Riina Tanskanen: Tympeät tytöt

Riina Tanskanen: Tympeät tytöt, Aikuistumisriittejä, 2021, 2. painos

Kustantaja: Into

Kansi: Emmi Kyytsönen

Sivuja: 161

Mistä sain kirjan: ostin omaksi

Riina Tanskasen sarjakuvateos Tympeät tytöt on kulkenut mukanani koko syksyn, kun olen seurannut hoitoalan ja opetusalan uupumista. Naisvaltaiset alat ovat kuormittuneet, kun kansakunta on koronan takia tarvinnut tavallista enemmän huolenpitoa ja hoivaa - siis naisia. Sarjakuvateos Tympeät tytöt tiivistää naisena olemisen ytimen niin, että sattuu. Ei ihme, että nuoret tytöt uupuvat, ei ihme, että naiset eivät jaksa, ei ihme, että hoiva-aloilla ei enää viihdytä. Naisten mitta alkaa olla täynnä ja voimat lopussa. Miten se on mahdollista? Eivätkö naiset ymmärrä, että heitä arvostetaan? Kun saa arvostusta, niin jaksaa taas tehdä vähän lisää, eikö?

Tanskasen teos koostuu yhdeksästä tarinasta, tai ehkäpä pikemminkin tutkielmasta, joissa käsitelläään naisille tuttuja tilanteita: kasvavan kehon muuttumista, baari-iltoja ja seurustelua, naisten tekemää työtä ja ympäristön luomia paineita. Jokainen tutkielma puhuu suoraan niistä kummallisista käyttäytymismalleista ja rooleista, joihin naisen täytyisi kasvaessaan sopeutua.   

Ensimmäisen tarinan nimi on Naiseksi kasvaminen. Kertoja toteaa heti aluksi: Mä olen oppinut olevani tyttö (s. 6). Tässä ollaan heti Simone de Beauvoirin jalanjäljillä. Beauvoir kirjoitti 1940-luvulla  Toinen sukupuoli -teokseensa maailmaa mullistaneet sanat: "Naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan." Nainen oppii solahtamaan paikalleen niihin rakenteisiin, joissa hänellä ei ole samanlaista arvoa kuin miehellä.  Myöhemmin, tarinassa Tyttövoimaa, sarjakuvan päähenkilö lukeekin Beauvoirin klassikkoteosta ja toteaa: Joo, niin mäkin sitten aloin ajatella, että ehkä siinä rakennepuheessa on jotain järkeä (s. 123). 

Kaikki alkaa kuitenkin jo kotoa. Se alkaa Barbie-leikeistä, joissa on naisena olemisen mallit mukana. Muistatteko Kenin, joka valitsi tyttöystäväkseen aina sen kaikkein kauneimman Barbien? Täytyy näyttää mahdollisimman kauniilta, jotta on haluttava miesten silmissä. Kasvaessaan tytöt kuulevat, kuinka äidit puhuvat toisista naisista halveksivaan sävyyn. Naisen täytyy olla tietynlainen - ainakin ennen kaikkea kiltti. Äiti päivittelee tyttärelleen, kuinka Lissu on niin vaikea, ettei ole ihme, että Tuomo vaihtaa helpompaan;  koulussa riehuvan Mirmelin käytös on kamalaa: No on siinäkin tyttö (s. 7). 

Kun tyttö kasvaa, hänen tyttöytensä ja naiseksi kasvava ruumiinsa on julkista omaisuutta. Tyttö oppii  ymmärtämään, että jos joku mies työntää kätensä pikkareihin, niin se on ihan perusläppää. Tarinassa Kehon kontrolli tutkitaan tarkemmin naiseuteen liittyviä ulkonäköpaineita ja opitaan, millaiselta nainen saa näyttää. Näyttääkö tyttö pantavalta vai onko hän vaimokamaa? Tanskanen piirtää kuvan patriarkasta, joka  huokaa onnellisena: On niin mukavaa, kun naiset ovat oppineet katsomaan itseään ja toisiaan sen kautta, miten he olisivat haluttavampia miesten silmissä. (S. 23) 

