Pablo Neruda: Andien mainingit

Pablo Neruda: Andien mainingit, 5. painos, 1975
Sisältää runoja useista kokoelmista
Suomentaja: Pentti Saaritsa
Kustantaja: Tammi (Kurki-sarja)
Sivuja: 170
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä









Tupac Amaru, voitettu aurinko, 
sinun ruhjotusta kunniastasi
nousee katoamaton loiste
kuin päivä merelle. (S. 78.)

Pablo Nerudan Andien mainingit ajautui luettavakseni kahdesta syystä. Ensinnäkin Jokken kirjanurkan 14 nobelistia haasteen innoittamana kokosin hyllyjeni uumenista nobelistien teokset yhteen pinoon ja aloin kahlata pinoa läpi. Neruda on kirjallisuuden nobelisti vuodelta 1971.

Toiseksi sain innoitusta lukemiseeni suomalaisesta kirjasta: Luin ennen joulua Auli Leskisen Petojen ajan, joka sijoittuu Chileen. Pablo Nerudan hautajaiset mainitaan Leskisen kirjassa, joka kertoo ajasta, jolloin presidentti Salvador Allende, Nerudan hyvä ystävä ja tukija, syöstiin vallasta 11.9.1973. Kuinka ollakaan Pablo Neruda, rakastettu vasemmistolaisrunoilija ja nobelisti, kuoli 23.9.1973. Tuolloin maa oli ollut kaksi viikkoa kenraali Pinochetin johtaman oikeistolaisen sotilasjuntan hallinnassa. Sotilasjuntta eliminoi toisinajattelijoita varsin tehokkaasti, joten väkisinkin tulee mieleen, joutuiko Nerudakin murhatuksi. Virallisesti Nerudan kuolinsyyksi kerrotaan eturauhassyöpä, eikä tietoa ole kumottu, vaikka asiaa on tutkittu.

Nerudan runot puhuvat omaa kieltään. Andien mainingit on aistien juhlaa. Kielikuvat ovat vahvoja, elämä sykkii, historia pakottaa suonissa. Runoissa meri kantaa maailmankaikkeutta, kidutettu inkavaltias palaa keräämään kunniansa, kansanmurhaajat saavat rangaistuksen. Julmien pappien ja ahneiden valloittajien aika on ohi. Neruda tuntee veljeyttä puolueessaan ja antaa vapauden ja tasa-arvon vyöryä koko elämän ylle.

Kokoelman rakenne on häikäisevän elämänkaaren muotoinen. Alkutuotannon runoissa hehkuu nuoruus, ehdottomuus ja tuska, mutta myös hullu, huumaava rakkaus:
   Siitä pitäen kun rakastan sinua et muistuta ketään (s.11).

Keski-iän runot ovat kantaaottavia: Etelä-Amerikan historia ja Espanjan sisällissota tulvivat verta ja hävitystä:
- -
Tulkaa katsomaan kaduilla virtaavaa verta, 
tulkaa katsomaan 
kaduilla virtaavaa verta,
tulkaa katsomaan verta,
joka virtaa kaduilla! (S. 43.)


Vaikuttavin runosikermä kertoo Macchu Picchusta ja sen loistokkaasta ja arvoituksellisesta historiasta - siinä vuoret, rauniot ja inkat heräävät eloon:
- -
Olen tullut puhumaan teidän kuolleella suullanne.
Kootkaa yhteen maan uumenissa
kaikki särkyneet, äänettömät huulet
ja puhukaa minulle syvyyksistä koko tämä pitkä yö
kuin ankkuriketju yhdistäisi minut teihin - - (S. 66.)

Lopputuotanto sisältää muun muassa joukon oodeja, eli ylistyslauluja, joista löytyy elämäniloa ja arjen kuvia: Oodi sitruunalle, Oodi kissalle, Oodi pianolle... Poliittisuus ei häviä, onhan eräs oodi omistettu Leninille, mutta elämässä on myös yksityiskohtia, pieniä havaintoja, jotka ilahduttavat. Esineisiin jää ihmisistä jälkiä, sitruuna tai piano, kissa tai koira voivat kirvoittaa ihmettelevää iloa.

Andien mainingit ei ole mitään kevyttä luettavaa, koska latinalaisen Amerikan historia ei suoranaisesti anna keveyteen aiheita. Silti kirjaa lukiessa suupielet kääntyvät toiveikkaaseen hymyyn. Sana voi tavoittaa yksityisen tunteen tai kirjoittaa historian, ylistää luontoa tai tuomita väärintekijät. Vaikka kuinka väitetään, että kynä on vahvin mahdollinen ase, täytyy lukea jotain tällaista, että ymmärtää mitä sanat tarkoittavat.

Osallistun teoksella P. S. Rakastan kirjoja-blogin runohaasteeseen. Andien mainingit on luettu myös blogissa Eniten minua kiinnostaa tie ja Maailman ääreen.

Blogistanian 2014 parhaat kirjat - näin äänestän

Blogistanian vuoden 2014 parhaista kirjoista äänestetään tänään. Tässä Luettua elämää -blogin pisteet:

Blogistanian Finlandia 2014

1. Anni Kytömäki: Kultarinta  (3 p.)

Anni Kytömäen Kultarinta on ihmeellisen kaunis teos. Se jää elämään syvälle mielen sopukoihin. Luin sitä kesällä, keskellä linnunlaulua ja aaltojen liplatusta, keskellä metsää ja kesän tuoksuja. Kultarinta on suomalaisen luonnon ja suomen kielen ylistystä kannesta kanteen.


2. Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (2 p.)

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on vahva kaunokirjallinen teos. Sen henkilökuvaus on oivaltavaa ja taiten rakennettua. Teoksen kieli on elävää ja kokonaisuudesta syntyy väkevä sukutarina.


3. Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (1 p.)

Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät on vaikuttava teos, jonka teemat ovat ajankohtaisia. Se on ravisuttava lukukokemus, jonka jännite säilyy loppuun saakka.



Äänestystulokset julkaistaan 27.1.2015 kello 10.00 blogissa Kirjavinkit.

Blogistanian Kuopus 2014

1. Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita, Puuseppä (3 p.)

Iiro Küttnerin kirjoittama ja Ville Tietäväisen kuvittama Puiden tarinoita -satukirjasarja on kulttuuriteko. Puuseppä on sarjan ensimmäinen osa. Se on moraalinen satu, jossa käsityötaito ja luonnon kunnioitus kulkevat yhtä matkaa.


2. Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita, Ritari (2 p.)

Ritari on Puiden tarinoita -sarjan toinen osa. Se jatkaa laadukasta kirjasarjaa, jonka soisi jatkuvan pitkään. Toisessa osassa luonto näyttää taas voimansa, ja sadun taika on taattu.



Äänestystulokset julkaistaan 27.1.2015 kello 10.00 blogissa Notko, se lukeva peikko.

Blogistanian Tieto 2014

1. Antti Heikkinen: Risainen elämä, Juice Leskinen 1950 - 2006  (3 p.)

Antti Heikisen Risainen elämä, Juice Leskinen 1950 - 2006 on elämäkerta, jossa taiteilijapersoona Juice Leskinen elää joka sivulla.









Äänestystulokset julkaistaan 27.1.2015 kello 10.00 blogissa 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä.

Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita, Ritari

Iiro Küttner: Puiden tarinoita, Ritari, 2014

Kuvitus: Ville Tietäväinen

Kustantaja: Books North
Kansi: Ville Tietäväinen

Sivuja: 31

Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä

Kivinen tie kuljetti Prinsessan seurueineen yhä ylemmäksi. Lopulta he saapuivat usvan peittämälle ylängölle lähellä vuoren huippua. Tien laidalla heitä vastaan tuli kivistä ja laudan pätkistä kokoon kyhätty merkillinen rakennus, joka natisi vanhuuttaan usvan keskellä. Kun Prinsessa laskeutui hevosensa selästä, hän tunsi miten maa hänen jalkojensa alla vavahteli. Maankuoren levoton liike mursi kiviä irti edessä olevan rakennuksen huterista seinistä. (S. 24.)

Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen satukirjasarja Puiden tarinoita on edennyt toiseen osaansa. Ensimmäisen sadun nimi oli Puuseppä, ja se oli kerrassaan loistava lukukokemus. Niinpä tartuin tähänkin kirjaan suurin odotuksin - enkä pettynyt.

Uusimman sadun nimi on Ritari. Kannen kuva on tuttu jo sarjan ensimmäisestä osasta, ja kuten kansi ja sarjan nimi lupaavat, nytkin satu kietoutuu puun ympärille. Mutta ei kuitenkaan aivan kirjan alusta lähtien...

Kaikki alkaa siitä, että julma lohikäärme pitää pohjoista valtakuntaa pelon vallassa. Se on sulatellut viimeistä ateriaansa (johon kuuluivat sekä vanha kuningas että puolet kansasta) vuosikymmeniä ja sen odotetaan heräävän pian taas syömään. Urhoolliset ritarit ovat yrittäneet surmata sen, mutta pedon luolasta ei kukaan ole palannut. Lopulta kuninkaan perillinen, joka on pienestä pojasta lähtien harjoitellut taistelutaitojaan vain surmatakseen lohikäärmeen, lähtee matkaan.

Ritari on täynnä sadun taikaa, ja se nojaa vankasti sadun kerronnan perinteeseen. Siinä sen viehätys juuri onkin. Henkilöinä on perinteisen sadun hahmoja eli ritareita ja kuninkaita, lohikäärme ja prinsessa. Sadun juonikin on tiivistettynä perinteisen sadun juoni: valtakunta pitää pelastaa ja prinsessa saa puolison. Jonkinlaisen.

Iiro Küttnerin käsissä juoni polveilee yllätyksestä toiseen, kuten kunnon sadussa pitääkin. Lukija ei voi arvata, millaisten valintojen eteen kirjan henkilöt joutuvat ja miten he selviävät. Käänteet ovat niin hämmästyttäviä, että lukijan tekisi mieli huutaa, että "ei tässä näin saa käydä". Jä käy kuitenkin. Lopussa voi vain nöyränä ihastella sadunkertojan taitoja. Juoneen piilotettu teema ajan kulumisesta riipaisee aikuislukijan mieltä.

Siinä missä kirjan tarina hivelee sielua, siinä kirjan kuvitus hivelee silmää. Ville Tietäväisen tummasävyiset kuvat tukevat tarinaa tavalla, joka vie lukijan mukanaan lohikäärmeen luolaan ja karuun vuoristoon.

