia on paljon, ja he joutuvat Lapin sodan alkaessa päättämään, lähtevätkö saksalaisten mukana kohti Jäämerta, josta heidät lähetetään Saksaan sotilaiden mukana tai palautetaan Suomeen... Niin minkälaisiin oloihin Suomessa? Kinnusen päähenkilöt, viisi naista, päättävät lähetä saksalaisten kyytiin, mutta heidät jätetäänkin rannalle ja lähetetään vankileiriolosuihteisiin odottamaan siirtoa Suomeen.  Vankileirillä hiukset keritään ja kohtelu on julmaa. Kukaan ei tiedä, mikä heitä Suomessa odottaa. Syyte sotarikoksista kenties? Vankila? Yllättäen he saavat tilaisuuden paeta ja pitkä vaellus Suomen käsivarresta etelää kohti alkaa.  

Matkaa tekevät Irene, Aili, Katri, Siiri ja Veera. Irene tulee heistä läheisimmäksi, koska hänen näkökulmastaan vaellusta seurataan eniten ja hänen menneisyydestään kerrotaan eniten. Hänen valintansa eivät ole olleet helppoja, eikä tulevaisuuskaan tunnu selviävän pitkän vaelluksen aikana. 

Vaellus on vaarallinen: nälkä, eksymisen vaara, kylmyys ja kosteus, vuolaat virrat, miinat ja ihmisten vihamielisyys vainoavat kävelijöitä. Matka taittuu hitaasti, kengät ja laukut hiertävät. Mitä lähemmäs asutusta he saapuvat, sitä enemmän  ihmisten reaktiot heitä pelottavat: He kaihtoivat ihmisiä. Ensin niitä, jotka tulivat vastaan, ja lopulta pelkkää ajatusta vastaantulijoista. - - Tie oli muuttunut heille turvallisemmaksi kuin kylät, matka helpommaksi kestää kuin ajatus sen loppumisesta. He olivat suojassa vain kun kävelivät, ja kuitenkin jokainen askel tuntui vievän heitä lähemmäksi tuhoa. 

Mikä heitä odottaisi kotona? Millainen Suomi heitä olisi vastassa? 

Matkalla kohdattujen ihmisten muodossa heitä tulevat vastaan sekä armo että julmuus. Saunan tai vastapaistetun leivän jakaminen nostavat lukijan silmiin kyyneleet. Pahat sanat tai saksalaisen äpärän synnyttäneen naisen rääkkääminen herättävät kauhua. Ihminen on ihmiselle susi. Minkälaisen moraalisen ylenkatseen kautta ihmisillä on varaa tuomita toisensa? 

Poltettu Lappi ja sen karu ja kaunis luonto ovat se maisema, jossa tämä vaellus, viiden naisen via dolorosa käydään. Jokaisen matkalle lähteneen on tehtävä tiliä menneisyyden kanssa, ja valmistauduttava tulevaan - tuntemattomaan. 

Kinnunen asettaa lukijan keskelle historian todellisia tapahtumia ja kutsuu katsomaan tarkasti: Tällainen on ihmisen elämä. Se on selviytymistä ja äärimmäisiä valintoja, se on askeleita askeleiden perään. Ei ole yhdentekevää, kenen kanssa ja mihin suuntaan askeleita otetaan. Toisen vaellusta voi edes joskus yrittää keventää, sillä historiaa tehdään myös hyvin teoin.  

Kirjabloggaajat ovat kirjoittaneet paljon Kinnusen romaanista. Tässä linkit muutamiin blogeihin: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Leena Lumi, Kirjasähkökäyrä ja Kirja hyllyssä.

Maria Lassila ja Maria Vilja: Eeva ja harmaakaapu

Maria Lassila: Eeva ja harmaakaapu, 2020

Kuvittaja: Maria Vilja

Kustantaja: Karisto

Kansi: Maria Vilja

Sivuja: 48

Mistä sain kirjan: oma ostos

Äiti istuu pöydän ääressä ja katselee ulos ikkunasta. Hänellä on mummun harmaa villatakki yllään. Äiti kääntyy tervehtimään Eevaa, mutta samassa hänen kasvonsa rypistyvät kuin pieleen mennyt piirustus. Hän ottaa nenäliinan ja painaa sen silmilleen. (S. 6.)