Nainen on saanut häpeän osakseen jo syntiinlankeemuksessa, muistuttaa Tanskanen. Jo paheellinen Eeva oli seksuaalisuudessaan pelottava ja hillitön, ja houkutteli kunniallisen Aatamin synnin teille. Niinpä naisen käytöstä on kontrolloitava - ja kontrolloijiksi sopivat kaikki miehet ja yläluokan naiset. Tehokas kontrollin väline on pelko. Tarinassa Pelkuri kerrotaan siitä, kuinka naiset oppivat pelkäämään: Jo pienet tytöt tietävät, että he eivät saa kulkea yksin yöllä. Vähän isompina pojat alkavat kommentoida heidän ulkonäköään, aikuiset miehet huutelevat heille ja heille lähetetään somessa kikkelikuvia ja ehdotellaan törkeitä temppuja. Jos häirintä johtaa fyysiseen väkivaltaan, uhri syyllistetään. 

On surullista lukea Tanskasen kokoamia puheenvuoroja siitä, millaisia keinoja naiset ovat kehittäneet suojatakseen itseään raiskauksilta: he treenaavat itsepuolustusta tai juoksua, kantavat mukanaan hälytintä tai etälamautinta, soittavat ystävilleen, jos kulkevat yksin pimeässä... (s. 54) Pienen pieni gallup omassa ystäväpiirissäni paljastaa, että pelko elää meissä kaikissa naisissa. Pelon maantieteestä puhuttiiin jo 1990-luvulla, jolloin Anja Kauranen kirjoitti aiheesta kohua herättäneen romaaninkin nimeltään Pelon maantiede. 30 vuotta myöhemmin olemme samassa pisteessä. Joka ikinen kerta, kun omat teini-ikäiset tyttäreni lähtevät liikenteeseen, muistutan heitä tärkeimmästä ohjeesta: yksin ei saa kulkea pimeällä. Miksi joudun opettamaan heidät pelkäämään?

Luin vastikään Carolina Criado Perezin teoksen Näkymättömät naiset, josta opin, että länsimaisten naisten pelot ovat vain jäävuoren huippu. Esimerkiksi pakolaisleireillä naisten vessojen sijainti on tärkeää, sillä syrjäisiin vessoihin naiset eivät voi asioida yksin. Saattaa olla, että tytöt ja naiset oppivat pidättelemään hätäänsä, terveytensä kustannuksella, koska vessassa käynti voi johtaa raiskaukseen. Mikä tässä maailmassa on vikana, kun jo nuoren tytön ruumis kuuluu miehille enemmän kuin heille itselleen!

 

Eniten olen viime aikoina suuttunut kommenteista, joissa aikuiset naiset paheksuvat nuorten tyttöjen ulkonäköä tai kutsuvat heidän vaatetustaan huoran pukeutumistyyliksi. Mitä ihmettä? Sen sijaan, että aikuiset naiset loisivat tytöille sellaisen kasvuympäristön, jossa he saavat etsiä omaa olomuotoaan, naiset paheksuvat "antavia kaula-aukkoja". Naiset, kasvattakaa poikanne niin, etteivät he näe kaula-aukkoja heille tarjottuna omaisuutena! Tytöt eivät pukeudu miehiä varten, vaan ilmeentääkseen persoonaansa. (Jos olemus ilmentää seksikkyyttä, nainen haluaisi siis olla seksikäs, mutta edelleen hän ei ole miehiä varten seksikäs, vaan itseään varten seksikäs. Hän saa valita, kenen kanssa suostuu seksiä harrastamaan, ihan kuten miehetkin, eikö niin?)   

Sarjakuvassa Tyttöystävä-äiti Tanskanen puuttuu tilastolliseen faktaan. Edelleenkin suurin osa kotitöistä jää heterosuhteissa naisten harteille. He kun osaavat ne paremmin, ja ovat oppineet jo pienestä pitäen siivoamaan ja laittamaan ruokaa, eli kantamaan vastuun kodin viihtyisyydestä. Entä jos tyttöä ei kiinnosta huolehtia kodista sen enempää kuin poikaakaan? Mikä oikeuttaa aikuisen miehen heittäytymään sohvalle sillä välin, kun tyttöystävä puunaa kotia? 