Luin kirjan iltasatuna 9-vuotiaille lapsille, joille on luettu paljon satuja. Nyt ei tullut herkkää ja kaunista prinsessasatua, vaan enemmänkin alkuperäisistä Grimmin saduista ja muista kansansaduista tuttuja julmiakin juonenkäänteitä. Mieleeni tulivat myös Tolkienin Taru sormusten herrasta ja Hobitti.

Kyllä tekee lapsille hyvää. (Ehkä en alle viisivuotiaille kuitenkaan lähtisi näitä satuja lukemaan.) Puhumattakaan siitä, miten aikuinen nauttii sekä sadusta että sen luomasta tunnelmasta. Jos saa nykylapset kuuntelmaan hipihiljaa ja silmät selällään kunnon satua, voi uskoa hetken heidän kanssaan siihen, että hyvä voittaa pahan sittenkin - ajan kuluessa.


Ritari on luettu ainakin seuraavissa blogeissa: P. S. Rakastan kirjoja (Kiitos lainasta, Sara! <3), Kirjojen keskellä (jossa kerrotaan 8-vuotiaan eläytymisestä) ja Kirjakko ruispellossa. 

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät, 2014
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 557
Mistä sain kirjan: oma ostos




Hän tajusi toivovansa, että kaikki voisivat kertoa yhtä, yhteistä tarinaa eikä jokainen omaansa. Vaikka sotkuista ja hankalaa, epätäydellistä ja epäjohdonmukaista, mutta kaikki samaa. (S. 124.)

Nyt on pakko vähän hengitellä rauhallisesti, sillä Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -Finlandia-voittajan jälkeen on ollut melko voipunut olo. Lukukokemusta voisi verrata tehosekoittimeen.

He eivät tiedä mitä tekevät, lausutaan Valtosen teoksessa muutaman kerran. Tietämättömyys on kohtalokasta yksilölle, yhteisölle, kansakunnalle ja koko maailmalle. Tieto on valtaa - vai onko sittenkään? Kenen tieto on totuus? Lopulta näyttää siltä, että raha on kuninkaitten kuningas ja maapallon tulevaisuus on vankasti ahneuden armoilla.

Valtonen on kirjoittanut romaanin, joka johdattaa länsimaisen ihmisen painajaisiin. Kirja vetoaa vastuuseen, joka jokaisella koulutetulla ihmisellä on, mutta samalla se osoittaa, kuinka kykenemättömiä ihmiset ovat vastuuta kantamaan. Se myös pakottaa katsomaan läheltä nykymaailmaan rakennettuja totuuksia, jotka paljastuvat silkaksi silmänlumeeksi. Tassut korvilla me nykyihmiset kuljemme kohti yhä täydellisempää kulutusyhteiskuntaa, jossa aivot turrutetaan viihtymään ja jossa Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma on jo totta. Valtonen kuvaa yliopistomaailman ja tieteen tekemisen raadollisuutta, pörssiyhtiöiden valtaa ja mainonnan otetta ihmisen psyykestä sellaisella vimmalla, että lukija hymähtelee ensin huvittuneena, mutta melko pian hymy hyytyy huulille.

Olisi mukava ajatella, että kirja on dystopia, joka sijoittuu tulevaisuuteen ja meillä olisi vielä vapaus valita, toteutuuko se. Pelkäänpä kuitenkin, että kirja on enemmän olevaisuutta, kuin kukaan haluaisi tunnustaa: Emmehän me antaudu järjestelmällisen mainonnan armoille, vaan teemme valintamme tiedostavina kuluttajina aivan itse? Kuka meidän digikäyttäytymisestämme olisi kiinnostunut? Emmehän me aja lapsia sieluttomaan kilpailuun tehokkuudessa ja yltiösosiaalisuudessa? Onhan meillä vielä yhteys lapsiimme, onhan?

Olin koukussa romaanin ihmisten elämään heti kirjan alusta lähtien. Nuoret ja älykkäät Alina ja Joe ja heidän herkkä rakkautensa, suomalaisen yliopistomaailman nurkkakuntaisuus ja suomalaisten töykeys on kuvattu oivaltavasti ja lämpimän sarkastisesti (jos tällainen huumorin laji on edes mahdollinen). Amerikanjuutalainen neurotieteen professori Joe Chayefski kohoaa kuin kohoaakin 2010-luvulla uskottavaksi päähenkilöksi suomalaisessa romaanissa, vaikka hän itse pohtii 1990-luvulle heitettynä romaanihenkilönä, että ulkomaalainen päähenkilö ei olisi suomalaisessa kaunokirjallisuudessa ikinä mahdollinen.

Vähän silti epäröin. Onko tämä 500-sivuinen järkäle tässä? Pelkäsin teoksen jäävän älymystöromaaniksi ja kuvaavan koulutettujen ihmisten postmodernia ahdistusta. Alinan ja Joen avioliiton kuvaus on kuitenkin vasta alkusoittoa. Teos kohoaa siivilleen, se paketoi yksityisen ja yleisen - kotiäidin yksinäisyyden, rakastamisen vaikeuden, kulttuurierot, eläinkokeet ja tieteen moraalin sekä viihteen ja mainonnan salakavalan huumeen - sellaiseksi kokonaisuudeksi, että jäin haukkomaan henkeäni.

