Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteen koonti

Kuva Anna minun lukea enemmän -blogista

Osallistuin tänä vuonna Kirjallinen retki Pohjoismaissa -lukuhaasteeseen, joka on kotoisin Anna minun lukea enemmän -blogista. Lukuaikaa oli 2.12.2014 - 2.12.2015, ja sain kuin sainkin hankittua itselleni Pohjoismaiden tuntija -arvonimen. Tähän arvonimeen piti lukea kustakin maasta kaksi teosta. Lisäksi minusta tuli Ruotsin kirjallisuuden taituri, sillä luin yli neljä ruotsalaista kirjaa.

Tässäpä lukemani kirjat maittain: 

Ruotsi:

Elsa Beskow: Tätien satuaarteita 

Mari Jungstedt: Joka yksin kulkee

Selma Lagerlöf: Gösta Berlingin taru 

Selma Lagerlöf: Nils Holgerssonin ihmeellinen matka (äänikirja)

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli


Ruotsalainen kirjallisuus tuli kuitattua klassisilla lastenkirjoilla, eli Elsa Beskowin Täti-saduilla, Astrid Lindgrenin koskettavalla Veljeni, leijonanmielellä ja Selma Lagerlöfin Nils Holgerssonin, eli Paukaloisen, matkoilla. Lisäksi luin nobelisti Lagerlöfiltä Gösta Berlingin tarun, jolla sain pisteen myös viimevuotiseen Jokken Nobelisti-haasteeseen. (Haasteet menivät ajallisesti hiukan päällekkäin, ja huomasin vasta nyt, että Lagerlöfit sopivat tähänkin haasteeseen.) Yksi minulle uusi dekkaristikin, Mari Jungstedt, tuli tutuksi, mutta koska lukemani kirja osoittautui melko tavanomaiseksi, en aio hänen kirjojaan enempää lukea.


Tanska: 

Jussi Adler-Olsen: Vanki

Peter Høeg: Susanin vaikutus


Tanskalaista kirjallisuutta en ollut blogiaikanani vielä lukenutkaan, joten sain uuden maan listoilleni. Adler-Olsenin kirja oli vauhdikas ja hauskakin trilleri alusta loppuun, ja samoin voisi kuvailla Høegin uutuutta. Molemmissa kirjoissa oli vetävä juoni ja huumoria, joten niitä oli ilo lukea. Adler-Olsen oli uusi tuttavuus, jonka tuotantoa aion lukea lisää, ja syttyihän Høegin kirjasta myös into lukea hänen tuotantonsa puuttuvat palat.


Norja: 

Henrik Ibsen: Nukkekoti

Jo Nesbø: Pelastaja

Norja kuittaantui Ibsenin klassikkonäytelmällä Nukkekoti, jolla on aina ajankohtainen sanoma: naisetkin ovat ihmisiä. Jo Nesbø puolestaan on vanha dekkarirakkauteni, jolta luin taas yhden dekkarin lisää. Nesbøn sankarille, Harry Holelle, innostuin kirjoittamaan kirjeen.


Islanti: 

Vigdís Grímsdóttir: Valosta valoon

Arnaldur Indridason: Hyytävä kylmyys

Islannista tuli tämän haasteen persoonallisin kirja, Vigdís Grímsdóttirin Valosta valoon, joka on kerrottu poikkeuksellisen suloisella, lähes naiivilla tyylillä, mutta tarina pääsee yllättämään lukijan. Dekkaristi Indridasonilta luin surumielisen ja suorastaan kauniin dekkarin. Hänen kirjojaan olen lukenut aiemmin vain yhden, mutta aion lukea niitä vastaisuudessa enemmänkin.


Kiitos Annamille mainiosta haasteesta, joka innoitti lukemaan monipuolisesti pohjoismaista kirjallisuutta! Luin joka maasta yhden dekkarin ja lisäksi löysin uusia kirjailijoita lukulistalleni. Toki muutamia klassikoitakin tuli luettua uudemman kerran - sekin teki hyvää.

Peter Høeg: Susanin vaikutus

Peter Høeg: Susanin vaikutus, 2015
Alkuteos: Effekten af Susan, 2014
Suomennos: Katriina Huttunen
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 426
Mistä sain kirjan: lainasin työkaverilta





 - Minäpä kerron teille jotain, sanon. -Tiedättekö mitä olen oikeastaan kaivannut koko elämäni ajan? Olen kaivannut normaalia elämää. Olen halunnut sitä enemän kuin päästä perille fysiikasta. Enemmän kuin ymmärtää vaikutusta. Ymmärtää yhtään mitään. Sisimmässäni on polttava tarve viettää normaalia elämää. Että minulla olisi talo ja työpaikka ja mies ja lapsia ja palkka ja ruokaa pöydässä ja tietoisuus siitä että entropia ja kaaos koskevat suljettuja järjestelmiä, eivät minua. Ja sen olen saanut. Minulla on ollut tämä kaikki seitsemäntoista vuotta. Nyt se on loppu. Nyt haluan normaalin asumuseron, normaalin avioeron ja normaalin yksinolon. (S. 105.)

Peter Høegin uutuus on ilmestyessään aina tapaus. Näin on ollut häikäsevästä Lumen tajusta (1993) asti. Muistan vieläkin sen maagisen kihelmöivän tunnelman. Myöhemmin luin vielä Rajatapaukset, josta vaikutuin ehkä vielä enemmän. Se oli synkkä ja koskettava tarina kasvatuslaitoksen lapsista, ja se on ilmeisesti myös jossain määrin omaelämäkerrallinen kirja. Seuraavaksi oli vuorossa Nainen ja apina, jonka absurdiin menoon en aivan päässyt mukaan, ja siihen lopetin Høegin lukemisen.

Nyt tartuin Susanin vaikutukseen suurin odotuksin. Innostuinkin. Alku tempaa mukaansa. Tapaan Susan Svendsenin, joka on sotkenut asiansa. Koko Susanin perhe on sotkenut asiansa. He ovat pulassa, josta heidät pelastaa salaperäinen Thorkild Hegn, joka vaatii Susanilta vastapalveluksen. Susanin on etsittävä Tanskassa 1970-luvulla perustetun Tulevaisuuskomission viimeisimmän kokouksen pöytäkirjat. Mikä Tulevaisuuskomission tehtävä oikein oli? Keitä siihen kuului? Miksi sen pöytäkirjat ovat niin tärkeitä?

