Martin Waddell ja Barbara Firth: Pikku karhun kootut seikkailut

Martin Waddell: Pikku karhun kootut seikkailut, 2001
(Sisältää teokset Pikku karhu ei saa unta, 1988; Mennän kotiin, pikku karhu, 1991; Puuhataan yhdessä, pikku karhu, 1996; Mainiota, pikku karhu, 1999)
Alkuteos: The Little Bear Stories, 2001
Kuvittaja: Barbara Firth
Suomentajat: Riitta Mäyrälä, Raija Mattila
Kustantaja: WSOY
Mistä sain kirjan: mökin kirjahyllystä



  Olipa kerran kaksi karhua, iso karhu ja pikku karhu.
   Iso karhu oli hyvin iso ja pikku karhu oli aivan pieni.

Onhan meillä mökkikirja ylitse muiden! Se on Martin Waddellin kirjoittama ja Barbara Firthin kuvittama Pikku karhun kootut seikkailut, joka sisältää neljä Pikku karhu -tarinaa samoissa kansissa. Kirjan lukeminen on jokakesäinen perinne, ja kyseessä on sellainen käännetty kuvakirja, joka on valloittanut sydämeni yhtä varauksettomasti kuin kotimaiset kuvakirjat yleensä tekevät. Yhtä valloitettuja ovat kaikki lapsenikin.

Lyön vetoa, että jokainen, joka on yhdenkään Pikku karhu -tarinan lukenut, on menettänyt hänelle sydämensä. Kirjojen vilpittömyys ja viisaus on vertaansa vailla.

Isolla karhulla on omat puuhansa. Hän siivoaa ja laittaa ruokaa. Mutta hän on myös kirjojen ystävä, joka osaa heittäytyä nojatuoliin istumaan ja lukemaan. Tilaisuuden tullen hän leikkii pikku karhun kanssa, käy retkillä ja opettaa elämää. Pikku karhu -tarinoiden viisaus onkin siinä, että iso karhu on turvallinen aikuinen, joka väsymyksestään huolimatta on lähellä, kun pikku karhu häntä tarvitsee - näinhän vanhempien pitäisi ollakin. Täydellisyyttä ei tarvita, mutta yhteisiä hetkiä kyllä.

Pikku karhu puolestaan saa olla pieni. Hän saa pelätä, hän saa ihmetellä, hän saa temmeltää, hän saa harjoitella taitojaan. Iso karhu ottaa syliin, opettaa lempeästi ja muistaa kehua. Aikuisen ja lapsen molemminpuolinen rakkaus ja kunnioitus huokuvat joka aukeamalta.

Barbara Firthin kuvitus on lempeää ja konstailematonta. Värit hellivät silmää, luovat rauhaa ja hyvää oloa. Luonto on kauniisti kuvattu. Isosta karhusta huokuu turvallisuutta ja lempeyttä, pikku karhusta lapsen aitous, riemu ja luottavaisuus. Kirjan taitto on onnistunut. Teksti ja kuvat ovat mukavasti tasapainossa.

Erityisen kiitoksen ansaitsee ison karhun olemus, joka on sukupuolineutraalisti kuvattu ja nimetty. Hän on iso karhu, ei äiti karhu tai isä karhu. Tämä riemastuttaa lapsia joka kerta, ja jostain syystä myös perheen aikuinen mies muistutti minua tästä tosiseikasta, kun yritin omia ison karhun ja nimittää häntä äidiksi.

Tänä kesänä tosin testasin kuvitusta yksivuotiaalla Antti-vauvalla. Kysyin häneltä, missä on Antti-karhu, ja hän osasi näyttää pikku karhun kuvaa. "Missä on äiti karhu?" jatkoin kyselyä. Hän osoitti isoa karhua. Teki mieli siteerata isoa karhua: "Mainiota, pikku karhu!"

Ikisuosikkikirjallamme oli tarjota pienen pieni yllätys vielä näin vuosien tuttavuuden jälkeenkin: Melkein kiljahdin onnesta, kun etsin tietoa kirjailijasta ja luin, että hän on kotoisin Belfastista. Vaikka kirjailija onkin pohjoisirlantilainen, niin tutulle saarelle pääsin Martin Waddellin kauttakin.

Lukumaratonin yhteenveto

Tämän kesän ensimmäinen Blogistanian kesälukumaraton on ohi. On aika koota tunnelmia ja laskea sivumäärät.

Luetut kirjat

1. Rudyard Kipling: Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista, 106 sivua

2. Henryk Sienkiewicz: Bartek Sankari,  50 sivua

3. Björnstjerne Björnson: Leonarda, 41 sivua

4. Mauri Kunnas: Rikun, Roopen ja Ringon seikkailut

5. Siri Kolu: Me Rosvolat, 10 sivua

6. Anni Kytömäki: Kultarinta, 60 sivua

Luettuja, tai osittain luettuja, kirjoja oli kuusi, sivuja kertyi yhteensä 266.

Hyvin meni...

Sain luettua neljä kirjaa kokonaan ja osia kahdesta muusta. Kolme kirjaa oli ulkomaalaisia ja kolme kotimaisia. Kaikki kolme ulkomaista olivat nobelistien kirjoittamia, joten sain pisteitä Joken 14 nobelistia -haasteeseen. Sienkiewiczin Bartek Sankari kertoi sodasta, joten sain pisteen myös Suketuksen Ihminen sodassa -haasteeseen. Kaikkinensa olin tyytyväinen luettujen kirjojen määrään ja laatuun.

Vai menikö?

En enää koskaan lue lukumaratonia mökillä, jossa on ketään muita kuin minä. Hyvistä suunnitelmista huolimatta istuin rantavahtina, kokkasin yhdeksälle hengelle, saunotin vauvan, touhusin mökkitouhuja, joita on pakko touhuta. Koboni kertoo synkkää tilastoa: lukuaikani koostui keskimäärin 11 minuutin pituisista pätkistä. Vasta yöllä pääsin lukemaan rauhassa.

Lukeminen on kivaa

Lukeminen maistui silti hyvältä. Herkuttelin suklaalla,  salmiakilla ja kahvilla. Kävin välillä kannustamassa Blogistanian muita lukuhulluttelijoita. Nautin hyvistä tarinoista. En vaihtaisi harrastustani mihinkään - ja maratoonaan takuulla uudestaankin.

P. S. Koska mökkiolosuhteissa kirjoitan näitä tekstejä puhelimella (joka taas heitti keskeneräisen tekstin eetteriin) tai iPadeillä, teen linkitykset vasta myöhemmin. Kuvakin on heittäytynyt väärään paikkaan.

Juhani Aho: Helsinkiin

Juhani Aho: Helsinkiin, 1920 (ilmestynyt 1889)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 71
Mistä sain kirjan: Projekti Lönnrotin sähkökirja



Aloitin uuden lukulaitteeni, Koboglon, käytön toukokuussa lukemalla Juhani Ahon klassikon Helsinkiin. On ehkä väärin sanoa, että luin, pikemminkin voisi sanoa, että ahmaisin kirjan. Ahmintaan on kolme syytä: uusi lukulaite ja kirjan lyhyys, mutta ennen kaikkea - Juhani Ahon nautinnollinen teksti.

Olen monta kertaa yrittänyt analysoida, mistä aineksista Aho saa sujuvan tekstinsä syntymään. Onko syynä savolainen rytmi, verevä sanasto, kertomisen ilo, ymmärtävä ihmiskuvaus vai kenties yhdistelmä kaikkea tätä? Käy nimittäin niin, että minut valtaa sanoin kuvaamaton onni joka kerta, kun luen hänen tekstiään.

Opiskeluaikana luin Ahon tuotannon melkein kirjasta kirjaan. Papin tyttärestä ja Papin rouvasta suorastaan häikäistyin silloin nuorena. Myöhemmin olen lukenut Juhan ja Rautatien uudestaankin, aina yhtä tyytyväisenä. Tehän tiedätte sen tunteen, kun lukee hyvää kirjaa - Ahoa lukiessa sen saavuttaa aina.

