Milan Kundera: Kuolemattomuus

Milan Kundera: Kuolemattomuus, 1992
Alkuteos: Nesmrtelnost, 1990
Suomentaja: Kirsti Siraste
Kustantaja: WSOY
Kansi: ?
Sivuja: 414





Milan Kundera on tunnettu erityisesti romaanistaan Olemisen sietämätön keveys (1984), jonka voisin tältä istumalta nimittää täydelliseksi romaaniksi. Se on lukunautintoa kannesta kanteen, ja siinä on suurin piirtein kaikki, mitä erinomaiselta kaunokirjallisuudelta voi toivoa. Kunderan maine yhtenä Euroopan arvostetuimmista kirjailijoista ei kuitenkaan perustu vain tähän yhteen ainoaan kirjaan.

Kun silmäilee kirjastossa Kunderan kirjoja, huomaa, että mies on kirjoittanut paljon muutakin. Kaikki ne muut kirjat ovat minulta kuitenkin jostakin syystä lukematta. Kun lukupiirikirjaksi valikoitui Kunderan Kuolemattomuus, olin innoissani. Kirjan takakansikuvaus lupasi hyvää: kyseessä on Kunderan ensimmäinen "suuri romaani" Olemisen sietämättömän keveyden jälkeen". Ei hullumpaa.

Täyttyivätkö odotukseni? Eivät aivan, mutta melkein kuitenkin. Kuolemattomuus on tyystin erilainen kuin Olemisen sietämätön keveys. Se on postmoderni romaani, joka tekee itsestään läpinäkyvän. Kirjassa on useita päällekkäisiä tarinoita ja aikoja, ja lisäksi kirjailija tekee itsestään yhden kirjan sivuhenkilöistä. Jo alussa hän kertoo, että on keksinyt kirjan päähenkilön, Agneksen:
    Kuka on Agnes?
    Aatamin kylkiluusta lähteneen Eevan ja meren vaahdosta syntyneen Venuksen tapaan hän on peräisin altaan ääreltä uimaopettajalle vilkuttaneen kuusikymmenvuotiaan naisen eleestä, lähtöisin naisesta, jonka piirteet hämärtyvät jo muistissani. Ele herätti silloin minussa äärettömän ja käsittämättömän kaipauksen ja kaipaus synnytti Agnesiksi kutsumani naisen. (S. 13.)

Voisiko romaani oikeastaan kauniimmin alkaa? Olin myyty muutaman sivun jälkeen. Agnesin tarina on romaanin kannatteleva voima, ja hänessä on kaikki ainekset kiinnostavaksi päähenkilöksi. Korjaan kuitenkin näin: Agnesissa on kaikki ainekset kiinnostavaksi eurooppalaiseksi romaanihenkilöksi. Veikkaan, että kaikkia hänen (fiktiivisen!) elämänsä eksistentiaalisia ongelmia ei muualla maailmassa paljon vaivauduta miettimään. Tässä piilee myös romaanin paradoksi: Jos kuolemattomuus jatkaa ihmisen elämää loputtomiin, mikä hänen elämästään on enää totta? Onko historiallinen henkilö sen enempää todellinen kuin ikuisesti kaunokirjan sivuille painettu - siis kuolematon - romaanihenkilö? Entä kun kirjailija tekee historiallisista henkilöistä romaanihenkilöitä?

Agnesin tarina ei ole kirjan ainoa tarina. Sivuhekilöinä, omissa tarinoissaan, seikkailevat muun muassa Goethe, Beethoven, Hemingway ja eräs Rubens. Romaanihenkilöinä ovat myös ystävykset, muuan professori Avenarius sekä kirjailija, joka on kirjoittanut kirjan nimeltä Olemisen sietämätön keveys. Siinäpä joukko todellisia historiallisia henkilöitä ja täysin fiktiivisiä henkilöitä - muutama heistä voi olla jopa molempia. Viihdyin varsin hyvin aikahyppäyksissä: seurasin Goethen ja Bettinan suhdetta, kuuntelin Hemingwayn aatoksia haudan takaa tai puntaroin Beethovenista kerrotun tarinan todenpeärisyyttä. Samalla kertoja johdatteli pohtimaan nyky-Euroopan (siis 1980-luvun lopun Euroopan) henkistä tilaa.

