Ihminen sodassa -haasteen koonti

Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus haastoi vuosi sitten lukemaan sota-aiheisia kirjoja. Tartuin tietysti haasteeseen, sillä luen paljon kotimaista kirjallisuutta, jossa aihetta ei voi välttää. Toisaalta luin vuonna 2013 hyvin paljon jatkosodan aikaan sijoittuvia opuksia, joten olin haasteen aloittaessani kahden vaiheilla, jaksanko tarttua enää vuonna 2014 yhteenkään (jatko)sotaisaan kirjaan. Ikävä kyllä jatkosodan lisäksi maailmassa on käyty muitakin sotia, joten luettavaa kertyi tänäkin vuonna.

Lukemani sota-aiheiset tai sotaa sivuavat kirjat siinä järjestyksessä, kun ne vuoden aikana luin:


Kjell Westö: Kangastus 38 (sodan uhka vuonna 1938, Suomen sisällissota 1918)

Kjell Westö voitti Kangastus 38 -teoksellaan Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon tänä vuonna. Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1938, ja vaikka Suomessa ei tuolloin ollut vielä sota, Euroopassa oli vahva sodan uhka, koska Saksa laajensi aggressiivisesti alueitaan. Kirjassa kerrotaan todentuntuisesti tuonaikaisesta Suomen ilmapiiristä, mutta palataan myös vuoteen 1918. Sisällissodan traumat vaikuttavat olennaisesti kirjan henkilöiden elämään.


J. L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat (Suomen sota 1808 - 1809)

Tämä klassinen runoteos 1800-luvulta on edelleenkin yllättävän helppolukuinen. Teos muovasi perustavalla tavalla käsityksen suomalaisista, sankarillisista sotilaista ja nostatti kansallishenkeä. Vasta Väinö Linna pystyi Tuntemattomassa sotilaassaan murtamaan runebergiläistä ihannekuvaa.


Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme (Venäjän vallankumous, I ja II maailmansota)

Riikka Pelon kauniissa Finlandia-voittajassa ei varsinaisesti kuvata sotaa, mutta ihmisten elämä on muuttunut perusteellisesti Venäjän vallankumouksen ja I maailmansodan takia. Runoilija Marina Tsvetajeva ja hänen tyttärensä elävät vallankumouksen jälkeen maanpaossa, mutta palaavat myöhemmin Neuvostoliittoon. Kirjan lopussa eletään vuotta 1941, jolloin taustalla riehuu II maailmansota.


Jelena Kuzina: Anna Ahmatova, koditon (I ja II maailmansota)

Jelena Kuzinan kirjoittama Anna Ahmatova, koditon -elämäkerta on raastavaa luettavaa runoilijasta, joka jäi Neuvostoliittoon Venäjän vallankumouksen jälkeen. Ahmatova kuvasi runoissaan Stalinin vainoja ja II maailmansodan aikaista Leningradin piiritystä sellaisella intensiteetillä, että lukija mykistyy. Ahmatova puhui itsestään ja aikalaisistaan kadotettuna sukupolvena, joka joutui kokemaan kaksi maailmansotaa


Joel Lehtonen: Kuolleet omenapuut (Suomen sisällissota 1918)

Lehtosen Kuolleet omenapuut on novellikokoelma, jonka kaikki novellit eivät suinkaan ole sotanovelleja. Teoksen yhtenä teemana kulkee kuitenkin köyhälistön ja herrakansan välinen juova, joka syveni sisällissodaksi vuonna 1918. Yhdessä novellissa kuvataan Aapeli Muttisen sotakokemuksia valkoisten riveissä.


Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (jatkosota)

Kinnusen hieno esikoisteos Neljäntienristeys kuvaa kuusamaloissuvun historiaa kolmen sukupolven ajalta. Sotaa kuvataan sekä rintamalla että kotirintamalla.


Rascal ja Sophie: Tinka (Korean sota)

Belgialaistekijöiden lastenkirja kertoo Tinkasta, jonka synnyinmaassa käydään sotaa ja pieni vauva lähetetään ulkomaille turvaan. Teoksesa kuvataan kauniisti adoptiolapsen elämää ja hänen sopeutumistaan menneisyyteensä.

