Heidi Köngäs: Dora, Dora

Heidi Kongäs: Dora, Dora, 2012
Kutsantaja: Otava
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 333


Miehellä oli valkoinen sydän, mutta se selvisi minulle vasta paljon myöhemmin. Valkoinen sydän, tarkasti lyövä ja kovapintainan. Kuka ei repisi itseään sellaista vasten, kuka ei hämmentyisi kun jotain niin varmaa tulee kohdalle, sillä se sydän ei heti paljasta väriään.

Heidi Köngaksen Dora, Dora oli vuoden 2012 Finlandia-ehdokkaana, eikä suotta. Tässä oli jo kolmas ehdokas, joka on niin hyvä, että lukija huutaa hurraata kotimaisen nykykirjallisuuden ylistykseksi. Ja kolmas ehdokaskirja, joka on ihan pakko kuvata lumihangessa, koska tässäkin talvi ja kylmyys ovat niin keskeisiä.

Saksan varusteluministeri ja pääarkkitehti Albert Speer saapuu tarkastamaan Saksan pohjoisinta tukikohtaa Petsamoon Jäämeren rannalle jouluna 1943. Samaan aikaan Saksan itärintama on vaikeuksissa, liittoutuneet pommittavat Berliiniä ja Hampuria ja sota on kääntymässä Saksan tappioksi. Näiden faktojen raameihin Köngäs rakentaa taitavasti yksityisiä katastrofeja.

Kirjassa seurataan neljän Speerin matkaseurueen jäsenen ajatuksia. Päähenkilöksi nousee ilman muuta varusteluministeri Albert Speer. Muut henkilöt ovat Speerin sihteeri Annemarie Kempf, tulkki Eero Kallankari ja taikuri Ewald Himmelbau, joka on palkattu viihdyttämään Petsamoon sijoitettuja alppijääkäreitä joulujuhlassa. Kaikilla neljällä henkilöllä on omat pyrkimyksensä ja tietysti heikkoutensa. Matka etenee vuorottain jokaisen minäkertojan näkökulmasta kerrottuna.

Kirja kertoo palvonnasta, alistumisesta ja julmuudesta. Speer palvoo Hitleriä ja Hitler Speeriä -  heillä on toisiinsa kiihottava vaikutus. Hitler on tähän asti antanut pääarkkitehdilleen ja varusteluministerilleen vapaat kädet työvoiman ja materiaalin käytössä, mutta nyt välit ovat viilenneet. Lapissa Speer kaipaa Hitlerin läheisyyttä ja sielun tulta. Mutta epäilyksetkin vaivaavat häntä, sillä Hitler käy kolmen rintaman sotaa, ei kuuntele ketään, ei tunnusta tosiasioita, eikä sotakalusto riitä mihinkään. Suomen nikkelikaivoksestakin on pidettävä kiinni kynsin hampain, vaikka taisteluolosuhteet Jäämeren rannalla ovat armottomat. Epätoivosta huolimatta varusteluministeri Speer lisää kierroksia tuotantoon ja omaan elämäänsä. Hän ei nuku juuri yhtään, ei käy tapaamassa perhettään, ei puhu mitään kenellekään - hänen sydämensä on valkoinen.

Kirjan nimi tulee Saksan uuden rakettitehtaan koodinimestä Dora. Speer on suunnitellut valtavan tehtaan, jotta pääsisi toteuttamaan V2-ohjusten valmistamisen vuoren sisässä Kohnsteinissa. Ohjusten pitäisi kääntää tappiolliseksi kääntynyt sota taas Saksan voittokuluksi. Tehtaan louhintaan tarvitaan työvoimaa ja sitä tulee 60 000 henkeä (Wikipedian arvio), jotka tuodaan helvetillisiin olosuhteisiin louhimaan tunnelistoa. Työvoimaa varten Speer tarvitsee keskitysleirin, jollainen perustetaankin suunnitellun rakettitehtaan vieraan ja on nimeltään Mittelbau-Dora. Speer käy Dorassa syksyllä 1943, ja Lapissa ollessaan hän vertaa elämäänsä näkemiinsä työoloihin:  Ilman häntä (Hitleriä) minä en ole olemassa. Minun sisältäni sammuivat kaikki valot kun hän käänsi selkänsä. Ilman häntä olen kuin vuoren sisään porattu käytävä, virtsalta ja ulosteelta haiseva hapantunut käytävä, jossa ilma ei liiku, josta ei pääse pois, jossa tehdään työtä kahdeksantoista tuntia vuorokaudessa.-- 