Maria Lassila on tarttunut esikoisteoksessaan vaikeaan aiheeseen: perhettä kohtaavaan suruun. Eeva ja harmaakaapu kertoo siitä, miltä suru näyttää ja tuntuu lapsiperheen elämässä. Näkökulma on pienen koululaisen, Eevan. 

Eevan perheeseen kuuluvat äiti, isä ja pikkuveli Aatos. Eräänä päivänä, kun Eeva tulee koulusta, äiti ja isäkin ovat yllättäen jo kotona, ja isä kertoo, että eno on kuollut. Äiti ei pysty sanomaan mitään. 

Äiti on surullinen, isän on vaikea puhua, kaikkea ei kerrota - Eevan korviin tarttuu kuitenkin kaikenlaisia hämmentäviä puheenpätkiä. Aatos jatkaa pienen pojan iloista elämäänsä kuten ennenkin, mutta Eeva kuitenkin ymmärtää jo jotain. Kukaan ei tunnu kuitenkaan huomaavan häntä, ja jos hän kysyy suoraan, hänelle kerrotaan, että asiat eivät ole lasten asioita. 

Keittiöön ilmaantuu yöllä harmaakaapu, joka on uhkaava mutta jollain tavalla myös tuttu hahmo. Se tekee kummallisia asioita ja pitää rumaa ääntä. Eevaa pelottaa.

Pieni Aatos-poika on pieni ja ymmärtämätön, mutta Eeva on jo niin iso, että kaipaa puhetta ja selityksiä. Eräänä päivänä koulussa Eeva ei enää jaksa. Onneksi viisas opettaja osaa tarttua asiaan ja herättää aikuiset huomaamaan Eevan. Tulee itku, jonka takana ei olekaan pelkkää surua enosta vaan enemmänkin hätä perheen kummallisesta tunnelmasta.  

Kirjan opetus on selvä: lapselle on oltava surussakin avoin ja rehellinen. Piilottelu, hyssyttely tai kyyneleiden salaaminen sulkevat lapsen ulkopuolelle. Kyyneleet puhdistavat ilmaa, ja helpotus on suuri: Eeva vilkaisee äitiä. Äiti ei katso pois. Isäkin on laskenut kuppinsa pöydälle ja katsoo Eevaa rohkaisevasti. Eevalle tulee olo, että aika pysähtyy. Sellaisella hyvällä tavalla, ettei ole kiire mihinkään. Häntä alkaa itkettää samalla tavalla kuin pienenä. Itku tulee rajuna ja puhdistavana kuin kaatosade. (S. 40.)

Eeva ja harmaakaapu on kaunis ja viisas teos, jossa tunteille annetaan tilaa. Suru on niin iso tunne, että sitä ei pääse pakoon, vaikka yrittäisi. Se on jollain tavalla elettävä yhdessä läpi, ja ainahan se ei onnistu. Maria Lassila tuo kuitenkin lohtua sureville perheille. Suremistakin voi opetella yhdessä - tärkeintä on, että antaa surun näkyä ja puhuu siitä. Piilottaminen ei vie surua keneltäkään pois.  

Maria Viljan kuvitus puolestaan on herkkää ja puhuttelevaa. Eevan ulkopuolisuus liikuttaa, ja äidin sureva hahmo herättää myötätuntoa. Harmaan sävyt kertovat tunteesta, joka läpäisee elämän. Pienet värinpilkahdukset muistuttavat, että jonkinalisena elämä jatkuu. 

Haluan onnitella ystävääni Maria Lassilaa hienosta kirjasta! Liikutuin kyyneliin asti lukiessani, mutta opin myös paljon. Eevan hämennys on kuvattu herkästi, ja Maria Viljan kuvitus tukee tarinaa saumattomasti. Kaimat ovat luoneet kauniin kokonaisuuden. Kiitos kirjasta molemmille! 

Eeva ja harmaakaapu on luettu ainakin kirjablogissa Kirja hyllyssä. 

