Kustantaja: Otava, 2009
Kansi: Markus Pyörälä
Sivuja: 351
Venyttelen takareidet ja menen suihkuun. Tämä on isälle iso juttu. Minä en petä. Isä saa olla minusta ylpeä. Ehkä se pääsee jaloilleen Jarkon jäljiltä. Ei ehdi murehtia, kun kaikki aika menee valmentamiseen. Minä juoksen isän masennuksesta.
Tartuin Miika Nousiaisen Maaninkavaara-teokseen hiukan ennakkoluuloisena. Ensinnäkin: voiko Vadelmavenepakolaista ylittää? Toiseksi: jaksanko innostua suomalaisesta juoksuhulluudesta? Ja vastaan: Maaninkavaara nousi Vadelmavenepakolaisen rinnalle, ja ylikin. Ja kyllä, suomaisen kestävyysjuoksuintoilun syvintä olemusta oli viihdyttävä lukea. Tällä kirjalla aloitin tämän vuoden, ja valinta oli hyvä, sillä Miika Nousiainen kirjoitti taas onnistuneen satiirin. Odotan jo, että pääsen tarttumaan hänen viimeisimpään kirjaansa, Metsäjättiin.
Maaninkavaarassa seurataan Huttusen perheen, eli Martti-isän, Sirkka-äidin ja Heidi-tyttären elämää. Kirjan alussa perhe lähtee Helsinkiin Jarkko-poikaa vastaan. Jarkko on ollut Ruotsissa maastojuoksukisoissa, mutta hän ei koskaan astu maihin ruotsinlaivalta, vaan hän on kadonnut matkalla. Huttusten on pakko elää sen asian kanssa, että poika on kuollut. Joulu on Martin kokemuksena suorastaan pakahduttavan surullinen: Surusta huolimatta Sirkka on tehnyt kaiken viimeisen päälle. Siinä kaikessa on yksi paha vika. Kaikki muistuttaa Jarkosta. Aamupuurosta Jarkko löytäisi mantelin. Kohta lähtisi lenkille. Sitten löylyttelisi isänsä alas lauteilta. -- Ja mikä pahinta, tuossa se istuisi. Nyt ei istu. Vaikka siinä jököttää tyhjänä neljäs tuoli kolmihenkisessä perheessä. Arkena tyhjän tuolin jotenkin sietää. -- Jouluna siitä tuli tyhjä tuoli. Niin surullista, ettei sitä voi käsittää, eikä todennäköisesti pidäkään.
Tämä kirjan surullinen alku luo pohjan koko kirjalle, sillä se selittää Heidin päätöksen ruveta pelastamaan isä. Isällä on pakkomielteenä suomalainen kestävyysjuoksu, jonka nousun ja tuhon hän tuntee kuin omat taskunsa. Hän on myös valmentanut poikaansa ja toivonut hänestä suuria. Avoimeksi jää, onko Jarkon putoaminen laivalta ollut vahinko vai hänen oma valintansa, ainoa keino paeta hulluutta. Nyt Heidi astuu Jarkon tilalle valmennettavaksi. Ei mene kauaakaan, kun isä innostuu liikaa.
Sirkka-äiti seuraa tilannetta sivusta, kuten on seurannut koko avioliittonsa. Martti kiitteleekin vaimoaan: Kaikki päähänpistoni Sirkka on antanut anteeksi. On ravattu milloin minkäkin juoksijan perässä ympäri Suomea ja aina Sirkka on tullut mukana. Kyllä sen on pakko minua rakastaa. Alttarillahan se sen sanoi. Kai tuo ilmoittaa, jos mieli muuttuu. Kun Sirkka on hiljaisena ja hiljaiset hetket vain lisääntyvät, Martti tulkitsee: Nämä mykkäkoulut ovat paras osa parisuhdetta. Hienoin tapa kommunikoida on pitkään yhdessä olleen suomalaisen avioparin sanaton viestintä. Italialainen huitominen ja ruotsalainen tekoherkkyys jäävät toiseksi, kun riidat selvitetään sanattomasti, odottamalla.
Kirja on rakennettu siten, että isän ja tyttären ajatusmaailmaa seurataan vuorotellen. Isän maailmankuva on täysin juoksun ja läpäisemä. Yhdeksäsluokkalaiselle tyttärelle hän antaa Kaarlo Maaninkaa esittävän taulun joululahjaksi, juoksuttaa hänet painoliivi päällä Ladan vieressä kouluun joka aamu (7 km) kelillä kuin kelillä ja lopulta jättää tyttären suon laitaan tekemään järjetöntä harjoitusta, jonka seurauksena tytär on päästä hengestään. Tytär sinnittelee, kunnes arvelee isän selvinneen pahimmasta surusta. Hän haaveilee kuvateidelukiosta, maalaa suruaan tauluiksi, kapinoikin isän järjettömyyksiä vastaan ja lopulta saa myös äidin silmät aukeamaan.
Nousiaisen kielenkäyttö on tuoretta ja hauskaa. Surun ja urheiluhulluuden yhdistäminen luo yllättävän ja iskevän kokonaisuuden. Kirjassa on sopivasti liioitteluja ja kärjistyksiä, joiden vastapainona on myös todellista elämää. Martin ajatukset ovat paitsi pakkomielteisiä, myös terävää kritiikkiä nyky-yhteiskunnan helppoa elämää vastaan: Muistan, kun laitoin nuorena miehenalkuna tämän kartan huoneeni seinälle.--Kiinnitin neulan jokaisen kestävyysjuoksun arvokisavoittajan syntymäpaikan kohdalle. Jätin hopeat ja pronssit pois tilanpuutteen vuoksi. Nyt pitäisi laittaa neula paikkakunnan kohdalle, jos siellä asuu nuori, joka jaksaa sitoa lenkkarinnauhat kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!