Hannu Väisänen: Taivaanvartijat

Hannu Väisänen: Taivaanvartijat, 2013
Kustantaja: Otava
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 284


Kaikki hyvät elementit ovat siinä: jousiston ostinato kahden oboen takana, minulla viisi erilaista tuoretta punaista viidessä purkissa, rauhallinen yö ja öljyvärin ohenteessa runsaasti laventeliesanssia jonka pihkainen tuoksu leijuu, tiivistyy ja laajenee hitaasti huojuvan nosturin korin ympärillä.

Hannu Väisäsen Taivaanvartijat on omaeläkerrallinen romaani ja jatkaa kuvataiteilija-kirjailijan omaelämäkerrallista teossarjaa. Olen aiemmin lukenut tästä sarjasta Vanikan palat ja Toiset kengät, joka oli juuri voittanut Finlandia-palkinnon. Niissä kerrottiin taiteilijan lapsuudesta ja nuoruudesta ja molemmista pidin kovasti. Taivaanvartijoissa Väisänen kertoo työstään kuvataiteilijana - ja miten hän kertookaan!

Tuttuun tapaan Taivaanvartijat on aistien ilotulistusta alusta loppuun. Kuvataiteilijana Väisänen tietysti tietää kuvien historian ja värien merkitykset, mutta hän myös TUNTEE ne. Näköhavainnot eivät kuitenkaan ole hänen ainoa erikoisalansa. Hän tietää ja tuntee myös musiikin. Sekä näkö- että kuuloaistimukset ovat eläviä, ja parhaimmillan ne jopa sekoittuvat, kuten kirkon vihkiäisissä: Sopraanon jatkaessa aariaansa tauluni värit näyttävät kirkastuvan. Siihen ilmestyy violetteja, keltaisia ja sinisiä joita en muista käyttäneeni. Ylä-äänet lävistävät katon ja hetkeksi kirkkoon näyttää todellakin lankeavan Vierzehnheiligenin monitahoinen, kirkas valo. Se varisee sisään kuin sitä annosteltaisiin kultaisella kihvelillä. Hieman tukeva sopraano - niin, sitä ei käy kieltäminen - kaunistuu aarian edetessä. Hän soukkenee, kohoaa ja irtoaa korkokengistään. Hänen silmänsä suurenevat ja sydämenmuotoinen, voimakkaan punainen suu kiiltelee kuin lakkarasia. Nuottitelineet huojuvat "Agnus Dein" melodian niitä taivutellessa. Kyse ei enää ole Jumalan Karitsasta, vaan kirkkotilaan asettuneen ihmisäänen, orkesterin ja arkkitehtuurin luomasta uudesta ristikuvasta.

Aistimukset laajenevat joka suuntaan. Elämä on myös täynnä hajuja, kuten märkien harkkotiilien ja betonivalujen lupaava haju tai onnen katteena majavan ihmeellinen castoreum tai hajuste, myskiä voimakkaampi, litteän hännän alta nouseva tuhti erite. Osansa värikkäästä havainnoinnista saavat myös maut, esimerkiksi Greta-ystävän tekemä suutarinlaatikko, Vitosetapin emännän tarjoama muikkuruukku tai kirkkoherran vaimon valmistamat voileivät. Entäs tuntoaisti? Hypätkääpä vuoristoradan kyytiin Väisäsen mukana!

Taivaanvartijat alkaa siitä, että kirjan minäkertoja saa tilauksen entisen kotikaupunkinsa seurakunnalta. Oman kylän pojalta tilataan alttaritaulu uuteen kirkkoon. Seuraa aikamoinen kädenvääntö taivaanvartijoiden kanssa. Taivaanvartijoiksi taiteilija kutsuu seurakunnan edustajia: asessoria, kirkkoherraa ja suntiota, jotka vaativat häneltä polvirukousta oikeaan vireeseen pääsemiseksi. Toisen kerran taiteilija joutuu taivaanvartijoiden armoille, kun hän voittaa alttaritaulun maalamisen kutsukilpailun. Tällä kertaa hän loitsii seurakunnan taidetoimikunnan puolelleen laulamalla voimallisen Siionin virren.