Joulukalenterina lukupäiväkirja klassikkoteoksesta: Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli 1 & 2 (päivittyvä julkaisu)

Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli 1 & 2, 2009 ja 2011 (I lyhennetty suomennos ilm. 1980)

Alkuteos: Le deuxième sexe 1: Les faits et les mythes, 1949; Le deuxième sexe 2: L'expérience vécue, 1949

Suomentajat: Iina Koskinen, Hanna Lukkari ja Erika Ruonakoski

Kustantaja: Tammi

Kansi: Laura Lyytinen

Sivuja: 445 ja 686

Mistä sain kirjan: oma ostos

Luettua elämää -blogin joulukalenteri 1. - 24.12.2020

Tämä on joulukalenteri, jossa luukku kerrallaan, eli päivä kerrallaan, luetaan yli 1 000-sivuista klassikkoa eteenpäin. Tarkoitus on kirjoittaa muistiin kirjan herättämiä ajatuksia. Lukeminen ja kirjoittmainen kun ovat lempipuuhiani, niin miksen soisi itselleni joulukuun ajan tällaisen pienen yllätyksen, eli luen ja kirjoitan joka päivä. 

Todennäköisesti kirjan lukeminen jää kesken, mutta tarkoitus onkin herkutella tekstillä ja antaa ajatusten kehittyä. 

Katsotaan, miten käy. Tästä se nyt alkaa: 

Lukupäiväkirja Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli 1 & 2 -klassikosta

1.12.2020

Olen lukenut kirjaa nyt kolme päivää ja edennyt siinä sivulle 104. Luku II on juuri alkanut, Sen otsikkona on Psykoanalyyttinen näkökulma. Luvassa on varmastikin yhtä filosofista tekstiä kuin tähänkin asti. 

Lukemani painos on Tammen julkaisema yhteisnide kirjan lyhentämättömistä osista 1 ja 2, eli Tosiasiat ja myytit ja Eletty kokemus. Osat on julkaistu uudelleen suomennettuina vuosina 2009 ja 2011, sillä aiemmin teoksesta on julkaistu suomeksi ainoastaan lyhennetty versio Annikki Sunin suomentamana vuonna 1980. Klassikkoteos on ilmestynyt Ranskassa jo vuonna 1949.

Olen selättänyt kirjasta kaksi esipuhetta: Sara Heinämaan johdatuksen teokseen ja suomentajien saatesanat. Niistä sain hyvän käsityksen siitä, mitä on luvassa - ei mitään helppoa tekstiä. Simone de Beauvoir on Ranskan tunnetuimpia filosofeja, joka Toinen sukupuoli -teoksellaan loi perustan modernille feminismille. Hän kertoo, kuinka hänelle heitettiin idea kirjoittaa naisena olemisesta ja hän ei ensin tunnistanut ajatuksessa mitään erikoista tai kirjoittamisen arvoista. Mutta kun hän alkoi kaivaa pintaa syvemmällee, syntyi yli tuhat sivua tekstiä asioista, jotka määrittävät naisen elämää toisena sukupuolena. Sanottavaa olikin paljon. 

Kirjan ensimmäinen osa on nimeltään Kohtalo. Sen ensimmäisen luvun nimi on puolestaan Biologiset tosiasiat. Hämmästelin filosofin kykyä uppotua biologian tieteenalaan. Beauvoir esittelee solubiologian ja lajien lisääntymisbiologian ihmeellisyyksiä ja selväksi tulee, että variaatiota eläinkunnassa riittää.  

Suomentajat ovat tehneet valtavan työn kommentoidessaan osittain vanhettunutta biologian tutkimustietoa. Onpahan joistakin Beauvoirin näkemyksistä edetty täysin päinvastaiseen lopputulokseen nykytutkimuksen valossa. Ihmettelen Beauvoirin kykyä kirjoittaa biologiasta, varsin eksaktista luonnontieteestä, filosofin lennokasta pohdintaa. Biologia on hänelle vain ponnahduslauta kohti mielen tutkimista. 

Tänään aloitan siis kirjan toisen luvun. Toivottakaa minulle onnea...