Enemmän kuin mitään muuta, Susan haluaisi olla normaali, mutta hän ei ole. Hänet tekee erikoiseksi hänen vaikutuksensa: ihmisille tulee tarve uskoutua Susanille. Sama vaikutus on Susanin miehellä Labanilla, ja kun he aikanaan kohtasivat, kyse oli tieteen väärinkäytöstä, eräänlaisesta törmäytyksestä. Mitä siitä sitten seurasi? Seurasi avioliitto rationaalisen huippufyysikon ja boheemin säveltäjän välillä. Tästä asetelmasta Høeg repii mustaa huumoria, joka asettaa kaikki avioliitot vinoon valoon: jos nämä kaksi älykästä ihmistä, joilla on ihmisiin - ja tietysti myös toisiinsa - hyvin aseistariisuva vaikutus, eivät onnistu avioliitossa, onnistuvatko siinä ketkään:
 - Entä rakkaus, Susan, onko sekin kemiaa?
 - Varsinkin se. - - Tietoisuus ei ole itsenäinen ilmiö. Kymmenen vuoden kuluttua olemme pelkistäneet kaiken tietoisuuden psykologiaksi. Kaiken psykologian biologiaksi, kaiken biologian kemiaksi, kaiken kemian fysiikaksi, kaiken fysiikan matematiikaksi jonka olemme purkaneet loogiseksi laskelmaksi. Silloin meillä on algebra joka tyhjentävästi ja johdonmukaiseti kuvaa kaikki ihmisten välisen kanssakäymisen lainalaisuudet. (S. 163.)

Svendsenien perhe-elämä on kuvattu perin sarkastiseen sävyyn. Perheen 16-vuotiaat kaksoset, Thit ja Harald, joita vanhemmat rakastavat enemmän kuin omaa elämäänsä, laukovat älykkäitä ja kypsiä totuuksia elämästä. Seuraava sukupolvi tulee epäilemättä ylittämään vanhempiensa saavutukset.

Høeg leipoo satiiria paitsi avioliitosta myös yhteiskunnan eliitin asenteista. He näyttäytyvät irvokkaina ja ahneina petoina, jotka ovat valmiit tekemään mitä tahansa saavuttamansa aseman eteen. Tulevaisuus rakennetaan tässä ja nyt, ja vain vahvat ja valitut otetaan mukaan. Dystopian ainekset kiitävät kirjaimellisesti ilmassa.

Susanin vaikutus etenee kuin juna. Sivuja on pakko käännellä kuin henkensä (tai tietysti Susanin perheenjäsenten hengen) hädässä, eikä suvantokohtia juuri tarjoilla. Siinä on kuitenkin myös kirjan heikkous. Jossain vaiheessa tapahtumat etenevät pelkillä päälauseilla, ja se alkoi jo puuduttaa. Oli kuin olisi trillerielokuvan käsikirjoitusta lukenut - ja elokuva tästä varmaan tehdäänkin pian. Susan oli päähenkilönä kiinnostava, mutta hyvin paljon viimeaikaisten teräsnaisten kaltainen. Stieg Larssonin Millennium-sarjan Lisbet Salander tai Salla Simukan Lumikki-trilogian Lumikki Andersson tai Silta-tv-sarjan Saga Norén tulevat hakematta mieleen. Hyvä, että on tällaisia toiminnan naisia, jotka eivät jää pyörittelemään peukaloitaan kohdatessaan pahuutta. Silti toivoisin jo jotain uutta heidänkin elämäänsä.

Viihdyinhän minä Høegin uutuuden parissa, sitä en halua kiistää. Ahmaisin Susanin vaikutuksen muutamassa päivässä ja yössä, sillä kyllä se niin paljon koukutti, että oli vaaraksi yöunille. Pienoinen pettymys hiipi kuitenkin mieleeni jossain kirjan puolivälissä, kun tajusin, että tämä olikin tässä. Odotin nimittäin muutakin syvällisyyttä kuin kvanttifysiikan lakeja. Susanin vaikutuksessa parasta oli lopulta siihen ladattu huumori. Hoeg kehittelee tilannekomiikkaa, iskevää ironiaa ja viiltävää sarkasmia. Eihän tällaisesta vauhdikkaasta ja hauskasta trilleristä voi lopulta olla pitämättä.


Kirjasta ovat bloganneet ainakin nämä kirjabloggaajat: Katja, Arja, Anki, Kaisa Reetta, Leena Lumi, Ulla, MarikaOksa, Suketus ja Kirjakaapin kummitus. Kirjasta sain pisteen Anna minun lukea enemmän -blogin Kirjallinen retki Pohjoismaissa -lukuhaasteeseen.

Jan Andersson ja Katja Kettu: Peräkammarin poika

Jan Andersson ja Katja Kettu: Peräkammarin poika, 2015
Kuvat: Jan Andersson
Sanat: Katja Kettu
Kustantaja: Otava
Kansi: Jan Andersson
Sivuja: ?
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta





Jan Anderssonin ja Katja Ketun yhteistyönä syntynyt Peräkammarin poika -sarjakuva-albumi on tummanpuhuvaa luettavaa. Päähenkilö Jalmari asuu peräkammarissa, väkertää pahkakelloja ja hoitaa äitiään. Kuolema kolkuttelee homehtuvan talon putkistoissa ja rakenteissa, se kiusaa muistoilla ja ahdistaa, vaikka Jalmari käy urhoollista taistelua sitä vastaan. Oikeastaan taisteluun käy kylläkin Jack Danger, ammattikommando, jonka hahmosta Jalmari hakee sisäistä sankariaan.

Peräkammarin pojan kuvasto on tummaa ja pääkallopitoista. Jalmarin hahmo herättää kaikki sympatiat, ja suru on joka sivulla. Kokonaisuus ei kuitenkaan käy liian ahdistavaksi, sillä kuvissa on myös oivalluksia, jotka hykerryttävät lukijaa. Vaikka talossa asuvat sekä äiti että poikaa, äiti ei näy kuvissa, mutta äidin ääni kuuluu sitäkin vaativampana ja alistavana. Sekin, että Jalmari näkee itsensä teinipojan hahmossa, kertoo, että johonkin kehitys on pysähtynyt. Kun ovi ulkomaailmaan lopulta aukeaa, Jalmarilla on silti mukanaan äidin kuva: Miten voikaan olla ikävä sinua, senkin mäkättävä luuska.

