Jari Järvelä: Mistä on mustat tytöt tehty?, 2009
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina (kuvat Miska Reimaluoto)
Sivuja: 322
Nuohoojan työssä on monia etuja.
Nuohoojalla on ensinnäkin ylhäinen ammatti, korkealla piipunnokassa. (Vaikka oonkin nyt uunissa.) Mä olen kaupungin aatelinen.
Lisäksi taikauskon korkeus ylittää kolareiden kohdalla hotelli Tornin lipputangon nupin korkeuden. Mulla on ihmiskunnan ammateista se, joka on kerännyt kainaloidensa alle kaikista painavimman annoksen yliluonnollisia hituja. Ei siis hikeä, vaan imusolmukkeissa kihisevää mustaa voimaa. Näin naiset uskoo, ja miten ne uskoo, täten on. -- Nuohooja on naisihmiselle elävä jäniksenkäpälä ja nelilehtinen apila. -- Tosi onnenkalu.
Jari Järvelän teos Mistä on mustat tytöt tehty? on erikoinen kirja. Sen päähenkilö ja minä-kertoja on nokikolari Katariina Hämäläinen eli Rööri Hämähäkki, 18-vuotias nokikolarin tytär. Kuten tekstiotteesta voi nähdä, Rööri kertoo tarinaansa osittain puhekielisesti, kielikuvia viljellen, liioitellen ja rönsyillen. Kirjan alussa hän on todellakin uunissa, jonne Murhaaja on hänet tunkenut polttaakseen hänet elävältä. Rööri on nimittäin nähnyt lapsena äitinsä murhan ja on viimein tunnistanut murhaajan.
Kirjan juoni on toisaalta elämäkerrallinen, toisaalta dekkarimainen. Minulle kuitenkin Röörin erikoisen elämän kerrontatapa nousi pääosaan, sillä se oli riemastuttavaa. Välillä olin nääntyä Röörin lavertelusta ja rönsyilystä, jatkuvasta kielellisestä tykityksestä, sitten taas nautiskelin hänen tarinoistaan ja tyylistään, jossa vilahtivat kaikki mahdolliset havainnot, yksityiskohdat ja kokemukset: nuohoojien yhteisö ja ammattitaito, heidän kesäretkensä erikoisia uuneja ihailemaan, Helsingin piiput ja katot, (katto)maiseman muuttuminen, naakanpesien hävittäminen piipuista, elämä ilman äitiä, punkkarit vastaan diinarit 1970-luvulla Helsingissä, Ruisrockin Clashin konsertti vuonna 1979, jalkapallomatsin kiihkeä tunnelma, elokuvassa avustaminen, jne.
En ole aikoihin lukenut näin rönsyilevää kirjaa, jossa ajatus ja oivallus seuraavat toistaan ja joka asiasta on jotain sanottavaa, kielikuvat pursuilevat ja ihastuttavat. Pienet tarinat paisuvat suuriksi, jokainen ihminen on erityinen persoona ja jokainen elämä täynnä kummallisuuksia. Yhtään normaalia tyyppiä kirjassa ei ollut - ainakin Röörin kerronta teki heistä erikoisia. Kirjasta paistoi kerronnan ja kirjoittamisen ilo, suoranainen kertomisen nautinto. Jollakin tavalla tuli mieleeni John Irvingin rönsyily.
Ostin tämän kirjan vuonna 2010 äidinkielen opettajien talvipäiviltä, jossa Jari Järvelä oli puhumassa kirjailijan työstään. Sain kirjailijalta myös omistuskirjoituksen kirjaani: "Elinalle, avaria taivaita." Miten hieno ja kirjaan sopiva omistuskirjoitus! Kirjailijan puhuessa hänen silmistään paistoi vilpitön innostus kirjoittamiseen, katse oli valpas ja tarkkaileva. (Luulenpa myös, että äikänopet pääsevät vielä sivujuonteeksi johonkin Järvelän kirjaan.)