Mario Vargas Llosa: Keltin uni (I maailmansota, Irlannin pääsiäiskapina 1916)

Argentiinalainen nobelisti Mario Vargas Llosa kertoo Keltin unessa irlantilaisesta maailmanparantajasta, Roger Casementistä. Casement matkusti ensin töihin Belgian Kongoon kumiviljelmille ja myöhemmin Amazoniaan. Hänen näkemänsä kauhukuvat ja ihmisten alistaminen herättivät hänessä vahvan kansallistunteen, sillä hän näki myös synnyinmaansa Irlannin kärsivän Iso-Britannian vallan alla. Hän osallistui Irlannin pääsisäisviikon kapinaan vuonna 1916 ja hänet teloitettiin maanpetturina. Ihmeellinen elämäntarina.


Anni Kytömäki: Kultarinta (Suomen sisällissota 1918)

Anni Kytömäen kaunis esikoisteos Kultarinta kertoo isän ja tyttären tarinan. Heidän elämänkohtaloihinsa vaikuttaa Suomen sisällissota.


Anitta Kaitajärvi: Rikotut kuvat (jatkosota)

Kaitajärven esikoisteos Rikotut kuvat kertoo Neuvostoliiton sotavankeudesta vapautetun suomalaismiehen tarinaa. Kuvauksen kohteena on myös kotirintamaelämä sekä venäläisten sotavankien kohtalo.


Henryk Sienkiewiz: Bartek sankari  (Saksan - Ranskan sota 1870)

Nobelisti Sienkiewizin Bartek Sankari on Runebergin sankarin, Sven Tuuvan hengenheimolainen. Bartek Sankari joutuu historian tapahtumien pyörteisiin ja tempaistaan mukaan Saksan-Ranskan sotaan. Sotilaana hän onkin melkoinen menestyjä, vaikka ei älynlahjoiltaan ole mitenkään mainittava tapaus.


Keijo Korhonen: Poika, kertomus kylästä joka kerran oli (jatkosota)

Keijo Korhonen muistelee lapsuuttaan kainuulaiskylässä. Lapsuuden taustalla vaikuttaa Suomen jatkosota, joka painaa leimansa perheen arkeen. Siitä huolimatta lapsuus on turvallinen.


Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo (Kambodzan - Vietnamin sota 1970)

Rannelan Punaisten kyynelten talo on kirjailijan ensimmäinen aikuisten kirja. Rannela kertoo kauhistuttavan tarinan punakhmerien vallan ajasta Kambodzassa. Kirjaan jää kuitenkin toivo, joka antaa syyn jatkaa elämää.


Ihminen sodassa -haastetta varten tuli luettua yhteensä 13 kirjaa, joten ansaitsin haasteessa majurin arvon. Haaste oli inspiroiva, ja sodankuvauksia tuli vastaan paljon, vaikka en tietoisesti niitä ensin hakenut. Haaste eli omaa, vahvaa elämäänsä - eikä aihe näytä häviävän ihmiskunnan todellisuudestakaan.

Kiitän Suketusta mainiosta haasteesta!

Salla Simukka: Valkea kuin lumi

Salla Simukka: Valkea kuin lumi, 2013
Kustantaja: Tammi
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 237
Mistä sain kirjan: lainasin oppimateriaalikeskuksesta


Tämän syksyn kirjapinooni on ujuttautunut Salla Simukan Lumikki-trilogia. Kiinnostuin sarjasta jo viime vuonna, mutta nyt kun palasin työelämään, se tuli ajankohtaiseksi. Ammatin iloihin (ja ikuisiin saloihin) kun kuuluu nuorison lukutaidon varmistaminen ja jonkinlaisen lukuinnon herättäminen. Helppoakos se on, kun saa luettaa oppilailla hyviä kirjoja!

Simukan kirjoittama vauhdikas nuorten trillerisarja on koukuttanut jo monta oppilastani. Kirjailija ansaitseekin jättiläismäisen kiitoksen työstään. Tampereen oppimateriaalikeskus on puolestaan tehnyt myös oivallista työtä ja hankkinut kirjasarjan lainattavaksi. On melkoinen ilo jakaa kokonaiselle luokalle uunituoreita kirjoja luettavaksi.

Valkea kuin lumi on Lumikki-trilogian toinen osa. Sen tapahtumapaikkana on Praha, jonka turistivirtaan Lumikki on heittäytynyt rankan talven jälkeen. Tuntematon, nuori tyttö kuitenkin lähestyy häntä ja lausuu seikkailun avaussanat: Jag tror att du är min syster. Tytössä, Zelenkassa, on jotain vetoavaa ja Lumikki alkaa muistaa välähdyksiä lapsuudestaan.

