Hannu Väisänen: Toiset kengät, 4. painos, 2007
Kustantaja: Otava, 2007
Finlandia-voittaja 2007
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 367
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä
Tehdas oli kaupungin viimeinen ylpeys. Tiesin, että elämässäni olisi jotain ennen räjähdystä ja sen jälkeen. Sinne meni lapsuus, mitä siitä oli jäljellä. Nyt pitäisi alkaa kantaa nuoruutta. Tehtaan räjähdys ravisti kaksitoistavuotiaan nahan nopeamminen pois kuin käsi rukkasen. (S. 84.)
Hannu Väisäsen Toiset kengät on lukunautinto. Luin kirjan nyt toisen kerran, ja kyllä kannatti. Tällä kertaa en aloittanut Väisäsen omaelämakerrallista romaanisarjaa alusta, vaan luin Toiset kengät itsenäisenä kaunokirjana. Nyt se pääsi vielä enemmän oikeuksiinsa, sillä kun aikoinani luin Vanikan palat ja Toiset kengät peräkanaa, se jäi vähän ensimmäisen osan varjoon, ja Väisäsen kirjoitustyyli alkoi ehkä vähän puuduttaa. Nyt kirja tuli luettua rauhassa, hitaasti ja parhaita kohtia kerraten - ai jai, mitä lukemisen iloa se oli. Väisäsen suomen kieli on elävää ja nautinnollista luettavaa.
Toiset kengät jatkaa siitä, mihin Vanikan palat jäi. Nyt siirrytään kasarmialueelta omakotitaloon Oulun Vainiolle asumaan. Maailma avartuu. Yksinhuoltaja-upseerisisä jatkaa lasten kasvattamista kymmenen käskynsä voimin, ja lapsethan kasvavat. Perheen neljä poikaa oikovat rakennustyömaalla nauloja, makaavat lumihangessa katsomassa naapurin televisiota, pääsevät lehden etusivulle, nauttivat köyhän miehen elokuvista ja auttavat isää jouluna joulupukin työssä. Siskokin on mukana, jos ei kaikissa miesten töissä, niin sitten valvomassa unettomia öitä. Paljon koetaan yhdessä.
Mutta päähenkilö ja minäkertoja Antero alkaa saada yhä enemmän omia kokemuksia. Lapsuus jää taakse ja nuoruus polttelee. Tulevat teinihipat, haparoivat seurustelut, Lentävä lautanen -baari, taiteilijapiirit: Eräänä kevätpäivänä, sellaisena kun tekee mieli riisuutua ja paiskoa kaikki ahdistavat talvihynttyyt tienposkeen ja hieroa kutisevia jäseniään, minä tajusin oman lihani irronneen perheen suuresta taikinasta. Minulla oli enää vain kaksi jalkaa ja kättä, tunsin miten ne kuuluivat vain minulle, että vain minä pystyin säätelemään niiden toimia. Olin irronnut kahdeksantoistajalkaisesta kuusisydämisestä olennosta, joka yritti polttaa yhtä rauhanpiippua mutta poltti vain moninkertaiset huulensa. Minulla oli oma mieli ja sen kylkiäisenä ruumis, jonka nyt siis omistin kokonaan. - -Tunsin olevani vapaa rihmastosta, joka siihen asti oli säädellyt kasvuani ja vuosieni kulkua. (S.131.)
Tärkeässä sivuroolissa koko kirjan ajan on tietysti kotipaikka Oulu. On lunta ja pakkasta, makeistehdas, nahkatehdas ja typpitehdas, on kasarmi, on siltoja, on nujakoivat tiernapojat. Ja nuorelle pojalle kotikaupunki on tuttu, niin tuttu, että se alkaa käydä ahtaaksi sekin.
