Teuvo Pakkala: Lapsia

Teuvoa Pakkala: Lapsia, 1895
Kustantaja: Otava, 1962
Kansi: Teuvo-Pentti Pakkala
Sivuja: 121
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Teuvo Pakkalan Lapsia on kirja, joka saa huokailemaan lukemisen onnesta. Kokoelmassa on kymmenen novellia, joiden päähenkilöt ovat lapsia. Entuudestaan tunnistin kaksi novellia, jotka olen lukenut joko äidinkielen oppikirjoista tai novellikokoelmista. Toinen tuttu oli Mahtisana ja toinen Ihme ja kumma. Mahtisanasta lienee monelle tuttu itse se mahtava sana, jossa on kaikki voima: Stiiknafuulia. Ja Ihme ja kumma -novellista ystävänikin muisti heti hokeman: Kymmenellä pennillä siirappia.

Ja miten voikin olla, että yli sata vuotta sitten kirjoitetut lapsikuvaukset ovat edelleen näin vaikuttavia ja eläviä. Lapset näkee edessään ja heidän mielenliikkeensä tuntee omassa mahanpohjassaan asti. Lapsen vilpittömyys, lapsen usko ja lapsen luonne ovat läsnä jokaisessa novellissa. Pakkala kuvaa sankarinsa sellaisella lämmöllä ja ymmärryksellä, että toivoisi jokaisen vanhemman ja aikuisen katsovan lapsia niin. Että oikeasti näkisi lapsen.

Pakkala on ollut kasvatusnäkemyksessään huimasti aikaansa edellä. Hänen sanomansa on ilman muuta se, että lasten täytyy antaa kasvaa sellaisina kuin he ovat. He tarvitsevat lempeyttä ja rakkautta. Jokainen lapsi on oma yksilönsä ja sellaisenaan arvokas. Ihme ja kumma -novellissa äiti piiskaa lastaan, koska saa jatkuvasti kuulla tuon ajan kasvatusohjeen: Paha istuu toisissa lapsissa syvemmällä ja sitkeämmässä kuin toisissa, mutta se oli säälimättä kitkettävä pois. Säälimättä! Sillä joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa. (S. 54.) Piiskojen antaminen kuitenkin särkee äidin sydäntä, ja lopulta hän ei enää annakaan piiskaa Vappu-tytölleen. Ja kas - Vappu ei enää unohtele asioita.

Eräs lapsi seikkailee parissakin novellissa, toisessa päähenkilönä, toisessa sivuhenkilönä. Hän on  kerjäläispoika Aappo, joka Poikatyttö-novellissa saa tärkeän roolin tyttöjen leikissä. Hänet palkataan nimittäin nisupalkalla esittämään pappia. Vanha koti -novellissa Aappo on päähenkilönä ja pääsee kasvattipojaksi rikkaaseen perheeseen. Aappon ikävä vanhaan kotiin on kuvattu sydäntäsärkevästi, sillä vaikka hän saa nyt nukkua lumivalkoisten lakanoiden välissä, on kotiväki mielessä: Hänellä oli niin ikävä. Niillä siellä kotona, tallissa, oli niin hauska. Lapset makaavat lattialla ja äiti on heidät peitellyt... Aamulla telmivät toistensa kanssa ja nauravat... Hänen pitää vain itkeä. Hyvä Jumala, kuinka hän itki! Hänellä oli niin ikävä heitä kaikkia, isää, äitiä ja siskoja. Hän ei voi olla täällä! Kuka niille raukoille kotona talvellakin ruokaa hakee? ... (S. 103)

Koska on kyse 1800-luvun lopun novelleista, niistä välittyvät myös tuon ajan elämäntavat ja -arvot. Lapsilla teetetään töitä. He uskovat Jumalaan, muistavat rukouksensa ja pelkäävät Jumalan rangaistuksia. Aikuisia kunnioitetaan ja totellaan, vaikka he voivat olla todella julmia ja ymmärtämättömiä lapsia kohtaan. Syntinen joulupuuro -novellissa eräätkin hienostorouvat lähes riistävät köyhän tytön tekemän nauhan muka vielä köyhemmille avustukseksi. He syöttävät lapsen mieleen sellaisen synnintunnon, että kaunis muisto kuolleesta isästä menee pilalle. Tässä novellissa lapsen suru on kuvattu erityisen kunnioittavasti ja kauniisti.