Zelenkalla on kuitekin toinenkin perhe, Valkea perhe, jolla on omat sääntönsä: Me olemme samaa perhettä. Me olemme äitejä ja isiä, siskoja ja veljiä, tätejä ja setiä, enoja ja serkuja. Meissä virtaa sama veri ja sama usko, joka on vahvempi kuin vuoret ja syvempi kuin joet. Jumala on uonut meidät saman perheen, saman pyhän seurakunnan jäseniksi. (S. 14.)  Zelenka tempaisee Lumikin keskelle uhkaavaa vaaraa.

Siinä missä Punainen kuin veri -kirjassa seikkailtiin Tampereella hyytävässä pakkasessa, nyt seikkaillaan Prahassa armottomassa helteessä. Lumikin mieltä polttaa myös muisto rakkaudesta.

Simukka on rakentanut teoksensa taitavasti. Vaikka trilleri on ennen kaikkea jännittävien ja vauhdikkaiden juonenkäänteiden varassa, tarinaan on saatu myös sopivasti nuoriin vetoavaa syvyyttä. Päähenkilön kokema kiusaaminen on kuvattu viiltävästi ja rakkaus on mutkikas juttu. Lumikki on kuitenkin selviytyjä. Hän on rohkea, vaikka onkin herkkä. Herkkyyttä on tullut hahmoon lisää tässä sarjan toisessa osassa. Lumikkiin on helppo samaistua.

Kiittelin myös tapaa, jolla Simukka on kuvannut Prahan. Olen käynyt kaupungissa kaksi kertaa ja Simukan selkeän kerronnan ansiosta tutut paikat piirtyivät silmieni eteen (ja herättivät tietysti hirveän matkakuumeen). Takaa-ajokohtaus Kaarlensillalla oli piste i:n päälle.

Simukan trillerisarja on virkistävä lisä tämänhetkiseen nuortenkirjatarjontaan. Suosittu fantasiakirjallisuus on nuorten kirja-ahmattien ja useimmiten tyttöjen laji. Suuret sivumäärät ja taikuus eivät sovi kaikille. Nykynuorten vaikeuksista kertovat realistiset kirjat ovat usein liiankin synkkiä tai tulevat ehkä liian lähelle. Pojille eivät tahdo kelvata nekään. Nuorten trillerille on selvästi kysyntää. Ilkka Remeksen Aaro-hahmon rinnalle oli hyvä saada toiminnan tyttö. Lisää tällaista!


Valkea kuin lumi on luettuu useissa blogeissa: Tarinoiden taikaa, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirsin kirjanurkka, Lukutoukan kultturiblogi, Amman lukuhetki, Anna minun lukea enemmän, Sonjan lukuhetket ja Nenä kirjassa.

Jari Järvelä: Särkyvää

Jari Järvelä: Särkyvää, 2014
Kustantaja: Tammi
Kansi: (kirjaston lappu peittää harmittavasti kannen suunnittelijan nimen - kansihan on mitä onnistunein)
Sivuja: 221
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Luin Jari Järvelältä jo toisen tänä vuonna ilmestyneen kirjan. Keväällä ilmestyi vetävä dekkari Tyttö ja pommi, joka nousi suosikkidekkarieni joukkoon saman tien. Hämmästyin melkoisesti, kun blogeissa alkoi vilahdella arvioita Särkyvää-nimisestä Järvelän uutuuskirjasta. Blogeissa sitä kehuttiin, mutta hiukan epäilin, voiko se olla yhtä onnistunut kuin taitavasti rakennettu Tyttö ja pommi. Kärsiikö laatu, jos kirjoja tulee kuin liukuhihnalta? Eipä kärsi laatu, ei. Järvelän sato vuonna 2014 on paitsi runsas myös laadukas.

Särkyvää kertoo vankasti keski-ikäisestä suomalaismiehestä, jonka avioliitto on ohi, lapset ovat etäisiä ja elämä muutenkin lähinnä sarja epäonnistumisia - viimeisimpänä epäonnistunut kotitalon tuhopolttoyritys. Teemu kerää tappionsa symbolit pahvilaatikkoon ja suuntaa isänsä Ladalla kohti Pamplonaa, jossa aikoo heittäytyä härän sarviin. Mikäs sen komeampi itsemurha!