Suurin syy järkytykseeni on kuitenkin tässä: He eivät tiedä mitä tekevät osoittaa armottomasti sen tosiasian, että hylätessään lapsensa ihmiset eivät tiedä, mitä tekevät. Kiireiset ja itsekkäät vanhemmat pakenevat vastuutaan. Isä hylkää poikansa ja seuraa avuttomana vieressä, kuinka tytär katoaa virtuaalimaailmaan. Äidit arkailevat liikaa tai hankkivat pyssyn. Luopuvatpa vanhemmat lapsistaan mistä tahansa syystä, teko on anteeksiantamaton.

Valtosen kielenkäyttö vaihtelee lyyrisestä kerronnasta pamflettimaiseen julistukseen ja mainonnan kieleen, ja silti jännite säilyy koko teoksen ajan. Juonikin on paikoin silkkaa trilleriä. Kirja on pakko elää, suorastaan ahmia. Lopulta kirja on myös viiltävän koskettava.

Vaikka Valtosen teoksessa riittää teemoja, sitä ei kannata pelästyä. Kannattaa luottaa kirjailijaan, sillä hän pitää langat käsissään ja pyörittää lukijaa tuskallisen nautinnollisesti. Valmiita vastauksia on kuitenkin turha etsiä. Siinäpä se - vaikutavan lukuelämyksen viimeinen silaus.

Kirja on ehditty lukea useissa blogeissa, muun muassa näissä: Kulttuuri kukoistaa, Anna minun lukea enemmän, Ilselä, Kirsin kirjanurkka, Kirjasähkökäyrä, Morren maailma, Tuijata ja Reader, why did I marry him. Ilman Finlandia-palkintoa teos olisi jäänyt suurelta yleisöltä, myös minulta, täysin pimentoon, mutta nyt kirja pääsee hämmentämään monen ihmisen arkea. Hyvä niin.

Tietävätkö kirjailijat mitä tekevät - Elina Hirvonen, Riina Katajavuori, JP Koskinen ja Jussi Valtonen?

Äidinkielen opettajien liiton talvipäiville oli järjestetty jymy-yllätys. Ohjelmassa oli vierailu WSOY:n ja Tammen toimipisteeseen Helsingissä 17.1.2015. Kirjailijavieraskin oli luvassa... Mutta että paikalla oli neljä kirjailijaa kotimaisen kirjallisuuden kuumimmasta kärjestä! Aika herkkua.

Paikalla olivat Jussi Valtonen, Elina Hirvonen, Riina Katajavuori ja JP Koskinen, joita haastatteli Anna-Riikka Carlson. Kirjailijat kertoivat uusimmista teoksistaan ja niiden teemoista, mutta he kertoivat myös lukemisestaan ja kirjoittamisestaan. Eniten odotin Jussi Valtosen puheenvuoroa, sillä sain juuri luettua hänen Finlandia-palkitun kirjansa He eivät tiedä mitä tekevät ja olen siitä kovin innostunut. On sanomattakin selvää, että myös Hirvosen, Katajavuoren ja Koskisen teokset päätyivät nyt lukulistalleni.

Näillä kaikilla sanataiteilijoilla oli itseironinen ja nöyrä suhde työhönsä. Jokainen oli harrastanut lukemista pienestä pitäen, kerännyt lukuvinkkejä esimerkiksi kavereiltaan ja lopulta ikään kuin pakottavasta tarpeesta ryhtyneet kirjoittamaan. Kaikilla oli myös sellainen näkemys, että jossain vaiheessa tekeillä olevan kirjan tapahtumat ja henkilöt lähtevät elämään omaa elämäänsä ja kirja kehittyy sellaiseen suuntaan, ettei se ollut välttämättä ollenkaan suunnitelmissa. Keskustelussa virisikin ajatus, että kirjailijat eivät todellakaan tiedä, mitä tekevät.

Elina Hirvoselta ilmestyy pian uusi teos ja haastattelija Carlson lupasi, että kirja on Hirvosen tyylin mukaisesti kaunista kieltä, vaikka aihe on rankka. Teemoina ovat esimerkiksi syyllisyys ja ilmastonmuutos. Hirvonen kertoi, että hän oli päättänyt kirjoittaa hauskasti, mutta huomasi, että eihän tekstistä tullut ollenkaan kevyttä.

Riina Katajavuori kertoi kirjoittaneensa Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen naisnäkökulmaa kirjoittaessaan Venla Männistö -nimistä uusinta kirjaansa. Hän oli puolestaan tavoitellut syvällistä ja vakavaa vaikutelmaa, mutta teksti olikin muuttunut poskettomaksi ja kirjailija oli pian todennut henkilöistään, että puhukoon nuoriso miten haluaa.

JP Koskiselta ilmestyy maaliskuussa uusi teos Kuinka sydän pysäytetään, joka sijoittuu talvisotaan. Luvassa on kuulemma eeppisyyttä ja tyylillisesti yllättäviä kohtia, joita kirjailijan mukaan oli "ihan parasta" kirjoittaa. Talvisota aiheena vaatii valtavan taustatyön, koska säätilankin pitää olla oikein kuvattu. Tarinan pitää upota taustaansa.

Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -Finlandia-voittajassa on useita teemoja ja kerroksia. Alun perin kirjailija oli halunnut kirjoittaa ihailemansa nobelistin, Alice Munron, tyylistä novellitaidetta ja hän olikin kirjoittanut 50-sivuisen ihmissuhdenovellin. Mutta sitten hän keksi, että voisi liikkua ajassa eteenpäin ja tuloksena on paljon muutakin kuin ihmissuhteita - ja Finlandia-palkinto.