Mutta entäs ne hienot leikit, joita 1800-luvulla osattiin leikkiä! Poikatyttö-novellin hautajaisleikki on huiman hienosti valmisteltu. Mäenslaskussa ollaan puoli päivää ja sisälle tullaan posket palaen ja vaatteet riekaleina. Ilmassa leijaileva höyhen saattaa viedä katselijansa mielikuvitusmatkalle ties minne. Novelleja lukiessa miettii, onko nykymaailma niin täynnä virikkeitä, että lasten oma mielikuvitus köyhtyy. Lisäksi aikuiset tuntuvat nykyään puuttuvan kaikkiin lasten leikkeihin. Ainakin näin kaupungissa aikuiset seisovat vahtimassa lastensa mäenlaskua, enkä voisi kuvitellakaan päästäväni omia lapsiani ilman valvontaa lapsilauman kanssa metsään marjastamaan.

Ajankuvasta opin pari uutta asiaa. Ensinnäkin jouluisin oli kaupungissa sellainen tapa, että jouluaattona köyhät kävivät keräämässä ja pyytämässä rikkaista taloista "apuja". Jouluavut olivat kuin nykyajan diakoniatyön tai sosiaalihuollon tukitoimet, mutta niitä anottiin suoraan rikkaan talon ovelta. Novellissa Syntinen joulupuuro käy hyvin ilmi, miten joulunvietto saattoi olla näistä avuista riippuvainen. Nykyajan joulun yltäkylläisyys alkoi suorastaan hävettää.

Toinen ajankuvan ilmentymä olivat jumalanmarjat, joita jätettiin Jumalelle uhrikiven päälle marjareissun päätteeksi. Niiden uskottiin tuovan jatkossakin marjaonnea. Tässä tavassa sekoittuvat käytönnöllisesti perinteinen kansanusko ja kristinusko. Samaisesta Jumalanmarjat-novellissa käytettiin mainiota vanhaa sanaa, jota ehkä ahkerat marjastajat käyttävät edelleen: marikko. Vieläkö  sana mahtaa olla käytössä? Toki muutenkin Pakkalan kieli on välillä vanhanmuotoista, mutta sinänsäkin jo nautittavaa.  Ymmärtäminen ei kuitenkaan esimerkiksi näistä häiriinny: sitte, tahi, mennä maata = mennä nukkumaan, kartano = piha.

Pakkalan novellit ovat yksinkertaisesti kirkkaita ja selkeitä. Ylistän Pakkalaa siitä, että lapset, joita ei 1800-luvulla juurikaan huomattu, saati arvostettu persoonallisuuksina, ovat saaneet hänestä tuollaisen puolestapuhujan. Pakkalan novelleista tuli mieleeni Minna Canthin muutamaan lapsinovelli. Pakkala on ilman muuta realisti, mutta hänen lastensa kohtalot ovat kuitenkin jotenkin lempeitä. Canth on lapsikuvauksissaankin astetta julmempi, naturalisti. Hänen lapsikuvauksissaan lasten elämä on lähes toivotonta. Molemmat kirjailijat ovat varmasti tuotannollaan paranteneet lasten oloja, jos eivät muuten, niin ehkä jokunen selkäsauna on jäänyt antamatta. Pakkalan novelleista tulivat mieleeni myös Tsehovin lapsinovellit, joissa on samaa herkkää virettä ja lapsen kunnioitusta.

Klassikkokuukauteni on ollut tähän asti suoranainen menestys. Yhtäkään pettymystä en ole vielä kokenut, vaan päinvastoin, olen aivan häikäistynyt tästäkin kirjasta. Suosittelen Lapsia-teosta aivan kaikille, mutta erityisesti kaikille äideille ja isille ja opettajille!