Anitta Kaitajärvi: Rikotut kuvat

Anitta Kaitajärvi: Rikotut kuvat, 2014
Kustantaja: Myllylahti
Kansi: ?
Sivuja: 258
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä





Suomalaisen sotilaan kamppeet tuntuvat hyviltä päällä, kun kotiin lähdön päivä koittaa. Sotilaspassia rinnustaskussa tulee kokeiltua kerran jos toisenkin. Vankeusajan maksamatta jääneet päivärahat lämmittävät myös taskunpohjaa. Joulu 1944 lähestyy pikavauhtia, on edes jotain tarjottavaa kotiväelle. (S.15.)

Anitta Kaitajärven Rikotut kuvat on minulle tämän kevään yllättäjä. Kyseessä on kelpo kirja, esikoisteokseksi vallan pätevä. Luin kirjan kahdessa erässä melkoisella nopeudella - kirjan juoni on nimittäin erittäin koukuttava.

Rikotut kuvat käsitteli sellaisia jatkosodan traumoja, joita en muista kaunokirjallisuudessa ennen kohdanneeni. Kirjailija on perehtynyt suomalaisten sotavankien oloihin Neuvostoliitossa ja kuvaa niitä elävästi. On suoranainen ihme, että sieltä joku selvisi hengissä takaisin kotimaahan. Vankileireillä nälkä on ollut hirveää ja raskas työ näännyttänyt miltei hengiltä. Sellaisten muistojen kanssa eläminen on varmasti ollut vaikeaa.

Kirjailija on perehtynyt myös jatkosodan ajan kotirintaman oloihin: Suomeen siirrettiin jatkosodan aikana 63 000 inkeriläistä, jotka asutettiin kantaväestön keskuuteen kuten Karjalan evakotkin. Sodan jälkeen heidät piti rauhanehtojen mukaan palauttaa takaisin Neuvostoliittoon. Heistä harva pääsi takaisin kotipaikoilleen, koska heidät pakkosiirrettiin työleireille tai uusille kotipaikoille ympäri Neuvostoliittoa.

Kolmas raskas aihe on neuvostoliittolaisten sotavankien kohtalo. Suomessa sotavangit lähetettiin auttamaan maatiloille, joissa naiset yrittivät selvitä raskaista töistä yksin. Muistan isänikin kertoneen mukavasta Iivanista, joka heillä oli auttamassa. Iivan oli luvannut pitää kovasti yhteyttä, kun pääsee takaisin kotiinsa. Hänestä ei enää koskaan kuultu mitään, ja kuten myöhemmin on paljastunut, neuvostoliittolaiset sotavangit saatettiin teloittaa heti rajan takana tai heidät lähetettiin työleireille.

Anitta Kaitajärvi on antanut äänen näille kohtaloille, ja hän tekee sen myötätuntoa herättävästi. Jo kirjan alussa sain kyyneleet silmääni vankileiriltä palaavan suomalaissotilaan, Asserin, kotiutumisesta. Mies oli jo ehditty siunata sankarivainajana, mutta hänen kohtalonaan olikin virua rajan takana vankileirillä kolme vuotta. Millaista on palata kotiin, kun kotiväki on ehtinyt jatkaa elämäänsä? Jälleennäkemisen ilon lisäksi vastassa saattoi olla yllätyksiä, kuten Asserin kotona, jossa oman kolmivuotiaan tyttären kanssa tuvan lattialla leikkii yksivuotias, tummakutrinen Topi.

Kirjan päähenkilöksi nousee kuitenkin Asserin vaimo Anni. Vahvojen naisten kuvaus onkin Kaitajärven tekstissä parasta. Naisten lojaalisuus toisiaan kohtaan, sopeutumiskyky ja äidillisyys ovat luontevia, itsestään selviä asioita, ja vain niiden avulla elämä saattoi jatkua. Varsinkin Anni on niin taitavasti kuvattu, että elin täysin hänen elämäänsä. Lisäksi 1940-luvun maatilan työt, esimerkiksi maidon separointi, lypsyt, ruuanlaitto ja metsätyöt kuvataan todentuntuisesti. Ajankuva on onnistunutta.