Nyt aion saada elämäni takaisin itselleni. Teen itsemurhan härkien edessä, annan niiden seivästää itseni. Joka vuosi härät seivästävätkin juoksijoita, varmin tapa joutua niiden maalitauluksi on pysähtyä niiden eteen ja heilutella käsiään. Kun yli puoli tonnia painava peto survaisee täydessä vauhdissa teräaseen keuhkoista tai vatsalaukusta läpi, on henki heti pois. Ja tässä miehessä on osumapintaa, vatsakumpuun voisin vielä piirtää tussilla tikkataulun renkaat. Keskellä häränsilmä. (S. 67.)

Järvelä sekoittaa tekstissään totisuutta ja tunarointia sellaisella otteella, että lukija odottaa kauhunsekaisin tuntein, mitä Teemun elämästä seuraavaksi paljastuu, miten matka etenee ja kuinka Pamplonassa käy. Olin koukussa tarinaan kirjan ensi sivulta lähtien - siinä Teemu toivottaa varsin värikkäästi sekä lukijat että ex-vaimonsa tervetulleiksi seuraamaan elämäkerrallista blogiaan. Kerronnassa vaihtelevat Teemun blogipäivitykset ja itsemurhamatkan eteneminen.

Särkyvää on ilman muuta "on the road" -genren (jos sellaisesta voi kirjallisuudessa puhua) perillisiä. Matkaseuraa täytyy tietysti olla, ja sellaista Teemu poimii tienvarresta: mukaan tarttuu Agnes, päämäärättömästi liftaava suomalaistyttö. Särkyvää-teosta voi verrata Arto Paasilinnan Jäniksen vuoteen sekä Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis -teokseen. Näistä poiketen Järvelä on kuitenkin suunnannut autonnokan etelään, kohti Eurooppaa, Suomen rajojen ulkopuolelle. (Mieleeni palautui myös muutama vuosi sitten lukemani Wolfgang Herrndorfin mainion Ladaromaanin, jossa menopelin voi arvata jo nimestä.)

Kuten "on the road" -menoon kuuluu: matka on vähintään yhtä tärkeä kuin itse päämäärä. Suomalainen ahdistus ei hellitä Moselin laaksossa, Atlantin rannalla eikä Espanjan härkäjuhlissakaan. Turistinakin suomalainen on kansallisen perusolemuksensa vanki, koheltaa kännissä ja kommunikoi tökerösti kaikilla osaamillaan vierailla kielillä. Elävästi Järvelä kuitenkin kuvaa Euroopan viiniköynnösrinteet, luolamaalaukset, Atlantin mainingit ja härkien sorkkien jyminän. Kalevalan mahtihärkäkin nostaa päätään ja kaikessa on mukana aimo annos suomalaisen miehen uhoa, surkuhupaisaa räpellystä ja katkeruuden kuonaa. Matkaseura Agnes tai ex-vaimo Heli eivät luo kovin kaunista kuvaa suomalaisnaisistakaan, joten ehkä ollaan sujut. Suomalaiset ovat juroa ja jurnottavaa kansaa, jota ajaa eteenpäin jonkinlainen kieroutunut sisu.

Järvelän kielenkäyttö on parhaimmillaan nokkelaa ja vaivatonta luettavaa. Tekstistä paistaa kirjoittamisen ilo ja tarinankertomisen into, joka imee lukijan mukaansa.

Jos minun olisi pakko valita Järvelän vuoden 2014 sadosta suosikkini se olisi kuitenkin Tyttö ja pommi, jonka yhteiskunnallisuus teki siitä minulle tärkeämmän kirjan. Särkyvää-romaanissa nautin hulvattomasti kerrotusta elämäntarinasta ja eurooppalaisesta maisemasta, jota vasten suomalaisen ihmiselon ihanuus ja kurjuus paljastui.

Särkyvää-romaanin pariksi sopisi Meri Kuusiston esikoiskirja Amerikkalainen. Siinäkin seikkailee omintakeinen parivaljakko, jonka mielenterveys on liikahtanut sijoiltaan. Sekä Kuusiston että Järvelän teoksista jää kuitenkin toiveikas olo. Kauneutta on lopulta jokaisen matkan varrella.

Särkyvää-kirjan ovat lukeneet ainakin Lumiomenan Katja, Mari A., Booksy, Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja ja Tuija Kulttuuripohdinnoissaan.

