Agatha Christie: Viisi pientä possua

Agatha Christie: Viisi pientä possua, 8. painos, 2009
Alkuteos: Five Little Pigs, 1943
Suomentaja: Anna-Liisa Laine
Kustantaja: WSOY
Kansi: ?
Sivuja: 225
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Dekkariviikko on ollut niin innostava kokemus, että alkuperäinen suunnitelmani osallistua viikkoon vain yhdellä dekkarilla vesittyi saman tien. Blogeista lukemani dekkariarviot ovat houkutelleet lukemaan lisää dekkareita, ja kesälukemiseksi varaamani murhatarina ei yhtäkkiä riittänytkään. Kun luin Agatha Christien Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus -pienoisromaanin, joka oli paketoitu houkuttelevasti esipuheineen kaikkineen, jouduin marssimaan lomapaikkakuntani kirjastoon ja lainaamaan lisää Christietä. Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus sijoittui Christien kesäkartanon, Greenway Housen, maisemiin. Niinpä halusin lukea kirjan Kuolleen miehen huvimaja, joka on pidennetty versio lukemastani teoksesta.

Kuolleen miehen huvimajaa ei kirjastosta löytynyt, mutta löytyi Viisi pientä possua, jonka murhan tapahtumapaikkana on Greenway Housen patteripuutarha. Kyseessä on puutarhatasanne, jonka muureilla on pienoistykkejä - siitä nimitys. Koska tiesin, että Agatha Christien oman kesäkartanon mailla oli juuri tällainen puutarha, lukemiseen tuli mukava lisävire.

Viisi pientä possua on tietenkin perinteinen arvoitusdekkari. Sen päähenkilönä on belgialaisetsivä Hercule Poirot, joka omahyväiseen tyyliinsä ottaa haasteellisen murhamysteerin hoitaakseen. - Voitte olla aivan varma, että minä olen kaikkein paras, Hercule Poirot vakuuttaa asiakkaalleen (s. 8). Selvitettävä murha on tapahtunut jo 16 vuotta aiemmin, ja murhasta tuomittu henkilökin on jo kuollut, mutta nämä pienet yksityiskohdat eivät ole Poirot'lle ongelma. Poirot ei olisi Poirot, ellei hän paneutuisi asiaan perusteellisesti - ja lopulta saisi totuutta selville.

Viisi pientä possua -nimi tulee englantilaisesta lastenlorusta Five Little Pigs, joka on suomalaisille tuttu Kirsi Kunnaksen suomentamana sormiloruna: Tämä pieni possu lähti ostamaan ruokaa, tämä pieni possu huusi perunoita tuokaa... Vuonna 1971 suomennetussa Christien dekkarissa loru on hiukan erilainen kuin Kunnaksen versio, mutta lorun periaate toimii koko arvoituksen pohjana. Poirot'n päässä nimittäin soi tämä hokema, koska murhamysteeriin liittyvät henkilöt sopivat luonteiltaan runon viideksi possuksi.

Dekkarin rakenne on melko kaavamainen. Alussa Poirot'n puheille tulee nuori nainen, joka on menossa naimisiin ja haluaa selvittää 16 vuotta aikaisemmat tapahtumat. Hänen äitinsä, Caroline Crale, tuomitiin silloin hänen isänsä, taiteilija Amyas Cralen murhasta. Murha oli suuri skandaali, ja motiivina pidettiin mustasukkaisuutta, Amyas Crale kun oli tunnettu naisseikkailuistaan. Caroline Crale on kuitenkin kirjoittanut tyttärelleen juuri ennen kuolemaansa ja vakuuttanut, että hän ei myrkyttänyt miestään. Tytär uskoo äitiään, vaikka kaikki todisteet puhuvat äidin syyllisyyden puolesta.

Poirot käy haastattelemassa oikeudenkäyntiin osallistuneet virkamiehet, jotka ovat vakuuttuneita Caroline Cranen syyllisyydestä. Sitten hän käy varsinaisen arvoituksen kimppuun, eli tapaa kaikki "viisi pientä possua": liikemies Philip Blaken; tämän veljen, kartanonherra Merredith Blaken; julkean viettelijättären, Elsa Greerin; viktoriaanisen feministi-kotiopettajattaren, neiti Williamsin ja syytetyn rujon sisaren, tutkija Angela Warrenin. Nämä "possut" edustavat brittiyhteiskunnan eri luokkia, ja yhteentörmäyksistä syntyy melkoista draamaa. Stereotyypeistäkin voisi puhua, mutta Christie hoitaa henkilökuvauksen varmalla tyylillään: Hän oli sentyyppinen ihminen joka aiheuttaa suunnattomasti tarpeetonta vaivaa ja unohtaa sanoa kiitos (s. 179).

Kaiken ohessa käydään myös keskustelua modernista taiteesta. - Taide, poliisipäällikkö sanoi halveksivasti. - Kaikki ne puheet taiteesta. Minä en ole koskaan ymmärtänyt taidetta enkä koskaan ymmärräkään. Teidän olisi pitänyt nähdä se taulu, jota Crake maalasi. Kaikki oli toispuolista. Tyttö oli sen näköinen kuin hänellä olisi ollut hammassärkyä ja muurit olivat aivan vinot. Vastenmielisen näköinen koko juttu. En saanut sitä mielestäni pitkään aikaan. Näin siitä jopa unta. Ja mikä vielä pahempaa, se vaikutti minun näkööni - minä aloin nähdä kaikkialla väärin piirrettyjä muureja ja kiviaitoja. Niin, ja naisia myös. (S. 51.)

Kaiken kaikkiaan Viisi pientä possua osoittautui päteväksi dekkariksi: Se viihdytti, siinä oli vakaviakin pohdintoja moraalista ja rakkaudesta, ja lisäksi siinä oli sopivasti huumoria mukana. Se oli taattua Christie-laatua.

Osallistun kirjalla sekä Dekkariviikkoon että Hurjan hassun lukijan Agatha Christie -haasteeseen. Kirjailijan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 125 vuotta, joten juhlaan on syytä. Luulenpa myös, että tulen lukemaan useammankin Christien dekkarin tänä vuonna. Kirja on luettu myös Tässä kaupungissa tuulee aina -blogissa.