Ahon kieli vilisee vanhentuneita sanoja ja muotoja, ja silti se on selkeää ja ymmärrettävää luettavaa. Lukiessani tunnen hänen henkilönsä ja näen heidät edessäni. Niin kävi nytkin.

Helsinkiin kertoo nuoresta ylioppilaasta, Antti Ljundbergistä, joka on lähdössä Helsinkiin opiskelemaan - siitä kirjan nimi. Antin matka kerrotaan alusta loppuun: ensin seisotaan Sydän-Savossa laiturilla jättämässä kotiväelle hyvästejä, sitten matkataan sisävesilaivalla kolme päivää ja lopuksi kadotaan Helsingin yöhön: Helsinki! johon kiidetään yhä kiihtyvän virran vauhdilla ja joka odottaa kuin kuplia kiehuva suvanto ja aina vain ahnaammin itseänsä kohti nielee. (S. 53.)

Mutta niin. Tuo Antti. Nuori, innokas, hemmoteltu, lapsellinen, utelias, herkkä, uhmakas, ylimielinen... Miten Aho hänen sisimpiä, kovin ailahtelevia tuntojaan kuvaakaan! Antti kerää suunnatonta myötätuntoa, herättää kaikki äidinvaistot - ja ärsyttää. Nuoren miehen sielunmaisema ei liene kovin paljon muuttunut 1800-luvun lopusta 2000-luvulle: Antti käveli toisella puolen kantta ja koetti herättää huomiota. Välistä käveli hän miettiväisen näköisenä ja siveli viiksiään sellaisella sujuttavalla liikkeellä, kuin olisivat ne olleet hyvinkin pitkät. Välistä hän taas seisahtui järveen tuijottamaan, toinen jalka penkillä ja kyynärpää polvea vasten nojaten. (S. 21.)

Antin matka ei ole täysin mutkaton. Matkaseurana on tunnollinen ja kunnollinen Pekka, mutta Antti ylenkatsoo Pekan suoraselkäisyyttä ja haluaa kokea vapauden hurmaa. Sitä tarjoaakin reteä Kalle, joka tuntee ylioppilaiden kaikki paheet ja houkuttelee Antin seuraansa. Miten viattoman Antin käy? (Sen voin paljastaa, että sisävesilaivan meno ja meininki 1880-luvulla on kuin ruotsinlaivalla 2000-luvulla.)

Ahon pienoisromaanin tunnelmassa on paljon samaa kuin Arvid Järnefeltin Isänmaassa Siinäkin nuori ylioppilas lähtee maalta Helsinkiin opiskelemaan. On intoa, toivoa, koti-ikävää, ristiriitaisia tuntoja. Molemmissa kirjoissa pohditaan juonen ohessa kansan sivistämistä, suomenkielisen ja ruotsinkielisen sivistyneistön eroja, säätyjen eriarvoisuutta. Kaunokirjallisilta ansioiltaan Aho on kuvauksessaan ylivoimainen.

Aho ei myöskään salannut poliittista kantaansa. Hän oli vannoutunut fennomaani, mutta osasi pukea piikkinsä huumorin viittaan. Ja taas tuo Antti, millainen kuva hänestä syntyykään: "Suomalaisilla" oli myöskin "isänmaallisia harrastuksia", joihin "ruotsalaisilla" ei juuri ollut taipumuksia.  - - "Ruotsalaiset" koettivat kyllä "harrastaa" hekin, mutta kaikki jäi keskentekoiseksi. Antti esimerkiksi, joka luettiin "ruotsalaisiin", oli kerran päättänyt kerätä sananlaskuja kansan suusta. Siitä oli ollut kotona suuri homma ja puhuminen, ja sisaret ompelivat hänelle erityisen vihkon sitä varten. Saipa hän vielä teettää varsinaisen matkapuvunkin, johon kuului pitkävartiset lapikkaat. Mutta kun hän oli joitakuita päiviä kierrellyt isänsä maatilan naapuritaloissa, alkoi uusi outo kenkä hangata kantapäätä. Hän kyllästyi puuhaan, palasi kotiin, ja saadut sananlaskut huomattiin jo ennen julkaistuiksi. (S. 25.)

Helsinkiin on nyt juhannuskirjani, vaikka lukumaratonin kirjatkin odottavat omia arvioitaan. Juhani Aho vain on niin juhannukseen sopiva kirjailija: ensimmäinen suomenkielinen ammattikirjailija, suomen kielen taituri ja tunnelmoija. Hänen kerrontansa on elävyydessään ylittämätöntä.

Tämän kotimaisen klassikon myötä:

Hyvää juhannusta!

Helsinkiin on esitelty myös blogeissa Täällä toisen tähden alla, Kirjainten virrassa, Nannan kirjakimara ja Sallan lukupäiväkirja. Poikkeuksetta kirjasta on pidetty.

Blogistanian lukumaraton 19.6.2014 - nyt se alkaa

Luettua elämää on mukana Blogistanian kesälukumaratonilla. Lukumaratonin ohjeet ja mukana olevat blogit voi käydä kurkkaamassa Anna minun lukea enemmän -blogista.

Lukeminen alkaa nyt ja päättyy 24 tunnin kuluttua. Tähän kirjoitukseen päivitän lukutunnelmia ja luetut sivut. Tervetuloa seuraamaan kulttuurisuoritusta!

Kello 15.10 näppäilen lukulaitteeltani auki ensimmäisen sivun Rudyard Kiplingin novellikokoelmasta Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista. Ympärillä häärää viisi lasta, eikä suunnittelemastani lukurauhasta ole tietoakaan. Näillä mennään...

Kello 18.10 olen suhteellisen tyytyväinen maratoonaaja. Lukurauha löytyi laiturinnokasta, jossa on niin kylmä, ettei sinne kukaan muu eksy. Intialaisissa tunnelmissa on oma viehätyksensä Suomen suvessa. En malttanut lopettaa novellikokoelmaa, vaan olen lukenut sitä nyt koko ajan.

Kello 23.10 päätin Kiplingin novellikokoelman edelleen tyytyväisenä. Kirja oli nautinnollista luettavaa ja ansaitsee kunnon arvion aikanaan.

Lukemiseen kului Kobon tilastojen mukaan 4,8 tuntia ja luin keskimäärin 11 minuuttia kerrallaan. Tämä on säälittävää, mutta niin totta lasten kanssa maratoonatessa.

On kulunut 8 tuntia siitä, kun aloitin Kiplingin 106-sivuisen kirjan. Olen tässä lukusessioiden välissä ruokkinut lapsia, imettänyt, ollut rantavahtina, pedannut petejä ja lukenut iltasatuja. Ja nyt alan lukea seuraavaa kirjaa... Mikä se on? Kohta se selviää...

Iltasatukirjaksi valikoitui Mauri Kunnaksen Rikun, Roopen ja Ringon seikkailut (kokoelmateos, jossa on kaikki neljä Riku, Roope ja Ringo -kirjaa) sekä yksi luku Siri Kolun Me Rosvolat -kirjaa, noin 10 sivua.

Kello 01.10 uni painaa silmiä, joten kohta varmaan nukahdan. Aloitin Henryk Sienkiewiczin Bartek Sankarin, joka kertoo puolalaismiehen sotasankaruudesta Saksan-Ranskan sodassa 1870 - 1871. Sankari Bartekista tulee mieleen Sven Tuuva.

Nautin tästäkin vanhasta kirjasta, joka ei ole kuin noin 50-sivuinen pienoisromaani. Todennäköisesti luen kirjan nyt loppuun ja jatkan aamulla maratonia uudella kirjalla. Tähän mennessä luettuja sivuja on kertynyt vaivaiset 156 sivua.

Huomenta! Maraton jatkui aamunsarastuksen yli. Luin sittenkin noin kello 03:een. Sienkiewicz loppui ja aloitin Björnstjerne Björnsonin Leonarda-näytelmää, joka ei mitenkään ehtinyt temmata mukaansa.

Ennen nukahtamista kävin vielä tsemppauskierroksella muiden maratoonareiden blogeissa. Hyvin tuntuu lukeminen sujuvan ympäri Suomea.

