Kustantaja: WSOY
Kansi: Ville Tietäväinen
Sivuja: 248
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä
Minun poikani on lapsi. Hän hymyilee kaikille, jotka häntä katsovat. Hän ei satuta ketään eikä kukaan saa satuttaa häntä. (S. 180.)
Elina Hirvosen Kun aika loppuu on kevään kohutuimpia uutuuksia. Syynä on sen aihe: poika, josta tulee ampuja.
Kun aika loppuu sijoittuu vuoteen 2031 (Utöyan joukkomurhasta on kirjan tapahtumahetkeen mennessä kulunut 20 vuotta). Tekisi mieli todeta, että kirja on dystopia, mutta sen maailma on kuitenkin niin paljon samanlainen kuin nykymaailma, että se on ennemminkin realistinen kuvaus kuin dystopia. Vuonna 2031 maailmaa ei ole vieläkään pelastettu: Pohjoisnavalle pääsee purjehtimaan, sillä jäät ovat sulaneet; sademetsiä ei enää ole ja aavikot leviävät; uusia pakolaisryhmiä liikkuu suurissa kaupungeissa; Somalian sisällissota jatkuu... Maapallon aika on loppumassa, eikä kukaan tunnu tekevän edelleenkään mitään. Voisiko yksi ihminen vaikuttaa jotenkin?
Hirvosen kirja on aiheeltaan kauhistuttava ja ajankohtainen. Kun maailmasta katoaa toivo, ihmiset ajautuvat epätoivoisiin tekoihin. Pelkäsin etukäteen tarttua teokseen, sillä kysymys, jonka kirjailija esittää teoksenssa takakannessa, on kysymys, jota en haluaisi ajatella omalle kohdalleni: Mitä tapahtuu vanhemmalle, jonka lapsi tekee jotain pahaa? Hirvonen pakottaa lukijan suoraan aiheen keskelle.
Perheenjäsenistä kaksi saa minäkertojan äänen, Laura-äiti ja Aava-tytär. Isä ei pääse ääneen kuin välillisesti, äidin ajatusten kautta. Perheen poikaa seurataan vain muutaman kerran hän-kertojan näkökulmasta tai nettikeskustelijana. Poika on kuitenkin kaiken keskiössä. Äidin ja siskon muistoissa poika elää vahvimmin, ja niissä paljastuu herkkä ja yksinäinen poika, joka vie läheisiltä voimat, uuvuttaa ja ajaa erilleen. Muistoista piirtyy rakkaus, sekä äidin rakkaus että sisaren rakkaus. Mutta entä sitten, kun kaikki maailman rakkauskaan ei riitä?
Odotin kirjalta paljon, mutta kävi niin kuin usein silloin käy: odotukseni ilmeisesti etäännyttivät minut kirjasta. Pakahduttava rakkaus oli kuvattu minulle liian valmiiksi. Kirjan vanhempien ja lasten suhteessa on paljon sellaista, jonka olen lukenut moneen kertaan: on vanhempien yölliset riidat, joita sisarukset pelkäävät peiton alla, on hymyilevä poika, jonka luut törröttävät ja jonka pitkät silmäripset luovat poskille varjot. Kompastelin näihin kuvauksiin, vaikka tunnistin niissä valtavasti rakkautta ja suojelunhalua.
Kompasteluistani huolimatta ahmaisin kirjan ja vaikutuinkin siitä. Kirja on ajankohtaisuudessaan tärkeä. Kun aika loppuu, perheen aika loppuu ja sattumanvaraisten ihmisten aika loppuu. Mutta jotain myös alkaa ja jotain myös jatkuu. Näistä pienistä toivon muruista löysin Hirvosen kirjan hengen. Eniten toivoa, hengästyttävän kauniisti vangittuna, on kirjan kohdissa, joissa aihe etääntyy kaupungin ja kaupunkien kuvaukseksi. Ne ovat kuin runoa. Ja sitten on tytär Aava. Hän saa sanoa kirjassa viimeisen sanan.