Speer palvoo Hitleriä, mutta sihteeri Annemarie puolestaan palvoo esimiestään Speeriä. Hän on uhrannut tälle ja kansallissosialismin aatteelle vuosia elämästään. Mutta Lapissa hän alkaa epäillä valintaansa, koska Speer näyttyäytyy heikkona ilman Hitlerin innoitusta. Petsamon nikkelikaivoksen ja pakkotyöleirien olojen näkeminen avaavat myös hänen silmiään. Suomalainen tulkki puolestaan palvoo Annemarieta heti ensi tapaamisesta alkaen. Hän ei ole koskaan nähnyt mitään yhtä kaunista. Taikuri huomaa jumaloivansa vaimoaan ja kaipaa tätä koko matkan. Hän on suorastaan hysteerinen, sillä hän pelkää kuollakseen sekä kylmyyttä, taitojensa menettämistä että "varttijuutalaisuutensa" paljastumista. Hän on ainoa seurueen jäsen, joka ymmärtää, kuinka halpa on ihmishenki tässä sodassa: Kaikki sujuu kuin rasvattu, kaikki sujuu kuin tanssi, kuin suloinen menuetti. Kuolen tänne, tra, la, laa.

Sota on julmaa, ihmiset ovat julmia - mutta kaikista julmin on natsisaksalainen. Lukija ei voi kuin ihmetellä, miten yksi diktaattori saa koko kansan toteuttamaan jotain näin epäinhimillistä ja massiivista kärsimyksen visiota. Albert Speerin ja Annemarie Kempfin hahmoissa tähän  käsittämättömään saa ikään kuin selityksen ja varoituksen. Speer pohtii Hitlerin vaikutusta itseensä: Vain hänen kanssaan pystyin ylittämään sopivaisuuden rajat. Hänen armottomuutensa kantoi syyllisyyden yli.

Täytyy myöntää, että en halunnut muistaa toisen maailmansodan julmuuksista. Oli aivan järkyttävää lukea suuruudenhulluista projekteista, vankileireistä, kaivostyömaiden epäinhimillisistä työoloista, työvoiman siirroista valloitetuilta alueilta, juutalaisten tuhoamisleireistä, Stalingradin piirityksen olosuhteista, Petsamon kaivoksen työoloista ja vankileireistä... Kaikki tämä tulee Dora, Dorassa kerrattua vaivihkaa, ihmisten näkyinä ja muistikuvina, heidän arkenaan. Tulkki ja Annemarie pohtivatkin, että historiassa sota jää vuosilukujen väliin viivaksi, mutta he elävät parhaillaan sitä viivaa. Meidän nykyihmisten tehtävä on muistaa se viiva ja siihen sisältyvä kärsimys.

Olen nyt lukenut vuoden 2012 kotimaisesta kirjasadosta niin hyviä kirjoja (Kun kyyhkyset katosivat, Jää, Nälkävuosi), että suorastaan hengästyttää. Ulkomainen kirjallisuus on jäänyt vallan toiselle sijalle, eikä dekkareitakaan ole ollut ikävä. Tuntuu naiivilta itsensä toistamiselta, mutta Dora, Dorankin jälkeen on pakko toivoa, että mahdollisimman moni suomalainen lukisi tämänkin kirjan, jotta maailmasta tulisi parempi paikka, jotta muistaisimme. Dora Dorasta ovat vaikuttuneet myös blogien P.S. Rakastan kirjoja Sara sekä Lumiomenan Katja.