2.12.2020

Luku II, Psykoanalyyttinen näkökulma alkaa melkoisella vyörytyksellä ja Freudin kritisoinnilla. Ensin Beauvoir esittelee Freudin näkemyksiä seksuaalisuudesta: Hän [Freud] kirjoittaa "libido sinänsä aina ja pakosta on luonteeltaan miehistä aivan riippumatta siitä, toimiiko se miehessä vai naisessa". - -  Sitä paitsi naisella on paljon miestä suurempi riski jäädä seksuaaliselta kehitykseltään vajaaksi, lapsen tasolle, mistä taas seuraa neurooseja. - - Naisellisuuden kieltäminen, peniksen itsepäinen havitteleminen ja isään samastuminen voivat olla tytölle houkutteleva tapa reagoida kastraatiokompleksiin. Tämä asenne johtaa siihen, että hän jää klitoraaliseen vaiheeseen, muuttuu frigidiksi tai suuntautuu homoseksuaalisuuteen.  (S. 106 - 108.) 

Nykynaiselle nämä Freudin tieteelliset teoriat kuulostavat silkalta hourailulta. Jo vuonna 1949 Beauvoir osoittaa perehtymisensä tuoreempien psykoanalyytikkojen tutkimustuloksiin ja argumentoi Freudin teorioita vastaan. Hän esittelee myös psykoanalyytikko Alfred Adlerin, joka on kehittänyt alemmuuskompleksi-termin. Sekin on varsin usein yhdistetty naisiin.

Toinen sukupuoli on jo nyt osoittautunut yleissivistyksen aarreaitaksi: ensin biologiaa ja nyt psykoanalyysin perusteet. Ja lisää filosofiaa: Mutta jos ruumis ja seksuaalisuus ovat olemassaolon konkreettisia ilmauksia, niidenkin merkitys selviää vain suhteutettuna olemassaoloon (s. 113).  

Luin sivulta 104 sivulle 114. Ja taidan jatkaa vielä tänään.

3.12.2020

Heräsin jo 04.30 ja nappasin kirjan heti käsiini. Olen pääsemässä vauhtiin tämän järkäleen kanssa. Lukeminen eteni sivulta 114 sivulle 135 jo aamuvarhain. 

Luku III, Materialistinen historiankäsitys esittelee Beauvoirin argumentit Friedrich Engelsin teosta Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä vastaan. Teoksessaan Engels selittää naisen historian tekniikan historian oheistuotteena, ja väittää, että sukupuolten välinen työnjako ja sitä seuraava naisten sorto muistuttavat luokkajakoa. Tämähän ei istu Beauvoirin näkemyksiin ollenkaan. 

Nyt kun Beauvoir on esitellyt perinteiset perustelut sille, miksi miesten mielestä on oikein hallita naista ja miksi maailmassa mies on ihminen ja nainen toinen, hän tulee siihen tulokseen, että biologia, psykologia tai tekniikan historia eivät tarjoa tarpeeksi perusteluja naisten toiseudelle: Lihasvoiman, falloksen ja työkalun arvo määrittyy ainoastaan arvojen maailmassa: olemassaoleva, joka kurottautuu kohti olevaa, määrää näiden asioiden arvon perustavassa projektissaan (s. 131).

Maailma on aina kuulunut miehille, eikä mitkään edellä annetuista selityksistä riitä perustelemaan tätä asiantilaa, Beauvoir aloittaa teoksesnsa toisen osan, joka otsikkona on Historia. Tältä luvulta odotan paljon.

4.12.2020

No niin, aletaan olla siinä pisteessä, että taittelen kirjan sivuista lähes jokaisen koirankorvalle. Jokainen sivu tuo nyt eteen jotain sellaista, jonka olen kokenut omassa elämässäni todeksi: Naisen tehtäväksi jäävät kotityöt, sillä vain ne voi sovittaa yhteen äitiyden vaatimusten kanssa. Kotityöt sitovat naisen toistoon ja immanenssiin; kotiaskareet toistuvat päivästä toiseen ja pysyvät samanalaisina jopa vuosisatoja tuottamatta mitään uutta. (s. 138.) Mies puolestaan suuntautuu toimillaan elämänsä ulkopuolelle, ei pelkästään elämän jatkumiseen, vaan luo uutta, rakentaa, sotii ja murtaa rajoja, ja ottaa myös tulevaisuuden haltuunsa. 