Kertoja (Kundera) lausahtelee vakain äänenpainoin filosofisia totuuksia eurooppalaisen kulttuurin saavutuksista (joista säveltaide on kertojan mukaan ylittämätön), hän analysoi Ranskan ja Venäjän kulttuurieroja, miehen rakastelutaitojen kehittymistä ja sitä, kuinka imagologia on syrjäyttänyt ideologiat. Tuleepa hän erään romaanihenkilön suulla vakuuttaneeksi, että sodat eivät ole enää Euroopassa mahdollisia, koska ne perustuvat ideologioihin ja kukaan ei Euroopassa ole enää valmis kuolemaan isänmaansa puolesta. Eipä mennyt montakaan vuotta Kuolemattomuuden ilmestymisestä, kun tämä ennustus osoittautui vääräksi. Muutkin kertojan esittämät havainnot suhteutuvat tähän totuuteen, sillä onhan kirjan ilmestymisen jälkeen Euroopassa koettu myllerrys jos toinenkin. Onko Euroopassa enää eksistentiaalisia ongelmia vai pelkkiä talous- ja pakolaisongelmia?

Sijoitin tahallani miehen rakastelutaitojen kehitysvaiheet tuonne muiden filosofisten aatosten joukkoon. Tällaisiin pohdintoihin, kuten myös auton renkaiden viiltelyn psykologisointiin, Kundera käyttää tolkuttoman määrän sivuja. Kirjaan tulee viistoa, mustaa huumoria. Silti feministiä naurattaa ja ihmetyttää, että kenties arvostetuimman eurooppalaisen kirjailijan teokseen on piirretty pari hassua nuolikuviota, joilla kuvaillaan naisten vartalotyyppejä ja ajatusten suuntaa. Lukekaa, niin tiedätte! Kundera osaa ärsyttää. Tässä on myös ero keskieurooppalaisen ja pohjoiseurooppalaisen ajattelun välillä. Pohjoismaissa moisesta piirtelystä saisi sovinistin leiman otsaansa, ja lukupiirin kokoontumisessa Kunderalle kävikin näin. Leima on ja pysyy, ja se on piirissämme osa Kunderan kuolemattomuutta.

Piirtelystä huolimatta Kuolemattomuudessa on paljon sellaista, josta pidän. Läheisemmäksi minulle kävi luku Sattuma, jossa Kundera antaa juonen kulkea kulkuaan, eikä intoudu laususkelemaan elämän totuuksia. Hän kuljettaa juonta varmoin ottein ja osaa yllättää. Välillä nyökyttelin innoissani Kunderan terävälle mediakritiikille (mitähän sanottavaa miehellä olisi kaikesta tästä tosi-tv-touhusta) ja ihmisten pikkusieluisuuden ja turhamaisuuden kuvauksille.

Tämä romaani on ranskalainen ytimiään myöten. Ele, josta kaikki lähtee ja johon kaikki päättyy, ei voisi olla ranskalaisempi. Eurooppalainen sivistyneistöromaani, sitäkin tämä on. Lisäksi tässä on paljon Bulgagovin Saatana saapuu Moskovaan -tyylistä ilkikurisuutta, aikalaiskritiikkiä ja kerroksellisuutta, sekä tarinat, jotka kietoutuvat yhteen. Samantyyppisiä  eksistentiaalisia pohdintoja on myös Iris Murdochin Meri, meri -romaanissa. Ranskalainen pöyhkeys ja sovinismi kuuluvat pakettiin, ja aivan varmasti kirjan kuvat pyörittävät päätäni muutamankin tovin. Esimerkiksi nyt juuri kuolemattomuus - mikä vaiva ihmiselle! Kysykää vaikka Goethelta tai Hemingwaylta, kuten Kunderakin tekee.


Lukupiirin jäsenistä Kirja hyllyssä -blogin Kaisa ehti jo blogata kirjasta. Piakkoin muutkin lukupiiriläiset, eli Kannesta kanteen -blogin Kaisa ja P. S. Rakastan kirjoja -blogin Sara, kirjoittanevat kirjasta. Lisäksi ainakin Aino on blogannut kirjasta.