Ehkä mies saa levätä sohvalla, koska hän on lähempänä neroutta kuin nainen, jolle kaikenlainen puuhailu sopii paremmin. Tarinassa Ihmisen kuva kerrotaan tasa-arvoiselta näyttävältä parisuhteesta, jonka pinnan alla törmätään kummallisiin asenteisiin. Nainen kelpaa pitelemään peiliä pystyssä miehen edessä, mutta tasavertaiseksi ihmisyyden mittariksi hän ei kelpaa. Tilastojen mukaan miehet eivät lue naisten kirjoittamia kirjoja, vaan lähes pelkästään miesten kirjoittamia kirjoja, kun taas naiset lukevat sekä naisten että miesten kirjoittamia kirjoja. Eksistentiaalisuutensa pohdintaan mies kelpuuttaa siis vain oman kuvansa kaltaiset ihmiset, joita on historia pullollaan. Taiteessa mies on aina ollut ihmisen kuva ja malli. Juhlituimmat ja ylistetyimmät taiteilijat ovat olleet miehiä jokaisella taiteenalalla. Mansplaining, Rebecca Solnitin kehittämä termi, vaanii nurkan takana, jos nainen uskaltaa epäillä tätä maailmanjärjestystä. 

Onko tytön sitten mahdollista mitenkään murtaa myyttistä naiskuvaa muuten kuin sopeutumalla ja samaistumalla tarjottuihin esikuviin - miehiin?  Pitääkö opetella käyttäytymään kuin miehet?  Menestymään kuin miehet? Hankkia omaisuutta ja kunniaa? Tarinassa Niin kuin muut tytöt päähenkilö päättää elää eri tavalla kuin tavalliset tytöt. On imartelevaa, kun tulee poikaporukassa hyväksytyksi ja kuulee sanat "hyvä jätkä". 

Tämä voi onnistua jopa kaunottarilta:  Esimerkiksi kuunnelmassa Armi Aavikko - siinä välissä olin elossa joku bändin muusikoista kuvaa Armia sanoilla hän oli yksi meistä, hyvä jätkä. Armi ei erottunut joukosta, ei valittanut turhista, ei vaatinut erikoishuomiota. Kun kuunnelmassa kuvataan "jätkien" kiertuesekoilua, umpitunnellissa vedettyjä keikkoja ja seksuaalista ahdistelua, jonka kohteeksi mukana olevat naiset joutuvat, ihmettelen, mitä hyvää on siinä, että on "hyvä jätkä". Mikä ansio se on? Samanlaiseen lopputulokseen tulee myös Tanskasen tarinan tyttö, joka reippaudestaan huolimatta törmää yhä uudestaan lasikattoon ja huomaa, että on itsekin sisäistänyt naisvihan eli on oppinut vähättelmään naisia. 

Tanskanen on piirtänyt sarjakuviinsa erivärisiä, erikokoisia ja eri-ikäisiä naisia. Ilahduttavin hahmo on pimppienkeli, joka kulkee ilman pikkareita ja on vaikka valmis pissimään patriarkaatin päälle. Hän ei häpeile eikä kaunistele asioita, vaan puhuu niistä suoraan ja käyttäytyy kannustavan villisti ja osaa kyseenalaistaa vallitsevat käsitykset ja kuluneet totuudet. 

Jään odottamaan Riina Tanskaselta lisää havaintoja naisten arjesta. IG-tilillä Tympeät tytöt näitä saakin seurata. On ylipäätään radikaalia, että naisten kokemuksista piirretään sarjakuvaa tai että suurin osa taideteoksen henkilöistä on naisia. Näin yksityisistä kokemuksista tulee yleisiä ja yhteisiä. On myös ensiarvoisen tärkeää, että edes naiset näkevät yhteiskunnan rakenteet tarkasti ja tunnistavat vähättelyn tai misogynian, kun sitä kohtaavat. Kukaan nainen ei ole kokemuksineen yksin, ja vain yhdessä rakenteita voidaan muuttaa - siihen tarvitaan ihan joka ikinen nainen mukaan. 