Haastattelussa paljastui yllättäviä lempikirjoja, muun muassa Riina Katajavuoren varhaisnuoruuden innostuminen Jalna-sarjaan ja Jussi Valtosen suosikki, Melissa Bankin Nyt nappaa! -chick-lit-teos, jonka olen joskus lukenut ja todennut aikanaan varsin mainioksi lajinsa edustajaksi. Ehkä kirja ansaitsisi uusintalukemisen, jos se inspiroi  Finlandia-tason kirjailijaakin. Kaikkiaan tuntui siltä, että kirjailijaksi tullaan, koska rakastetaan lukemista. Lisäksi kirjoittaminen taitaa olla pitkälti "käsityötaitoa", kuten Valtonen määritteli. Harjoitus tekee mestarin.


ÄOL:n talvipäivillä tapasin Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin ihanan Tuija-kollegan, jonka raportti kirjailijatapaamisesta on luettavissa täällä.

Siri Kolu: Me Rosvolat

Siri Kolu: Me Rosvolat, 2. painos, 2010
Kustantaja: Otava
Kansi ja kuvat: Tuuli Juusela
Sivuja: 223
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Tämä on ollut paras kesäni ikinä. Tänä kesänä minusta tuli maantierosvo. (S. 223.)

Me Rosvolat on oikeastaan jo viimekesäinen hitti, joka koukutti meillä sekä aikuiset että lapset. Ensin luimme tämän ykkösosan ääneen ja sitten kuuntelimme kakkososan äänikirjana ja lopulta tyttäret taisivat lukea kaikki muutkin osat. Siri Kolun hulppean anarkistista kirjasarjaa on kertynyt jo kuuden kirjan verran. Lapsilleni viime syksyn Helsingin kirjamessujen kohokohta oli kirjailija Siri Kolun tapaaminen ja hänen omistuskirjoituksensa saaminen uusimpaan Me Rosvolat -kirjaan. (Kävi vielä niin, että kirjailija lainasi tyttäreni kynää, jolloin tytär huokaisi, ettei koskaan pese sitä.) Nyt meillä odotetaan innokkaina maaliskuista Me Rosvolat -elokuvan ensi-iltaa.

Mikä tässä kirjassa sai meidät pauloihinsa? Kaikki. Siri Kolu on luonut mainion perheyhteisön. Rosvolat muodostuu rosvopäällikkö isästä, eli Hurja-Kaarlosta, rosvoautoa ajavasta Hilda-äidistä, isän kaverista Kulta-Petestä sekä perheen lapsista, Kallesta ja Helestä. Varsinainen päähenkilö ja kirjan minäkertoja on kuitenkin tavallisen perheen tyttö, Vilja Vainisto, joka tulee ryöstetyksi. Rosvopäällikkö nimittäin on huomannut, että hänen lapsensa tarvitsevat seuraa, joten hän hankkii sitä samalla tavalla kuin hankkii kaiken muunkin, eli ryöstämällä.

Vilja sopeutuu uuteen perheeseensä ja jopa kiintyy persoonalliseen porukkaan, jolla on omat tapansa. Rosvoelämä alkaa tuntua paremmalta kuin tylsä taviselämä vaativien vanhempien ja tyhjäpää-siskon kanssa.

Kolu revittelee antaumuksella anarkistisen ja tiiviin perheyhteisön kuvailussa. Seikkailua ja vauhtia riittää. Ja tiesitkö, että Rosvolat eivät ole ainoa Suomen maanteillä liikkuva rosvoperhe? Oman lisänsä kirjan juoneen tuovat rosvojen kesäpäivät, joissa rosvoperheet, muun muassa Pärnäset, Hurmalat ja Savon Topparit, kisailevat rosvotaidoillaan. Kesäpäivillä punnitaan perheiden yhteishenki ja otetaan rosvosta mittaa. Ja totta kai, kunnon "roke ja poke" -meininkiin kuuluu sekin, että Rosvolat joutuvat pakenemaan poliiseja.

Rosvolat on perhe, jollainen olisi sopinut Peppi Pitkätossulle. Voin kuvitella, millaisella innolla kirjailija on luonut boheemit henkilöhahmonsa: Perheen miehet ovat hyväsydämisiä hölmöjä, ja perheen naiset ovat koko porukan aivot - varsinkin, kun mukaan lasketaan vielä Hurja-Kaarlon kirjailijasisko, Kaija. Lapsia arvostetaan ja heitä kuunnellaan. Irtokarkit ja muut herkut ovat keskeinen osa kiertolaiselämää. Yhdessä laaditaan ryöstösuunnitelmia ja harjoitellaan rosvoustaitoja. Kirjan hulvaton huumori syntyy hauskoista persoonista ja hurjista tilanteista, jotka venyttävät oikean ja väärän käsityksiä, niin että lapset vuoroin kauhistelevat, vuoroin ihastelevat Rosvoloita.

Kirjasarja sopii loistavasti luettavaksi sekä tytöille että pojille, ehkä noin 6-100-vuotiaille. Rosvolat elävät riemastuttavaa elämää, josta voisi ottaa vähän mallia tavalliseen lapsiperhearkeen. Ainakin turhan sovinnaisuuden, suorittamisen ja tiukkapipoisuuden voisi heittää menemään, kuunnella lapsia enemmän ja herkutella vielä enemmän.

