Arvid Järnefelt: Isänmaa, 1893
Kustantaja: WSOY, 1926
Sivuja: 320
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä
Arvid Järnefeltin Isänmaa on aatehistoriallinen romaani. Kirja vie lukijansa keskelle 1800-luvun lopun aatteellisia myrskyjä ja suomalaisen yhteiskunnan orastavaa rakennemuutosta. Kuohunta yliopistossa on suorastaan jännittävää seurattavaa, kun käydään kielisotaa fennomaanien ja svekomaanien välillä. Lukija voi siirtää itsensä Helsingin yliopiston luentosalin kiihkeään tunnelmaan, jossa kielikysymyksestä ja isänmaasta pidetään innoittavia puheita kaasulamppujen hohteessa. Näissä kuvauksissa kirja on kuin dokumentti. Aatteelliseksi esikuvaksi (ja kirjassa vilahtavaksi julkkikseksi) nousee J. V. Snellman, jonka merkitys kansallisuusaatteen ja sivistysaatteen hengennostattajana korostuu.
Ennakolta tiesin, että Arvid Järnefelt sai tuotantoonsa ja elämäänsä paljon vaikutteita tolstoilaisuudesta. Tolstoilaisuudessa korostuvat sekä tasa-arvoisuus, lähimmäisenrakkaus että vaatimaton elämäntapa. Arvid Järnefelt otti aatteen omakseen - siirsi ihanteensa omaan elämäänsä. Niinpä hän kulttuurisuvun kasvattina teki jotain radikaalia ja hakeutui maisteriskoulutuksen saatuaan muun muassa suutarinoppiin. Odotin Isänmaan olevan jonkinlainen pamfletti, ehkä julistuksenomainen tutkielma jopa! Mutta kirja osoittautuikin kaunokirjalliseksi romaaniksi, jossa tosin aatteellinen pohdinta on päähenkilön elämän keskipisteenä.
Isänmaan päähenkilö Heikki Vuorela on kotoisin maalta. Eletään aikaa, jolloin maaseudulla vastustetaan koulujen perustamista, koska sivistyksestä ei katsota olevan mitään hyötyä. Kaupungistumisen ja teollistumisen nähdään tuovan vain huonoja elämäntapoja ja turvattomuutta. Käsite "isänmaa" on vasta tulossa tutuksi tavalliselle kansalle ja tuntuu olevan lähinnä herrojen hömpötystä. Koulutetun väen, usein juuri pappien, kautta sivistyksen aate levisi maalaispitäjiin ja kouluja alettiin vähitellen perustaa.
Heikki Vuorela on vanhan talonpoikaissuvun ainut perillinen, joka rovastin painostuksesta lähetetään Helsinkiin kouluun, koska omassa kotipitäjässä ei vielä ole koulua. Näin rovasti juttelee Vuorelan isännälle, Heikin isälle: Ihmisen ei ole uhrattava ajalliset voimansa yksistään oman maansa, minä tarkoitan oman peltonsa, niittynsä, ojansa ja aitansa hoitamiseen, vaan kunnon kansalaisen on vaalittava suurta isänmaatansa, se on kaikkien suomalaisten yhteistä maata. Meidän on jokaisen uhraaminen sen sivistyksen ja edistyksen hyväksi. Meidän on lähetettävä lapsemme korkeimpiin suomalaisiin sivistyskouluihin, joita nyt isänmaan ystävien toimesta on tarjolla, valmistaaksemme heistä oppineita ja viisaita kansalaisia, jotka pystyvät kulkemaan sivistyksemme etuvartiona. (S. 34-35.)
Niinpä Vuorelan vanha isäntä ikään kuin uhraa poikansa isänmaalle lähettäessään hänet kouluun Helsinkiin. Isänmaa näyttääkin kipeästi sen, kuinka koulutus vie väen mennessään (kuten edelleenkin). Vuorelan isäntä odottaa ja jopa painostaa maisterispoikaansa palaamaan Helsingistä jatkamaan tilan isäntänä. Heikki palaakin, mutta vaikuttamisen halu, halu tehdä jotain suurta isänmaan hyväksi, polttelee häntä, vaikka kodin maanviljelystöissä hän tuntee myös onnea. Tuohon aikaan nuoret ylioppilaat todellakin uhrasivat itsensä ja työnsä kotimaalle ja kansalle, ja siinä työssä Heikkikin haluaisi olla mukana.
Heikki Vuorelan elämässä näkyy koko kansallisuusaatteen hurja palo, sen väljähtyminen ja sitten taas valaistuminen. Samalla seurataan päähenkilön henkistä kasvua nuorukaisesta vakaaksi aikuiseksi. Heikki Vuorela kokee Helsingin piireissä kuuluvansa alempaan yhteiskuntaluokkaan, sillä vaikka hän on yliopisto-opiskelja, hän on vain tavallista talonpoikaissukua, ei aatelis- tai kulttuurisukujen kasvatti. Hän huomaa kuitenkin, että omilla teoillaan hän saa ihailua osakseen ja hänessä herää todellinen halu tehdä jotain isänmaan hyväksi. Voisi sanoa, että Heikissä tuo palo on aidompaa ja pyyteettömämpää kuin monessa hänen opiskelutoverissaan.