Toiset kengät toi mieleeni kaksi muutakin loistavaa kirjaa. Ensinnäkin on kohtalokas kirjastonhoitajatar, joka ymmärtää Anteroa. Samanlainen seireeni mullisti päähenkilö Billy Abbottin elämän John Irvingin uusimmassa Minä olen monta -kirjassa. Molempiin kirjastonhoitajattariin yhdistyy salaperäinen tarinoiden ja kirjojen maailma. He ojentavat kirjoja luettaviksi kuin jumalattaret. (Ojennetuista kirjoista tulee päähenkilöiden elämässä tärkeitä.) Sen lisäksi he ovat kauniita nuoren pojan ihastuksen kohteita. Hannu Väisäsen Antero intoutuu maalaamaan kirjastonhoitajalle lahjaksi ikonin. John Irvingin Billy Abbottin fantasiat toteutuvat neiti Frostin kanssa. Lopulta molempiin suhteisiin ladatut unelmat saavat nolon, suorastaan häpeällisen lopun - ja taas on otettu kipeä askel kohti aikuistumista.
Paikoin Toiset kengät on ehtaa Seitsemää veljestä. Poikien kasvattaminen ja kasvaminen on raivokasta: se on painia, selkäsaunoja, saapasnahkatorneja, hikeä ja kyyneliä. Kielenkäyttö on yhtä rehevää ja haukkumasanat samaa, värikästä suomen kielen ilolaulua kuin Aleksis Kivelläkin: - Keneltä puuttuu vielä joku kelvottomuus, keneltä? Kuka on olevinaan muita parempi? Paskaukkoja olette kaikki. Jos yhden saat kiinni, muut juoksevat karkuun ja sontivat minne kerkiävät. Siinä räkänokka, siinä vasikka, siinä luomistautinen, ja tuolla vielä yksi sammunut lättähattu! (S. 319.) Sitten painitaan ja mennään saunaan: Jonkun runon isä kohottikin löylyn sekaan, mutta lausui sen niin liikuttuneena ettei saanut selvää liittyikö runo sotaan vai rakkauteen. Sitten taas hikoiltiin ja itkettiin yhdessä. (S. 320.)
Luin viime keväänä Hannu Väisäsen uusimman teoksen, Taivaanvartijat, ja se oli mielestäni taivaallinen kirja. Toiset kengät ei ole aivan yhtä lennokas kuin Taivaanvartijat. Väittäisin, että Väisäsen ilmaisu on suorastaan villiintynyt Taivaanvartijoissa. Toiset kengät on vielä tiukasti kiinni muistoissa sellaisina kuin ne on koettu, mutta taiteilijakutsumus näkyy siinäkin jo monessa asiassa: Antero nauttii täplikkäästä valosta juuttisäkin sisällä, käy maakuntamuseossa ihailemassa lohipadon pienoismallia, ihastuu elokuvan ristikuviin, seuraa lumoutuneena mustetahrojen leviämistä vesipullossa... Ja niin tekee lukijakin. Väisäsellä on taito pukea aistimukset sanoiksi.
Kirjan todellisen elämän ja taiteilijankutsumuksen ristiriidan huipentuma on mielestäni siinä, kun Antero pyytää uudet peitevärit sovituslahjaksi katkenneista solisluistaan. Toiset kengät on täynnä kasvamisen ristiriitaa, jossa tempoillaan perheen, kotikaupungin sääntöjen ja oman itsen välillä, ja ehkä lopuksi opitaan hyväksymään ne kaikki sellaisina kuin ne ovat.
Helsingin Sanomien 2000-luvun paras kotimainen kirja -äänestyksessä Toiset kengät sijoittui 34:nneksi. Kirja on osa Hannu Väisäsen omaelämäkerrallista sarjaa, joka jatkuu edelleen. Itselläni on lukematta vielä Kuperat ja koverat, eli sarjan kolmas osa. Kokonaisuutena ja osina sarja on 2000-luvun kaunokirjallinen tapaus ja suuri ilo lukijoille. Myös Lumiomenan Katja ja Lurun luvut kehuvat Toisia kenkiä, ja kyllä se on kehunsa ansainnut.
