Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta, 2000 (suomennos ilmestyi ensimmäisen kerran 1975)
Alkuteos: Irisches Tagebuch, 1957
Suomentaja: Kai Kaila
Kustantaja: Otava
Sivuja: 146
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Dublinin-matka mielessäni olen lukenut keväällä paljon irlantilaista kirjallisuutta, mutta olen huomannut, että se kuljettaa usein muualle kuin kotimaahansa. Irlantilaisista nobelisteista George Bernard Shaw ja Samuel Becket loivat uraa ulkomailla, samoin kuin "drakulisti" Bram Stokerkin. Onneksi myös Irlanti-kuvauksia on löytynyt: Nobel-runoilijat William Butler Yeats ja Seamus Heaney kertovat runoissaan Irlannista. Myös James Joycen Dublinilaisia ja J. M. Syngen Aransaaret kertovat irlantilaisten elämästä ja tavoista, toinen kaunokirjallisesti, toinen matkakirjallisesti. Mutta entäs Irlanti muiden silmin?

Irlantia voisi kutsua Nobel-magneetiksi, sillä maan omien nerojen lisäksi ainakin kaksi nobelistia on kirjoittanut Irlannista. (Jos heitä on enemmän, ottaisin mielelläni vinkkejä vastaan. Ja sen toisen tuntemani jätän arvoitukseksi. Kuka tietää tai arvaa?) Saksalaisnobelisti Heinrich Böll (1917 - 1985) lomaili perheineen Irlannissa kesällä 1956 ja kirjoitti matkastaan kirjan: Päiväkirja vihreältä saarelta. Siitä on tullut klassikko, joka kuuluisi ehdottomasti jokaisen Irlantiin matkustavan lukemistoon. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saralta, ja kun sain kirjan käsiini, luin sen miltei yhdeltä istumalta. Kirja on yhtä kiehtova kuin Irlanti.

Päiväkirja on jaettu kahdeksaantoista lukuun, eikä se etene perinteisesti pävämäärittäin. Luvut on otsikoitu kuin pienet tutkielmat, ja ne käsittelevät irlantilaisuuden eri puolia: Rukoile Michael O'Neillin sielun puolesta, Erään ihmisasutuksen luuranko, Kun Jumala loi ajan, Irlantilaisesta sateesta, Kun Seamusta janottaa, Sanontoja... Ne kertovat Böllin kokemuksista ja havainnoista, mutta myös keskusteluista paikallisten kanssa. Pääseepä Böll myös leikkimään poliittista hammaslääkäriä. Ilmaus on hänen kuvauksensa siitä, miten hän puhkaisee ihmisten mädät mielikuvat Hitlerin Saksasta. Kirjailija ei siedä ihailun häivääkään Hitlerin johtajankyvyistä, vaan latoo keskustelukumppanille luettelon suuren johtajan julmuuksista. Päiväkirjoissa häivähtää siis myös 1950-luvun Saksa - kantavathan matkaajat aina kotimaataan mukanaan.

Böllin matkan alku, kuvaus laivamatkasta Englannista Irlantiin, kattaa heti irlantilaisuuden perusolemuksen lukijan aistittavaksi:  - - täällä haisi jo turpeelta, kaikuivat kelttiläiset kurkkuäänet välikannelta ja baarista, Euroopan sosiaalinen järjestys muuttui, köyhyys lakkasi olemasta "häpeä" - - (S. 7). Lopulta saarelta lähteminen on Böllille haikeaa ja kuvat, joita kirjailija vielä kokoaa lukijan eteen ennen viimeisiä hyvästejä, ovat kuin koko Irlanti ohi lipuvana Liffeyn virtana. Päiväkirjan kaunokirjalliset ansiot ovat huimat. Suosikkilukuni on otsikoitu Maailman kauneimmat jalat, ja se kertoo erään lääkärin vaimosta, mutta oikeastaan koko (läntisestä) Irlannista. Sekin on kaunokirjallinen helmi.

Böllin perheen lomapaikka ja määränpää oli Irlannin länsirannikolla Mayossa, köyhällä seudulla, josta perhe oli vuokrannut talon kesäksi - Jumala heitä armahtakoon. Böllin matkan yhtenä innoittajana on ilmeisesti William Butler Yeats, jonka äidin sukujuuret olivat Länsi-Irlannista ja jonka haudalla Sligonissa Böll tietysti käy. Matka haudalle on kuvattu humoristiseen sävyyn, mutta hauta itsesään on tällainen: Yeatsin hauta oli märkä, kivi oli kylmä ja kirjoitus, jonka Yeats oli määrännyt siihen kaiverrettavaksi, oli yhtä hyytävä, kuin jääneulat, joilla minua oli ammuttu Swiftin haudasta käsin: Ratsastaja luo kylmä katse elämään ja kuolemaan - ja ratsasta edelleen. (S. 133 - 134.) Matkallaan kirjailija etsii Yeatsin kuvaamia Inisfreen joutsenia, mutta tapaa vain hautausmaan varikset...

Böllin tyyli on yhtä aikaa syvällistä ja hauskaa, itseironista ja terävää. Teoksen jälkisanojen kirjoittaja, Jyrki Vainonen kuvailee Böllin päiväkirjaa romanttiseksi ja varoittaa, että sellaista Irlantia ei enää ole olemassa. Kuinka ollakaan, kirjabloggaaja on käynyt Irlannissa kesällä 2002 ja pitänyt matkapäiväkirjaa. Miten on, oliko Böllin Irlantia jäljellä vielä 12 vuotta sitten? Väittäisin, että minulle oli enemmän kuin Vainoselle. Sen paljastaa Böllin ja kirjabloggaajan päiväkirjamerkintöjen vertailu.