Kaija Pakkanen: Vimperin pihan Ilona

Kaija Pakkanen: Vimperin pihan Ilona, 4. painos, 1974 (ilm. 1959)
Kustantaja: WSOY
Kansi: Maija Karma
Sivuja: 149
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä






Jos Ilona olisi rikas, niin rikas, että tuhannen markan seteli tuntuisi vain yhden päivän maitokaupparahalta, niin totta totisesti hän menisi ja ostaisi Lampulaan tuhat metriä erilaisia kankaita, pilkullisia, raidallisia, kukallisia, ristikkäitä, silkkiä, villaa, musliinia, pumpulia, samettia ja harsoa. Kaupungin paras ompelija saisi valmistaa toinen toistaan ihastuttavampia mekkoja, rimsullisia, puhvihihaisia, leveitä ja liehuvia, nauhoin ja pitsein koristettuja. Ja jokaiselle pojalle tahtäisiin kauluspaita. (S. 71.)

Kaija Pakkasen Vimperin pihan Ilona on tyttökirjaklassikko, jonka nimestä tulee jo hyvä mieli. Kirja onkin kaikin puolin onnellinen, vaikka koskettaviakin hetkiä siinä on.

Kirjan päähenkilö, Ilona, on 13-vuotias tyttö, joka on ystäviä vailla. Hän on sokea, joten hän joutuu ponnistelemaan ansaitakseen tasavertaisen paikan pihapiirin lasten joukossa. Hän on kuitenkin sinnikäs ja kekseliäs tyttö, joka järjestää itselleen ja muille lapsille monenlaista pientä seikkailua. Paras idea on, kun hän keksii ruveta keräämään rahaa, jotta kaupungin orpokodin asukkaille saadaan uudet, värikkäät asut. Pian koko kulmakunta häärii hyväntekeväisyystouhuissa, joista ei kommelluksiakaan puutu.

Kirja on ollut hyllyssäni iät ja ajat ja seurannut mukanani joka muutossa. Olen saanut sen varmaankin alun perin äidiltäni lahjaksi. Edellisestä lukukerrasta on kuitenkin vierähtänyt tovi jos toinenkin. Nyt kirja istui kuin nakutettu iltalukemiseksi omille tyttärilleni. Sokean tytön arki 50-luvulla hiljensi nykylapset melko tehokkaasti. Ilona on nimittäin hahmona esimerkillisen reipas ja oma-aloitteinen, eikä häntä voi kuin ihailla. Säälille ei ole sijaa, eikä oikein aikaakaan, koska koko ajan tapahtuu jotain. Lisäksi Vimperin pihan lasten leikit tuntuivat toisaalta tutuilta, toisaalta hyvin omatoimisilta seikkailuilta. Mitä kaikkea puuhaa lapset ovat ennen joutuneetkaan keksimään ihan itse, koska ei ole ollut televisiota eikä pelikoneita!

Kaija Pakkanen (1915 - 2003) oli tuottelias lastenkirjailija. Vimperin pihan Ilona lienee hänen tunnetuin teoksensa, vaikka hän kirjoitti vielä 1980-luvullakin ahkerasti. Pillipiipari-lastenrunokokoelmaa olen lueskellut lapsilleni, kun he olivat pieniä, ja nyt oli Ilonan tarinan vuoro. Syttyipä tässä halu tutustua kirjailijan tuotantoon enemmänkin. Outi Pakkanen, Kaija Pakkasen tytär, taitaa olla nykylukijoille kuitenkin tutumpi kirjailija.

Kirja on luettu ainakin Sheferijm-blogissa. Osallistun kirjalla Kirjakaapin avain -blogissa pyörivään Nostalgiset nuortenkirjat -haasteeseen.

Timo Parvela: Maukka ja Väykkä rakentavat talon

Timo Parvela: Maukka ja Väykkä rakentavat talon, 2. painos 2010
Kuvittaja: Virpi Talvitie
Kustantaja: Tammi
Kansi: Virpi Talvitie
Sivuja: 107
Mistä sain kirjan: omasta (lasten) hyllystä




Timo Parvelan Maukka ja Väykkä -kirjat ovat aarteita. Näin voin todeta kahden luetun kirjan perusteella.

Maukka on kissa ja Väykkä on koira. He asuvat sinisessä talossa mäen harjalla - paitsi että sininen talo on nyt valunut mäen rinteeseen ja asukkaiden elämä on hankalaa, koska pitää tottua vinoon elämään. Niinpä ystävät päättävät siirtää talon takaisin mäen päälle. Ensin yritetään huijata aurinkoa, jotta saadaan talvioloista kaikki hyöty irti:

- Ymmärtäväkö kaikki nyt varmasti? Maukka kysyi painettuaaan sitä ennen oman piponsa Väykän pään peitoksi. - Me käyttäydymme niin kuin talvi olisi tulossa. Teemme tismalleen samat asiat kuin joka syksy ja saamme auringon luulemaan, että se on erehtynyt. Se lakkaa sulattamasta lunta ja me ehdimme kasata jäljellä olevan lumen laduksi ja hinata talon takaisin mäelle vielä ennen kesää. Onko kysyttävää? (S.15.)