Kello 8.30 lapset heräilevät, joten keskimäärin 11 minuutin lukuhetket jatkuvat, kunhan aamupuuro saadaan syötyä. Yöllä oli ihana lukea pari tuntia yhteen putkeen. Maratoonaaminen on kivaa!

Kello 12.15 sain Björnsonin 41-sivuisen näytelmän loppuun. Lukemiseen meni Kobon tilastojen mukaan 1,2 tuntia, mutta en päässyt lukemaan sitä yhtäjaksoisesti. Aamu kului kuitenkin ruuanlaitossa yms. puuhassa, mutta täytynee olla tyytyväinen: on sentään melkein 200 sivua luettua elämääkin saatu kokoon maratonin aikana, kaiken muun elämän keskellä. Ja kolme nobelistia lisätty Jokken 14 nobelistia -haasteeseen. Nyt on yhdeksän eri nobelistia listoilla tänä vuonna!

Viimeiset maraton-tunnit luen Kultarintaa. Ehkä. Ainakin jatkan sitä hetken ajan.

Lukumaratonini päättyy nyt, kello 15.10. Loppukirinä luin vielä 60 sivua Anni Kytömäen Kultarintaa.

Nyt on aika ottaa pienet nokoset ja ryhtyä juhannuksen viettoon. Huomenna teen yhteenvedon maraton-kokemuksesta.

Tänä iltana on kuitenkin vielä juhannustervehdyksen vuoro. Siihen asti - kiitos seurasta ja kannustuksesta!

Lukumaratonin kirjat

Tämänkesäinen lukumaratonini on melkein silkkaa klassikkomaratonia ja syynä on se, että luettavaksi varaamani kirjat ovat suurimmaksi osaksi Projekti Lönnrotista ladattuja ilmaisia kirjoja. Koska en maratoonaa kotona, otan lukemiset mukaan sähköisessä muodossa.

Ainoat painetut kirjat ovat tässä:

1. Anni Kytömäki: Kultarinta

Kytömäen esikoiskirja on hyvässä vedossa. Olen kirjan puolivälissä, joten luen varmaan ainakin pari tuntia pelkästään tätä järkälettä, joka on lukupiirikirjana.

2. Siri Kolu: Me Rosvolat

Siri Koulun vauhdikas ja hauska Me Rosvolat on edennyt yli puolenvälin, joten voi olla, että se päästään loppuun viimeistään huomenna.

3. Timo Parvela: Maukka ja Väykkä rakentavat talon

Uusi iltasatukirja on kauan odotettu Timo Parvelan Maukka ja Väykkä -kirja, jota kaikki lapset haluavat kuunnella.

Koboltani aion lukea satunnaisessa järjestyksessä sitä, mikä tuntuu hyvltä. Esimerkiksi nämä kirjat latasin lukulaitteeseen maratonia varten:

1. Björnstjerne Björnson: Leonarda, näytelmä neljässä tapauksessa

Nobelistin kirjoittama lyhyt näytelmä, jolla kuittaisin yhden kirjailijan nobelisti-haasteeseen. Olen lukenut aiemmin Björnsonilta ainoastaan yhden novellin, mutta siihen ihastuin kovasti.

2. Gustave Flaubert: Yksinkertainen sydän

Flaubertia en ole ennen lukenutkaan, ja tämäkin klassikko on sopivan lyhyt maraton-kirjaksi.

3. Arvid Järnefelt: Heräämiseni

Järnefeltin tuotanto kiinnostaa minua, koska siinä on tiivistettynä 1800-luvun lopun suomalaista aatemaailmaa. Tässä on uskonnollista pohdintaa, joka voi olla liian raskasta luettavaa maratonille,  mutta yritetään.

4. Henryk Sienkiewicz: Bartek Sankari

Ei aavistustakaan, mikä tämä on, mutta vaikuttaa nobelistin kirjaksi lyhyeltä tämäkin. (Voiko muuten juurikaan hankalampaa nimeä olla kirjailijalla! Ei jää ihan heti mieleen tuo kirjoitusasu.)

5. Rudyard Kipling: Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista

Tässä on novellikokoelma, joka toiminee pienenä välipalana isompien kirjojen välissä. Kiplingkin on nobelisti, jolta en ole vielä lukenut mitään.

Aion maratoonata rennolla otteella, sillä tiedän, että lasten kanssa mökkiolosuhteissa lukuaika on pirstaleista. Hyvä jos saan puolen tunnin yhtenäisen lukujakson kerrallaan. Siksi kirjat on valittu lyhyyden perusteella. Jos Kultarinta ei nappaa pikku pätkissä, niin yritän lukea lyhyitä tekstejä.

Kobossa on vielä paljon muutakin, mutta jätän ne yllätyksiksi, joihin tartun, jos siltä tuntuu. Näillä suunnitelmilla aloitellaan. Huomiseen!

Lukumaratonin valmisteluja

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Tässä valmistelujani lukumaratonille, toivottavasti onnistuneeseen suoritukseen:

1. Lukurauhan varmistaminen:

Heti, kun Blogistanian yhteinen lukumaratonpäivä selvisi, aloin varmistella hiljaisuutta ympärilleni. Mies on töissä, joten tarvitsen lapsilleni ulkopuoliset huoltojoukot. (Vapaaehtoisia?)

Kirjabloggaajan vanhemmat ovat tunnetusti osasyyllisiä lukuharrastuksen syntymiseen, joten he saavat mielestäni myös kantaa osavastuun sen lieveilmiöistä. Huoltojoukoiksi pyysin siis äitini (blogini uskollisimman lukijan) ja isäni.

2. Muut lukuolosuhteet:

Lähestyvä juhannus ratkaisi asian. Koska olemme jo keskikesän juhlaa varten kotikonnuillani, luen mökillä. Sänky tai sohva, lukulamppu tai lukulaitteen valo takaavat riittävät olosuhteet. Todennäköisesti luen yöllä niin paljon kuin pystyn ja jaksan, sillä joudun varmasti myös rantavahdiksi päivällä. Mutta nythän ei haeta kesän parasta lukuhetkeä - kunhan vain luetaan niin paljon kuin ehditään, vaikka viiden minuutin pätkissä.

3. Lukemisen suunnittelu:

Mitä kaikkea haluaisin lukea? Tämä suunnittelun vaihe on ehdottomasti hauskin. Viime vuonna kasasin kirjapinon, tänä vuonna latasin lukulaitteeseeni 10 uutta kirjaa Projekti Lönnrotista. Yksi ainut painettu kirja lähti mukaan juhannusreissulle, ja se on Anni Kytömäen Kultarinta. Niin, ja tietysti lasten iltasatukirja - mikä se sitten ylihuomenna onkaan. Julkaisen kirjalistan vasta huomenna, koska tilanne elää vielä.

4. Ravinto:

Vaikka lukumaraton tarjoaa hengen ravintoa, ei kirjabloggaajakaan - vielä vähemmän hänen perheensä - pelkästään lukemisella elä. Aion hoitaa lasten, heidän huoltojoukkojensa sekä oman tankkaukseni näillä eväillä: puuroa aamulla, etukäteen valmistettuja ruokia lounaaksi ja päivälliseksi, itselle vähän salasuklaata ja kaikille herkkuja välipalaksi. (Herkut ovat silkkaa lahjontaa, jolla lapset ja huoltojoukot saadaan pysymään myötämielisinä kirjabloggaajan harrastukselle.)

Tämä kohta on työläin vaihe. Siksi huominen, eli maratonia edeltävä päivä, kuluu kauppareissulla ja kokatessa. Molemmat ovat maallisia, ikäviä puuhia, mutta mielessähän on jo lukeminen.



Onnistuvatko kaikki neljä kohtaa? Vähän jännittää.

Blogistanian kesälukumaraton lähestyy

Lukumaratonin logo: M. Carole

Tämän kesän ensimmäinen Blogistanian kesälukumaraton järjestetään torstaina 19.6.2014. Kyseessä on jo kolmas kirjabloggaajien yhteinen kesälukumaraton, sillä viime kesänä järjestettiin kaksi maratonia. Historian ensimmäisen kesälukumaratonin raportin voi lukea Kirsin kirjanurkassa ja toisen raportin Hyllytontun höpinöistä. Luettua elämää oli mukana toisella maratonilla.

