Kirsti Kuronen: Suksin

Kirsti Kuronen: Suksin, 2014
Kustantaja: Sanasato
Kansi: Antti Kukkonen
Sivuja: 60
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta








Jääparketin partaveitsi, suihkesuksi, suuri sukunsa sankari
osaa askeleet kissan varmuudella.
                  Voiko sujuvammin suksi luistaa? (S. 30.)

Kirsti Kurosen Suksin oli minulle oikea kirja oikeaan aikaan. Ahmaisin sen melkein yhdeltä istumalta - oikeasti kahden työmatkan aikana bussissa. Tammikuu ja lumiset maisemat sopivat sen kulisseiksi mainiosti, sillä se kertoo nimensä ja kansikuvansa mukaisesti hiihtämisestä. Eikä tietenkään pelkästään hiihtämisestä vaan kaikesta elämästä, jota hiihtämiseen liittyy: koulun hiihtokilpailuista ja erilaisista hiihtokeleistä sekä maisemista, joissa on hiihdetty ja ihmisistä, joiden kanssa on hiihdetty. Koko elämänkaaren voi kertoa hiihtämällä. Pikku-runossa reisiin yltävä latu-ura avaa hiihtäjän koko lapsuuden ja nuoruuden "matikasta maitopyörä, maitopyörästä pytikkä" -tyylillä, ja lopulta päädytään tähän:
           Veto vedolta, työntö työnnöltä
                           kasvoin kiinni siteisiin ( S. 14.)

Suksin on Kurosen kolmas runokirja, mutta en ole hänen aiempia runoteoksiaan lukenut ollenkaan. Sen sijaan luin viime keväänä hänen nuortenkirjansa 4x100, joka kertoi viestijoukkueen tytöistä. Urheiluhenkinen runokirja sopii vallan hyvin sille jatkoksi. Suksin-runoteoksesta sain vinkin, kun ylistin Facebook-päivityksessäni hiihtämisen riemua ja uusia suksiani. Kuin tilauksesta kirja kurkki minua hyllyssä, kun astelin Metsoon.

Suksin sisältää aitoa hiihtämisen iloa kannesta kanteen. Samalla eletään talviaika ensimmäisistä hiihtokeleistä keväthangille. Jos asiaa katsoo suksien näkökulmasta, niin ensilumien myötä vanhat järviset kaivetaan esiin ja lopulta unohdetaan ne keväällä nojaamaan seinään. Kirja on pieni aarre jokaiselle, joka on joskus hiihtänyt tai joka hiihtää mielellään, joka on joskus eksynyt suksilla sumuun tai kaatunut tiukassa mutkassa metsikköön.

Kurosen runojen nimet, esimerkiksi Lähtö, Kotilatu, Koululatu ja Järviset, tuovat eläviä muistoja mieleen. (Meidän perheessä tosin hiihdettiin Karhuilla.) Satun olemaan kirjailijan ikäluokkaa, joten runoissa mainittu hiihtäjäesikuva Helena oli tuttu samastumisen kohde - aika monta kierrosta kotilatua on meilläkin otettu Helena Takalon roolissa... Koulumatkat hiihdettiin ja koulussa hiihdettiin kaikki välitunnit koulurakennusta ympäri. Vapaa-ajallakin hiihdettiin, milloin isän kanssa, milloin koko kylän lapset keskenään.

Kurosen runoista voi poimia järvenselän, täysikuun, tuiskut, umpihanget ja leudommat kelit, mäenlaskut ja itse tehdyt ladut. Lopulta niistä löytyvät myös joutsenet, joiden tuloon hiihtokelit loppuvat. Runot ovat lämpimiä ja mukavia, jotenkin kotoisia.

Hiihtäminen voi olla myös sielunhoitoa. Luulenpa, että aika moni suomalainen on työntänyt surujaan hankeen ja maisemaan hiihtäessään. Suksin-kokoelman koskettavin runo on nimeltään Muistot:
Nainen seisoo sukset jalassa ja huutaa rukouksen, jonka on määrä puhaltaa henki menetettyyn. Nainen toivoo, että kerran saisi unohtaa - tai muistaa, mutta keventyä (s. 34.)

Ja miten tämä pieni runoteos sitten vaikutti minuun? Voisin väittää, että inspiroivasti. Kirjoitin nimittäin heti ylös kaikki hiihtomuistoni, sillä niin paljon nostalgiaa minullakin liittyy hiihtämiseen. Tästä voi tietysti päätellä, että olen aina hiihtänyt mielelläni (paitsi niissä koulun hiihtokilpailuissa, joissa en koskaan pärjännyt). Ja ihmiselle, joka sekä hiihtää että lukee mielellään, tämä Kurosen pieni runoteos on varsin mukava tuttavuus.

Osallistun kirjalla P. S. Rakastan kirjoja -blogin runohaasteeseen, joka päättyy 4.2.2015. Tämä kirja on nyt haasteen viimeinen runokirja, joten seuraavaksi on aika panna vuoden mittaan luetut runoteokset pakettiin.