Äidin ja pojan suhteeseen on upotettu ehkä liikaakin kliseitä, oikeastaan ne kaikki. Äiti huutelee ohjeitaan, paapoo, syyllistää, tekee itsestään marttyyrin, haukkuu poikaansa ja vertaa tätä pärjääjä-veljeen: "Äläpä veljeäs kadehdi. Sulla sentään oli syntyessä saparo. Pikkupossu kuin oisi sikalassa siitetty. Ensimmäisen häpiän heti tuotti."  Käy ilmi, että Jalmari on velvollisuudentunnosta jäänyt hoitamaan äitiä ja jättänyt omat haaveensa siihen paikkaan. Hän on kiltti ja kuuliainen poika, joka ei missään nimessä ansaitsisi äitinsä haukkuja.

Peräkammarin pojassa kolutaan mielen ullakot ja kellarit ja nähdään kerrassaan kammottava tissipainajainen, johon pystyin hyvin eläytymään sieltä tissipuolelta. Kuolema vie äidin viimeiseen valssiin ja meno on pyörryttävää. Liikettä syntyy myös kiemurtelevan kalmanmadon ja nuoren Jalmarin askelista. Anderssonin kuvissa ja kuvakulmissa on dynamiikkaa.

Jäin näihin kuviin ja tunnelmiin täysin koukkuun. Kahden pojan äitinä pystyin samaistumaan moneenkin kohtaan, vaikka luoja varjelkoon minua koskaan panemasta poikiani paremmuusjärjestykseen tai syyllistämästä heitä liikaa. Olen myös läheltä seurannut erään äidin ja peräkammarin pojan yhteiselämän viimeiset vuodet, eikä se ollut ollenkaan näin ahdistava symbioosi kuin tässä kuvattiin. Huolenpidon vuorot vaihtuivat jossain kohtaa ilman syyllistämisiä ja syyttämisiä, eikä hukkaan heitetyn elämän tunnelmaa syntynyt. Voisi kai sanoa, että siinä suhteessa peräkammarin ovi oli kuitenkin enemmän raollaan kuin tässä Anderssonin ja Ketun näkemyksessä.

Peräkammarien poikia (ja tyttöjä) on aina ollut ja tulee aina olemaan. Anderssonin ja Ketun albumi antaa heille, maan hiljaisille ja näkymättömille, äänen ja panee lukijan toivomaan, että äänekkäät äidit ymmärtäisivät edes joskus pitää suunsa kiinni.



Sarjakuvan on lukenut myös Marjatta, ja hänkin piti lukemastaan.

Elsa Beskow: Tätien satuaarteita

Elsa Beskow: Tätien satuaarteita, 2. painos, 2012
Alkuteokset: Tant Grön, Tant Brun och Tant Gredelin, 1918; Tant Bruns födelsedag, 1925; Farbro Blås ny båt, 1942
Kuvittaja: Elsa Beskow
Suomentaja: Eila Kivikk'aho
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Elsa Beskow
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Kun näin Tätien satuaarteita -teoksen kirjakaupan tarjoushyllyssä, halusin sen heti omakseni. Elsa Beskowin (1874 - 1953) kirjat ovat minulle tuttuja jo lapsuudestani, ja olen hankkinut kirjojen uusintapainoksia omien lasteni kirjahyllyyn. Vaikka kirjat eivät lasteni ykkössuosikkeja olekaan, niitä on luettu ihan kiitettävästi. Syynä on ilman muuta niiden kuvitus, joka hivelee silmää. Beskow on melkoinen taituri, sillä paitsi että hänen piirroksensa ovat eläviä ja viehättäviä, ei tarinoissakaan ole moittimista. Varsinkin hänen runomuotoiset tarinansa, Pikku Lassi puutarhassa, Pikku Puten seikkailu mustikkametsässä ja Tonttulan lapset ovat hauskaa luettavaa, ja nekin ovat Eila Kivikk'ahon suomentamia.

Tätien satuaarteita on taattua Beskow-hurmaa. Se sisältää kolme Täti-kirjaa: Täti Vihreä, Täti Ruskea ja Täti Sinipunainen, Täti Ruskean syntymäpäivä sekä Setä Sinisen uusi vene. Tätien tarinat on kerrottu suorasanaisesti, ja niissä on sen verran jännitystä, että ne kiinnostavat myös nykylapsia. Luin kirjaa 10-vuotiaille kaksosilleni ääneen, mutta kävi nin kuin nykyisin lähes aina käy: lapset lukivat kirjan itsekseen loppuun, ennen kuin seuraavan kerran ehdin lukemaan iltasatua. Kukapa voisi vastustaa näitä ihania tätejä ja heidän pikkukaupunki-idylliään, jossa on kuitenkin myös pientä seikkailua!

Ensimmäisessä kirjassa esitellään Täti Vihreä, Täti Ruskea ja Täti Sinipunainen, jotka eivät tietenkään ole tämän nimisiä, vaan kaupungin lapset ovat nimenneet heidät siten, koska tädeillä on vain tietyn värisiä vaatteita. Tätien Piki-koira kaapataan ja orvot lapsiraukat, Petteri ja Lotta, osallistuvat etsintään ja saavat tarinan päätteeksi uuden kodin.

Toisessa tarinassa vietetään Täti Ruskean syntymäpäiviä, mutta ilman kommelluksia ne eivät suju. Nytkin selvitetään rikosta, ja tarina on melko vauhdikaskin.

Viimeinen osa, Setä Sinisen uusi vene, on kuitenkin oma suosikkini. Tämän kirjan muistan lukeneeni jo lapsena, ja siinä on monta kohtaa, joita muistan lapsena jännittäneeni ja kohdat tuntuivat pelottavilta edelleenkin. Petteri ja Lotta joutuvat melkoiseen seikkailuun, ja vieläkin pystyin tavoittamaan huolen, jota tunsin heistä lapsena.