Päiväkirjojen aikaero on 46 vuotta ja päiväkirjan pitäjissäkin on pieniä eroja: Böll oli matkatessaan nelikymppinen perheenisä, minä kolmikymppinen sinkku. Böll oli kokenut sodan ja ryhtynyt ammattikirjailiksi, jota on myöhemmin luonnehdittu oman sukupolvensa saksalaisten omaksitunnoksi. Minä olin kokenut... Hmm. Olin kokenut oman sukupolveni suomalaisen hyvinvointivaltion lapsilisät ja ilmaisen yliopiston ja valmistunut äidinkielenopettajaksi. Mutta meitä matkalaisia yhdistää kuitenkin yksi asia: Yeats, jota molemmat olimme lukeneet ennen matkojamme.

Böll löysi matkallaan köyhyyttä, uskontoa, paljon lapsia, maastamuuttoa. Näitä ei 2000-luvun Irlannin katukuvassa enää näkynyt. Irlanti oli rikastunut ja maallistunut. Mutta on asioita, jotka Böllin kuvauksista olivat jäljellä. Omaan päiväkirjaani olen monta kertaa kirjoittanut, kuinka puheliaita irlantilaiset ovat. Olen myös erikseen maininnut, kuinka he puhuvat säästä. Böll on kirjoittanut päiväkirjaansa kokonaisen luvun irlantilaisten sääpuheesta, ja se naurattaa ääneen!

Toinen vaikuttava Irlanti-kokemus liittyy sateeseen, josta Böllillä on taas hulppea, mutta myös koskettava, oma lukunsa ja josta minullakin on kokemuksia. Sade on ja pysyy. Ja sateen mukana valutaan Limerickiin, joka on kolmas meitä yhdistävä kokemus. Limerick on kaupunki Lounais-Irlannissa. Sekä Böllin että minut johdatti paikalle kirjallinen johtolanka. Böll oli innoissaan limerikeistä, hassunhauskoista runoista, jotka ovat tuolta seudulta lähtöisin. Minun johtotähteni oli Frank McCourtin Seitsemännen portaan enkeli, josta Böll ei ehtinyt tietääkään. Mutta olen varma, että hän olisi nauttinut kirjasta yhtä paljon kuin minäkin. Nobelisti Böll ja limerickiläinen McCourt kuvaavat kaupungin olemuksen hyvin samankaltaisesti. Ja se sama Limerick löytyi vielä vuonna 2002, jolloin Atlantilta lankesi kaiken kattava sade, joka värjäsi kaupungin ja Shannonjoen tasaisen harmaaksi. Tässä Böllin taidonnäyte: Limerikeiksi sanotaan tietynlaisia runoja, jotka miltei ovat vitsikkäitä arvoituksia, ja Limerickin kaupunkia, josta ne ovat saaneet nimensä, olin kuvitellut hilpeäksi paikaksi: runopukuista naljailua, nauravia tyttöjä, kaikkialla säkkipillimusiikkia, kaduilla iloista hälinää. - -  Äkkiä tiet, joita olivat kansoittaneet hilpeät koululaiset, itsetietoiset lehmät ja mietteliäät aasit, olivat tyhjiä, lapset näyttivät tuleen kouluun, lehmät laitumelle ja aasit oli palautettu järjestykseen. Synkkiä pilviä nousi Atlantilta ja Limerickin kadut olivat tummia ja tyhjiä, valkoisia vain oville jätetyt maitopullot, miltei liiankin valkoisia, ja lokit, jotka täplittivät taivaan harmautta - - (S. 55.)

Kyllähän näitä yhteisiä kokemuksia riittää: Kuten Böllillä, minullakin on muisto irlantilaisesta bussimatkasta, on kokemuksia eksymisestä ja löytämisestä, merestä, kivisistä pelloista. Niin ikään kokemus ystävällisistä irlantilaisista oli sama vielä 46 vuotta myöhemmin. Ja ne irlantilaiset pubit ovat varmaankin edelleen samoja kuin Böllin aikana, mutta Seamusin ja Padraicin lisäksi niissä istuvat yhä lukuisammat turistit:
    "Juodaan vielä yksi", Padraic ehdotti, "yömyssyksi!"
    "Ja yksi kotimatkalle!"
     "Ja yksi kissalle!" minä sanoin.
     "Ja yksi koiralle!"
   Joimme ja kello näytti puolta yhtätoista, kuten se oli tehnyt kolme viikkoa. Ja niin jatkuisi vielä neljä kuukautta. Maalaiskapakoiden sulkemisaika kesällä oli puoli yksitoista, mutta matkailijat, muukalaiset lieventävät ajan jäykkyyttä. Kesän tullen isännät etsivät käsiinsä ruuvitaltan ja pari ruuvia ja kiinnittävät osoittimet paikoilleen, jotkut taas ostavat lelukelloja, joiden puiset osoittimet voi naulata kinni. Niin aika pysähtyy ja tumma olut virtaa koko kesän, päivin ja öin, poliisien nukkuessa viattomuuden unta. (S. 52.)



Heinrich Böll on nobelisti vuodelta 1972 ja osallistun kirjalla Jokken 14 nobelistia -haasteeseen.