Tanskasen sarjakuvateos on jatkumoa ruotsalaisen Liv Strömqvistin feministisille ja yhteiskuntakriittisille sarjakuville. Tanskasen ja Strömqvistin esitystyyleissä on paljon samaa, ennen kaikkea suoraa puhetta, mutta Tanskasen tyyli on värikkäämpää. Lukijan valistaminen käy välillä päälle, mutta tällaista rautalangasta vääntämistä tarvitaan. Sarjakuvaan on koottu niin paljon kiistämättömiä totuuksia ja tutkimustuloksia, että vaikutus on hurja. Hengitys kiihtyy joka sivulla ja tekisi mieli huutaa epäoikeudenmukaisuuksista, joita Tanskanen piirtää lukijan eteen. 

Kiitän kirjasta, jonka ostin omaksi molemmille tyttäreilleni ja jonka aion luettaa myös miehelläni ja pojillani. Tanskasen väittämiä asioita on mahdoton kiistää. Ne ovat yhteiskunnan rakenteissa niin syvällä, että tuntuu melkein epätoivoiselta edes puhua niistä. Siksi tämä kirja on tärkeä. 

Tympeät tytöt on luettu myös kirjablogissa Kulttuuri kukoistaa. Helmetin lukuhaasteeseen tämä istui kohtaan 19. Kirjassa leikitään Barbie-leikkiensä ansiosta. 

Kirjamessuilla vuonna 2021 - raportti

Lauantai 30.102021 tuntui uskomattomalta unelta, kun puolenpäivän aikaan astuin perheeni kanssa Messukeskuksen ovista sisään. Taisin hengitellä muutaman kerran vähän kiivaammin ja melkein purskahtaa itkuun, kun portailta avautui tuttu näky halliin, joka oli täynnä kirjaihmisiä ja silmänkantamattomiin niitä tärkeimpiä, eli kirjoja. 

 Aluksi seurailin 8-vuotiasta kuopustani. Ostimme metritolkulla metrilakuja ja uusimman Tatun ja Patun (Tatu ja Patu kesäleirillä), johon saimme heti nimmarit kirjan tekijöiltä, eli Aino Havukaiselta ja Sami Toivoselta. 

Kirjailijatapaamisten merkitys lapsille on valtava. Aikaisempina vuosina muun muassa Siri Kolun ja Don Rosan tapaaminen ovat tehneet perheen isompiin lapsiin suuren vaikutuksen. Nyt Aino Havukainen jututti nuorimmaista taitavasti ja Sami Toivonen piirsi hänelle vetävän koripalloilijakuvan uuden kirjan etulehdelle. Melkoinen aarre pojan hyllyyn!

Pian kuopus löysi lasten messuosastolta, Kumpulasta, naapurimme ja pääsi heti perheen lasten kanssa oikeaan tunnelmaan. Lapset napottivat kuuntelmassa Elastisen sanailua  ja saivat häneltäkin nimmarin. Sitten osallistuttiin mysteeritehtäviin ja siirryttiin pelifirman osastolle.

Teini-ikäinen poika kävi kiertämässä hallin ja totesi, ettei halua yhtään kirjaa. Hän löysi pian vapaan säkkituolin ja asettui metrilakujensa ja kännykkänsä kanssa sellaiselle ja vahti toisella silmällään ehkä pikkuveljeään. Tässä oli ihan riittävästi aktiviteettia hänelle.

Minä puolestani kiiruhdin Rosebudin osastolle tekemään kirjaostoksia. Sana oivallisesta, uudesta kirjakaupasta Helsingissä on kiirinyt Tampereelle asti ja teinkin Rosebudin osastolta sellaisia löytöjä, että oksat pois. Kun muu perhe oli lähdössä hotellille, sain pukattua heidän kyytiinsä pari kirjakassillista. Tarkoitus olikin, että kirjahankinnat jäisivät siihen, koska jouduin palaamaan junalla Tampereelle. Toisin kävi. 

Perheen lähdettyä kiiruhdin Teoksen bloggaajatapahtumaan, jossa viisi teoksen kirjailijaa esitteli uutuuskirjojaan. Kirjailijoista paikalla olivat Juha Hurme, Alexandra Salmela, Marjo Niemi, E. L. Karhu ja Matias Riikonen. E. L. Karhu oli juuri nimetty yhdeksi Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaista, ja hänen esiintymisensä oli vapautunutta ja iloista. Pian kävi ilmi, että kaikki kirjailijat lukuun ottamatta Matias Riikosta olivat koulutukseltaan dramaturgeja. Nuorempi polvi oli Juha Hurmeen entisiä oppilaita. 