Kolu voitti tällä sarjan ensimmäisellä osalla Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2010. Me Rosvolat -kirjasarjaa on luettu blogeissa melko paljon, ja siitä on kovasti pidetty, enkä yhtään ihmettele miksi. Kirsi, Nanna ja Marika ovat kuunnelleet Rosvoloita äänikirjoina (kuten mekin), ja ne sopivatkin äänikirjoina aivan loistavasti automatkojen ajankuluksi. Sitähän vain odottaa, milloin ne Rosvolat kaartavat pakettiautonsa meidän auton nokan eteen ja ryöstävät meidät putipuhtaiksi. Meiltä he saisivat saaliiksi yleensä hyvät eväät ja usein (varsinkin Rosvoloita kuunnellessa) myös irtokarkkeja tai sipsejä. Lapset ehkä salaa haaveilevat, että heidätkin ryöstettäisiin johonkin rosvoperheeseen.

Muita ihastuneita blogeja: Amman lukuhetki, Luen ja kirjoitan (jossa kerrotaan nelivuotiaan Rosvolat-innostuksesta), Lukutoukan kulttuuriblogi ja Kujerruksia.

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken, 2014
Alkuteos: Irgendwann werden wir uns alles erzählen, 2011
Suomentaja: Ilona Nykyri
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Eveliina Rusanen
Sivuja: 200
Mistä sain kirjan: oma ostos

Daniela Krienin Vielä joskus kerromme kaiken oli syksyn lukupiirikirjoja, ja se jäi koko lukupiirille mieleen varsin hyvänä lukukokemuksena. Mikään huikea elämys kirjasta ei tullut, mutta keskustelu rönsyili mukavasti ja kirjallisia ansioitakin löydettiin.

Kirjassa eletään kuumaa kesää Itä-Saksassa eli DDR:ssä. Muuri on murtunut edellisvuonna (9.11.1989), ja muutoksen tuulet puhaltavat. Pienellä maatilalla on epävarma tunnelma - mitä uusi vapaus tuo tullessaan, mitä mahdollinen jälleenyhdistyminen tuo tullessaan? (Jälleenyhdistyminen toteutui 3.10.1990.) Lännessä kaikki on niin suurta, keskitytään luonnonmukaiseen viljelyyn tai on tehostettu tuotantoa. Miten on mahdollista pärjätä kilpailussa?

Kesällä maatilan pojan, Johanneksen, tyttöystävä, 16-vuotias Maria, muuttaa myös tilalle ja yrittää löytää paikkaansa tilan töiden keskellä. Johannes innostuu valokuvauksesta, eikä tunnu Mariaa enää näkevänkään muuta kuin linssin läpi. Tyttö tutustuu naapurin kummalliseen erakkomieheen ja heidän välilleen syttyy suhde. Jotenkin sekin kuuluu muutosten kesään.

Intohimoisen rakkaussuhteen kehittyminen on kirjan keskeinen juoniasetelma, mutta yhtä tärkeänä kulkee itäsaksalaisten selviytymistarina. Heitä pidettiin kummallisina maalaisjuntteina ja tuossa vaiheessa mietittiin, millainen taakka heistä yhtenäisessä Saksassa muodostuisi. Kirjassa kuvatun maatilan tulevaisuus näyttää kyllä hyvältä, sillä ihmiset ovat yritteliäitä. Yhdistyminen vaatii kuitenkin heiltäkin kyyneliä, eivätkä kaikki toivu koskaan valtiosta nimeltä DDR.

Yksityisten ihmisten kokemukset erillisistä Saksoista ja uudesta alusta ovat hyvin konkreettisia: Länsi-Saksaan loikannut poika perheineen tulee vihdoin käymään, kylpyhuoneeseen alkaa kertyä emännän uusia voidepurkkeja ja hajuvesiä, vierailut Länsi-Saksan kaupunkeihin paljastavat itäsaksalaisten nukkavierut vaatteet ja herättävät heissä alemmuuden tunteen, haaveillaan vapaasta opiskeluelämästä läntisessä kaupungissa. Tämä oli kirjan vahvinta kerrontaa.

Rakkaussuhde, jossa tyttö on selvästi liian nuori ja mies liian paljon jotain muuta (lukekaa itse), oli kuvattu uskottavasti. Tunteiden hauraus ja intohimon syttyminen välittyivät todellisina nuoren naisen näkökulmasta kerrottuina. Kotileikit ja haaveilu tuntuvat sopivan molemmille osapuolille. Mutta silti, silti, minua asetelma kauhistutti ja kummastutti, koska en ymmärtänyt kumpaakaan osapuolta - ja tässä kohtaa moralisoin oikein olan takaa ja kerron, että teki pahaa lukea. Eikä asetelmaa varsinaisesti pelastanut sekään, että Maria kantaa koko kesän Karamazovin veljeksiä kainalossaan ja muistelee rakastellessaankin otteita kirjasta. Tavoitteena on varmaankin kuvata eteeristä ja älykästä nuorta naista, mutta minusta klassikon siteeraus loi vain teennäistä draamaa. (Ja herätti toisaalta innon lukea klassikko, jonka tunteminen olisi varmasti syventänyt tätä lukukokemusta.)

Kokonaisuudesta muodostui kuitenkin varsin toimiva lukukokemus, ja mieleen nousivat uutiskuvat Berliinin muurin murtumisesta. Olin silloin vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa ja muistan sen huikean onnen tunteen, joka niistä kuvista syntyi. Parempi maailma oli konkreettisesti siinä, ja 19-vuotiaana ajattelin, että se alkaa olla jo täydellinen.