Elsa Beskow on Ruotsin tunnetuimpia ja rakastetuimpia lastenkirjailijoita, jonka suloiset kuvat ja tarinat ovat olleet jossain vaiheessa liian vanhanaikaisia ja ehkäpä liian suloisia lastenkirjallisuuden kentällä. Onhan Tätien satuaarteissa aistittavissa mennyt maailma ja kiireettömät päivät, ja jos muistatte Gunilla Wolden Sanna- ja Teemu-kirjat 1970-luvulta, ero on valtava. Sannat ja Teemut edustavat aikaa, jolloin lastenkirjojen kuvitus ja kerronta olivat hyvin arkipäiväisiä. Onneksi Elsa Beskow ei jäänyt kuitenkaan täysin unohduksiin, sillä hänen saduissaan on edelleenkin vetovoimaa ja jos ei muuta, niin henkäys historiaa, joka kiehtoo myös nykylapsia. Beskowin piirtämät kuvat ovat kauniita, eivätkä värit hypi silmille. Hänen kuviinsa sijoittaa mielellään itsensä.


Tätien satuaarteilla kuittaan HelMetin Kirjan vuosi 2015 -lukuhaasteen kohdan 26. Kirjatrilogia. Piste taitaa tulla myös Annamin Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen. Tämä on jo kolmas ruotsalainen kirja haasteeseen.

Asko Sahlberg: Tammilehto

Asko Sahlberg: Tammilehto, 4. painos, 2009
Kustantaja: WSOY, 2004
Kansi: Sami Saramäki (kuva Harri Haanpää)
Sivuja: 458
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä









Loka-marraskuuni vavahduttavin lukukokemus on tässä: Asko Sahlbergin Tammilehto. Kirjassa on kaikki niin kohdallaan kuin erinomaisessa kaunokirjassa ikinä voi olla. Yritän selittää:

Asko Sahlbergilla on tavattoman kaunis lause. Niitä on kirja täynnä, ja ne sattuvat sieluun niin, että välillä täytyy laskea kirja käsistään ja huokaista onnellisena:

Syksy oli jo pitkällä, hidas ja latautunut syksy (s. 105).

He kuulostelivat hetken toistensa vaitonaisuutta (s.18).

Yöllä hän kuunteli unettomuuden valtaaman kaupungin levottomia ääniä (s. 227).

Juuri kun lukija on johdateltu kauneuteen, Sahlberg suunnittelee lukijan päänmenoksi jo aivan muuta. Seuraavana hetkenä kirjasta purkautuu niin raadollisia kohtauksia, että lukijan tekee huonoa. Seksuaalisuus tulee sivujen läpi, eikä armahda ketään. Väkivalta iskee ilmat pihalle.

Sahlbergilla on poikkeuksellisen vahva taito kertoa ihmisensä. Tammilehdon päähenkilöt Martin, Aarne ja Emma tulevat lihaksi lukijan silmien eteen, eikä heidän heikkouksiaan tai haavojaan pääse pakoon. Henkilökuvaus on niin väkevää, että ilma on paikoin raskas hengittää: Hän ei kuulunut niihin kuukausiin, niihin viikkoihin, siihen pikkukaupungin kauhistuneeseen aamuun. Hän asui siinä menneisyydessä, joka heiltä oli riuhtaistu rajusti pois. Sitä paitsi se olento Aarnessa, joka oli tunteeton toisen kohtaloille, ei ollut hänen tavallinen minänsä. Se oli hänen toinen minänsä, sodan myötä syntynyt. Se oli pakotettu esiin, ja kun sota olisi ohi, se kuolisi. Niin hänen täytyi ajatella. Muuten hän ei olisi kestänyt itseään. (S. 62.)

Martin, rappiokartanon onneton isäntä. Aarne, herkkä punakaartilainen. Emma, halveksittu houkka. Ihmiset yrittävät selvitä sotkuista ja askelista, joita elämä ja historia paiskaavat heidän eteensä. Armoa, sitäkin on, mutta vasta siinä kohtaa, kun ihminen on valmis sen vastaanottamaan.

Kirja kertoo sisällissodasta: ihmisistä sitä ennen, sen aikana ja sen jälkeen. Sattuma määrää ihmisen syntymän johonkin perheeseen, johonkin aikaan ja paikkaan, joidenkin ihmisten keskelle. Mukana seuraa onni, joka hipaisee ja häpeä, joka määrää.    

Sahlbergin Tammilehto on komea osa kotimaista sisällissotakirjallisuutta. Nykykirjailijoista Leena Lander (Käsky ja Liekin lapset) ja Kjell Westö (Missä kuljimme kerran) ovat onnistuneet kuvaamaan historiallista murhenäytelmää yhtä vahvasti. Nämä kirjailijat myös osoittavat, että aihe ei koskaan vanhene, eikä sitä saa koskaan unohtaa.

Olen aiemmin lukenut Asko Sahlbergilta ainoastaan yhden, mutta sitäkin loistavamman teoksen, Herodeksen. Pelkästään jo näiden kahden kirjan perusteella Sahlbergin voi laskea suomalaisen kirjallisuuden kärkinimiin. Hän olikin Tammilehdolla Finlandia-ehdokkaana vuonna 2004 (silloin voiton vei Helena Sinervo Runoilijan talossa -teoksella) ja Herodeksella vuonna 2013 (silloin voiton vei Riikka Pelo Jokapäiväinen elämämme -teoksella). Sahlberg on kuitenkin ollut 2000-luvulla tuottelias kirjailija, joten muutakin luettavaa riittää. Tänä vuonna häneltä on ilmestynyt kirja Irinan kuolemat, jota on myös kehuttu blogeissa.


Tammilehto oli P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saran valinta lukupiirikirjaksi, ja kirjasta ovat jo kirjoittaneet muut lukupiiriläiset Kaisa V ja Kaisa. Lisäksi kirjan on lukenut ainakin Minna.