Lukumaratonin tarkoitus on lukea niin paljon kuin suinkin ehtii ja jaksaa 24 tunnin aikana.

Mitä järkeä tällaisessa lukemisessa on? Ei tietysti mitään, mutta kyse onkin hauskasta tapahtumasta, lukemisen extreme-kokemuksesta ja kaikkien himolukijoiden unelmasta - että saisi vain lukea. Kun mukana on paljon saman alan harrastajia, jotka täällä Blogistaniassa tsemppaavat toisiaan, on ilmassa suuren lukemisjuhlan tuntua.

Viime kesänä mukana oli kymmeniä blogeja ja sivuja luettiin yhteensä yli 50 000. Veikkaan, että tänä vuonna lyödään viime kesän ennätykset. Yhteisiä tunnelmia voi seurata Anna minun lukea enemmän -blogissa, jossa on myös tarkemmat ohjeet osallistumiselle.

Haastan lukijani mukaan lukemaan ja kannustamaan! Huomenna kerron omista lukumaratonvalmisteluistani, ylihuomenna listaan lukusuunnitelmiani ja torstaina päästään itse asiaan - lukemaan!

Kobo(ti), Kobo(ti)

Saanko esitellä uuden lukulaitteeni Koboglon:

Äitienpäivälahjani on hurmannut minut täysin. Kyseessä on lukulaite Kobo, tarkemmin Koboglo.Tunnen olevani kuin varsa kevätlaitumella - koboti, koboti - kun ajattelen, miten monta kirjaa saan mukaani minne tahansa. Tulee villi ja turvallinen olo yhtä aikaa.

Olen lukenut laitteellani jo kolme kirjaa loppuun, yhtä kirjaa olen lukenut 5 %, muutamaa yhden prosentin. Lukuaikaa on kulunut 14 tuntia. Yhden sivun lukemiseen on mennyt keskimäärin 1,43 minuuttia. Kobo pitää tilastoa.

Olen löytänyt Project Gutenbergin ja Projekti Lönnrotin ilmaiseksi ladattavat kirjat, olen selaillut Elisa kirjojen tarjontaa ja lainannut kirjastosta kaksi sähkökirjaa. Erityisen innoissani olen juuri kirjojen lainaamisesta, joka tapahtuu kirjastotunnusten avulla äärettömän helposti. Lainausajan päättyessä kirja palautuu itsekseen kirjastoon. Helppoa ja edullista tällaiselle ikuiselle myöhästymismaksujen maksajalle.

Kiittelen lukulaitteen keveyttä (painaa vähemmän kuin kirja), lataamisen helppoutta ja lukuvaloa. Öiset lukuhetkeni eivät herätä ketään, sillä valon voi säätää sopivaksi, silmälle lempeäksi ja häikäisemättömäksi.

Jos jotain moitin, niin näyttö saisi ehkä olla aavistuksen isompi ja merkintöjen tekeminen nopeampaa. Tekstin saa kuitenkin muutettua itselleen sopivaan fonttikokoon ja miellyttävälle rivivälille. Toisaalta oikeita kirjoja lukiessani taittelen hiirenkorvia, enkä tee merkintöjä ollenkaan, joten sähköinen alleviivailu tai huippukohdan merkitseminen on ilo.

Koska Koboja ei ole myynnissä Suomessa, omani on tilattu ulkomailta. Kobo ei myöskään ymmärrä suomea, joten käyttökieli on englanti, vaikka lukukieli olisi suomi. Äkkiä tällainen fennomaanikin on oppinut lataamaan ja käyttämään laitetta siitä huolimatta.

Erityisen iloinen olen siitä, että lukulaitteellani en pääse surffailemaan nettiin, vaan keskityn lukemiseen. Uni tulee helpommin, kun ei ole sähköisen median (somen) ärsykkeitä virkistämässä. Plussana mainittakoon, että kevyt Koboni ei kolahda päähänkään yhtä lujaa kuin kirja, kun se putoaa nukahtaessa otsalle.

Innostuin lukulaitteen hankinnasta Solariksen Annan kautta. Tamperelaisbloggaajien tapaamisessa hän esitteli omaa Koboaan ja olin aivan myyty, vaikka olen vannonut painetun kirjan nimeen koko ikäni. Nyt tuntuu mukavalta, että pöydällä on pieni levy, kuin laudankappale, joka sisältää kymmeniä, pian ehkä satoja kirjoja. Oikeastaan huimaava ajatus!

Tove Jansson ja Per Olov Jansson: Outo vieras Muumitalossa

Tove Jansson: Outo vieras Muumitalossa, 3. painos, 1987
Alkuteos: Skurken i muminhuset, 1980
Kuvitus: Per Olov Jansson
Suomentaja: Panu Pekkanen
Kansi: Per Olov Jansson
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Eräänä yönä syksyn liepeillä oli täysikuu. Laakso oli äänetön, eikä tuulenhenkäyskän saanut merta väreilemään. Kaikki jotka asuivat tai yöpyivät muumiperheen talossa olivat sitä mieltä että oli sopiva aika mennä nukkumaan, mutta yksikään heistä ei sammuttanut lamppua. Heillä oli näet vahva tunne, että tämä yö oli epätavallinen. Aivan ehdottomasti ilmassa oli jotakin salaperäistä.


Tove Janssonin Outo vieras Muumitalossa on salaperäisyydessään dekkariviikolle sopiva kirja (ja tämän lähemmäksi dekkareita en tällä viikolla pääsekään). Se on viimeinen muumikirja ja ilmestynyt vuonna 1980. Sen kuvituksena on valokuvia Muumitalosta, joka on nähtävissä Tampereen taidemuseon Muumilaaksossa. Kirjan tekstin on kirjoittanut Tove Jansson ja kuvituksena on Toven veljen, Per Olov Janssonin ottamat valokuvat.

Tarinassa seurataan pikku Myytä, joka kulkee ympäri Muumitaloa eräänä syksyisenä yönä ja etsii selitystä salaperäisille äänille ja pahalle hajulle. Joku  - tai jokin (mikä oli vielä kaameampi mahdollisuus) oli tallustellut talon läpi. Eikä se varmaankaan ollut perheen tuttavia, ei edes joku ohikulkija.  - Varsin epäilyttävää, pikku Myy sanoi ja piristyi melko lailla. 

Pikku Myy löytää Muumitalon huoneista tuttuja hahmoja, mutta ei etsimäänsä. Sitten kuuluukin valtava rymähdys ja koko talo herätetään tutkimaan asiaa. Lopulta paljastuu salaisuus jos toinenkin - vai paljastuuko sittenkään? Loppu on kuitenkin onnellinen, kuten muumikirjoissa aina.

Kirjan tarina on aika jännittävä ja kuvat sävyltään tummia. Kahdeksanvuotias tyttö katseli jokaisen yksityiskohdan tarkasti ja muisteli, kuinka hän on nähnyt talon Muumilaaksossa. (Hän kertoi muistavansa moniakin pieniä juttuja kuvista, mutta epäilen, että kyseessä on silkka innostus, sillä hän oli vasta kolmevuotias, kun viimeksi kävimme museossa.) Kuusivuotias poikakuuntelija tutki puolestaan kaikki kuvien varjoisimmat nurkat ja etsi vinkkejä Muumitalon salaperäisestä vieraasta. Kirja oli siis tarinan ja kuvien muodostama toimiva kokonaisuus ja melkoinen virittäjä museokäyntiin, joka olisikin jo aika uusia.

