Zacharias Topelius: Topeliuksen satuhelmiä

Zacharias Topelius: Topeliuksen satuhelmiä (Sadut ovat ilmestyneet Lukemisia lapsille -kokoelmissa vuosina  1865-1896.)
Kuvittaja: Leena Lumme
Kustantaja: WSOY, 2006
Suomentajat: V. Tarkiainen, Valter Juva ja Ilmari Jäämaa
Kansi: Leena Lumme
Sivuja: 191
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




- Kaunis, kaunis on Adalmiinan helmi, mutta paljon kauniimpi on nöyrä sydän! (S. 74.)

Zacharias Topeliuksen (1818-1898) sadut ovat ehkä vanhimpia suomalaisia taidesatuja eli jonkun tunnetun sepittäjän omia satuja. Kukapa ei olisi kuullut satuja Adalmiinan helmi, Sampo Lappalainen ja Koivu ja tähti. Tai jos ei ole kuullut, niin suosittelen lukemaan. Näistä muutamasta sadusta nimittäin saa paitsi kauniit satuelämykset, myös lyhyen johdattelun 1800-luvun aatteelliseen ajatusmaailmaan.

Koko kansan satusetä Zacharias Topelius oli aikanaan arvostettu suomalaisuusmies, lehtimies ja muun muassa historian professori. Satujen lisäksi Topelius kirjoitti esimerkiksi Välskärin kertomukset ja Maammekirjan (jota käytettiin kouluissa maantiedon oppikirjana vuosikymmenten ajan). Topeliuksen näkemykset elävät suomalaisten arjessa edelleenkin, vaikka ne edustavat aikansa romanttista tyylisuuntaa ja suomalaiset ovat tunnetusti enemmänkin realismin suosijoita. Romantiikka oli Suomessa kuitenkin ennen kaikkea valjastettu kansallisromantiikan aatteeseen, joten jonkinlaista "romanttista haihattelua" on päässyt livahtamaan nykypäiviin asti. Esimerkiksi Topeliuksen Maammekirjassaan esittelemät luonnekuvaukset suomalaisheimoista elävät edelleen: hämäläiset ovat hitaita ja luotettavia, pohjalaiset itsepäisiä ja karjalaiset iloisia. Niin kuin tiedämme.

Topeliuksen satuhelmiä -kokoelman esipuheen on kirjoittanut Yrjö Larmola ja keräsin siitä muutamia yksityiskohtia Topeliuksen elämästä: 1) Topeliuksesta tuli historian professori historiallisten romaaniensa ansiosta. (Laila Hirvisaari voisi olla nyt vahvoilla.); 2) Köyhien ihmisten elinolojen parantaminen ja luonnosuojelu olivat Topeliuksen sydäntä lähellä. Esimerkiksi Vattumato-sadussa opetetaan, kuinka vähäpätöisinkin luontokappale on arvokas.; 3) Varpunen jouluaamuna -laulun sanoilla muistellaan Topeliuksen pienenä kuollutta poikaa. Esipuheen luettuani ymmärsin, kuinka suurisydämisestä ihmisestä oli kyse. Haluaisin tietää Topeliuksesta enemmänkin.

Satusedän saduista on ilmestynyt useita erilaisia kokoelmia. Viimeisin on vastikään ilmestynyt Kirsti Mäkisen kokoelma, jossa hän kertoo sadut nykysuomella. Lukemani Topeliuksen satuhelmiä on koottu siten, että saduista koostuu ikään kuin vuodenkierto, eli edetään vuosi tammikuusta jouluun. Satujen lomaan on ripoteltu Topeliuksen kirjoittamia lastenrunoja. Kirjan loppuun Larmola on koonnut satujen ja runojen taustoja ja selityksiä. Esimerkiksi Valter-pojan tempauksissa ja Rasavillius-sadussa on esikuvana Topelius itse pienenä poikana, Koivu ja tähti -sadun taustalla on aivan uskomaton tapahtuma tosielämästä ja Lappiin sijoittuviin satuihin Topelius kirjoittaa selittämättömiä ilmiöitä, Lapin noituutta.

Leena Lumme on kuvittanut Topeliuksen satuhelmiä todella kauniisti. Kuvat ovat selkeitä, iloisia ja ilmeikkäitä. Lapin saduissa on Lapin lumimaisemia ja Itämaisissa saduissa on tietysti aavikkoa. Kuvien värit ovat kauttaaltaan kirkkaita, ja lapset katselivat kuvat tarkasti ja mielellään. Sadut heräsivät niissä eloon.

Olen kuullut ja lukenut Topeliuksen satuja jo lapsena ja lukenut niitä myös Suomen kirjallisuuden tenttiin. Mutta nyt kun luin niitä äänen lapsille, hämmästyin niiden suorapuheista uskonnollisuutta, jota en muistanutkaan. Sopiiko tällainen nyt nykylapsille ollenkaan! Kaikkein uskonnollisin ja aatteellisin on satu Koivu ja tähti: - Rakkaat lapset, sanoi isä, ihmisen elämä maan päällä on vaellusta iäistä päämäärää kohti. Vaeltakaa edelleenkin Jumala sydämessä ja iankaikkinen päämäärä silmienne edessä! Enkelien ohjatessa kuljitte vakaasti; osoittaakoot ne teille vastedeskin tietä! Te etsitte koivua - se merkitsi isänmaata. Niin, isänmaa olkoon työnne ja rakkautenne päämääräänä koko elinaikanne! Te etsitte tähteä - se merkitsi iäistä elää. Olkoon se valonanne koko elämänne ajan! (S.61.)