Arnaldur Indridason: Hyytävä kylmyys

Arnaldur Indridason: Hyytävä kylmyys, 2. painos, 2012 (suomeksi 2009)
Alkuteos: Hardskafi, 2007
Suomentaja. Seija Holopainen
Kansi: ?
Sivuja: 288
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Vuosikymmeniä myöhemmin yöpyessään kerran yksin kylmässä hotellihuoneessa hän lopultakin näki unta Bergurista. Unikuva seurasi häntä heräämishetkeen, ja jossakin unen ja valveen rajamailla hän erotti tärisevän ja kokoon lysähtäneen veljensä huoneen nurkassa. niin lähellä että tätä olisi voinut koskettaa. Sitten näky katosi, ja hän oli jälleen yksin, rinnasssaan entistä voimakkaampi toive jälleennäkemisestä. Mikä ei tulisi ikinä toteutumaan. (S. 115.)

Arnaldur Indridason on Hyytävä kylmyys -dekkarin takakannen perusteella "Islannin suosituin kirjailija", enkä yhtään ihmettele miksi. Luin hänen teoksensa Annamin Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen, ja kyseessä oli nyt toinen kirjailijalta lukemani teos. Joskus vuosia sitten luin hänen esikoisdekkarinsa Räme, josta pidin paljon, ja miehen nimi jäikin mieleen. Jostain syystä en kuitenkaan ryhtynyt lukemaan käännöksiä järjestyksessä, vaan tartuin tähän pokkariin sattumanvaraisesti haasteen innoittamana.

Hyytävä kylmyys -kirjan päähenkilö on rikospoliisi Ernaldur Sveinsson, kokenut ja rauhallinen poliisi, jolla on henkilökohtainen suru kannettavanaan. Hänen pikkuveljensä katosi lumimyrskyyn veljesten ollessa pieniä, eikä perhe toipunut menetyksestä koskaan. Erneldurille onkin jäänyt pakkomielle selvittää kadonneiden ihmisten arvoituksia, ja tässäkin romaanissa hänen mieltään painavat useammat katoamiset.

Varsinainen rikosjuoni alkaa, kun  eräältä mökiltä löytyy itsemurhan tehnyt nainen, ja Erneldur alkaa epäillä, että kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Koska mitään rikokseen viittaavaa todistusaineistoa ei löydy, Erneldur ratkoo tapausta itsekseen. Menneisyyden tapahtumat keriytyvät auki pikkuhiljaa.

Vastoin dekkarien nykygenreä Erneldurin tutkimuksista puuttuu vauhti ja näyttävät juonenkäänteet. Juoni etenee hitaasti ja varmasti, jotenkin rauhoittavasti. Itsemurhan tehneen naisen, Marian, surut tulevat tutuiksi teksteissä, joissa seurataan hänen ajatuksiaan kohti itsemurhaa. Maria on ollut erityisen läheinen äitinsä kanssa ja tämän kuoltua häntä on vainonnut tarve kurottaa tuonpuoleiseen ja selvittää, onko olemassa kuolemanjälkeistä elämää. Monessa kohtaa yhdistin teoksen teemat vastikään lukemani Laura Lindstedtin Oneironin teemoihin. Ihmisisä kohtaavat onnettomuudet ja suuret surut tulevat iholle asti.

Hyytävä kylmyys kosketti monessa kohtaa. En muista aikoihin, jos koskaan, lukeneeni niin riipaisevaa avioero-osapuolten kohtaamista, kuin Ernaldurin ja hänen entisen vaimonsa kohtaaminen tässä kirjassa on. Lukiessa tuntui, että rakkauteen liimatut surut ovat kuin pehmeä seitti, josta lukija ei edes halua pyristellä irti. Niissä on jotain hirmuisen kipeää ja kaunista, ja ehkä myös jotain lohduttavaa. Ihmeellinen dekkari.


Tuijata-blogissa Arnaldurin dekkareihin on myös yhdistetty hitaus, ja Tuija kirjoittaa osuvasti, että kirjailija hakee dekkareissaan oikeutta hiljaisille henkilöille ja johdattelee lukijan myötäelämään. Hyytävän kylmyyden ovat lukeneet myös Kirsi ja Kirjavinkit.

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli

Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli, 18. painos, 2001
Alkuteos: Bröderna Lejonhjärtä, 1973
Kuvittaja: Ilon Wikland
Suomentaja: Kaarina Helakisa
Kansi: Ilon Wikland
Sivuja: 231
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä







Nyt minä rupean kertomaan veljestäni. Veljeni on Joonatan Leijonamieli, hänestä minä kerron. Tämä on melkein kuin satu, tai ihan vähän kuin kummitusjuttu myös, ja silti kaikki on totta. Vaikka ei sitä kyllä kukaan muu tiedä kuin minä ja Joonatan. (S. 5.)

Veljeni, Leijonamieli on kirja, jota kannan sydämessäni liiankin todeksi tulleena tarinana. Sitä ajatellessani ajattelen pellavapäistä poikaa, erästä Joonatania, jonka tunsin, ja jonka toivon tapaavani Nangijalssa. Hän odottaa siellä veljiään ja siskojaan ja vanhempiaan ja isovanhempiaan ja varmasti meitä muitakin, ja meillä kaikilla on edessämme vielä monta yhteistä seikkailua.

Veljeni, Leijonamieli on kirja, jota en koskaan lapsena lukenut, vaikka muistan ystävieni sitä kehuneen. Eemeli, Peppi, Marikki ja Katto-Kassinen tulivat minulle tutuimmiksi Lindgrenin satuhahmoista, ja kun olisi ollut oikea aika lukea Veljeni, Leijonamieli, olinkin jo Merri Vikin Lotta-sarjan kuluttaja. Ehkä hyvä niin, koska surulle tuli aikansa, kuten kaikkien elämässä tulee.

Luin tämän kirjan vasta niihin aikoihin, kun Joonatan syntyi. Vein kirjan myös Joonatanille lahjaksi, mutta olen varma, että hän ei sitä koskaan lukenut, koska hänellä oli liian kiire omissa seikkailuissaan. Oikeasti kirja onkin meille muille tärkeämpi. Onhan sen kertoja pieni, onneton Korppu, pelokas poika, jolla on ikävä veljeään, jota hän rakasti syvästi. Vasta seikkailujen myötä Korpustakin tulee Leijonamieli. Ehkä meistäkin, sitten joskus.

Kirjan tarina on täydellinen. Se on hirvittävän surullinen heti ensi sivuiltaan alkaen, mutta siitä kehkeytyy seikkailujen seikkailu ja tarina täynnä toivoa ja rohkeutta.