Lopulta täytyy tunnustaa tosiasia ja ottaa työläämmät keinot käyttöön. Voi vain arvata, kenen tehtäväksi talon purkaminen ja kokoaminen jää. Tietenkin Väykän, tuon toimeliaan ja pyyteettömän puurtajan. Maukka tietysti yrittää parhaansa mukaan auttaa, mutta hänen ideansa ovat niin lennokkaita, ettei niistä ole käytännön hyötyä. Ja luonteva laiskuuskin vaivaa.

Parvela saa vangittua näihin satuhahmoihinsa niin paljon inhimillistä luonnetta että lukiessa on pakko myhäillä tyytyväisenä. Juuri näin se menee: toiset haaveilevat ja taiteilevat, toiset tarttuvat toimeen. Molempia tyyppejä tarvitaan, jotta elämässä olisi elämän makua. Miten käykään, kun Maukka syyttää Väykkää mielikuvituksen puutteesta? Ja keitä ovat juhannusyön viuhahtajat?

Vaikka Maukka välillä ärsyttää itsekkyydellään, on hän myös haavoittuva, herkkä taiteilija. Väykän toimeliaisuus puolestaan on turvallista ja varmaa. Virpi Talvitien kuvituksessa hahmot ovat niin ilmeikkäitä, että heidät voi kuvitella eteensä juuri sellaisina kuin he ovat - kerrassaan viehättävinä persoonina.

Hyppäsimme vielä sarjan kakkososan, Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo, yli ja säästelemme sitä joulukalenteriksi. Se on alun perin sellaiseksi suuniteltu ja pianhan onkin joulukalenterin aika.

Kirjojen keskellä - blogin Maija  ja Opuscolon Valkoinen kirahvi ovat näihin Parvelan sankareihin yhtä ihastuneita kuin minä ja lapset. Suosittelen Maukkoja ja Väykkiä sekä lapsille että aikuisille. Ne toimivat melkoisina parisuhdeoppainakin:

- Mutta ystävän minä kyllä tarvitsisin, Väykkä sanoi, kun Maukka oli puolivälissä pihaa. Maukka pysähtyi. Ja kääntyi.
- Millaisen ystävän?
- En minä tiedä. Erilaisen kuin minä, Väykkä sanoi.
- Sellaisen kuin minä?
- Vaikka.
- Vaikka minä en osaa rakentaa ja minä olen välillä rasittava?
- Vaikka minä en osaa laulaa ja minä olen tylsä ja tavallinen, Väykkä vastasi. (S. 105.)

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo, 2013
Kustantaja: Karisto
Kansi: Tuija Kuusela
Sivuja: 254
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Miksi meitä tallennetaan näin järjestelmällisesti? Tietojen kerääminen ja valokuvaaminen viittaavat siihen, että tällä paikalla on arkisto. Meidän nimillämme on jollekin merkitystä. Meistä jää jälki. (S. 35.)

Terhi Rannelan Punaisten kyynelten talo pakottaa ajattelemaan sellaista, josta ei oikeastaan olisi halunnut tietää mitään. Mutta jos kukaan ei ajattele, eikä halua tietää, maailma ei muutu. Historiasta on pakko oppia jotain, muuten kärsineiden elämä on ollut turhaa.

Punaisten kyynelten talo kertoo Kambodzan julmasta historiasta. Sen alku sijoittuu Demokraattiseen Kamputseaan punakhmerien vallan aikaan 1974 - 78, jolloin kaupungit ja perheet oli lakkautettu. Ihmiset oli siirretty pakkotöihin maaseudulle, jossa toteutettiin puhdasta kommunismin aatetta.

Tosiasiassa ihannevaltiossa kärsittiin: näännyttiin nälkään ja raatamiseen. Ja kuten totalitarismiin kuuluu, toisinajattelijat eliminoitiin, jotta paratiisi saattoi kukoistaa. Vankilat täyttyivät ilmiannetuista naapureista ja sukulaisista, kun puolue toteutti ihannettaan ja siivosi omia rivejään.