Myös satujen opetukset on usein alleviivaten ilmaistu. Esimerkiksi romanttisen itämaisvaikutteinen Mirza ja Mirjam -satu sisältää opetuksen vanhempien kunnioittamisesta: Vanha kuningas ilahtui ja siunasi uskollisia lapsiaan ja pyysi heitä ottamaan haltuunsa valtakunnan; mutta uskottomat lapset makasivat kaikki kuolleina ja heidän ruumiinsa poltettiin tulella, sillä kiittämättömät lapset ovat raskain taakka maailmassa. (115.) Täytyy myöntää, että jätin omat lapseni täysin sadun opettavaisen lopun armoille, sen verran kammottavia olivat sadun kuninkaan itsekkäät lapset.    Satujen uskonnollisuus ei myöskään haitannut lapsia, joten en lähtenyt sitäkään sensuroimaan.

Mutta kaikki sadut eivät ole yhtä perinteisiä. Esimerkiksi satu Muurahainen lääkärissä on mukava iloittelu, jossa raajansa menettänyt muurahaislapsi saa lopulta apua. Pariisilaishattu-sadussa hatut toimivat, kuten elävät ihmiset (sadusta tuli mieleeni tanskalainen satusetä,  H. C. Anderssen, jonka Yrjö Larmola mainitsee Topeliuksen esikuvaksi) ja Aallottaren hopeamaljassa oli jäljellä ääneen kerrotun sadun hyppelehtimistä.

Topeliuksen saduista ehdottomaksi suosikikseni nousee aina vaan Adalmiinan helmi. Se on varmaankin Topeliuksen saduista kaikkein tunnetuin, eikä suotta. Se on sadun kaareltaan täydellinen onnelliseen loppuunsa saakka. Siinä on sadun ihmeellistä lumoa, ihana prinsessa ja sankarina jalo prinssi. Sadun opetus on selkeä ja koko satu on kuin helmi - kaunis kokonaisuus. Ja olkoon miten naiivia tahansa, sadussa on opetus, jonka haluaisin siirtyvän länsimaisessa yltäkylläisyydessä elävien lasteni sieluun.  - Armelias on rikas köyhänäkin, mutta rikas, jonka sydän on kova, kärsii puutetta keskellä aarteitaan (s. 74). Niin, haluaisin, että lapsilleni kasvaisi nöyrä, vastuullinen sydän. 

Tästä kokoelmasta löysin kuitenkin aivan uuden puolen Topeliuksesta, ja se oli pienen kuusivuotiaan pojan elämän kuvaus 1800-luvulta. Valterin seikkailut, joita oli kahden tarinan verran ja satu Rasavillius kävivät suoraan sydämeeni. Kuusivuotias poika kainalossani kuunteli tarinat niin kuin satuja kuunnellaan, eikä ollenkaan ymmärtänyt, kun sanoin hänelle, että Rasavillius taitaa olla vähän niin kuin sinä.

Rasavillius-sadussa Lassi-pojan isosisko on ruvennut oikein pitämään kirjaa kaikista Lassin päähänpistoista. Hän on nimennyt tarinat rosvopäällikkö Rasavillius Rauhanrikkojan tarinoiksi ja rupeaa lukemaan niitä veljelleen: 1. päivänä tammikuuta. Rasavillius aloitti vuoden potkimalla rikki sänkynsä, ja ylös noustuaan hän pani toisen sukkansa pesuvatiin, nähdäkseen pysyisikö se pinnalla. Sitten äiti tuli sisään - hänellä oli äiti - ja läimäytti häntä märällä sukalla. Sen hän oli ansainnutkin, eikö totta? (S. 161.)

Kun sisko aikansa tarinoi, Lassi tunnistaa tempauksensa ja alkaa puolustella tekosiaan. Siskon ansioista hän käy lopulta pyytämässä ystävältään Kallelta anteeksi viimeisintä itsepäistä tappelua ja häpeää temppujaan. Lassilla on paha mieli, mutta sisko sanoo: Välistä Rasavillius kyllä mellastaa ja tekee tyhmyyksiä, mutta Jumala on antanut hänelle rehellisen sydämen; kyllä hänestä mies tulee. (168.)  Rasavilliuksesta tulee tietysti mieleen Vaahteramäen Eemeli ja siskohan on kuin Eemelin äiti, joka kirjoittaa tarinat muistiin ja tuntuu olevan ainut, joka uskoo, että Eemelillä on kultainen sydän ja kyllä Eemelistäkin vielä hyvä mies tulee. Niin kuin tulikin. Ja niin kuin tuli rosvopäällikkö Rasavillius Rauhanrikkojastakin - koko kansan rakastama, hyväsydäminen satusetä.

Aloitin Topeliuksen satuhelmien ääneen lukemisen lokakuussa, kun vietin blogissani klassikkokuukautta. Lokakuulle osunut Satupäivä innoitti lukemaan nimenomaan satuja. Topeliuksen sadut ovat ilman muuta paikkansa ansainneet suomalaisten klassikoiden joukossa - saduthan elävät aina.