Nyt tartuin kirjaan, koska vanhimmat lapseni toivoivat, että lukisin sen heille ääneen. He olivat nähneet koulussa kirjasta tehdyn elokuvan ja vaikuttuneet siitä. Minua vähän hirvitti, miten selviäisin kirjasta. Enkä meinannut selvitäkään, sillä ääneenlukemisesta ei ollut tulla mitään. Pian nyyhkytin niin, että sänky tärisi. "Äiti, mä en saa selvää sun puheesta", yleisö marisi ja halusi vaihtaa kirjaa. Kirjaa jatkettiin, kunhan lupasin, että nyt en enää itke. Lukiessa puhuttiin myös meidän omasta Joonatanista, josta täytyy puhua, vaikka se tekee edelleen niin kipeää, ettei mikään itku riitä.

Onneksi on olemassa kirjoja, joissa rakkaus voittaa kuoleman. Veljeni, Leijonamieli on sellainen kirja. Se lohduttaa.



Veljeni, Leijonamieltä on luettu paljon blogeissa, esimerkiksi Lukuisassa, Lumiomenassa, Jokken kirjanurkassa, Morren maailmassa sekä Villasukka kirjahyllyssä- ja Kirjakaapin avain-blogeissa.  Monelle se on joko rakas kirja lapsuudesta tai sitten TBR-listalle nostettu klassikko. Kirjalla sain pisteen HelMetin Kirjan vuosi 2015 -haasteen kohtaan 39. Kirja, jonka muistan lapsuudestani ja Annamin Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen.

Jussi Adler-Olsen: Vanki

Jussi Adler-Olsen: Vanki, 2. painos, 2012
Alkuteos: Kvinden i buret, 2007
Suomentaja: Katriina Huttunen
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Tuomo Parikka (kuva iStockphoto)
Sivuja: 437
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Huomaan, että tänä vuonna olen innostunut lukemaan haastekirjoja melkoisella vakavuudella, vaikka tarkoitus olisi, ettei lukuhaasteita otettaisi vakavasti, vaan ne toisivat lukemiseen leikillisyyttä sekä uusia näkökulmia ja teemoja. Anna minun lukea enemmän -blogin Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haaste on kuitenkin tempaissut minut mukaansa yllättävällä tenholla. Syynä on se, että Pohjoismaiden vahva dekkariperinne tuntuu minulle läheiseltä. Melkein kaikki eniten ihailemani dekkarisarjat kun ovat pohjoismaisia (Henning Mankellin Kurt Wallander -kirjat sekä Åke Edwardsonin Erik Winter -sarja  ja Jo Nesbøn Harry Hole -sarja).

Heti Annamin haaste-ehdot luettuani päätin tavoitella Pohjoismaiden tuntija -titteliä, eli suunnittelin lukevani joka maasta kaksi kirjaa. Ainut Pohjoismaa, josta olen lukenut paljon kirjoja, on Ruotsi. Kaikki muut lähinaapurit ovat lähes kirjallisessa pimennossa, vaikka en ole niitä tietoisesti boikotoinut. Nyt on Norja jo kuitattu Jo Nesbøllä ja Henrik Ibsenillä, ja Ruotsista ja Islannista olen myös lukenut jo yhdet kirjat. Mutta entäpä Tanska?

Tanskasta en ole eläissäni lukenut kuin kolmen kirjailijan teoksia. He ovat H. C. Andersen, Karen Blixen ja Peter Høeg. Yhtään tanskalaista dekkariakaan en tunne ennestään, joten päätin etsiä sellaisen luettavakseni. Koska Jussi Adler-Olsenin kirjoja on tullut vastaani siellä ja täällä, tartuin vihdoin hänen ensimmäisenä suomennettuun dekkariinsa Vanki.

Vanki aloittaa Carl Mørk -nimisestä, kööpenhaminalaisesta murharyhmäetsivästä kertovan sarjan. Mørk on yksi Kööpenhaminan parhaista poliiseista - tai oikeammin oli. Hän on nimittäin syvästi haavoittunut sekä henkisesti että ruumiillisesti jouduttuaan työtehtävässä ampumisen uhriksi kahden kollegansa kanssa. Mikään ei tunnu miltään, ja työt eivät maistu. Mørkin pomot keksivät siirtää hankalan alaisensa poliisilaitoksen kellariin ja antaa hänelle niin sanotun Osasto Q:n johdettavaksi. Mørk saa alaisekseen siivooja Hafez el-Assadin - ja siinäpä Osasto Q:n työntekijät sitten ovatkin.

Kuten Assadin nimestä voi päätellä, hän on maahanmuuttaja:
Assad nyökkäsi. "Carl, minut tapetaan, jos palaan. Niin se on. Syyrian hallitus ei erityisemmin pitänyt minusta, ymmärräthän."
  "Miksi?"
  " Emme vain ajatelleet samalla tavalla, se riittää."
  "Mihin se riittää?"
  " Syyria on iso maa. Ihmisiä katoaa." (S. 186.)

Pikkuhiljaa Mørkille alkaa selvitä, että hänen apulaisellaan on kaikenlaisia taitoja, jotka eivät papereista käy ilmi. Pian kaksikko onkin täydessä vauhdissa. He selvittävät viisi vuotta aiemmin tapahtunutta rikosta, jossa kaunis, nuori poliitikko Merete Lynggaard on kadonnut jäljettömiin. Kirjan nimestä voi arvata, että Lynggaarad ei ole kuollut, mutta sankariparilta kuluu tovi jos toinenkin sen ymmärtämiseen.

Lukijan piina syntyy siitä, että hän seuraa myös vangin elämää ja joutuu jännittämään, ehtivätkö sankarit selvittää arvoituksen ajoissa. Piina onkin sen verran taidolla rakennettu, että sivut kääntyilivät kuin itsestään, ja kun olin kirjan lopussa, totesin, että tätä on saatava lisää.

