Sivut

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Tommi Melender: Ranskalainen ystävä

Tommi Melender: Ranskalainen ystävä, 2009
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 238



Tiedostava olento minusta tuli vasta murrosiässä, kun aloin katsella ympärilleni ja tajusin millaisten typerysten keskellä elän.

Tommi Melenderin Ranskalainen ystävä on mielestäni testosteroniromaani. Kirja on täynnä miehistä uhoa, narsismia, kaiken kattavaa ylenkatsetta ja silmitöntä väkivaltaa. Testosteroni selittää aika paljon kirjan teemoista, sillä päähenkilö analysoi itseään keskellä periranskalaista petankin peluuta: Halusin olla meistä kahdesta vahvempi ja etevämpi, eikä se johtunut turhamaisuudesta tai huonosta itsetunnosta, vaan siitä että olin mies enkä voinut olla rakastamatta voittamista ja vihaamatta häviämistä.  

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Aronvilleen, pieneen ranskalaiseen kaupunkiin. Ensimmäiset sivut kertovat raiskauksesta, jonka todistajaksi aronvilleläinen kuljetusalan yrittäjä Marcel Daigneault joutuu. Hän on itse mukana kuljettamassa naisia ja pakkaamassa näitä konttiin, joka vie heidät prostituoiduiksi Yhdysvaltoihin. Marcel kuitenkin pelastaa raiskatun naisen. Sitten hypätään Suomeen, jossa vihainen nuori mies, minäkertoja, julkkisesitelmöijä Joel Raento pohtii elämäänsä: Media teki minusta hahmon, jonka sanomisia ja tekemisiä kommentoimalla porvarit saattoivat kuvitella olevansa ajan hermolla. Olin huijari, idiootti ja varas, mutta minua ei rangaistu vaan minulle maksettiin siitä.

Tämä vihainen suomalaismies, joka tuntee rajatonta ylemmyydentuntoa kaikkiin kanssaeläjiinsä, saa jonkinlaisen hermoromahduksen mummonsa kuoleman jälkeen ja lähtee Ranskaan lukemaan Flaubertia. Siellä hän päätyy Aronvilleen, jonka asukkaita hän inhoaa. Kävelyllään kaupungissa hän ajattelee: Toivoin näkeväni ihmisiä voidakseni heidät kohdatessani kääntää katseeni inhoten pois.

Onneton Marcel puolestaan joutuu paikallisen rikollisjärjestön kiduttamaksi - ja tämäkin kerrotaan hyvin seikkaperäisesti. Ajan myötä miehet tietysti kohtaavat ja Marcel kertoo surkuhupaisan elämäntarinansa Joelille. Marcelin tarina on täynnä lapsena koettua väkivaltaista kiusaamista, naisenpuutetta, uskonnollista pohdintaa ja Baudelairen lukemista. Kun Marcel vihdoin saa tyttöystävän, tämä hakataan ja raiskataan kuoliaaksi. Marcelin elämäntarina kerrotaan kuin farssi. Oikeastaan sen farssin takia jaksoin lukea kirjan loppuun, sillä halusin tietää, miten sympaattinen reppana Marcel selviää rikollisliigan käsittelystä.

Joel ja Marcel ovat sukulaissieluja: ihmisten vihaajia, 1800-luvun ihailijoita ja ranskalaisen kirjallisuuden kestokuluttajia. Lopulta Joel pelastaa Marcelin, aiheuttaa rikollisjengien välisen sodan ja lähtee Aronvillestä. Hän on kuin yksinäinen ratsastaja, joka on suorittanut urotyön.

Sain kuin sainkin kirjan luettua loppuun, vaikka kaikki väkivaltaisuudet olivat mielestäni vastenmielistä luettavaa. Kun rikollisliigan pomo alkaa saarnata jumalattomuuttaan ja pilkata Marcelin uskoa kesken hirmutekojensa, tekisi mieli heittää kirja kesken (taas). Toisaalta pitkästyttää, toisaalta kuvottaa. Marcelin ja Joelin ystävyys oli kuitenkin kannustin, jolla selvisin. Noin puolivälissä kirjaan tuli jonkinlaista valoa juuri heidän ystävyytensä myötä. Viimeiset sivut ovatkin sitten kuin satua.

