Riikka Pelo Metsossa 20.1.2014

Finlandia-palkinnon voittanut Riikka Pelo vieraili Tampereen pääkirjastossa, Metsossa, maanantaina 20.1.2014. Kun kuulin vierailusta, ajattelin, etten uskalla yrittääkään päästä paikalle, sillä en ehtisi mitenkään lukea Pelon kirjaa Jokapäiväinen elämämme, jonka sain joululahjaksi. Ystävät kuitenkin houkuttelivat minut mukaansa, joten kaappasin kirjan laukkuuni ja lähdin mukaan - josko vaikka omistuskirjoituksen tohtisin pyytää. Onneksi lähdin. Finlandia-voittajaa haastatteli kirjailija Vilja-Tuulia Huotarinen, ja oli ilo kuunnella kaunista keskustelua kiinnostavasta kirjasta.

Tilaisuus alkoi otteella, jonka Riikka Pelo luki Finlandialla palkitusta kirjastaan Jokapäiväinen elämämme. Ote määritteli heti tunnelman: nyt ollaan suuren kirjallisuuden äärellä. Kieli oli niin kaunista, että se tuntui pysäyttävän ajan.

Vilja-Tuulia Huotarinen määritteli tunnelmansa Pelon kirjasta vertaamalla lukukokemustaan helmistä tehtyyn käsirenkaaseen, jonka helmet ravistellaan teoksen sivuille. Jokapäiväinen elämämme kertoo venäläisestä runoilijasta, Marina Tsvetajevasta ja hänen tyttärestään Aljasta. Kirjailija kertoi, kuinka hän oli ajatellut kirjansa kertovan ennen kaikkea äidin ja tyttären suhteesta, mutta oli huomannut sen mahdottomaksi. Hänen oli ollut pakko ottaa myös järjestelmä, Neuvostoliitto, mukaan teokseen, koska perheen kohtalosta on olemassa selvät dokumentit, joita ei voinut lopulta ohittaa, vaikka ne olivat karmeita.

Riikka Pelo kertoi kirjoitusprosessistaan jotenkin niin elävästi, että ainakin minä suorastaan haltioiduin. Kaikesta huokui kunnioitus runoilijaa ja hänen tytärtään kohtaan. Kirjailija kertoi, että hän etsi Aljalle sopivaa ääntä lähes vuoden verran ja saman verran kului myös Marinan äänen löytämiseen. Hän sanoi kuulostelleensa kieltä ja etsineensä sopivaa tilannetta ja paikkaa, jossa kuuluisi henkilöiden "läsnäolo ja hengitys", mutta kesti kauan, ennen kuin naiset "päästivät hänet elämäänsä". Lopulta raskaus oli olotila, joka tuntui olevan kuvattavalle oikea lähtökohta. Sitten löytyi myös tilanne, johon kirjailija äidin ja tyttären sijoitti.

Vilja-Tuulia Huotarinen kertoi lukeneensa kirjaa myös romaanina kirjoittamisesta. Marinalla ja Aljalla oli suunnitelmissa kirjoittaa yhteinen teos, josta on säilynyt Marinan kirjoittamia otteita nimellä Jokapäiväisen ennusmerkit. Aljan osuudesta ei ole säilynyt dokumentteja. Huotarinen sanoi, että hän kuvitteli Jokapäiväisen elämämme lopulta siksi kirjaksi, jonka äiti ja tytär ehkä olisivat voineet kirjoittaa. Riikka Pelo myönsi, että jotain sentapaista hänelläkin oli mielessään - hän halusi kirjoittaa ikään kuin Aljan osuuden.

Yleisö kysyi, kävikö kirjailija monta kertaa Venäjällä kirjoittamisen aikana, ja Pelo kertoi käyneensä Venäjällä elämässään kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla hän oli ollut kaksi viikkoa pioneerileirillä lapsuudessaan ja toisella kerralla hän oli käynyt tarkistamassa kirjaansa varten Moskovan rakennuksia ja oikeita kävelysuuntia. Hän oli käynyt myös Moskovan lähellä katsomassa taloa, jossa Tsvetajevojen perhe asui väärällä nimellä ja johon sijoittuvat kirjan traagisimmat tapahtumat. Paikka oli ollut kiinni ja vihainen koira oli estänyt tarkemman tutustumisen taloon. Hämmästyttävää on, että Pelo ei puhu eikä ymmärrä venäjää. Mietin, miten valtava työ on ollut materiaalin haalimisessa ja käsittelyssä!

Tilaisuuden jälkeen sain kuin sainkin kirjailijalta omistuskirjoituksen kirjaani ja luvan kuvata hänet blogiini. Odotan malttamattomana, että pääsisin lukemaan Pelon kirjan. Luvassa on mitä ilmeisemmin jotain häikäisevän kaunista: haastattelun lopuksi Vilja-Tuulia Huotarinen näytti meille kevyen ranneliikkeen, jolla käsirenkaan helmet lähtevät putoamaan.

 

Tässä on kuvattuna kirjabloggaajan onnen hetki ja kirjahyllyn uusi aarre. 

 

Kiitos kirjailijalle!