Toisen alttaritaulun maalamiseen sisältyy taitelijan oman äänen löytyminen. Taivaanvartijat nimittäin odottavat perinteistä, ylevää ja synkkää kirkkotaidetta, mutta Väisänen on suunnitellut alttaritauluun muun muassa Abloy-avaimen ja pesuvadin:
   - Ja mikä sitten on tämä väri, lieneekö tuolla edes nimeä, tämä...talousvihreä, sanoo kiukkuinen kutojatar ja naputtaa kudinpuikollaan erästä luonnostani. Eikä arvaa avanneensa niillä sanoillaan ymmärrykseni pariovet levälleen.  
    Juuri sillä hetkellä tajuan nimittäin jotain itsestäni, omista toiveistani, ymmärrän oman sävellajini. Minusta tuntuu kuin joku hyväilisi maalauspensselillä poskeani. -- ymmärrän - siltä minusta tuntuu - Abloy-avaimen koko arkipäiväisen onnen, kun se riippuu villalankapaulassaan lapsen kaulakuopassa -- Mikäli hurskautta ylipäätään on, se on jossain siellä, jalkojen alla, pesuvadissa, Herran pitäessä huolen talousvihreistään.

Alttaritaulujen maalamisten väliin mahtuu taiteilijaelämää Tukholmassa ja rakkauden kaipuuta, joka laskostuu kaikkien arjen ja kirkkotaiteen laskosten väliin.  Lopuksi taiteilija matkustaa Sienaan. Siellä hän myöhästyy hiukan alttarikaappien näyttelystä, jota ollaan jo purkamassa. Kun kirja alkoi maanantaiaamujen ylistyksellä, se myös päättyy arjen ylistykseen, sienalaisen museovahdin pitelemään verkkokassiin: Kenties olen todella tullut varta vasten katsomaan pyhien kuvien pakkaamista. Tunnen mieluisaa kutinaa rintalastan korkeudella. Huomaan, että sunnuntaitaiteen jouhipaita on purkautumassa yltäni suloisesti ja äänettömästi. Kun katseeni vielä osuu talvimandariinien venyttämään verkokassiin, sitä pitelevään laikukkaaseen käteen ja hahmotan niiden muodostaman kauniin ornamentin, annan jokaisen jäseneni raueta.

Väisäsen kirjoitustyyli on lennokasta ja syvällistä yhtä aikaa. Kirjailija suorastaan revittelee - selvästi nauttii kirjoittamisesta. Teksti tuntuu syntyneen helposti, sitä on helppo lukea ja jopa ahmia, ja silti koko ajan on tunne jostain elämää syvemmästä ajatuksesta. Tämän tästä pitää palata lukemaan jokin hienosti kuvailtu tunnelma, tilanne tai ihminen uudestaan. Teksti on herkkää, hauskaa, henkevää ja ilmavaa yhtä aikaa. Kirjaa lukee aistit valppaina ja hyvin tietoisena hetkistä ja niiden ikuisuudesta. Vaikka kirjailija tuntee omimmaksi alueekseen maanantaiaamut, niin kirjan lukija tuntee koskettaneensa taivasta. Hannu Väisäselle totisesti toivoo pitkää ikää, jotta saisi lukea näitä elämäkerrallisia aistimuksia paljon, paljon lisää!

Niin, että oliko hyvä kirja? Taivaallinen se oli.

---------------------------------------------------------------------

Hannu Väisäsen maalaamat alttaritaulut löytyvät Oulusta Pyhän Tuomaan kirkosta ja Helsingistä Mikaelinkirkosta. Tauluja katselee aivan eri silmin, kun tietää niiden taustalla olleet prosessit.

Sain olla viime kesänä rippikirkossa Pyhän Tuomaan kirkossa ja ihailin sen kauneutta ja valoisuutta, mutta en silloin tiennyt alttaritaulun olevan Hannu Väisäsen tekemä. Olin juuri palannut Roomasta, jossa olin käynyt Pietarinkirkossa ja Pantheonissa sekä kahdeksassa muussa enemmän ja vähemmän mahtipontisessa katolilaisessa kirkossa. Jossain vaiheessa olin aivan ähkyssä niiden krumeluurista ja muistan ikävöineeni pohjalaista, valoisaa ja puusta rakennettua Nivalan kotikirkkoani. Pyhän Tuomaan kirkko samana kesänä, kaikkien Rooman kirkkojen jälkeen oli kaunis kokemus. Ensi kesänä taidan vierailla Mikaelinkirkossa Helsingissä.

Myös Marjatta ja Ilselän Minna pitivät tästä kirjasta. Luulenpa, että kirjasta kuullaan vielä tänä vuonna, paitsi blogeissa myös palkintoja jaettaessa.