Sivut

perjantai 1. toukokuuta 2015

Margaret Atwood: Herran tarhurit

Margaret Atwood: Herran tarhurit, 2010
Alkuteos: The Year of The Flood, 2009
Suomentaja: Kristiina Drews
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 521
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Odotuksen tunne kasaantuu kuin vuorovesi. Sitä alkaa toivoa, että kaikki olisi jo ohi. Huomaa sanovansa taivaalle: Antaa tulla! Tee pahin mihin pystyt. Päästään siitäkin. Toby tunsi kuinka pelon värinä kulki pitkin selkäpiitä sekä unessa että valveilla. Se ei kaikonnut koskaan, ei edes tarhureiden luona. Eikä ajan mittaan etenkään tarhureiden luona. ( S. 295.)


Margaret Atwoodin Herran tarhurit on hurja dystopia. Sen lukeminen on matka kohti ihmiskunnan viimeistä rantaa - tai uutta paratiisia. Aivan kuten haluatte.

Herran tarhurit kuvaa lähitulevaisuuden maailmaa, joka on perustaltaan hyvin samanlainen kuin nykymaailmakin. Se on maailma, jonka yhteiskunnalliset ja ekologiset ongelmat on jo kylvetty (jos saan kuvailla sitä Herran tarhureiden omalla sanastolla). Köyhät on eristetty omiin kaupunginosiinsa, joissa väkivalta ratkaisee katujen kuninkuuden. Maailman elinkelvottomat alueet on hylätty ja rajat suljettu. Silti kulutusjuhlat jatkuvat, sillä ostoskeskukset tarjoavat kimmalletta ja muotikuteita, SalaBurger halpaa liharuokaa (jonka alkuperää ei ole varaa kysellä) ja Pyrstömaailma ruumiin hekumaa. Rikkaat asuvat aitaustensa sisällä ja johtavat korporaatioitaan. He ovat palkanneet turvakseen TurPo-yrityksen, joka on vähitellen saavuttanut pelottavan monopoliaseman järjestyksen ylläpitäjänä. Se on poliisi ja armeija yhtä aikaa, ja eliminoi kaiken korporaatioille epämieluisan aineksen hyvin tehokkaasti. Laki on korporaatioiden laki. Korporaatiot jatkavat hillitöntä luonnon riistoa. Ne sairastuttavat ihmiset voidakseen sitten myydä heille hoitoa ja kehittävät vastuuttomasti geeniteknologiaa. Millaisia hirviöitä ihmiset osaavatkaan luoda maailmaan!

Onko ihmisyyttä enää olemassakaan?

Kaikesta huolimatta ihmiset myös kapinoivat. Herran tarhurit on uskonnollinen ryhmä, kuten nimestä voi päätellä. Kirja kerrotaan heidän näkökulmastaan. Tarhurit kunnioittavat kaikkea elämää ja näkevät sen Jumalan luomana järjestyksenä, jonka ihminen on tuhonnut. Luonto on heille pyhä. He ovat kierrätyksen ja energian säästämisen mestareita, kasvissyöjiä ja viljelijöitä. He joutuvat toimimaan maan alla, piilossa TurPolta. Lahkon arki on työteliästä ja vaatimatonta.

Arkisen aherruksen ja hyväntekemisen keskellä johtaja Aatami Ensimmäinen pitää saarnojaan, joissa muistellaan sukupuuttoon kuolleita eläimiä, ylistetään luontoa ja edesmenneitä luonnonsuojelijoita, jotka on nostettu pyhimyksiksi. Saarnan jälkeen lauletaan luonnonilmiöön liittyvä virsi, joiden sanoitukset Atwood on luonut hyvin "virrellisiksi" (ja ne on myös oikeasti sävelletty, paljastuu kirjailijan kirjoittamassa Kiitokset -osiossa kirjan lopussa.).

Saarnat ja virret ovat hyvin jumalallisia, kuten uskontoon kuuluukin. Niiden hartaus huvittaa, mutta myös kammoksuttaa, sillä niistä paljastuu kaikki se, mitä luonnosta vielä nyt on jäljellä, mutta mikä voi kadota hetken päästä - osittain on jo kadonnutkin, eli kuollut tai kuolemassa sukupuuttoon. Mitä aikaa kirjaa siis kuvaakaan: tulevaa vai olevaa?

Kirjan rakenne on tehokas: Tarina etenee vuosi vuodelta kohti Tulvan vuotta (The Year of the Flood). Päähenkilöt Toby ja Ren kertovat vuorotellen nykyisyydestään ja muistoistaan. He ovat taiten luotuja naishahmoja, jotka ovat sopivasti erilaisia, mutta toisaalta myös samastuttavia selviytyjiä. Nuoren Renin ääni on minäkertojan ääni, kun taas vanhempi nainen, sitkeä Toby kuvataan kaikkitietävän kertojan kautta.

Kääntäjä Kristiina Drewsin työ loistaa juuri päähenkilöiden luomisessa. Hän on siirtänyt henkilöiden persoonat kieleen, jolla heistä kerrotaan. Lisäksi kirjassa on riemastuttavia käännösoivalluksia, esimerkiksi Nuorenessanssi, bioletti ja lempaat - kirjan henkeen käännettyjä uusia hirveyksiä.