Outo vieras Muumitalossa tekee kunniaa Tove Janssonin, Tuulikki Pietilän ja Pentti Eistolan rakentamalle, kaksimetriselle Muumitalolle. Kolmikko on tehnyt myös talon huonekalut yhdessä. Talon asukkaat on muotoillut Tuulikki Pietilä, paitsi itse muumiperheen, joka on Hans Klingen käsityötä. (Tiedot Outo vieras Muumitalossa -kirjan etusivulta.) Silti Tove Janssonin itse kuvittamat ja kertomat Muumi-kuvakirjat tekivät minuun suuremman vaikutuksen kuin tämä valokuvakirja. Olen suorastaan häikäistynyt varsinkin Kuinkas sitten kävikään? -kirjasta. Ehkä on niin, että jos on nähnyt Muumitalon museossa, valokuvat eivät riitä sen kuvaamiseen. Ja vaikka tarinan ja kuvien yhteys toimii tässäkin muumikirjassa, jäin kaipaamaan Janssonin piirroksia. Kuvataiteilija-Jansson on valloittanut tähän mennessä sydämeni vahvemmin kuin kirjailija-Jansson.

Tuula Karjalainen kertoo Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta -elämäkerrassa, että kimmoke talon rakentamiseen tuli Pentti Eistolalta. Hän oli tehnyt muumitalosta ensimmäisen version, jonka tuli esittelemään Tove Janssonille. Pian alkoikin vuosien "leikki", jonka tuloksena syntyi yksityiskohdiltaan vastustamaton Muumitalo sekä kuvaelmia muumitarinoista. Talon rakentaminen kesti kolme vuotta ja täytti pariskunta Jansson-Pietilän asuintilat ja ajan. Mutta harrastus sopi sekä Tove Janssonille, joka oli aina pitänyt rakentamisesta, että Tuulikki Pietilälle, joka pääsi toteuttamaan haavettaan kolmiulotteisesta sommittelusta. (TK, s. 265 - 270.)

Lopputuloksena talo on hieno! Pienimmätkin yksityiskohdat on mietitty tarkasti ja aseteltu paikoilleen huolellisesti. Minua ihastuttavat erityisesti kauniit valaisimet, viehkeät tapetit sekä pitsinen sängynpeite, joita kirja esittelee. Lukija astelee kuvien myötä Muumitaloon, ojentaa kätensä tutkiakseen kellarin hillopurkkeja tai keittiön kahvimyllyä ja tapaa talon asukkaat. Kunpa pääsisi oikeasti asumaan Muumitaloon!

Lukemani painos Outo vieras Muumitalossa -kirjasta on vuodelta 1987, mutta kirjasta on otettu uusintapainos vuonna 2010. Sitä on luettu useissa blogeissa. Kirjan uusi asu on valoisampi ja sininen väri sivujen taustavärinä näyttää toimivalta - taidankin etsiä myös uuden painoksen käsiini. Tässä muutamia arvioita siitä: Sinisen linnan kirjasto, Leena Lumi, Lumiomena, Kirjava kamari ja Opuscolo.

Osallistun kirjalla Opuscolon Vuosi Toven matkassa -haasteeseen.

Kesän paras lukuhetki -haaste

Kuvaa kesän paras lukuhetki ja osallistu arvontaan!

Haastan (kirja)bloggaajat kuvaamaan kesän parhaan lukuhetkensä!

Paras lukuhetki voi yllättää milloin vain. Yhtäkkiä kirjan sivut lentävät ja olo on onnellinen. Joskus hyvän hetken tekevät oikea aika ja paikka, joskus pelkästään hyvä kirja. Mistä aineksista syntyy kesän paras lukuhetki? Kuvaa ja kerro - pelkkä kuvakin voi kertoa!

Idea tähän haasteeseen syntyi Sannabananan blogipäivityksestä, joka tavoitti minut eräänä sunnuntaiaamuna, jolloin itselläni oli samanlainen lukuhetki käsillä. Ehkäpä kesän lukutunnelmia voisi jakaa muiden iloksi - samalla saisi hyviä kesäkirjavinkkejä!

Osallistua voi linkittämällä blogipäivityksensä alla olevaan kommenttikenttään 31.8.2014 klo 24.00 mennessä, otsikkona Kesän paras lukuhetki. 

Arvon kaikkien osallistuneiden kesken kolme kirjapalkintoa 1.9.2014. Ja koska nyt on dekkariviikko, palkinnot ovat dekkareita. Arvonnan voittaja saa valita kirjapalkinnon ensimmäisenä.

Tässä iskemättömät dekkarit:

Eppu Nuotio: Maksu (kovakantinen)

Qiu Xiaolong: Kahden kaupungin tarina (pokkari)

Alexander McCall Smith: Onni ja siniset kengät. Mma Ramotswe tutkii (kovakantinen)

Kesän lopuksi kokoan päivitykseeni linkkilistan kesän lukuhetkistä.

Kesäisiä lukutunnelmia kaikille!

Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään?

Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään?, 18. painos, 2004
Alkuteos: Hur gick det sen?, 1952
Suomentaja: Hannes Korpi-Anttila
Kustantaja: WSOY
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Vain yltyi raivo myrskyn sen
ja vettä satoi kaataen.
Myy virkkoi: Huh, nyt hukuttiin!
ja sateenvarjon osti niin.
Ja Mymmeli, hän märän maan
mereksi muutti itkullaan,
vaan yö kun vihdoin häviää, 
pian päivä pienet lämmittää.

Tove Janssonin Kuinkas sitten kävikään? on mitä mainioin kuvakirja. Sain kainalooni 1-11-vuotiaita lapsia sitä lukiessani ja kaikille riitti ihmettelemistä. Yksivuotias etsi kuvista Muumipeikkoa, 11-vuotias kuunteli sujuvasti runomuotoista tarinaa ja kuusivuotias poika keksi vaikka mitä yhteyksiä kuvista, joista aukkojen kautta näkyy edellisen tai seuraavan sivun yksityiskohtia.

Kuinkas sitten kävikään? on Tove Janssonin ensimmäinen kuvakirja, ja se on ilmestynyt vuonna 1952. Se myös suomennettiin samana vuonna. Tuula Karjalaisen kirjoittaman Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta -elämäkerran mukaan kirja herätti heti paljon myönteistä huomiota. Jansson saikin teoksellaan sekä ruotsalaisen Nils Holgersson -kirjapalkinnon että suomalaisen Rudolf Koivu -palkinnon. Karjalainen kertoo, että kyseessä oli muumimaailman läpimurto ja oman aikansa uutta luova lastenkirjallisuuden merkkiteos  (TK, s. 188 - 190).

Kirja on edelleenkin kutkuttavaa kuunneltavaa ja katseltavaa. Runopoljento on erikoinen, mutta sujuva, kuvat taianomaisia. Niissä on paljon valkoista ja mustaa, sinistä, violettia ja harmaata - melko tummia sävyjä. Tekstin fontti myötäilee juonta: Kun kiipeillään, teksti keinuu ylös alas, Mamma on aina kirjoitettu kauniisti isoilla kaunokirjaimilla, pikku Myy on kirjoitettu pienillä tikkukirjaimilla.

Parasta ovat kuitenkin aukot sivulta toiselle. Kirja taitaa olla ensimmäisiä, ellei peräti ensimmäinen, suomalainen aukkokirja. (Vai kutsutaanko näitä kurkistuskirjoiksi, vaikka varsinaista kurkistusluukkua ei olekaan?) Kokonaisuus on nerokkaasti toteutettu. Edellisen tai seuraavan aukeaman kuvitus muodostaa osan kulloistakin kuvaa ja syntyy jatkumo, joka ei välttämättä olekaan sanallinen vaan kuvallinen. Juoni nimittäin poukkoilee melko yllättävästi sinne tänne. Mutta loppu on tietysti onnellinen, kuten muumikirjoissa aina.

Kuulijoiden kanssa hämmästelimme Vilivinkkaa ja Hommulia, jotka nykyisin ovat Vilijonkka ja Hemuli. Kuulijat ihmettelivät myös Hommulin ja Muumipeikon kokoeroa, joka animaatiosarjassa on melkein hävinnyt, mutta joka kuvakirjassa on suuri: Hommuli imuroi Muumiperikon imurinsa uumeniin ja Muumipeikko melkein tukehtuu pölyyn. Muumien oikea koko - tai pienuus - paljastui jo kirjassa Muumit ja suuri tuhotulva, mutta miten tuo Hemuli on noin iso!