Beauvoirin näkemyksen mukaan nainen uhrataan lajille synnyttäjänä ja elämän ylläpitäjänä, kun taas miehelle maailma on aina ollut avoimempi, mahdollisuuksia täynnä. Miten tällainen asetelma saa jatkua, miten se on rakennettu? Eikö naisellakin olisi maailman rakentamiseen jotain annettavaa?  

5.12.2020

Olen edennyt sivulle 170. Beauvoir kertoo useisista muinaisista kulttuureista, joissa naisia on nostettu palvonnan kohteeksi ja jopa johtajaksi. Silloinkin nainen oli kuitenkin toinen, miesten nostama. Naisesta tuli kuitenkin miehen omaisuutta, kun siirryttiin maaomistukseen ja maa piti saada säilymään seuraavalle sukupolvelle, miehen suvulle. Miksi naiset ja miehet eivät pysyt toimimaan yhteistyössä, rinnakkain, miksi nainen ei ole osa mitseinia? kysyy Beauvoir.  

Pyhiin, uskonnollisiin teksteihin on kirjoitettu paljon naista alistavia oppeja, jotka on otettu kyseenalaistamattomina totuuksina. Kuitenkin ne ovat syntyneet aikana, jolloin naisissa on nähty paha, uhkaava ja viettelevä toinen, jota täytyy hillitä ja joka täytyy alistaa. 

Beauvoirin tietomäärä on huimaava! Hän referoi eri kulttuurien tapoja, myyttejä ja tarinoita ja selittää niiden taustalla vaikuttaneita maailmankuvia. Teksti on sujuvaa ja vetävää. 

6.12.2020

Toinen sukupuoli on tänään edistynyt vain viitisen sivua, sillä itsenäisyyspäivän juhlinta on vienyt huomioni. Olen käynyt retkellä suomalaisesa luonnossa ja nyt katson Linnan juhlia. 

Sen verran opin kuitenkin Toisesta sukupuolesta tänään, että ateenalaisilla naisilla oli huonompi yhteiskunnallinen asema, kuin spartalaisilla. Sparta oli sotaisa kaupunki, kun taas ateenalaiset olivat ajattelijoita. Naisen asema Spartassa oli kuitenkin vapaa, koska yksityisomaisuus oli kaupungissa kielletty ja lapsetkin olivat yhteisiä. Tytöt kasvatettiin poikien rinnalla. 

7. - 8.12.2020 

Kirja etenee taas vauhdikkaasti. Beauvoir kertoo muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten naisten asemasta värikkäästi. Luen mitä parhainta historian oppikirjaa. Roomassa naiset järjestivät mielenosoituksia, kun heidän oikeuksiaan kavennettiin, ja vaikka pääosin naisen asema oli aviomiehelle tai suvun miehille alisteinen, oli heillä kodin piirissä enemmän sananvaltaa, kuin mitä laki edellytti. Kuitenkin heidän paikkansa säilyi kodin piirissä, eikä heillä ollut oikeutta vaikuttaa yhteiskunnassa millään tavoin.  

9.12.2020

Olen edennyt kirjassa sivulle 201, ja Beauvoir on siirtynyt antiikin Kreikan ja Rooman kuvauksista kristinuskon syntyaikaan ja kohti keskiaikaa: Kristillisellä ideologialla on ollut huomattava osuus naisen alistamisessa. Evankeliumi huokuu toki lähimmäisenrakkautta, joka kohdistuu myös naisiin ja jopa spitaalisiin, ja uuden opin  hartaimpia kannattaia olivat vähäosaiset, orjat ja naiset. (S. 186.)