Adler-Olsen on rakentanut Mørkistä ja Assadista vetävän työparin, jossa on Sherlock Holmesin ja tohtori Watsonin kaltaista asetelmaa. Vanki on synkästä aiheestaan ja ajoittaisesta ahdistavuudestaan huolimatta myös hauska kirja. Mainio työpari sanailee napakasti, ja Assadin hahmo on innokkuudessaan niin päämiehensä vastakohta, että hymy nousee lukijan huulille vähän väliä. Jännitys ja huumori sekoittuvat ainakin tässä sarjan aloitusosassa aivan vastustamattomasti, joten Adler-Olsen sai minusta uuden fanin.


Vanki on luettu ainakin Kirsin kirjanurkassa sekä Oksan hyllyltä -, Kolmas linja, Tuijata- ja Rakkaudesta kirjoihin -blogeissa.

Paljon kysymyksiä ja muutama vastauskin

Syksyn mittaan kirjablogeissa on kiertänyt kaunis tunnustus, jonka sain jo kolmesta blogista, ennen kuin ehdin tarttua toimeen. Halusin vastata tunnustukseen liittyviin haastekysymyksiin rauhassa, ajatuksen kanssa, mutta hektinen syksy ei tunne armoa, joten vastaaminen on viipynyt.

Tunnustus sisältää siis haasteen, joka muuttuu matkan varrella. Jokainen haasteen saanut vastaa haastajan kysymyksiin ja lähettää haasteen eteenpäin itse keksimillään kysymyksillä.

Tunnustushaasteen säännöt ovat seuraavat:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi
2. Laita palkinto esille blogiisi
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Ensimmäisenä sain haasteen Marjatalta, ja hän oli laatinut lauseiden alkuja, jotka tässä täydennän kirjallisessa hengessä:  

1. Minusta kirja saa olla mieluusti ulkonäöltään kaunis. 

2. Olen oppinut kirjoista, että en tiedä elämästä mitään.

3. Mielipaikkani lukiessa on sänky.

4. Kirjahyllyssäni on ahdasta.

5. Toivon, että ihmiset lukisivat enemmän.

6. Koulussa minä keskustelen kirjoista.

7. Ikävöin aikoja, jolloin jaksoin lukea pienille lapsilleni määrättömästi satuja. 

8. Syksyllä iskee kirjaähky.

9. Olen pettynyt, jos en ehdi vuorokauden aikana lukea yhtään. 

10. Kirosanani on "koskettava rakkaustarina".

11. Haaveilen lukevani joskus kaikki kirjahyllyni kirjat.

Tässä ovat kysymykset, jotka sain Ninalta Kasoittain kirjoja -blogista:

1. Montako kirjaa sinulla on tällä hetkellä kesken? Mitä ne ovat?

Keskeneräisiä kirjoja on ainakin viisi: Jari Litmasen Litmanen 10 (lukupiirikirja), Laila Hietamiehen Rakkaani tuli vuorilta (haastekirja), Leena Landerin Kuka vartijoita vartoi? (arvostelukappale), satukirja Staalojen  ja kufitarten mailla (haastekirja) sekä Paula Hawkinsin Nainen junassa (työkaverilta lainassa).

2. Mikä on mieluisin lukupaikkasi?

Sänky on ehdottomasti paras paikka lukea, mutta oikeasti mikä tahansa lukupaikka on aina mieluinen: bussi, kahvila... Missä vaan on vapaa hetki, kaivan kirjan laukustani.

3. Minkä kirjan hankit viimeksi?

Viimeisin hankintani oli kirjamessuilta George & Weedon Grossmithin Ei kenenkään päiväkirja. Lähti kahdella eurolla mukaan.

4. Oletko kokeillut e-kirjan lukemista? Jos olet, mitä pidit?

Luen e-kirjoja Kobo-lukulaitteeltani oikein sujuvasti, mutta enemmänkin voisin lukea. 

5. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?

Tästä olen kirjoittanut blogissa enemmänkin, mutta lyhyesti kerrottuna kaipasin älyllistä toimintaa kotiäitiaikoinani.

6. Jos voisit hypätä mukaan jonkun kirjan tarinaan, minkä valitsisit? Miksi?

Kyllä kai se lopulta olisi Harry Potter -kirjasarja, johon haluaisin mukaan. Siellä on jännitystä, taikuutta, koulunkäyntiä ja lujaa ystävyyttä. Niissä aikuisten kirjoissa, joita luen, on yleensä aikuisten ongelmia, joita en haluaisi oikeasti kokea (kuten sotaa, vaikeita ihmissuhteita tai päihdeongelmia). 

7. Mitkä kolme kirjaa ottaisit autiolle saarelle?

Autiolle saarelle lähtisivät Seitsemän veljestä, Sinuhe egyptiläinen ja Anna-kirjat, siis nämä lapsuuden ja nuoruuden tärkeät kirjat.  

8. Keneen fiktiiviseen hahmoon haluaisit tutustua oikeassa elämässä?

Mieluusti tutustuisin esimerkiksi Harry Holeen, Mr Darcyyn tai Jean-Baptiste Adamsbergiin. Kuinkahan nämä karismaattiset miehet tulevatkin heti mieleen! Naisista Ulla Lena Lundbergin luoman Kuninkaan Annan haluaisin ystäväkseni ja tietysti hänen kaimanssa Vihervaarasta olisi toinen hahmo, jonka ystävyyttä jo tyttönä kaipasin. 

9. Millaisia kirjoja luet mieluiten?

Luen mieluiten traagisia kirjoja, joissa on jotain todellisuuspohjaa. Täydellisiä kirjoja minulle ovat olleet esimerkiksi Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, Edmund de Waalin Jänis, jolla on meripihkan väriset silmät, Asko Sahlbergin Herodes, Aki Ollikaisen Nälkävuosi tai Heidi Köngäsen Dora Dora. Onhan niitä muunkinlaisia, kuten Joel Lehtosen Putkinotko, joka on herkkujen herkku henkilökuvauksensa ansiosta, kuten Tove Janssonin Kesäkirjakin. Hassan Blasimin Irakin Purkkajeesus puolestaan räjäyttää tajunnan mustalla huumorillan ja maagisella realisimillaan. Petri Tammisen Meriromaanissa on koko elämä.

10. Onko sinulla aikaa lukea niin paljon kuin haluat?

Ei missään tapauksessa ole. Mutta aina kun alan haaveilla, että saisin lukea päivät pääksytysten ja ilman häiriöitä, ajattelen, miltä elämäni silloin näyttäisi. Silloin minulla ei olisi elämässäni lapsia eikä miestä, eikä ehkä töitäkään. En vaihtaisi. Ehkäpä oikea vastaus siis kuitenkin on, että minulla on aikaa lukea juuri niin paljon kuin haluan. 