Kirjasta löytyy myös yksi kauneimmista Muumi-kuvista, joka on meillä myös tyttöjen lakanoissa ikuistettuna. Kuva oli riemukasta nähdä alkuperäisessä yhteydessään. Minua on tässä kuvassa aina kiehtonut erityisesti Muumimamman marjasaalis: punaherukoita, joista tulee mieleen mitä kesäisin tunne, kirpeä maku ja raikas mehu. (Punaherukat kypsyvät meillä kaksostyttöjeni syntymäpäivän aikaan, ja siksikin kuva melkein itkettää.)

Muumimamman merkitys Kuinkas sitten kävikään? -kirjassa on korostunut. Muumipeikko joutuu maidonhakumatkallaan seikkailuun, joka on käänteissään melko pelottavakin. Melkein joka aukeamalla Muumipeikko kaipaa Mammaa! Muumimamma on turva, jota kohti kuljetaan. Hän odottaa herkkujensa kanssa kotiin palaavia seikkailijoita ja muuttaa maailman taas mallilleen. Ei haittaa, jos maidosta on tullut piimää - tästä lähtien juodaan mehua! (Teema on tuttu tietysti lähes jokaisesta muumikirjasta, myös Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjasta, jonka olemme jo lukeneet, mutta josta arvio on vasta tekeillä.) Voi, kunpa osaisin edes vähän olla Muumimammana omille lapsilleni, antaa heidän seikkailla ja unohtaa pienet murheet!

Nyt olemme lukeneet lasten kanssa kaikki Muumi-kuvakirjat: Vaarallinen matka, Kuka lohduttaisi Nyytiä? ja Kuinkas sitten kävikään? Olo on tyytyväinen. Vielä 2000-luvullakin kaikkia voi pitää moderneina, yllättävinä ja kiehtovina. Juonen poukkoilevuus, runomitan tenho ja kuvituksen omaperäisyys tekevät näistä kaikista lukuelämyksiä. Kuinkas sitten kävikään? leikkii kuvailmaisulla, Kuka lohduttaisi Nyytiä? on juoneltaan yhtenäisin, Vaarallinen matka puolestaan perustuu upeaan kuvitukseen. Hienoja, hienoja teoksia kaikki!

Kirja on neljäs Tove Janssonin kirja, jonka olen lukenut juhlavuonna. Osallistun teoksella Opuscolon Jansson-haasteeseen ja jatkan Tove-matkaani homssuillen. Kirjan myötä taisi tulla piste myös P. S. Rakastan kirjoja -blogin runohaasteeseen, sillä runosadustahan tässä on kyse.

Kuinkas sitten kävikään? on luettu myös blogissa Noannan kirjat. Teoksesta on julkaistu iPad-versiokin vuonna 2012 (jolloin tuli 50 vuotta kirjan ilmestymisestä). Se on arvioitu blogissa Kirjava kamari, ja sekin kuulostaa oikein hyvältä.

Vuosi kuvina ja kesälukemista

Haiharan kartanon ranta Kaukajärvellä 6.6.2014.

Kesän kuvia olen odottanut, jotta saisin maisemaan koivun lehdet. Kesäkuun kuvauspäivä oli sateinen mutta lämmin, luonto vihreimmillään.

Kesäkirjahaaveita

Kesäkuun lukupinossani on kolme kirjaa ylitse muiden: Lukupiirikirjana on Anni Kytömäen Kultarinta, jota aloitin eilen. Toinen kirja on irlantilaissyntyisen kirjailijattaren teos, josta on 150 sivua vielä jäljellä. Luulenkin, että kesäkuu kuittaantuu näillä teoksilla, ainakin jos lukutahtini säilyy kesäisen verkkaisena. Kolmantena odottaa Tove Janssonin Kesäkirja, joka monella kirjabloggaajalla kuuluu jokakesäiseen lukutraditioon.

Lapsille aloitin Me Rosvolat -kirjaa, ja se on puolestaan melko vauhdikasta luettavaa - sivut kääntyilevät kuin itsekseen. Tove Janssonin -juhlavuoden kunniaksi aloitamme seuraavaksi Taikurin hatun. Eilen hain postista paketin Maukkoja ja Väykköjä, ne puuttuvat kirjat, jotka lasten kirjahyllyyn minusta kuuluvat. Kesä on varmaan kuitattu näillä saturomaaneilla.

Muita lukusuunnitelmia ei sitten olekaan. Haaveilen hyvistä dekkareista ja runoista sekä siitä höyhenenkevyestä chick litistä. Nyt ottaisin mielelläni suosituksia vastaan. Mikä olisi kesän ykkösdekkari? Mitkä runot kuuluvat kesään?

Kesäkirjasuosituksia

Jos lukijani haaveilee lukevansa yhden takuuvarmasti hyvän kirjan tänä kesnä, suosittelen tarttumaan Tommi Kinnusen Neljäntienristeykseen. Muita kirjoja ei sitten välttämättä tarvitse lukea koko vuonna. Se olisi siinä.

Mutta harva pärjää yhdellä kuitenkaan. Kesäinen klassikko olisi ehdottomasti Joel Lehtosen Putkinotko tai F. E. Sillanpään Ihmiset suviyössä. Ja jos viime vuoden Finlandia-voittaja Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme on vielä lukematta, se kannattaisi lukea kesällä, sillä se vaatii hieman aikaa. Helteisiä kesäpäiviä on kuvattu siinäkin. Tiiliskivien ja historian ystäville Asko Sahlbergin Herodes on elämys. 

Dekkareista suosittelisin Camilla Läckbergiä ja Jo Nesbotä, mutta sillä varoituksella, että kesäöistä tulee entistä lyhyempiä, sen verran koukuttavia ne ovat. Ursula Poznanskin Vii5i on hyytävä valvottaja sekin. Uusimmista dekkareista en pysty sanomaan mitään, sillä en ole tänä vuonna lukenut yhtäkään dekkaria. Se on oikeastaan kummallista, ja asia, joka pitää nyt kesällä korjata.

Hyvän tuulen kesälukemista olisi Heinrich Böllin Päiväkirja vihreältä saarelta, joka voi inspiroida jopa omien kesäisten matkapäiväkirjojen kirjoittamiseen. Kesän elämäkerta, joka on ajankohtainen ja josta myös tulee hyvä mieli, olisi Tuula Karjalaisen Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta.

Lukuisia kesäöitä lukijoilleni!

John Boyne: Nooa Notkoniitty karkaa kotoa

John Boyne: Nooa Notkoniitty karkaa kotoa, 2011
Alkuteos: Noah Barleywater Runs away, 2010
Suomentaja: Laura Beck
Kuvittaja: Oliver Jeffers
Kustantaja:Bazar
Kansi: Oliver Jeffers
Sivuja: 223
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



John Boyne lienee yksi tunnetuimmista irlantilaisista nykykirjailijoista. Häneltä on viime vuosina suomennettu teos jos toinenkin, muun muassa sellainen megahitti kuin Poika raidallisessa pyjamassa, jota en ole pystynyt aiheensa takia lukemaan.

Kun sitten sain vinkin, että Boynelta on ilmestynyt myös lastenkirja, ajattelin tutustua sen kautta kirjailijan tuotantoon. Koska kirjan päähenkilö on kahdeksanvuotias, se sopisi oikein hyvin iltalukemiseksi samanikäisille lapsilleni.

Tavallaan kirja olikin toimiva, tavallaan ei. Alkupuoli sujui vähän väkisin. En syttynyt millekään kirjassa. Kerronta oli hidasta. Teos tuntui omituiselta sekoitukselta oikeaa maailmaa ja sen huolia ja satumaailman puhuvia eläimiä ja liikkuvia ovia. Kuulijakuntakin painosti Harry Potterin tai Akujen pariin.

Kaiken lisäksi kirjassa jaariteltiin. Juoni eteni teennäisen dialogin varassa sivutolkulla. Ja kuvitus oli tylsää. (Taas kiittelen suomalaisten kuvittajien mielikuvitusta ja taituruutta.) Vähän niin kuin tunnollisuudesta jatkoimme lukemista, ja yhtäkkiä kuulijat olivat koukussa. He nimittäin havahtuivat Nooan kotiolojen salaisuuteen ja halusivat tietää, miten käy. Pisteet heille empatiakyvystä.

