James Joyce: Dublinilaisia

James Joyce: Dublinilaisia, 2011 (I painos 1965)
Alkuteos: Dubliners, 1914
Suomentaja: Pentti Saarikoski
Kustantaja: Tammi
Kansi: Timo Mänttäri
Sivuja: 229
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Gabrielin kasvot hämmentyivät. Oli totta, että hän kirjoitti perjantaisin kirjallista palstaa The Daily Expressiin, mistä hänelle maksettiin viisitoista shillinkiä. Mutta se ei totisesti tehnyt hänestä englantilaismielistä. Arvostelijan kappaleet olivat miltei enemmän tervetulleita kuin niukka palkkio. Hänestä oli suurenmoista tunnustella vastapainettujen kirjojen kansia ja käännellä niiden lehtiä. Melkein joka päivä, kun hän oli päässyt tunneiltaan collegessa, hän vaelsi rantakaduille antikvariaatteihin, Hickleylle Bachelors's Walkilla, Webbille ja Masseylle Aston's Quaylla tai O'Clohisseylle eräällä poikkikadulla.  - - Hän olisi halunnut sanoa, että kirjallisuus oli yläpuolella politiikan. (S. 191 - 192.)

James Joycen Dublinilaisia täyttää tänä vuonna sata vuotta. Siinä on jo kylliksi syytä tarttua Joycen klassikkoon. Jos on vielä aikeissa matkustaa tänä vuonna Dubliniin, mikä voisi olla parempaa valmistautumista kaupungin tunnelmaan? Ei mikään.

Dublinilaisia on kirjoitettu jo vuonna 1907, mutta Joyce ei saanut kirjaansa julkaistua ennen kuin vuonna 1914. Vähältä piti, ettei mestariteos olisi koskaan ilmestynyt mullistamaan länsimaista novellitaidetta. Kirjaa pidettiin aikanaan liian rohkeana, koska siinä on katolisen kirkon kritiikkiä ja intohimon kuvausta. Lisäksi sitä pidettiin suoranaisena irlantilaisten pilkkana, esittäähän se henkilönsä, tavalliset dublinilaiset, melko rujoina.

Nykykirjallisuuden keskellä mikään kirjan sisällössä ei hätkäytä - kaikki rohkeus ja rujous on ylitetty moneen kertaan. Mutta edelleen tyyli, jolla Joyce on novellinsa kirjoittanut, on mullistava ja vaikuttava. Tyyliin kuuluu se, etteivät henkilöt tai tilanteet ole kovin kauniita: Hänen tätinsä olivat pieniä, yksinkertaisesti pukeutuneita vanhoja naisia. Täti Julia oli tuuman verran pitempi. Hänen tukkansa, joka oli kammattu matalalle korvan yläpuolelle, oli harmaa, ja samoin harmaat, jos kohta tummemmin varjostuksin, olivat hänen isot, veltot kasvonsa. Vaikka hän oli vartaloltaan pyylevä ja seisoi suorana, hänen hitaat silmänsä ja raotetut huulensa loivat vaikutelman naisesta, joka ei tiennyt missä oli tai minne menossa. Täti Kate oli eloisampi. Hänen kasvonsa, terveemmät kuin hänen siskollaan, olivat täynnä ryppyjä ja vekkejä, ne olivat kuin kurtistunut punainen omena, ja hänen tukkansa, joka oli palmikoitu samaan vanhanaikaiseen tapaan, ei ollut kadottanut kypsän pähkinän väriään. (S. 182.)

Joyce esittää ihmisten turhamaisuuden ja heikkoudet suorasukaisesti ja realistisesti. Elämä ei ole ruusuista kenelläkään dublinilaisella. Ei ole naisilla helppoa: Kolmen viikon kuluttua aviovaimon elämä alkoi hänestä tuntua väsyttävältä, ja myöhemmin kun se alkoi hänestä tuntua sietämättömältä, hänestä oli tullut äiti (s. 158); Eikä ole helppoa miehilläkään: Ihmiset tunsivat suurta myötätuntoa häntä kohtaan, sillä tiedettiin että hän oli nainut edustuskelvottoman naisen, joka oli parantumaton juoppo (s. 159). Mutta on siellä hetkiä, jotka loistavat kirkkaina harmauden keskellä. Teokselle on myös kertynyt arvoa ajankuvauksena, 1900-luvun alun Dublinin elämän ja tapojen kuvauksena: lapset seikkailevat, tehdään töitä, ajetaan kilpa-ajoissa, osallistutaan vaalityöhön, järjestetään konsertteja ja tanssiaiset, joissa tarjoillaan irlantilaisia herkkuja.

Jos novelleilta odottaa perinteisen juoninovellin kaarta, joutuu pettymään, sillä selkeä taitekohta jää niistä puuttumaan, eivätkä novellien loputkaan tarjoa minkäänlaista yhteenvetoa tapahtumista. Mitä sitten tapahtuu? Ei ehkä paljon mitään, ja silti novellihenkilöt jäävät vahvasti elämään lukijan mielessä. Joyce on henkilökuvien piirtäjänä vailla vertaa. Ei tarvitse kuin kulkea hetki liehakoiden rinnalla tai pysähtyä pubiin tuopillisille vanhojen kavereiden seuraan - heti kohta on selvillä ihmisten luonteesta ja heidän elämästään, vaikka kaikkea ei kerrotakaan.