Aatteellinen kypsyminen on kirjan ehdoton pääteema. Heikki Vuorelan opiskelutoverien kautta päästään kurkistamaan 1800-luvun lopun sivistyneistön elämäntapoihin ja aatteiden muuttumiseen. On suorastaan huvittavaa, kuinka päähenkilö moittii 1800-luvun lopun nuorison muuttuneen isänmaan edestä uhrautujista oman edun tavoittelijoiksi. Materian voitto hengestä vaivasi jo tuon ajan keski-ikäistyviä ihmisiä! Näiltä osin teos onkin varmaan pitkälti realistinen. Kirjassa oli kuitenkin paljon romanttisia piirteitä. Päähenkilön rakkaussuhde oli kuvattu hyvinkin romanttiseksi ylevien tunteiden vellonnaksi. Maanviljelystyöt ja talonpoikaiselämä tuntuivat tarjoavan ainoan todellisen onnen ja tasapainoisen elämän mallin. Lisäksi luonto oli päähenkilölle tärkeä ja myötäili hänen tunteitaan. Toisaalta luontokuvausta voi pitää suomalaisen kirjallisuuden ominaislaatuna, sillä taas kerran, suomalaisessa klassikkoteoksessa luontokuvaus on aisteja hivelevää.
Isänmaa ei ollut kaunokirjallisesti häikäisevä teos, mutta aikakautensa kuvaajana arvokas kokonaisuus. Aatteen palo, ihanteet ja vilpitön ponnistelu isänmaan hyväksi ovat asioita, joita ei nykypäivän itsekkäässä ja yksilökeskeisessä yhteiskunnassa tapaa. Siksikin tätä oli virkistävä lukea.
Arvid Järnefelt on mielenkiintoinen kulttuuripersoona. Järnefeltien perhe on kokonaisuudessaan vaikuttanut paljon suomalaiseen kulttuuriin, joten taidan etsiä käsiini myös Arvid Järnefeltin kirjoittaman Vanhempieni romaanin. Luulenpa, että Järnfeletin tuotanto kokonaisuudessaan olisi mitä mainiointa ajankuvaa, johon vielä palaan. Kirjassa on paitsi ajankuvaa myös jotain ajatonta, joka on lumonnut myös Amman, jonka juuret ovat maalla. Historian ystäville Järnefelt on ehdottomasti tärkeä kirjailija.
Olipa kiva lukea tämä. Isänmaa on minulle todella rakas kirja. Se johtuu siitä, että olen itse maalta kotoisin ja oli aika yllättävääkin, että näin pitkän ajan jälkeen minun oli tietyissä kohdissa hyvin helppo samastua Heikin tunteisiin. Siitä kai se kertoo, että loppujen lopuksi ihmiset ovat samanlaisia vaikka ajat muuttuvatkin. Aina kuohuu jossakin, mutta rintamalinjat vain vedetään eri paikkoihin.
VastaaPoistaTämä olikin kirja, jossa oli sekä maaseudun että kaupungin kuvausta, ja minäkin tunnistin vielä perinteisen heinänteon kiihkeän työtahdin. Jotain hyvin aitoa ja pyyteetöntä tuon ajan aatteissa ja elämässä oli. Heikin tasapainoilu kahden maailman välillä oli kuvattu hienosti. Nyt kun mietin, niin Härkösen Häräntappoaseessa on jotain samaa maaseudun ihmisten ja elämän aitoutta, vaikka kirjojen "ikäero" on lähes sata vuotta!
PoistaHyvä arvio :)
VastaaPoistaOlen myös lukenut tämän kirjan "kauan sitten", ja selasin tätä noin vuosi sitten, mutta en lukenut enää uudelleen.
Kiitos, Jokke! Olen niin innoissani, kun klassikoita on luettu ja niistä tulee kommentteja! Klassikkokuukauteni on ollut ilo!
PoistaYmmärrän kyllä, että Isänmaata ei ehkä tarvitse uudestaan lukea. Tarina ja aatteet jäävät takuulla mieleen, eikä kaunokirjallinen taso ole kuitenkaan erityisen hohtoisa. Silti suosittelen kirjaa erityisesti historiasta kiinnostuneille.
Tämä(kin) Järnefelt on minulta lukematta, mutta arviosi luettuani ajattelin ottaa sen lukulistalle. Nimenomaan tuon aatteellisen heräämisen kuvaus kiinnostaa.
VastaaPoistaSuosittelen, Jaana! Pitäisit varmasti, sillä Helsingin tunnelmat on kuvattu kiihkeiksi, ja Järnefelt varmaan olikin paikalla ylioppilaiden kokouksissa. Aatehistoria on niin mielenkiintoista!
PoistaIsänmaata en ole lukenut. Kirja kuitenkin löytyy isovanhemmilta perittynä hyllystä ja taidankin ottaa tämän kesän luettavaksi tämän arviointisi perusteella :) Samaa sanon, kun Jaana - aatteellisen heräämisen kuvaus kiinnostaa ja nuo tunnelmat yliopistolta.
VastaaPoistaVanhempien romaanin lukeneena voin suositella lämpimästi, ellet vielä näin vuosi tämän arvion kirjoitettuasi ole sitä lukenut. Kirja on hieno kuvaus ajasta, mutta myös Elisabethista, jota huoletta voi kutsua Suomen oikeaksi kulttuurimammaksi :)
Vanhempieni romaani on lukulistallani ja olen etsinyt sitä jo nettidivareista. Nyt huomasin, että se löytyisi ilmaisena sähkökirjana Projekti Gutenbergista, joten lataan sen sieltä lukulaitteelleni.
PoistaIsänmaa on mielenkiintoinen. Se on paikoin lähes dokumentaarinen ja kaikessa pohdinnassaan niin historiallinen.