11. Mikä on mielestäsi ulkonäöltään kaunein kirja?

Heti tuli mieleeni klassinen Sinuhe egyptiläisen kansi, jossa egyptiläismiehen kasvot on kuvattu suoraan edestä. En tiedä, onko se erityisen kaunis, mutta koska Sinuhen tarina on ollut minulle tärkeä, niin kuva tuo mieleeni kirjan tunnelman. Moni satukirja, esimerkiksi Elsa Beskovin Tätien satuaarteita on kyllä vielä kauniimpi. 

Tässä ovat Kialta Luetaanko tämä? -blogista saamani kysymykset: 

1. Nimeä kirja, joka sinun on jo pitkään pitänyt lukea, mutta joka on syystä tai toisesta vielä aloittamatta.

Näitähän on paljon, mutta mainitaan vaikka Victor Hugon Kurjat tai Alexander Dumas'n Monte Criston kreivi. 

2. Onko sinulla kirjaa, jonka luet yhä uudestaan ja uudestaan. Jos on, mikä se on?

Kysy vaan, kuinka monta kertaa olen lukenut läpi Mauri Kunnaksen lastenkirjoja tai Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatuja ja Patuja. Eilen luin Herra Jalon kumma kotimatka -nimisen lastenkirjan varmaan jo 20. kerran läpi. 

Huomaan, että klassikoita tulee luettua uudestaankin. Viimeksi luin Ibsenin Nukkekodin uudestaan, koska en muistanut sen juonta tarkasti ja aika vasta luin Pikku prinssinkin uudestaan. AIkuisten kirjoista ennätys on varmaan Aino Kallaksen Sudenmorsian, jonka olen lukenut n. 10 kertaa, koska tein siitä gradun.

3. Mikä kirja on jäänyt sinulta viimeksi kesken?

Jätin viimeksi kesken Katja Ketun Yöperhosen. En kyennyt. Ehkä sen aika tulee myöhemmin. Lupaan lukea sen, jos se saa Finlandian.

4. Oletko koskaan ihastunut tai peräti rakastunut kirjan henkilöön?

Totta kai olen. Ihastuksen kohteina voin mainita Tiinan Juhan, Vihervaaran Annan Gilbertin ja Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin Mr Darcyn näin alkuunsa. Viimeksi ihastuin Asko Sahlbergin luomaan Aarneen Tammilehto-kirjassa.

5. Mikä on suosikkilastenkirjasi?

Suosikkilastenkirjani on milloin mikäkin. En lakkaa ihailemasta Mauri Kunnaksen kuvien ilmeikkyyttä ja Tatujen ja Patujen hullunhauskaa meininkiä. Toisaalta Eemelit, Pepit ja muut Lindgrenin hahmot ovat ylittämättömiä. Lapsuuteni lempikirja oli John Vernon Lordin Rullaluistin karkutiellä.

6. Katsotko mielelläsi kirjoista tehtyjä elokuvia? Jos katsot, mikä on suosikkielokuvasi, joka on tehty kirjan pohjalta?

Ihailen Harry Pottereista tehtyjä elokuvia, samoin kuin Stieg Larssonin Millennium-trilogiasta tehtyjä ruotsalaiselokuvia. Lisäksi Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjan pohjalta tehty tv-sarja vei minulta jalat alat ja Hercule Poirot on myös kääntynyt loistavaksi tv-sarjaksi. 

7. Mikä lukemistasi kirjoista sopisi parhaiten luettavaksi kuumana kesäpäivänä? Entä synkkänä syksyisenä iltana?
Kuumana kesäpäivänä voisi lukea Tove Janssonin Kesäkirjan ja synkkänä syksyisenä iltana vetävän dekkarin, kuten esimerkiksi Jari Järvelän Tyttö ja pommi -kirjan.

8. Voisitko kuvitella itse kirjoittavasi kirjan?
Tämä olisi suuri haaveeni, mutta kirjoitan vain kirjoista.

9. Mitä kirjaa suosittelisit ihmiselle, joka ei juuri pidä lukemisesta, mutta pitää huumorista ja jännityksestä?

Suosittelisin äänikirjoja kuunneltavaksi, esimerkiksi Agatha Christien Murha Mesopotamiassa toimii mainiosti. Siinä on sekä huumoria että jännitystä, tosin ei kumpaakaan aivan hillittömästi.

10. Miksi ryhdyit pitämään blogia?

Katso edellisten kysymysrivin kohta 5. :)

11. Mitä kirjaa suosittelet minulle?

Suosittelisin sinulle Patri Tammisen Meriromaania, koska sitä suosittelen jokaiselle, mutta lisäksi Tove Janssonin Kesäkirja olisi ehkä juuri sinun kirjasi.

Kiitän kaikkia kolmea ihanaa naista, jotka haastoivat minut näihin kirjallisiin pohdintoihin!

Haastan mukaan seuraavat mieltäni ilahduttavat blogit: 

Kirja hyllyssä

Kannesta kanteen 

Hyllytontun höpinöitä

Sininen keskitie

1001 kirjaa ja yksi pieni elämä

Kyselenpä heiltä tällaisia kirjallisia kysymyksiä: 

1. Mitä bloggaaminen sinulle merkitsee?

2. Mikä kirjallisuudenlaji ei maita ja miksi ei?

3. Mitä muu taide kuin sanataide koskettaa sinua?

4. Jos saisit viettää päivän jonkun romaanihenkilön kanssa, kenen kanssa viettäisit?

5. Nimeä kolme lempikirjailijaasi!

6. Minkä alan tietokirjoja hyllystäsi löytyy?

7. Onko sinulla joku kirjallinen hahmo, jota ihailet ylitse muiden?

8. Ketä kaunokirjallista hahmoa olet jäänyt suremaan?

9. Milloin on paras lukuhetki?

10. Kuinka monta kirjaa luet vuodessa?

11. Keksi hyvä kirjan nimi!

Ihania syyspäiviä kaikille, erityisesti tietysti haastajilleni ja haastetuilleni!