Tapahtuma oli hauska, ja kirjapuhe hersyvää. Juuri tällaista keskustelua olin kaivannut kaikista eniten messutarjonnasta. Marjo Niemi luki otteen uutuuskirjastaan Kuuleminen, keskustelu rönsyili pakkomielteistä elokuviin, poikien leikeistä hyypiö Aleksis Kiveen ja lopulta rohkeaan Iiris Uurtoon. 

Tilaisuuden jälkeen jututin kirjagrammaajia ja muutamia kirjabloggaajia. Kaikilla näytti olevan kassit pullollaan kirjoja ja mieli täynnä kirjaintoa. Illan päätteeksi tapasin vielä kirjallisuudenopiskelukaverini Teoksen osastolla, ja siellä messut lähtivät monellakin tapaa lopullisesti käsistä. Teoksen osasto oli nimittäin niin täynnä tarjouksia, että lopulta päädyin raahaamaan kotiin repullisen kirjoja ja kummassakin kädessä lisäksi painavat paperikassit täynnä löytöjä. 

Junamatka kului kuin lentäen (jos tällainen kielikuva sallitaan) Kirjakko ruispellossa -blogin Marin kanssa. Blogimme ovat suunnilleen samanikäiset (ensi vuonna 10-vuotiaita) mutta emme ole ikinä ennen tavanneet missään. Juttu luisti kuin vanhoilla tutuilla ja sellaisia kai blogimaailman kautta olemmekin. 

Lauantai oli siis täyttä törinää ja toimintaa, mutta virtuaalilipulla jatkoin messuilua vielä sunnuntaina. Kuuntelin suoria lähetyksiä Senaatintorilta ja fiilistelin kirjaostoksiani. Messuhulina rauhoittui hienojen keskustelujen äärelle. Kuuntelin sekä Rosa Liksomin haastattelun hänen uudesta kirjastaan Väylä että Kati Outisen haastattelun hänen muistelmateoksestaan Niin lähelle kuin muistan. 

Helsingin Sanomien järjestämä esseekeskustelu kesti sunnuntaina kokonaisen tunnin ja pureutui hienosti tämän hetken suosikkikirjallisuuteni eli esseisiin. Lavalla olivat keskustelemassa Suvi Auvinen, Olli Löytty ja Silvia Hosseini, jonka esseekokoelma Tie, totuus ja kuolema oli viime keväänä yksi tärkeimmistä kirjoista, jonka luin. 

Hosseinin kirjassa on muutama essee, jotka lohduttivat minua, kun isäni oli kuolemassa syöpään. Muistan, kuinka kuuntelin esseitä Hosseinin itsensä lukemana ja tuijotin Näsijärven selälle mieli täynnä isän ikävää. Sanat lohduttivat - niin kuin niillä usein on tapana. Olin myös ikionnellinen, kun löysin Hosseinin kirjan Rosebudin osastolta omakseni. Se on jo ulkonäöltään niin kaunis kirja, että huokailen sen äärellä onnellisena. Se on surukirjojani, tärkeä kirja. 

Tässä vaiheessa viikkoa olen juossut melkein koko työviikon läpi, kuljettanut lapsia harrastuksiin, korjannut aineita, osallistunut yhteen lukupiiriin ja tyky-pilatekseen. Sopivissa väleissä olen avannut Helsingin kirjamessut eetteriin ja kuunnellut tai katsellut yhteensä kahdeksan keskustelua, joista olen saanut virtaa arkeen ja lukuvinkkejä puhelimen täyteen.  

Entäs sitten se lukeminen? Olenko ehtinyt rakkaimman harrastukseni pariin ollenkaan, kun hulina on täyttänyt pääni näin tehokkaasti? Uusia kirjojahan on nyt hankittuna 27 kappaletta... Eipä hätää, yksi niistä on jo melkein lopussa, joten siitä jatketaan. Virtuaalilippu messuille on sekin voimassa koko marraskuun ja luulenpa, että katson vielä aika monta keskustelua pimeinä marraskuun iltoina. 

Kiitos Helsingin kirjamessuille bloggaajalipusta!