Tässä vaiheessa kuulijat riistivät kirjan itselleen luettavaksi ja minä luovutin sen heille ilomielin, sillä kirja oli monella tapaa puiseva. Lapset siis syttyivät kuin syttyivätkin tarinalle ja ahmivat kirjan loppuun. Vasta muutaman viikon tauon jälkeen jaksoin itse tarttua vielä kirjaan, ja kieltämättä loppu pelasti paljon. Se sitoo teoksen satujen perinteeseen (mutta edelleenkään en ole varma, tuliko pelastus liian myöhään).

Lopulta jäin kaipaamaan tiivistämistä, räväkkyyttä, huumoria, vauhtia (vaikka kirjassa juostaankin lujaa) ja aitoutta. Ehkä kaikkea sitä, mihin suomalaisessa lastenkirjallisuudessa olen tottunut.

Koska olen viime kuukausina etsinyt käsiini erityisesti irlantilaistaista kirjallisuutta, olen lukenut myös muutamia irlantilaisia lastenkirjoja. Chris Haughtonin kuvakirjat Voi sinua, Sulo ja Ihan hukassa ihastuttivat vilpittömyydellään ja Roddy Doylen Hihittäjähoito ja Rover pelastaa joulun ihastuttivat hulluudellaan. Boynesta ei tullut suosikkiani tämän teoksen perusteella, mutta Kuudes mies tuossa kirjapinossa odottaisi lukijaa. Voi olla, että siihen vielä tartunkin.

Lopulta on kuitenkin pakko siteerata dialogista riemastuttava ote. Sen myötä lähetän terveiset lukupiiriläisille, joiden kanssa luin viime vuonna skottikirjallisuutta ja tänä vuonna irkkukirjallisuutta - ehkä maailman älykkäintä kirjallisuutta:
" - -Mutta he päättivät ettei Skotlanti ole sittenkään prinssille hyvä opiskelupaikka." 
"Ei hyvä opiskelupaikka?" kuningas karjui. "Mutta skotlantilaisethan ovat maailman toiseksi älykkäimpiä ihmisiä, heti irlantilaisten jälkeen."  (S. 133 - 135.)


Nooa Notkoniittyä on pääasiassa kehuttu blogeissa: Tarinoiden taikaa, Lumiomena, Kirjakirppu, Kirjojen keskellä ja Kujerruksia. Lastenkirjahyllyssä on esitelty kirjan kuvitusta ja kritisoitu kirjan kliseisyyttä, vaikka kiitettävääkin oli löytynyt.

Mario Vargas Llosa: Keltin uni

Mario Vargas Llosa: Keltin uni, 2011
Alkuteos. El sueño del celta, 2010
Suomentaja: Sulamit Hirvas
Kustantaja: Otava
Kansi: Montagu Images / Alamy
Sivuja: 516
Mistä sain kirjan: oma ostos






Mario Vargas Llosa sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2010. Häntä kiitellään erityisesti valtarakenteita paljastavasta tuotannostaan. Keltin uni tekee juuri näin: paljastaa siirtomaaherruuden synkimmätkin piirteet.

Keltin uni kertoo irlantilaisen Roger Casementin (1864 - 1916) elämäntarinan. Casement oli ihmisoikeustaistelija ja idealisti, Britannian hallituksen konsuli ja Irlannin vapaustaistelija. Epätavallisempaa ja ristiriitaisempaa elämäntarinaa saa hakea.

Nuori, seikkailuja etsivä irlantilainen pestautui ensin yksityisen firman palvelukseen Kongoon. Hänellä oli tuolloin idealistinen ajatus siitä, kuinka valkoiset, sivistyneet eurooppalaiset pelastaisivat villit ihmissyöjäheimot kristilliseen kirkkauteen. Totuus valkoisen miehen toiminnasta olikin vallan muuta. Casementin havaintoja on suorastaan tuskallista lukea: Moraalinen korruptio oli vain ihmiskunnan erikoisominaisuus, jotain sellaista, mitä ei eläimissä ollut. Kongo oli paljastanut hänelle, että tuollaiset ominaisuudet olivat osa elämää. Kongo oli avannut hänen silmänsä. (S. 87.)

Kongossa Casement näki kaiken sen, mitä ihminen on valmis tekemään rikastuakseen. Alkuperäisväestöä kiristettiin pakkotyöhön, naisia ja lapsia otettiin panttivangeiksi ja raiskattiin, ihmisiä silvottiin ja ruoskittiin, jopa tapettiin silmittömästi. Heillä ei ollut länsimaisen valloittajan silmissä ihmisarvoa, vaan heitä riistettiin ja sorrettiin kaikin mahdollisin keinoin. Kaiken taustalla oli ihmisen pohjaton ahneus, sillä raakakumin keräämiseen tarvittiin työvoimaa.

Casementin aikalaisen ja ystävän, Joeph Conradin romaani Pimeyden sydän oli minulle ennestään tuttu, ja muistan lukeneeni kirjan järkyttyneenä. Keltin uni kertasi sen kaiken suorasanaisesti. Llosa on tutkinut tarkasti Casementin laatimat raportit, joita hän toimitti Britannian hallitukselle. Britannian hallitus nimittäin palkkasi Casementin konsuliksi, joka raportoi raakakumiplantaasien julmuuksista, joista siihen asti oli kuultu vain huhuja. Kun Casement oli ollut 20 vuotta Kongossa, hän palasi Englantiin, jossa hänestä tuli juhlittu sankari. Hänen ansiostaan purettiin Belgian kuninkaan yksinoikeudet Kongon luonnonvaroihin ja inhimillistettiin Kongon alkuperäisväestön oloja.

Seuraavaksi Britannian hallitus lähetti Casementin Amazoniaan tutkimaan brittaläisomistuksessa olevan, raakakumia tuottavan yrityksen toimia. Amazonian julmuudet olivat, jos mahdollista, vielä hirveämpiä kuin Kongon julmuudet. Näitä kuvauksia on oikeastaan melkein mahdotonta lukea. On järkyttävää ajatella, että Casementin havainnot ovat todellisia tapahtumia.

Casementin näkemät painajaismaiset olot tekivät hänestä lopulta siirtomaahallinnon kiivaan vastustajan. Hän näki kotimaansa Irlannin yhä selvemmin Britannian riistämänä maana ja liittyi vapaustaistelijoihin kohtalokkain seurauksin: Eikö Irlanti ollutkin samanlainen siirtomaa kuin Kongo?  - - Miksi Kongon kaltainen siirtomaaherruus voisi olla hyväksi Irlannille? Eivätkö englantilaiset olleetkin valloittaneet Eireä? Eivätkö he olleetkin pakolla liittäneet Irlantia imperiumiin, kysymättä valloitetuilta ja miehitetyiltä, yhtä vähän kuin belgialaiset kongolaisilta? Väkivaltaisuus oli ajan myötä laantunut, mutta Irlanti oli yhä siirtomaa, jonka suvereniteetin vahvempi naapuri oli tuhonnut. (S. 122.)

Lopulta Casement oli mukana Irlannin pääsiäisviikon kapinassa vuonna 1916. Kapinan tarkoituksena oli irrottaa Irlanti Britannian hallinnosta ja julistaa maa itsenäiseksi. Kapina kukistettiin armottomasti, ja itsenäisyystaistelun suunnittelijat teloitettiin. Casementin rikos oli anteeksiantamaton, sillä hän oli ollut Britannian hallituksen palkkalistoilla, joten hänet tuomittiin maanpetturiksi.