Kun aloitin Dublinilaisia-kirjan lukemisen, tuntui heti tutulta. Mieleeni tuli ensimmäisenä Alice Munro, sitten muistelin Raymond Carveria. Molempien mestareiden novellit ovat selvästi Joycen tyylin innoittamia. Ne kuuluvat psykologisen novellitaiteen perinteeseen, kulkevat tiukasti ja nautittavasti Tšehovin jalanjäljissä. Kun luin Anna Ahmatova koditon -teosta, siinäkin ihailtiin James Joycea, jota luettiin myös Neuvostoliitossa. Mikä ihme tässä tyylissä kiehtoo yli kulttuuri- ja käännösrajojen?  Se on taitavaa, tarkkaa, rujoa ja kaunista - pieni hetki, muistiin jäävä tapahtuma tai sitten ei mitään. Dublinilaisia luettuani en haluaisi enää muita novelleja lukeakaan, sillä kirja oli täydellinen. Mitään ei ole liikaa, mitään ei ole liian vähän, mitään en haluaisi poistaa, en lisätä mitään. Ymmärrän hyvin, että kirjan ilmestymisen jälkeen on ollut vaikeaa, ellei mahdotonta, kirjoittaa vakavasti otettavaa novellia, joka ei jollain tavalla keskustelisi tämän teoksen kanssa. Ei turhaan ole sanottu, että Dublinilaisia on länsimaisen nykynovellin perusta.

Dublinilaisia oli tulevan Dublinin-matkan matkaseurani valinta lukupiirikirjaksi. Teosta oli luettu sekä Pentti Saarikosken vuoden 1965 suomennoksena että Heikki Salojärven vuoden 2012 suomennoksena. Lukupiirimme on erittäin omistautunut lukuharrastukselle, mistä kertoo se, että eräs lukupiiriläisistä oli lukenut novellikokoelman pohjaksi James Joycen kirjan Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Se valottaa Joycen suhdetta muun muassa katolilaisuuteen. Kirjan perusteella on hyvin ymmärrettävää, että Joyce viihtyi paremmin ulkomailla kuin katolisessa kotimaassaan. Samainen, Helsingistä kotoisin oleva lukupiiriläinen vertasi käännösten puhekielen piirteitä. Saarikoski on paikoin käyttänyt stadin slangia suomennoksessaan ja kieltämättä siinä oli enemmän ytyä kuin uudemmassa suomennoksessa.

Suomennosten sanastoissa huomasimme pieniä eroja, esimerkiksi Saarikoski käyttää sanoja portteri ja mineraalivesi, kun taas Salojärvi käyttää sanoja stout ja kivennäisvesi. (Kiiltomato.net-sivuilla Kirsti Suutarinen arvioi perusteellisesti Saarikosken suomennosta ja antaa lopulta varsin kiittävän arvosanan sanataiturille.) Oli miten oli, molemmat suomennokset olivat tehneet vaikutuksen ja kirjasta pidettiin yksimielisesti, vaikka jotkut olivat sitä mieltä, että osa novelleista unohtui pian.

Minulle kävi niin, että jo kokoelman ensimmäiset novellit, Sisaret, Tapaaminen ja Arabia, kolahtivat lujaa. Ne ovat kuvauksia siitä, kuinka huolettomaan ja vilpittömään lapsen maailmaan tulee särö, asiat eivät olekaan sitä, miten lapsi on ne kokenut: lapsen arvostama ihminen näyttää aikuisten silmissä hassahtaneelta, huoleton seikkailu muuttuu uhkaavaksi, unelma tuottaa pettymyksen. Kun novelleissa siirrytään aikuisten maailmaan, pettymyksen tunteet jäävät elämään, mutta sävyjä tulee lisää. Erityisesti ihastuin novelliin Savea, jossa työläisnaisen vapaapäivä kuvataan eleettömän kauniisti.

Kirjan 15 novellista kaikkien lukupiiriläisten suosikiksi nousi kuitenkin viimeinen novelli, Kuolleet, joka oli myös pisin. Siinä oli kaikki: rakkautta, intohimoa, vähän kirjojen ylistystä (ks.ensimmäinen ote), juhlaa, musiikkia, ruokaa ja juomaa - jopa Aransaaret mainitaan. Kuolleet-novellissa on myös unohtumaton viimeinen virke, joka oli tehnyt meihin kaikkiin vaikutuksen. Enkä aio siteerata sitä tässä, koska se ansaitsee tulla itse luetuksi.

Dublinilaisia on luettu ainakin Yöpöydän kirjat -, Tahaton lueskelija - ja Luettuja maailmoja -blogeissa sekä Lukeminen.fi-sivustoilla.