Toinen päähenkilö on Asseri, ja hänen kauttaan eletään sodalle menetetyn miessukupolven vaikeuksia. Miten sotavuosista on ylipäätään selvitty eteenpäin? Taloista on kuollut poikia, ja ne nuoret miehet, jotka palaavat, kantavat sotatraumojaan. (Joskus tuntuu, että nykysuomalaiset marisevat turhista asioista.) Asseri jää kuitenkin Annin varjoon, ja yksi syy tähän sivuosaan on kertojavalinta, kaikkitietävä kertoja, joka seuraa vuorotellen ketä milloinkin, eniten kuitenkin Annia. Annin muistelut ja nykyisyys limittyvät kerronnassa hyvin, mutta Asserin mielenliikkeet jäävät kaikkitietävästä kertojasta huolimatta oudoiksi ja irrallisiksi.

Kerronnassa on myös toinen heikkous, joka häiritsi minua. Kirja on nimittäin kirjoitettu preesensissä, kuten aika monet nykykirjat. Kaikkitietävän kertojan suuhun preesens ei kuitenkaan istu, sillä kerronnasta tulee poukkoilevaa.

Löysin Rikotuista kuvista Kirjasähkökäyrän Main arvion, mutta toivoisin, että se saisi paljon lisää lukijoita. Teoksen kansi on mielestäni turhan tumma, ja pelkään sen karkottavan monta aiheesta kiinnostunutta lukijaa. Siinä on piirros pienestä lapsesta aikuisen miehen saappaissa. Piirros on osa juonta, joten kansi on sinänsä perusteltu, mutta miksi se on painettu tummalle paperille. Kirja ei ole kuitenkaan niin synkkä, kuin kansipaperista voisi päätellä. Juoni pitää otteessaan, ja voinkin suositella kirjaa vilpittömästi kaikille historiasta kiinnostuneille lukijoille.

Luin vastikään toisenkiin esikoiskirjan, Meri Kuusiston kirjoittaman Amerikkalaisen, ja eräs piirre suorastaan hyppäsi silmille näistä kirjoista. Vertasin mielessäni 1940-luvun suomalaisnaisen, Annin, elämää 2010-luvun suomalaisnaisen, Susetten, elämään. Kyse on tietenkin fiktiosta, mutta jotain ajan muuttumisesta näistä kuvauksista voi nähdä. Sota-aikana naiset huolehtivat yhdessä taloista ja töistä ja lapsista, joita oli paljon. Oli omia, oli sotaorpoja, puoliorpoja, evakkojen lapsia, inkeriläisten lapsia, olivatpa vielä saksalaisten sotilaiden tai venäläisten sotavankienkin jälkeensä jättämät lapset. Yksinäisyyttä ei ehtinyt eikä tarvinnut potea. Monta sukupolvea asui saman katon alla, jokaisen työpanosta tarvittiin, piiloon ei päässyt. Missä vaiheessa nuorista naisista tuli niin yksinäisiä ja irrallisia, että läheisyyttä ja huolenpitoa pitää harjoitella amerikkalaisella jalkapallolla? Rikotut kuvat kertoo ajasta, jossa yhteisöllisyys oli selviytymisehto, Amerikkalainen kuvaa nyky-Suomen suurinta ongelmaa - yksinäisyyttä.

Lainasin Rikotut kuvat ystävältäni, koska kirjan aiheena on jatkosodan jälkeinen elämä Suomessa, vuodet 1944 - 1949, ja aihe kiinnostaa minua paljon. Sain kirjalla yhden suorituksen lisää Suketuksen Ihminen sodassa -haasteeseen. Kirja oli nyt viides haastekirjani, joten ylennyksiä on pian luvassa.