Oikeastaan Llosan kirja alkaa tästä tilanteesta. Casement viruu vankilassa ja odottaa tuomionsa täytäntöönpanoa. Hänen ystävänsä ja tukijansa ovat laatineet armonanomuksia, jotka Britannian hallitus käsittelee. Casement tapaa vankilassa ystäviään ja käy heidän ja vanginvartijansa kanssa keskusteluja. Keskustelujen lomassa kerrotaan Casementin kokemukset Afrikassa ja Amazoniassa. Kirjan rakenne toimii kohtalaisen hyvin, vaikka ajoittain kehystarina etenee kömpelösti. Varsinainen elämäkerta etenee puolestaan elävästi, ja Llosa on luonut Casementistä varsin mielenkiintoisen hahmon, jonka intohimot ja ajatukset tuntuvat hyvin uskottavilta. Casementin koko elämänkaari ja kasvaminen kapinalliseksi on mielenkiintoista luettavaa, vaikka mitään kevyttä tai nopealukuista elämystä tästä ei tullut. Välillä lukeminen oli todella raskasta, paitsi aiheensa myös lukuisten yksityiskohtien takia.

Llosa on tutkinut kuvauskohteensa elämänvaiheet huolelllisesti ja matkustanut tämän jalanjäljissä ympäri maailmaa. Lukijalle paljastuu, kuinka vaikeaa on murtaa rahan mahti, kuinka tehokasta on hallita väkivallalla ja pelolla, kuinka vaikeaa on saada oikeutta sinne, missä ihmisten ahneus kukoistaa. Olisi tietysti mukava ajatella, että tämä kaikki on historiaa. Ikävä kyllä Amazonian tuhoaminen, Kongon alueen riisto ja esimerkiksi Siperian alkuperäiskansojen elinolojen polkeminen jatkuvat edelleen. Syynä on raha, tekijöinä paperifirmat, öljy-yhtiöt, valtioiden hallitukset, jotka lahjotaan tai ostetaan hiljaisiksi. Raha puhuu raakaa kieltään.

Llosan vahvuus on juuri siinä, että hän kuvaa kaikki rahan ja vallan kiemurat tarkasti. Kirja hakee oikeutta maailmaan, mutta myös päähenkilölleen. Roger Casementin elämäntyö ihmisoikeustaistelijana haluttiin unohtaa, koska Casementin yksityiset intohimot - seksuaalisuus ja irlantilaisuus - tekivätkin hänestä irstaan maanpetturin. Vasta viime aikoina hän on saanut osansa Irlannissa siitä sankaruudesta, jonka suurin osa pääsiäisviikon marttyyreistä sai välittömästi julmien teloitusten jälkeen.

Kirjan ansioksi lasken sen, että ymmärrän nyt paremmin Irlannin historian vuoden 1916 tapahtumia. Llosa on kuvannut tuon vuoden itsenäisyystaistelun vaiheet hyvin tarkasti. Casementin kautta jouduin vastakkain myös maailman raadollisuuden kanssa. On hassua, että tarvittiin perulainen nobelisti kertomaan tämän erikoisen irlantilaisen elämäntarina. Voin vain todeta, että vaikutuin. Vaikutuin elämäntarinasta, vaikutuin Irlannista ja vaikutuin yksityisten ihmisten mahdollisuuksista muuttaa maailmaa.


Osallistun Keltin unella Jokken kirjanurkkauksen 14 nobelistia -haasteeseen. Kirjan ovat lukeneet myös Luettua-blogin Sanna ja Kirjavinkit.

Huhti-toukokuun luettua elämää

Hiljaisen huhtikuun jälkeen toukokuusta tulikin hiukan vilkkaampi bloggauskuukausi. Syy on tässä: paitsi että luen öisin, olen oppinut myös kirjoittamaan öisin. Kuten nytkin. Sängyssä nukkuu lisäkseni neljä henkeä, on hikistä ja ahdasta, enkä enää saakaan unta. Siispä kirjoitan.

Kirjoitan puhelimella ja lisään kuvia pöytäkoneella, kunhan ehdin. Käyhän tämä näinkin. Ennakoiva tekstinsyöttö nopeuttaa kirjoittamista, mutta vaarana on keskeneräisen tekstin karkaaminen julkisuuteen. Siihenhän ei tarvita kuin uninen hipaisu.

Tässä kesäkuun alussa blogiruuhka on edelleen tosiasia. Luettujen kirjojen pino on vieläkin iso. Jonossa on kuutisen kirjaa ja uutta pukkaa koko ajan, koska luen lapsille joka ilta, vaikka oma lukeminen olisi satunnaista.

Huhti-toukokuun luetut aikuisten kirjat

Tämän kevään parhaana kotimaisena lukukokemuksena mieleeni jäi Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Se on kaiken ylistyksensä ansainnut, kerrassaan hyvä kirja. Pidin siinä kaikesta. Kinnusen tarinankerronta on konstailematonta, aitoa kerronnan riemua.

Luin myös pari muuta kotimaista esikoiskirjaa. Anitta Kaitajärven Rikotut kuvat imaisi mukaansa 1940-luvun Suomeen. Kirjan juoni oli vetävä ja aiheet tärkeitä. Kolmantena esikoiskirjana luin Meri Kuusiston Amerikkalaisen. Siitäkin pidin paljon, sillä se oli oikeastaan raikas suihku kielellistä taituruutta ja viistoa huumoria.

Klassikko-osastolta luin Joel Lehtosen novellikokoelman Kuolleet omenapuut, joka oli varsin hyvä lukukokemus, vaikkei Putkinotkon tasolle yltänytkään. Lehtosen kerronta on omaäänistä, nautittavaa luettavaa.

Pieneksi pettymykseksi jäi Riikka Pulkkisen chick lit -teos Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän. Odotin kirjalta ehkä liikaa.

Ulkomaisia helmiä osui kohdalleni kaksi, molemmat loistavia kirjoja. Lukupiirikirjana ollut James Joycen Dublinilaisia on novellitaiteen kirkas tähti. Luin sen nautiskellen alusta loppuun. Toinen vaikuttava kirja oli Heinrich Böllin Päiväkirja vihreältä saarelta, jossa Böll kertoo perheensä matkasta Irlantiin vuonna 1956. Viehättävämpää, hauskempaa ja lempeämpää kirjaa saa hakea. Suosittelen kirjaa kaikille Irlannin ystäville, mutta myös paljon matkustaville ihmisille! Tai no. Oikeastaan suosittelen kirjaa aivan kaikille kesälukemiseksi.

Luetut lastenkirjat

Kevätkuukausien kaunein lastenkirja oli Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puuseppä. Satu lumosi minut ja lapset monesta syystä. Kauas ei jäänyt belgialaisten kirjailijoiden Rascalin ja Sophien Tinkakaan. Se on koskettava kertomus, jolle toivoisin paljon lukijoita.

Suloisin ja riemastuttavin lukukokemus oli kuitenkin Timo Parvelan Maukka ja Väykkä. Parvela täytti toukokuussa 50 vuotta ja sain blogata hänen teoksestaan juhlapäivänä. Meillä hurahdettiin aivan täysillä hänen ystäväkaksikkonsa yhteiselämään. Näitä on tulossa postissa lisää.

Neljäs hieno lastenkirja oli Alexandra Salmelan ja Martina Matlovičován Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia, jossa oli karnevalistista tunnelmaa ja opetuksia myös aikuisille.

Muu kirjallinen elämä

Kevään kohokohtia oli Tampereen kirjamessut, joille osallistuin bloggaaja-kollega Saran kanssa. Terhi Rannelaa, Tommi Kinnusta ja Anni Kytömäkeä oli ilo kuunnella.

Lisäksi kirjoitin tärkeästä kirjallisesta kohtaamisesta Opuscolon Valkoisen kirahvin haastamana. Kirjoitin tämän talven kohtaamisestani, Anna Ahmatovasta. Pirjo Aaltosen, Sanni Sepon ja Anne Hämäläisen teos Anna Ahmatova Fontankan talossa lumosi kauneudellaan.

Perinteiset lukupiirit ja bloggaajatapaamiset sulostuttavat aina kirjallista elämää. Näitäkin ehti kahden kuukauden aikana olla neljä. Ihanaa!

Kesäkin on alkanut hyvien kirjojen parissa. Luen parhaillani erikoista ja kiehtovaa teosta, josta pian kuulette. Myös uusi lukulaitteeni ansaitsee oman tekstinsä, jahka pääsemme oikein sinuiksi toistemme kanssa.

Kuulumisiin!