Kirja on luettu paljon, ainakin blogeissa Leena Lumi, Reader, why did I marry him?, Erjan lukupäiväkirja, Café pour les idiots, Mari A:n kirjablogi, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Sallan lukupäiväkirja, Kulttuuri kukoistaa ja Kirjainten virrassa.

Kirjan myötä kuittaan pisteen 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen. Mäkitupalaisen elämä alkoi.

Auli Leskinen: Petojen aika

Auli Leskinen: Petojen aika, 2013
Kustantaja: WSOY
Kansi: Timo Kelaranta ja Martti Ruokonen, (päällyksen kuva Michel Nashin perheen arkistosta)
Sivuja: 331
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta











                                                  Bando militar número cinco.

                                                    Sotilaskäsky numero viisi

Ilmiannot, niiden lajia ja sisältöä katsomatta, voi tehdä viranomaisille kaikissa asevoimien ja sotilaspoliisin yksiköissä ja kasarmeissa. Tiedot käsitellään luottamuksellisesti. Jokainen ilmiannon tehnyt henkilö nauttii sotilas- ja siviiliviranomaisen erityistä suojelua ja hienotunteisuutta. (S. 106.)

Auli Leskisen Petojen aika sijoittuu Chileen, vuosiin 1973 - 1990. Kaikki alkaa sotilasvallankaappauksesta 11.9.1973, jolloin kenraali Augusto Pinochet syrjäytti Chilen vasemmistohallituksen ja sosialistipresidentti Salvador Allenden. Maa syöksyi mielivaltaan, jossa äärioikeistolainen sotilasjuntta alkoi puhdistaa maata vääristä aatteista. Keinot olivat perusteelliset: teloituksia, kidutuksia, vankileirejä. Vasemmistohallitusta kannattaneet ihmiset ja heidän perheensä joutuivat silkan terrorin uhreiksi. Kirjaan on siroteltu uuden hallinnon julistamia, puistattavia sotilaskäskyjä, joiden sisältö kertoo järjestelmällisten petojen ajasta.

Leskisen esikoisteos on vaikuttava kirja. Kirjailija tuntee aiheensa ja antaa sen osua. Mietin monta kertaa lukiessani, miten kirjailija osaakin kirjoittaa niin suoraan, mutta mässäilemättä, kamalistakin asioista ja miten valmista voi kaunokirjallinen ilmaisu olla jo esikoisteoksessa. Mutta tarinahan on valmis, koska se on liian totta ja se täytyy kertoa juuri siksi.

Kirjan taustalla on todellisen historiallisen henkilön, Michel Nashin, kohtalo. Nuori mies katosi vallankaappauksen jälkeen, ja hänen perheensä nosti vuosia myöhemmin ensimmäisenä syytteen Augusto Pinochetin julmuuksia vastaan. Kirjailija Auli Leskinen on haastatellut Nashin perhettä ja tuntee Chilen verisen historian.

Vaikka kirja on fiktiivinen, se on totta - niin totta kuin ihmisten kyky julmuuteen on. Kauhu ajaa ihmiset nurkkaan, ja he yrittävät selvitä parhaan kykynsä mukaan. Myöhemmin tulee syyllisyys siitä, että jää henkiin tai paljastaa nimen, oikean tai keksityn, kenen vaan.

Tapahtumia kerrotaan vuorotellen Michelin ja Michelin tyttöystävän, Cristina Rojasin, näkökulmasta. Välillä äänen saa myös Cristinan veli, Ramón. Cristinan isä tunnetaan vasemmistolaisena, joten Rojasin perhe joutuu vainotuksi. Ramón saa turvapaikan Suomesta, ja sitä kautta romaaniin tulee kytkös myös Suomeen. (Suomalainen avustustyöntekijä nouseekin pienessä kohtauksessa päättäväiseksi sankariksi.)

Cristinan, selviytyjän, osa on vaikea, mutta ainoa, mitä jää jäljelle. Cristinojen tarinat täytyy kertoa, jotta tällaista ei tapahtuisi koskaan enää. Ikään kuin ei tapahtuisi nytkin, juuri nyt, kun kirjoitan tätä, kun joku jossain saa rangaistuksen vääristä mielipiteistään. Voiko silmittömästä väkivallasta toipua? Miten selviää ihminen, miten selviää kokonainen kansa? Tähän pitäisi suomalaisillakin olla vastauksia.

Viime syksynä luin Terhi Rannelan kirjan Punaisten kyynelten talo, joka kertoi Kambodzan punakhmerien ajasta. Rannelankin kirjan taustalla on todellisen henkilön järkyttävä kohtalo. Suomalaiset naiskirjailijat ovat tarttuneet vaikeisiin aiheisiin, silmittömään väkivaltaan, johon ihmiset pystyvät vallanhimossaan. Sofi Oksasen Puhdistuksen jalanjäljissä on syntynyt väkevää kirjallisuutta.

Jos en aiemmin, niin silloin päätin kirjoittaa sinusta. On paljon mitä en sinussa tunne. Olet elämän puun rungosta riuhtaistu oksa jonka joku uskoi piilottaneensa. Kun oksan haamun loihtii esiin ja panee paikalleen, voi nähdä sen hohtavat ääriviivat. Voi ymmärtää sen, että historia ei ole välttämättömyys. Se olisi voinut mennä toisin. (S. 327.)