Beauvoir kertoo myös prostituution historiaa, ja se kaksinaismoralismi, joka tähän instituutioon liittyy on aivan pöyristyttävää luettavaa. Oikeastaan ainut yhteiskuntaluokka, jossa naiset ja miehet olivat tasa-arvoisia, oli maaorjien luokka: siellä miehet ja naiset jakoivat yhdessä köyhyyden - kumpikaan ei ollut toisen omaisuutta tai toisen vallassa. Myöhemmin tämä tasa-arvoinen asetelma jatkui työväenluokan keskuudessa, jossa miehet ja naiset ripirinnan ansaitsivat pennosiaan kammottavissa työoloissa. 

10.12.2020

Keskiaikaa Beauvoir kuvailee naisvastaiseksi ajaksi - erityisesti kirkko näki naisessa lähinnä paholaisen - vaikka muutamia naisten puolustajiakin aikakaudella löytyi. 

11.12.2020

Beauvoir kertaa naisen historiaa 1400-1800-luvuilla ja nyt esiin nousee paljon aatleisukujen naisia tai jopa kuningattaria (Elisabet I, Katariina Suuri, Isabella Katolailainen), jotka ovat päässeet vallan huipulle. Naisten esiin nousua  yhteiskunnalliseen asemaan haittasi kuitenkin edeleen koultuksen puute. 

Ennen Ranskan vallankumousta kulttuuriin osallituminen oli vain harvojen eliitin naisten ulottuvilla: naiskirjailijaksi oli vaikeampi nousta kuin kuningattareksi. Beauvoir referoi Virginia Woolfin Oma huone -teosta (ilm. 1929), jonka mukaisesti hänkin muistuttaa, että naistaiteilija tarvitsee valtavasti voimaa vain ollakseen välittämättä siitä, mitä muut hänestä sanovat (s. 213). Mieleeni tulee Merete Mazzarellan kirjoittama elämäkerta Fredrika Runebergistä. Hänhän jätti lupaavan kirjailijanuransa kesken murskakritiikkien takia. 

Yllättävää onkin ehkä lukea siitä, että sukupuolten välistä sotaa on käyty kirkkoisien satiiristen kirjoitusten ja naisten puolustajien kesken jo 1600-luvulta alkaen. Naisille alettiin tuolloin vaatia myös mahdollisuuksia koulutukseen. Kuuluisat filosofit, kuten Voltaire ja Diderot näkivät, ettei naisten huonompi asema miehiin nähden oli yhteiskunnan syytä, ei naisen ominaisuuksista johtuva tila.

12.-13.12.2020

Toinen sukupuoli on tarjonnut oivalluksia muutamastakin aiheesta, joita en ole feminismistä aiemmin tiennytkään. Ensinnäkin niiden naisten rohkeus, jotka ovat nousseet kunakin aikana kapinaan, kun heidän oikeuksiaan on kavennettu, on hämmästyttävää. Heitä on ollut aina, vaikka suurin osa naisista on vaiennettu tehokkaasti joko lakien tai avioliiton kautta. Beauvoir kertoo naisasialiikkeiden historiasta Ranskassa, Englannissa ja Yhdysvalloissa, ja niissä on kyllä käyty melkoiset taistelut esimerkiksi niinkin itsestäänselvästä asiasta kuin naisten äänioikeudesta.  

Beauvoir korostaa muutamaan kertaan, että naiset eivät ole yhteiskuntaluokka, ja sen takia naisten yhtenäinen kapinointi on ollut mahdotonta. Vasta työläisnaiset olivat tasa-arvoisia työläismiesten kanssa palkansaajina - vaikkakin heidän palkkansa olikin pienempi kuin  miesten. He saivat päättää omista tuloistaa ja pystyivät käyttämään koneita siinä missä miehetkin, ja he lähtivät ajamaan parempia työoloja miesten rinnalla. Porvarisnaiset puolestaan olivat loisia, jotka elivät miestensä elätettävänä, vapaina työnteosta, mutta samalla vailla minkäänlaista oikeutta osallistua yhteiskunnallisiin tehtäviin. 