Julmuuteen alistettu kansa katsoi vierestä, kun riisisato vietiin Kiinaan, jotta saatiin sieltä aseita sodankäyntiin Vietnamia vastaan. Jos nälkää näkevä työntekijä söi pellolta riisinjyvänkään, hänet saatettiin tappaa siihen paikkaan, koska jokainen jyvä tarvittiin aseiden ostamiseen. Näin puolue laajensi utopiaansa maan päällä.

Kaakkois-Aasian historialliset tosiasiat tuntuvat etäisiltä ja järjettömiltä, mutta ne tulevat iholle asti, kun Rannela kertoo kirjassaan erään kamputsealaisen perheen tarinan. Tarina on fiktiivinen, mutta se voisi olla totta. Kirjan alkuosa järkyttää, mutta toisessa ja kolmannessa osassa päästään kiinni toivoon, joka voittaa käsittämättömät julmuudetkin. Chey Chan, Vanna ja Chanda jäävät sukupolvien ketjuna vahvasti mieleen. Ja nyt kun kirjan lukemisesta on jo vierähtänyt hetki, kirjan vaikutus on vain voimistunut. Rannela kirjoittaa eläytyen ja selkeästi.

Kirjailija Terhi Rannela haluaa muuttaa maailmaa. Olen ollut kuuntelemassa hänen ajatuksiaan sekä Tampereen että Helsingin kirjamessuilla. Hän oli myös Tampereen kirjabloggaajien vieraana tänä syksynä kertomassa tästä kirjastaan.

Kirjan taustalla on valtava tutkimustyö, jonka kirjailija oli tehnyt Kambozan matkansa jälkeen. Matkallaan hän oli vieraillut vankilamuseossa, jonka seinällä ollut kuva ei ollut jättänyt häntä rauhaan. Kuva esitti Chan Kim Srunia ja hänen poikaansa, jotka surmattiin julmasti Tuol Slengissä. "Kerro minun tarinani", oli Chan Kim Srun pyytänyt kuvassaan. Terhi Rannela teki sen.

Meidän nimillämme on jollekin merkitystä. Meistä jää jälki. (S. 35.)



Kirjan ovat lukeneet myös Annika K., Notkopeikko, Mari A, Bleue, Maija, Mai, Maria, Elegia ja Lukutoukka.

Osallistun kirjalla Suketuksen Ihminen sodassa -haasteeseen.

Taru Kumara-Moisio: Maan vetovoima

Taru Kumara-Moisio: Maan vetovoima, 2014

Kustantaja: Nordbooks

Kansi: Iines Partanen

Sivuja: 192

Mistä sain kirjan: kustantajalta

Läksyjä tehdessäni päätin, että ryhdyn isona onnelliseksi, että järjestän elämäni juuri niin kuin tahdon, enkä ikinä valita väsymystä tai nurise tyytymättömänä. Kirjoitin uskonnonvihkon sisäkanteen muistiin "ONNELLINEN!" ja alleviivasin sanan vielä kahteen kertaan paksulla tussilla. Mumma on kehottanut kirjoittamaan kaikki elämän tärkeät päätökset muistiin, etteivät ne ajan myötä unohtuisi. Minusta se oli hyvä neuvo. (S. 115.)

Taru Kumara-Moision Maan vetovoima on lempeästi ravisteleva kirja, joka saa aikaan pieniä muutoksia. Tai ainakin minun elämässäni se sai sellaisia aikaan - piponi nimittäin löystyi jokusen millin sitä lukiessani. Niinpä uskallan suositella kirjaa kaikille kotiäideille ja työssäkäyville äideille ja kaikille nykynaisille ikinä. Oikeastaan kirja sopii jokaiselle onnen tavoittelijalle.

Kirjan päähenkilö Noora on kasvatustieteiden maisteri, joka on ollut jo jonkin aikaa (liian kauan, jos minulta kysytään - ja tässä puhuu nyt kokemuksen syvä rintaääni) kotiäitinä. Hänellä on aviomies ja kaksi lasta sekä kaunis koti metsänreunassa - periaatteessa hänen elämänsä on aivan mallillaan. Mutta jokin hiertää tässä idyllissä. Ja hiertää niin herkullisesti, että lukijaa hirvittää ja naurattaa yhtä aikaa.