Auli Leskinen oli Petojen ajalla ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi vuonna 2013. Kirja on luettu blogeissa P. S. Rakastan kirjoja, Mari A:n kirjablogi, Kulttuuri kukoistaa, Kirja joka maasta ja Lumiomena. Toivoisin kirjalle paljon lisää lukijoita.

Luettua elämää vuonna 2014

Miten hieno lukuvuosi viime vuosi olikaan ja kuitenkin - mikä romahdus kirjamäärässä! Vuonna 2013 kuittasin luetuksi 111 kirjaa, vuonna 2014 luku oli 75.  Vaikka vuoden 2014 lupauksiini kuuluikin, että luen vähemmän, mutta entistä parempaa kirjallisuutta, en ole ihan varma, tarkoitinko ihan näin hiottua "laatua".

Toki hyviä kirjojahan nämä 75 ovat kaikki. Jätän huonot kirjat bloggaamatta tai surutta kesken, joten ne eivät koskaan tänne asti pääsekään. 

Syy romahdukseen on tässä: työt. Kotityöt ja ansiotyö. Yritän parhaani mukaan selvitä molemmista kirjojen ääreen, ja jos siinä jotenkin onnistunkin, niin sitten olisi vielä raivattava aikaa tähän koneen ääreen.

Ensimmäistä kertaa blogiaikanani minulla on niin sanottu blogijono, eli kirjoja, jotka luin ja jotka odottavat, että joku kirjoittaisi ajatuksensa niistä tänne blogiin asti. Aion kuitenkin laskea nuo kymmenkunta kirjaa vuoden 2015 opuksiin, sillä joudun kertailemaan niitä aika paljon kirjoitusvaiheessa.

Tilastoja   

Luettua elämää oli 75 kirjaa, joista 31 oli  lasten- ja nuortenkirjoja ja 44 aikuisten kirjoja. Lastenkirjojen osuus pysyy näköjään suurena, vaikka perheessä on jo kolme lukutaitoista lasta. Iltasatu on kuitenkin vielä tapana lukea ääneen, ja nyt oli syytä juhlia Tove Janssonia lukemalla hänen kirjojaan, joten lastenkirjoja kertyi melkein huomaamatta.

Luetuista 75 kirjasta kotimaisia kirjoja oli 45 ja käännöskirjoja 30. Edelleenkin suosin siis kotimaista kirjallisuutta, vaikka tänä vuonna suhde hiukan tasoittuikin.

Eräs luku kääntyi vuonna 2014 aivan päälaelleen: naiskirjailijoiden kirjoittamia kirjoja oli vain 35 nimekettä, miesten kirjoittamia 40. Yleensä luen huomattavasti enemmän naiskirjailijoiden tuotantoa.

Voisin väittää, että luin melko monipuolisesti, sillä kirjoissa oli kuusi dekkaria, kolme näytelmää, kuusi novellikokoelmaa ja 12 runoteosta (joista seitsemän on saturunoja). Lisäksi luin kaksi elämäkertaa. Varsinkin novellikokoelmat olivat tämän vuoden juttu. Niissä oli vuoden parhaita kirjoja.

Lukemani kirjallisuus on myös melko uutta, pääosin 2000-luvun kirjallisuutta. (Tosin kirjan elinkaarihan tuntuu lyhenevän koko ajan, joten ehkä vain parin viime vuoden kirjat ovat enää uusia.) Lukemistostani 10 kirjaa oli vuoden 2014 kirjoja ja 12 kirjaa vuodelta 2013. Nobelisti-haaste ja Tove Jansson -juhlavuosi toivat mukaan myös 1800-luvun lopun kirjallisuutta ja tasaisesti myös 1900-luvun kirjallisuutta.

Parhaat lukuelämykset vuodelta 2014 

(Vuonna 2014 ilmestyneiden kirjojen kärkikolmikkoni julkaisen Blogistanian parhaiden kirjojen äänestyksessä 26.1.2015. Ne pysyvät salassa siihen asti.)

Parhaat kotimaiset aikuisten kirjat:

Tove Jansson: Kesäkirja
Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär
Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme
Asko Sahlberg: Herodes
Kjell Westö: Kangastus 38

Parhaat käännöskirjat:

James Joyce: Dublinilaisia
Samuel Beckett: Huomenna hän tulee
Heinrcih Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta
J. M. Synge: Aransaaret
Seamus Heaney: Ukkosvaloa
Jelena Kuzmina: Anna Ahmatova, koditon

Parhaat lasten- ja nuortenkirjat:

Salla Simukka: Punainen kuin veri
John Vernon Lord: Rullaluistin karkutiellä
Antoine de Saint-Exupéry: Pikku prinssi
Tove Jansson: Taikurin hattu
Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään?
Timo Parvela ja Virpi Talvitie: Maukka ja Väykkä
Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta
Tuula Korolainen: Kuono kohti tähteä
Kirsi Kunnas: Tiitiäisen pippurimylly


Vuosi 2014 oli hieno kirjavuosi. Luin alkuvuodesta paljon loistavia vuoden 2013 kirjoja (Jokapäiväinen elämämme, Herodes, Kangastus 38), ja näyttää siltä, että nytkin alkuvuosi kuluu joululahjakirjojen parissa, eli viime vuonna ilmestyneitä kirjoja lukien. Toivottavasti ne ehtivät vielä Blogistanian parhaat kirjat -äänestykseen.

Hyvää alkanutta lukuvuotta kaikille lukijoilleni!