Kirjassa oli teemoja vaikka muille jakaa: nykyelämän onttous ja yksinäisyys, silmitön väkivalta, median pelisäännöt, islamilaisuuden syvin olemus, usko, ihmisten julmuus ja välinpitämättömyys toisiaan kohtaan. Näitä kaikkia sekoitetaan reippaasti. Takakansi lupasi, että "Ranskalainen ystävä on tyylikäs kunnianosoitus eurooppalaiselle laatukirjallisuudelle". Ja kyllähän siellä siteerattiinkin mm. Flaubertia ja Baudelairea, mutta tyylikäs on kaukana siitä, mitä minä koin. Varmaan kirjaan oli upotettu viitteitä ranskalaiseen kirjallisuuten ihan joka sivulla, mutta minä tunsin itseni lähinnä tyhmäksi, kun en niitä ymmärtänyt. Lisäksi kielenkäyttö oli paikoin sellaista, jota en laatukirjallisuuteen ole yleensä yhdistänyt, mutta ehkä Falubertin vaikutus oikeuttaa tähänkin: Päästettyäni Flaubertin verenkiertooni pienikin ärsyke saattoi laukaista sisälläni raivonpuuskan: yksittäinen lehtiuutinen, lörpöttelevä lähikaupan myyjä, ääliömäinen porvarin pärstä yleisön joukossa.

Epäilemättä romaani on älykäs ja kunnianhimoinen. Mutta jotain muutakin kirjassa saisi olla. Hiukan ristiriitaisin tuntein kirjaan on suhtautunut myös Täällä toisen tähden alla Jaana, mutta Inahduksen Ina puolestaan näki tässä paljon hyvää. Kaikesta huolimatta kirja herätti minussa halun tutustua ranskalaiseen kirjallisuuteen. Flaubertia löytyy hyllystäni - tosin lukemattomana  (ja tämäkin seikka antaisi Joelille ja Marcelille yhden aiheen lisää vihata koko ihmissukua). Hiukan kyllä pelottaa: entäs jos minäkin alan nähdä vain "ääliömäisiä pärstiä" ympärilläni?

6 kommenttia:

  1. Luin tämän yhdessä lukupiirin kanssa, ja se oli mahtavaa sikäli, että keskustelua syntyi! Kirja taitaa olla sen verran kiivas, että viileinkin lukija syttyy, suuntaan tai toiseen :)

    Itselleni tästä jäi vähän kahtiajakoinen olo, välillä tuntui, että teksti pursuu pelkkää keskenkasvuista testosteroniuhoa, välillä taas vaikutuin ihan toisella tavoin.

    Olin lukenut vähän tätä ennen Melenderin esseitä ja niistä pidin todella paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin kuvitella, kuinka lukupiiriläiset saavat tällaisesta kirjasta keskustelua aikaan!

      Ehkä pitäisi tutustua niihin esseisiin. Välillä olen käynyt lukemassa Melenderin blogia, joka herättää ajatuksia.


      Poista
    2. Niistä esseistä jäi mieleen sellainen, että luin hyvällä vauhdilla jopa esseen jonka aiheena oli jääkiekko jollain tavoin. Minä, joka en ikinä ole ollut kiinnostunut minkään lajin urheilusta! Tekstin täytyi siis olla tosi taidokasta :)

      Poista
  2. Kävin lukemassa tämän virkistääkseni muistiani. Tosiaan tämä on jäänyt mieleeni teoksena, joka oli mielestäni loistava. Pitää lukea joskus uudelleen. Kun luin tekstisi jäi mieleeni kaikumaan, että ei se, mitä sanotaan, vaan se mitä sillä sanomisella tarkoitetaan. Se olis nyt mun lanka.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm, enpä tiedä, oliko tästä juurikaan iloa. Niin kuin näkyy, en ihan hirveästi Melenderin romaanista innostunut, mutta näen oikeastaan vielä selvemmin Houellebecqin vaikutuksen nyt kun luin tämän arvion uudestaan. Ranskalainen ystävä on todellakin kunnianosoitus ranskalaiselle kirjallisuudelle.

      Poista

Kiitos kommentista!