MInullakin on tämä hyllyssä lukemattomana. En vain tiedä, pitäisikö Vanikan palat lukea kuitenkin tätä ennen :O
VastaaPoistaVoi, aloita Vanikan paloista, mutta pidä pieni tauko ennen tätä. Hienoja nämä ovat. Jos et malta odottaan, niin toimivat itsenäisinäkin mainiosti. Aistien ilotulitusta ja selkeää suomea. Harmittaa vähän, että Kuperat ja koverat on sarjasta lukematta, koska ehätin jo Taivaanvartijat lukemaan.Toisaalta taivaanvartijatkin oli itsenäisenä hengästyttävän hieno.
PoistaKuperat ja koverat jatkaa siitä, mihin Toiset kengät jää. Se on hieno, maalaileva kuvaus Anterosta kuvataideopiskelijana. Minustakin Vanikan palat on hyvä lukea ensin, niin tutustuu Anteron perheeseen, joka sitten esiintyy myös kaikissa muissa kirjoissa. Vanikan palojen jälkeen ei ole niinkään väliä, missä järjestyksessä lukee.
VastaaPoistaTaivaanvartijat on minustakin aivan mahtava. Se kohtaus, missä veljet saapuvat yhtenä rintamana katsomaan alttaritaulua ja alkavatkin tutkia kirkonpenkkejä ... voi, mitä ilotulitusta. Tuo vertauksesi Jukolan veljeksiin on oivaltava. Sellaisia jukureitahan nämä ovat paitsi yksi tähti joukossa, Antero!
Niin, kyllä perhe tulee parhaiten tutuksi, kun aloittaa alusta. Luulenpa, että pienen tauon jälkeen minäkin tartun Kuperiin ja koveriin. Ja Taivaanvartijoita toivon joululahjaksi, sillä haluan sen ehdottomasti omaksi. Marjatta, minullekin nousee siitä selkeitä kuvia mieleen vieläkin. Hykerryttävä romaani.
PoistaVoi miten hieno kirjoitus! Luin tätä ihan innoissani, luen nimittäin juuri Taivaanvartijoita, ja se on jotenkin niin ihana etten tiedä miten päin olisin. :) Aloitin sarjan lukemisen nurinkurisesti neljännestä osasta, mutta mainiosti se tuntuu toimivan itsenäisenä teoksenakin. Tämän jälkeen haluan ilman muuta lukea kaikki muutkin osat.
VastaaPoistaVäisänen on ihmeellinen - vaikka Taivaanvartijoissa ei ole toistaiseksi tapahtunut oikeastaan yhtään mitään, on mies onnistunut viemään minulta jalat alta. Ihana mies!
Voi että olen onnellinen, kun Taivaanvartijat ja Hannu Väisänen vie jalat alta. Minulla oli Taivaanvartijoista juuri samanlainen olo, olin yksinkertaisesti onnellinen lukija. Ihana kirja, yksi tämän vuoden parhaista, ellei peräti paras.
PoistaKirjoitit kirjasta hienosti! Toiset kengät kieltämättä jäi hieman Vanikan palojen jalkoihin, vaikka minulla olikin pari vuotta väliä kirjojen lukemisessa. Väisäsen tyyli on jotenkin uskomattoman rauhoittava ja upea. Toivottavasti Kuperat ja koverat on myös hyvä!
VastaaPoistaKiitos samoin, Villis! Väisänen on sanataituri ja aistitaituri. Pidän hänen liioittelevasta ja ironisesta tyylistään, jossa tunteet näytetään.
PoistaJos vain ehtisin, ottaisin mieluusti Kuperat ja koverat syksyn aikana lukuun. Luin juuri Väisäsen uusimman ja pidin siitäkin valtavasti, sillä siinä Väisänen alkaa kehittyä huikeaksi sadunkertojaksi. Mielettömiä tarinoita! Suosittelen lukemaan itsenäisenä teoksena milloin vaan!