Lopuksi vielä pieni yksityiskohta kirjasta: Röörin isä on pienenä nokipoikana joutunut itse katkaisemaan oman jalkansa, koska juuttui piippuun Helsingin pommitusten aikana. Hän joutuu turvautumaan proteesiin loppuelämäkseen, mutta se ei tosiaankaan rajoita hänen elämäänsä nuohoojana eikä naistenmiehenä. Kun isä saa 15-vuotiaana oikein hienon, hyvän proteesin, sen tekijänä on Tikkakosken Suomi-konepistoolitehtaan aseseppä Abraham Kovalainen, joka on tietysti rauhan myötä joutunut vaihtamaan ammattia. Suomi-konepistoolin piipusta tulee isän proteesin sääri ja rumpulippaista nivelet.
Tämä yksityiskohta on esimerkki Järvelän kerronnasta - pienet tarinat kerääntyvät osaksi isompaa tarinaa. Pieni tarina olisi jäänyt minultakin yhdeksi lukuisista kirjan tarinavirrassa, ellen olisi juuri lukenut Antti Tuurin Pohjanmaata, jossa Suomi-konepistooli oli yhtenä motiivina koko kirjan ajan: sitä etsitään, se löydetään, sillä ammutaan, se piilotetaan ja varastetaan jne.
Oletteko koskaan törmänneet tällaisen aiheiden ketjuuntumiseen, kun luette kirjoja? Yhtäkkiä jokin yksityiskohta kirjassa muistuttaa edellisestä kirjasta, sitoo niitä yhteen, vaikkei kirjoilla pitäisi olla mitään aiheellista yhteyttä ja ne on vielä sattumanvaraisesti valittu. Minusta tuntuu, että näin käy vähän väliä.
Ja tähän on pakko linkittää kirjavideo tästä kirjasta, sillä katollehan tässä pitäisi ehdottomasti kiivetä.
Tarinat linkittyvät tosiaan usein jollakin tavalla yhteen ja monin eri tavoin joko aiheen tai vaikka ajankohdan mukaan. Elokuvassa Lincoln hermoiltiin lakiesitystä valmisteltaessa, että "koko maailma seuraa, mitä me teemme". Ollikaisen Nälkävuoden juuri lukeneena ajattelin, että ehei. Ainakin Suomessa kamppailtiin tuohon aikaan ihan omien asioiden parissa. Turhaan olivat huolissaan muiden mielipiteistä.
VastaaPoistaJust näitä yhteyksiä tarkoitin. Tuntuu, että kirjojen kautta avautuu aivan uusia ajatusketjuja.
PoistaIhan riemastuttavan mukaansatempaava kirja ja rönsyineen niin jännittävä. Ja kuka lie kirjoittanut nokikolareiden työstä dokumentaarisesti tarinan ohella paremmin? En tiedä. Entä helsinkiläiset? Mitä lie löytäisivät historiastaan tältä osin tämän myötä. Toivon kovasti, ettei tosikkomaisuus estäisi tämän lukemista. Ihmettelen, ettei hienoa blogikirjoitustasi ole tämän enempää kommentoitu.
VastaaPoistaKiitos kommentista, Reijo!
PoistaMinulle oli täysi yllätys, miten riemastuttavasti Järvelä kirjoittaa. Tämä on ensimmäinen kirja, jonka häneltä luin. Historia ja tarinat kerrottiin mielettömällä innolla. Kuinka paljon taustatutkimusta tähänkin kirjaan on vaadittu!
Toivoisin, että Järvelää - ja tätäkin kirjaa - luettaisiin enemmän. Nythän ainakin hänen dekkarinsa kiinnostavat. Viime vuonna ilmestyneet teokset ovat herättäneet ainakin blogeissa huomiota. Se on hienoa!
Luulen, että Järvelän arvo huomataan vähitellen. Tämän kirjan kansi on ehkä pelottava, vaikka sisältö on täyttä rautaa.