Kirja oli vaikuttava lukukokemus. Sen puuduttavana toistuva rakenne toimii kuin mantra, joka upottaa yhä syvemmälle kirjan maailmaan. Lopussa tapahtumien vauhti kiihtyy ja kirja on pakko ahmia loppuun. Ja minkälaisen lopun Atwood tarjoileekaan! Tekisi mieli hohottaa ääneen, sillä se on juuri sellainen kuin ansaitsemme.

Herran tarhurit on itsenäinen jatko-osa Oryx ja Grake -kirjalle, joka aloitti samaan aikakauteen sijoittuvan trilogian (Oryx ja Grake vilahtavat henkilöinä myös Herran tarhureissa). En ole sitä lukenut, enkä varmasti heti luekaan. Atwoodin maailma on yksityiskohtiaan myöten niin iljettävä ja niin totta, että kammottaa. Atwood on ilman muuta myös humoristi, mutta ah, miten mustaa hänen huumorinsa on.

Olen aiemmin lukenut Atwoodin dystopian Orjattaresi. Muistan hämärästi sen juonen, mutta sitäkin vahvemmin tunnelman. Sekin oli toisaalta puuduttava, toisaalta koukuttava ja kauhistuttava lukukokemus. Atwoodin voima on yksityiskohdissa, joiden luomiseen hänen kykynsä ovat rajattomat.

Kirja oli luettavana lukupiirissä, johon kuulun Kannesta kanteen -blogin Kaisan ja P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saran kanssa. Siitä syntyi hieno keskustelu. Eräs piiriläinen oli nähnyt Atwoodin haastattelun, jossa hän oli kertonut laajasta avustajaryhmästään. Herran tarhureidrn lopussa on pitkä luettelo ihmisiä, joita kirjailija kiittelee. Luulen, että heidän avullaan esimerkiksi nykyteknologian mahdollisuudet, lempeä mehiläistenhoito, muuttunut ilmasto ja uskonnollinen yhteisö on tutkittu tarkoin ja sitten kirjoitettu osaksi mielikuvituksen juhlaa. Tuloksena on romaani, jonka maailma puistattaa, eikä jätä rauhaan.


Herran tarhurit on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kannesta kanteen, Lumiomena, Kirjamielellä, Kulttuuri kukoistaa, Kirjanurkkaus, Taikakirjaimet, Lukuneuvoja, Booking it some more ja Kirsin kirjanurkka.

8 kommenttia:

  1. Atwood on tänä vuonna lukulistallani. Yksi kirja luettuna tosin vasta, mutta omaan kirjahyllyyni olen saanut suurimman osan Atwoodin kirjoista, ja ne olisi tarkoitus lukea. Myös Herran tarhurit ja tänä keväänä tuleva uusin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nytkö se ilmestyy! Ji-haa!

      Sinun lukutahdillasi nämä ovat ihan välipaloja, mutta mulla menee kauan sekä lukemiseen että sulatteluun. Jään odottamaan Atwood-bloggauksiasi! Tässä kirjailijassa on voimaa!

      Poista
  2. Kiitos, että palautit mieleeni Herran tarhurit -teoksen hurjan maailman! Vaikutuin itse taannoin Atwoodin luomasta dystopiasta, ja tarkoituksenani oli uusintalukea ainakin tämä ennen pian ilmestyvää Uusi maa -romaani, mutta ehkäpä tämä tekstisi riittää nyt, ja tartun vaan uutuuteen (kunhan sen vaan käsiini saan, en päästä irti, niin kuin eivät päästä nämä Atwoodit lukijaansa).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tämä oli vahvan jälkimaun kirja. Vaikuttava. Haluan lukea kaikki, mutta pikkuhiljaa.

      Hurja, pelottava maailma ja musta huumori. Mikä yhdistelmä!

      Poista
  3. On pitänyt kommentoida jo pitkään, mutta jospa nyt tässä työmatkalla näpyttelisi. Kirjoitat tästä todella hyvin, nyökyttelin monelle seikall. Vaikka tarina meinasi itseä välillä puuduttaa, olen tyytyväinen lukuvalintaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hyvästä valinnasta, Kaisa! ❤ Tämä oli mainio valinta lukupiirikirjaksi. En olisi varmasti tähän itsekseni tullut tarttuneeksi. Kirjan jälkimakukin on ollut vahva, puistattaa vieläkin.

      Poista
  4. Tämä on vaikuttava romaani. Ajatteluttava, hyvin kirjoitettu - tarinakin tempaisee mukaansa. Minä luin tämän yli puolitoista vuotta sitten (humanistin matikkapäällä laskettuna... ;)) ja varsin väkevänä tämän tunnelmat väreilevät mielessäni vieläkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Herran tarhurit ei äkkiä unohdu. Kirjan kuvat jäävät mieleen. Viimeisen rannan ihmishahmoja ei saa verkkokalvoltaan ja aiheet ovat hyytäviä. Vaikuttavaa kirjallisuutta, todellakin.

      Poista

Kiitos kommentista!