Kun aika loppuu on jo ehditty lukea useissa blogeissa, ja melkein poikkeuketta siitä on pidetty paljon: P. S. Rakastan kirjoja, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena, Amman lukuhetki, Järjellä ja tunteella, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjavuori ja Sinisen linnan kirjasto.
Minä pidin juuri noista toivon muruista ja Hirvosen kielestä, joka toisaalta pakahduttaa ja jossa on kuitenkin ilmaa, ettei lukija tukehdu. Sinänsä Hirvonen näyttää käsittelevän kaikissa romaaneissaan aika samoja teemoja, mutta hän kirjoittaa niin hyvin.
VastaaPoistaHaluan tämän kokemuksen jälkeen lukea aikaisemmatkin Hirvosen romaanit, niin taitava kirjailija hän on.
PoistaLuulen, että kompasteluni johtui siitä, että pelkäsin aihetta kovin ja sitten otin etäisyyttä vähän liikaakin. Tässä oli teemallisesti paljon samaa Taivaslaulun kanssa, mutta äitiyden kuvittamisessa Taivaslaulu tuli minua lähemmäksi ja oli moniulotteisempi. Aiheeltaan molemmat kirjat ovat rankkoja, ja ihailenkin kirjailijoita, jotka tarttuvat rohkeasti vaikeisiin asioihin.
Nyt vasta ehdin lukea tämän hienon arviosi. Ja voi miten upeasti olet kirjoittanut! <3 On pakko siteerata: "Kun aika loppuu, perheen aika loppuu ja sattumanvaraisten ihmisten aika loppuu. Mutta jotain myös alkaa ja jotain myös jatkuu. Näistä pienistä toivon muruista löysin Hirvosen kirjan hengen. Eniten toivoa, hengästyttävän kauniisti vangittuna, on kirjan kohdissa, joissa aihe etääntyy kaupungin ja kaupunkien kuvaukseksi. Ne ovat kuin runoa." Totta, olen niin samaa mieltä. Ja minuakin kaupungin kuvaus pakahdutti kaikkein eniten.
VastaaPoistaHarmi, ettei tästä muodostunut lopulta aivan sellaista lukukokemusta, kuin odotit ja toivoit. Se riski aina on niiden kirjojen kohdalla, joita täällä Blogistaniassakin eniten hehkutetaan - ja siksikin minulla on yhä edelleen esimerkiksi Taivaslaulu ja Neljäntienristeys vielä lukematta. Niitä on rakastettu ja ylistetty niin paljon, että haluan pölyn vähän laskeutuvan ennen kuin alan itse lukea, ehkä silloin omat odotukseni kirjojen suhteen olisivat hieman realistisemmat. :)
Mutta Hirvosen kirja on tosiaankin hieno, ja samoin ovat myös ne kaksi tätä edeltänyttä. Ehdottomasti kannattaa lukea ne molemmat.
Kiitos kommentista, Sara! ❤
PoistaHuomasin, että en olisi saanut lukea mitään blogikirjoituksia tästä ennen omaa lukemista. Nyt olenkin ottanut linjan, että en lue arvioita niistä kirjoista, joita on tulossa lukuun. Toinen vaihtoehto on pitää pieni tauko, ennen kuin tarttuu hehkutetuimpiin uutuuksiin, kuten sinä teet joskus. Odotukset ehtivät tosiaan tasoittua.
Yksi Hirvosen teos tuossa onkin hyllyssä ja sen aion kyllä lukea.
Luin vasta nyt tämän kirjan. Hirvonen on taitava. Kaupunki kappale on huima, miten se kerii tapahtumia kokonaisuuteen.Hirvosen ekokriittinen ilmaisu on ajankohtaista ja tervetullutta. Olen jokseenkin kyllästetty sukutarinoilla ja parisuhdedraamoilla.
VastaaPoista