Tuskin on sattumaa, että Noora on juuri Noora, Henrik Ibsenin Nukkekodin (1879) Noran kaima. Naisen roolistahan tässäkin on kyse. Tämän nyky-Nooran nukkekoti on kuitenkin hänen itsensä luoma vankila, eikä suinkaan yhteiskunnan odotusten ja lakien luoma häkki. Kuinka tässä nyt näin on päässyt käymään? Eikö nukkekotia jo voisi purkaa?

Noora on niitä naisia - tai ehkä pitäisi sanoa: meitä nykynaisia - joilla riittää suoritettavaa. Pitää kasvattaa lapset, hoitaa parisuhdetta ja pelastaa maailma ympäristökatastrofilta. Kaunis ja kiiltävä koti kuuluu tietenkin tähän kauppaan. Mikä tässä yhtälössä mättää? Se yksinkertainen tosiasia, että kaikkeen ei ihminen - edes nainen - pysty. Lapset, aviomies, maailma tuntuvat karkaavan käsistä, eivätkä toimi yhtään kuten Noora haluaisi, vaikka hän totta vieköön yrittää ohjata kaikkea oikeaksi katsomaansa suuntaan. Kaiken lisäksi isoäitikin, rakas mumma, kuolee ja muuttuu taas mullaksi - "maaksi pitää sinun jälleen tuleman". Näiden tosiasioiden  ymmärtäminen suistaa Noora-paran lähes tolaltaan.

Esikoiskirjailija Taru Kumara-Moisio on ilman muuta taitava humoristi. Maan vetovoiman huumori on salakavalasti vaikuttavaa tragikomiikkaa. Noora on melkoinen 2000-luvun pirttihirmu. Tosin tietämättään - ja siitä syntyy hykerryttäviä tilanteita, joista voi löytää itsensä. 

Kun Nooran mumma kuolee, nousevat esiin Nooran lapsuusmuistot, joissa mumma edustaa turvaa ja selkeyttä, vahvaa matriarkkaa, jolla on ohje jos toinenkin, joilla selviytyä elämästä. Mumma latoo pohjalaismurteellaan vankkumatonta viisautta, jolle Noora on elämänsä perustanut. Ei sillä, etteivätkö Nooran omat vanhemmat olisi olleet ihan järjellisiä ihmisiä, mutta pikkuhiljaa alkaa vaikuttaa siltä, että aivan onnellisia he eivät ole olleet. Ja siinäpä onkin Nooran elämän tavoite: olla onnellinen! Mumma on kasvattanut Nooraa reippauteen ja sellaisella otteella Noora rakentaa omaa ja lähimmäistensä onnea.

Ainakin tämän pohjalaissukuisen, reippautta arvostaneen entisen kotiäidin on jotenkin helppo ymmärtää Nooran elämäntapaa: Nämä ajatukset on ehdottomasti kirjattava muistiin kokonaisvaltaisen otteen sarakkeeseen, jotta saan ne jäsennettyä. (S. 116.) Ehkä onnellisuus on kuitenkin jossain muualla kuin kokonaisvaltaisessa otteessa.

Kirjailija Taru Kumara-Moisio on opiskelukaverini, ja tunnen hänet parinkymmenen vuoden takaa. Maan vetovoimasta tuli blogini ensimmäinen arvostelukappale ja on jotenkin mukavaa ajatella, että tunnen kirjailijan ja saan kehua hänen kirjaansa. Kiitän kirjailijaa mainiosta lukuelämyksestä ja kustantajaa arvostelukappaleesta!

Kirja on luettu myös Oksan hyllyltä -blogissa.

Vuosi kuvina -haasteen viimeinen kuva

Haiharan kartanon ranta 5.10.2014 kello 10.00 Kaukajärvellä

Vuosi kuvina -haaste on tullut kierroksensa loppuun. Tai oikeammin - se tuli loppuunsa jo kuukausi sitten. Hävettää myöntää, mutta tämä kuva on otettu jo lokakuun alussa, mutta pääsee blogiin vasta nyt. Syynä on lähes koko lokakuun jatkunut blogitauko, joka ilmaantui tyhjästä ja toivottavasti häviääkin yhtä yllättäen.

Ainakin blogattavaa riittäisi - varmaan 20 kirjaa odottaa tuossa arviotaan ja koko ajan luen lisää. Osallistun nimittäin Facebookissa pyörivään Karo Hämäläisen lukuhaasteeseen, jossa tavoitteena on lukea 30 sivua päivässä. Siihen haastan nyt kaikki lukijanikin mukaan.

Lukemisiin!