Beauvoirin kirjasta oivalsin, että  ilman työväenluokan taistelua, naisten asema olisi jäänyt pitkäksi aikaa hoitamatta. Suomessa tämä näkyy erityisen hyvin. Suomi oli yksi ensimmäisistä maista, joissa naiset saivat äänioikeuden. Tämä tapahtui vuonna 1906, kun Suomeen saatiin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, joka samalla kertaa toi äänioikeuden työläisille (kaikille säädyille) ja naisille. Vertailun vuoksi kerrottakoon Ranskasta, jossa naiset saivat äänioikeuden vasta vuonna 1945, tai Sveitsistä, jossa viimeinen kantoni antoi naisille äänioikeuden vuonna 1990! 

Tässä vaiheessa mieleeni tulee myös Liv Strömqvistin sarjakuvateos Einsteinin vaimo, jossa hän listaa maailman ikävystyttävimpiä ihmisiä ja esittelee lukijoille historiattoman uranaisen, joka ilmoittaa, ettei hän ole feministi. Hänen ei tarvitse olla feministi, koska maailmassa on ollut niin paljon feministejä ja työläisnaisia, jotka ovat taistelleet hänellekin täydet valtuudet hankkia koulutus, päättää omista tuloistaan ja osallistua työelämään. 

Mieleeni tulee myös muutama puolituttu, jotka ovat naineet ylemmän keskiluokan aviomiehet ja ilmoittavat myös, etteivät missään nimessä ole ainakaan feministejä, koska naisten kuuluu olla naisellisia ja miellyttäviä. Heidän on pakko miellyttää, jotta heidän taloudellinen asemansa pysyisi huolettomana. Tietyllä tavalla he ovat myyneet itsensä, ja tästä kaupankäynnistä kirjoittaa myös Beauvoir. Tunnen myös muutaman tarinan naisista, jotka jatkavat väkivaltaisessa avioliitossa, koska mies ansaitsee niin hyvin, että ero olisi taloudelinen katastrofi. Naisvaltaisen alan palkkatyöntekijänä naisen palkka ei riittäisi yksinhuoltajan elämään. Naisille on siis edelleen olemassa vankiloita. 

Olen edennyt kirjassa nyt sivulle 300. Historiallinen osuus on ohi ja nyt Beauvoir kirjoittaa myyteistä, joita naisiin on kautta aikain liitetty. Aivan uskomattomilta kuulostavat esimerkiksi kuukautiisiin liitetyt uskomukset, joiden mukaan ruuat tai siideri (!) menevät pilalle, jos kuukautisverta vuotava nainen käy  lähelläkään. 

Selväksi on myös tullut, että kaikki uskonnot ovat hyvin miehisiä. Jumalat ovat miehiä, ja pyhät kirjoitukset ovat täynnä naisia alistavia sääntöjä ja ohjeita. Yhtäkkiä en ymmärrä, miksi kukaan nainen ikinä voisi uskoa jumalaan tai kuulua mihinkään uskonnolliseen yhteisöön. Uskonnot, jos mitkä, ovat patriarkaatin puhtainta temmellyskenttää. 

Feminismistä kirjoittaminen Lucian päivänä on varsin sopivaa. Lucia on tyypillinen esimerkki naisesta, joka marttyyrina on yhtä arvokas kuin miehet. Pyhä Lucia oli kristitty neitsyt, joka lahjoitti myötäjäisrahansa köyhille mieluummin kuin avioitui. Hänen sulhasensa ilmiantoi hänet roomalaisille ja hänet kidutettiin hengiltä. Voisi kai sanoa, että Lucia oli patriarkaatin moninkertainen uhri.

14.-15.12.2020

Kirja etenee hitaasti mutta varmasti. Myyteissä on päästy neitsyyden merkityksen pohtimiseen. Eri kulttuureissa naisen neitsyys on ollut joskus tavoiteltava asia joskus pelottava asia. En tiedä, kumpi on lopulta järkyttävämpää, se että tytöltä vaaditaan ehdotonta koskemattomuutta ennen avioliittoa vai se, että joissain kulttuureissa päälliköillä tai papeilla on ollut velvollisuus puhkaista tytön immenkalvo ennen avioliittoa. Molemmat tapaukset ovat naiselle henkistä tai ruumiillista väkivaltaa ja kertovat siitä, että nainen on kuulunut jollekin toiselle kuin itselleen.