Kristina Ohlsson: Nukketalo

Kristina Ohlsson: Nukketalo, 2010
Alkuteos: Askungar, 2009
Suomentaja: Outi Menna
Kustantaja: Schildts
Kansi: Nina Leino
Sivuja: 425
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



  - Hei, Nukkeni, Mies kuiskasi. - Oletko lähdössä matkalle?
  Puhelin luiskahti automaattisesti Noran kädestä, ja hän sulki silmänsä siinä toivossa, että se saisi kaiken pahan katoamaan. Viimeinen, mitä hän ehti nähdä, olivat punaiset kengät lattialla matkalaukun vieressä.

Kristina Ohlssonin Nukketalo on hyytävä psykologinen trilleri. On suorastaan vaikea uskoa, että kyseessä on Ohlssonin esikoisteos, sillä niin taitavasti se on kirjoitettu ja niin valmis se on henkilöhahmoiltaan ja juonenkehittelyltään.

Nukketalon päähenkilöinä on oikeastaan kolme tutkijaa: maineikas ja kokenut komisario Alex Recht, joka johtaa tutkintaa, nuori ja innokas ylikonstaapeli Peder Rydh sekä kriminologi Fredrika Bergman. Nukketalossa keskiöön nousee erityisesti Fredrika Bergman, joka ei ole koulutukseltaan poliisi, ja jonka kenttätyökokemus jatkuvasti kyseenalaistetaan. Hän on poliisilaitoksella etäisen ja kylmän naisen maineessa, ja vaikka hänellä nyt on vaistonvaraista otetta tapaukseen, häntä ei kuunnella.

Peder Rydh on puolestaan jo jonkin verran kokenut poliisi, jonka yksityiselämä on mennyt toisin kuin hän on kuvitellut. Peder on itsekkään nuoren miehen perikuva, mutta jotenkin hänestä ei silti voi olla pitämättä. Vähäisimmälle huomiolle tässä kirjassa jää Alex Recht, mutta voisin kuvitella, että jatkossa hänenkin persoonansa saa lisää tilaa. Henkilöhahmot on taidolla rakennettu sellaisiksi, että heidän yksityis- ja ammattipersoonansa ovat tarpeeksi särmikkäitä, jotta lukijan mielenkiinto säilyy.

Rikostarina alkaa siten, että rikollisen mielenliikkeitä kuvataan ensimmäiseksi ja annetaan ymmärtää, että nyt alkaa tapahtua. Seuraavaksi saadaankin tietää, että Göteborgista Tukholmaan matkustaneesta junasta on kadonnut pieni tyttö. Pääepäillyksi nousee tytön isä, mutta tutkinnassa paljastuu myös muita johtolankoja.

Kirjassa seurataan pääasiassa rikoksen selvittämistä ja päähenkilöiden yksityiselämän kiemuroita. Lisäksi seurataan rikollisen avustajan mielenliikkeitä. Koettu väkivalta ja onneton lapsuus kiertyvät monisäikeisenä toivottomuutena rikoksen taustalla. Rakkaudennälkä on pohjaton ja rakkaudetta kasvaneet lapset ovat onnettomista onnettomimpia ihmisraunioita.

Teoksen rikokset ovat niin raakoja ja niiden syyt ovat niin pöyristyttäviä, että lopulta en pitänyt kirjasta. Näin on hirveää sanoa rikosromaanista, joka on taitavasti kirjoitettu ja mielenkiintoinen. Pienten lasten äidille tämä oli kuitenkin lähes ylivoimainen luettava, varsinkin kun omat lapset ovat juuri samaa ikäluokkaa, kuin rikoksen uhrit olivat. Rikokset saivat minut yksinkertaisesti voimaan pahoin, enkä melkein pystynyt lukemaan kirjaa, sillä niin paljon vereslihalla olin sekä uhrien että syyllisten puolesta. Kirja oli kamala. Mutta silti suosittelen sitä psykologisten trillerien ystäville, sillä onhan kirja hyvä, jos se nostaa tällaiset puistatukset.

Kristina Ohlsson on taas yksi uusi nimi maineikkaiden ruotsalaisdekkaristien listaan. Siellähän komeilevat ennestään muun muassa ylittämättömät Henning Mankell ja Åke Edwardson, viime aikojen suursuosikki Camilla Läckberg ja vanha tuttu Anna Jansson sekä hittitrilogisti Stieg Larsson. Mistä nämä ruotsalaiset ovat kaiken taitonsa keränneet? Vaikka kuinka yrittäisin löytää kotimaista vastaavaa dekkaristia, niin sellaista ei tahdo löytyä. Olemme niin sanotusti askeleen jäljessä länsinaapurimme dekkaritasosta.

Ehdottomasti aion lukea lisää Kristina Ohlssonin kirjoja. Esimerkiksi Kirsin kirjanurkassa on esitelty sekä tämä että sarjan seuraava osa, Tuhatkaunot, ja onpa Ohlssonin uusinkin ollut jo Kirsillä arvoitavana. Meno kuulemma vain paranee, eli laadukasta dekkaria on lukijoille luvassa jatkossakin. Myös Annika K. hehkuttaa uusinta, joten pakkohan se on lukea.