Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous

Svetlana Aleksijevitš:  Tšernobylistä nousee rukous, Tulevaisuuden kronikka, laajennettu laitos 2015 (suom. 2000)
Alkuteos: Tsernobyliskaja molitva, 1997
Suomentaja: Marja-Leena Jaakkola
Kansi: Markko Taina (kuva Igor Kostin)
Sivuja: 391
Mistä sain kirjan: joulupukki toi


Tšernobyl... Meillä ei tule enää olemaan muuta maailmaa. Alussa, kun maa kiskaistiin jalkojemme alta, me näytimme tuskamme avoimesti, mutta nyt olemme tajunneet, että tämä on meidän ainut maailmamme, muualle emme voi lähteä. Meillä on tuskallinen tunne, että paikkamme on täällä, Tšernobylin maalla. (S. 237.)

Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylistä nousee rukous on tärkeä kirja. Kirjailija sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon viime vuonna, ja toivottavasti palkinnon myötä hänen tuotantonsa, ja varsinkin tämä kirja, saavat paljon lukijoita lisää.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 30 vuotta Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Huhtikuun 26. päivänä vuonna 1986 voimalan nelosreaktori räjähti ja aiheutti ympäristökatastrofin, jollaista ei ole ennen koettu, mutta jollaisia voi olla vielä useita edessä. Teoksen alaotsikko "Tulevaisuuden kronikka" viittaa siihen suuntaan, samoin kuin se viittaa myös siihen, että säteilyn vaikutukset näkyvät ihmissuvussa vielä pitkään eikä luontokaan toivu ehkä koskaan entiselleen. Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus vuonna 2011 kertoo sekin tulevaisuudesta enemmän kuin nykyisestä maailman tilasta. Tsunamit ja myrskyt tulevat lisääntymään ilmastonmuutoksen myötä, eivätkä rannikoille rakennetut ydinvoimalat ole niiltä turvassa.

Tšernobylin ydinvoimala sijaitsee Ukrainassa, mutta onnettomuuden seuraukset on kantanut Valko-Venäjä. Suurin osa ydinlaskeumasta (70 %) päätyi 10-miljoonaisen kansan keskelle, ja Aleksijevits antaa pienelle kansalle tässä kirjassaan ääneen.

Millainen tuo ääni on? Se on silkkaa tuskaa ja ikävää. Se on pelkoa ja hämmennystä. Se on tietämättömyyttä ja uskomuksia. Se on rakkautta ja kärsimystä. Se on törkeää pimittämistä ja välinpitämättömyyttä. Kirjaa lukiessa joutuu käymään läpi melkoisen tunneskaalan, joka vaihtelee surusta syvään myötätuntoon ja epäuskosta suuttumukseen, joka lukijassa nousee neuvostojärjestelmää ja sen omaa etuaan tavoittelevia, pelkurimaisia johtajia kohtaan.

Tšernobylistä nousee rukous on niin sanottu yhteisöromaani. Aleksijevits on haastatellut ihmisiä, joiden elämän Tšernobyl muutti täysin. Hän on haastatellut kotinsa menettäneitä ihmisiä, raivaajia ja heidän omaisiaan, tutkijoita ja alueen nykyisiä asukkaita. Tarinat ovat koskettavia ja aitoja, kauniitakin, jotkut melankolisuudessaan riipaisevia: Lopuksi hän [mummo] kumarsi talolle... Kumarsi aitalle... Kiersi kumartamassa jokaiselle omenapuulle... Ja kun lähdimme, ukki otti lakin päästään... (S. 364.)

Ensin palomiehet lähtevät sammuttamaan räjähdyksen aiheuttamaa tulipaloa, jota muun muassa läheisen Pripjatin kylän asukkaat seuraavat parvekkeiltaan. Palomiehet kuolevat parissa viikossa. Seuraavaksi raivasutöihin lähetetään armeija, yli 300 000 nuorta miestä. Heille luvataan rahaa, heille luvataan urhoollisuusmitaleja ja kunniaa - korvauksena kuolemasta. He nukkuvat teltoissa ja hautaavat päivisin metsää, taloja ja koneita. Jotkut lähetetään reaktorin katolle, koska säteilykenttä vaurioittaa robotit, jotka eivät toimi siellä kauaa. Luotettavimpia robotteja olivat sotilaat. Katolla viivytään puolitoista minuuttia kerrallaan, siivotaan radioaktiivista jätettä täysin riittämättömissä suojavarusteissa: Nuoret miehet... Hekin ovat nyt kuolemansairaita, mutta ymmärtävät, että elleivät he... He kuuluvat aivan erityiseen kulttuuriin. Urotyön kulttuuriin. He ovat uhreja. (S. 229.)

Lähialueen kylät evakuoidaan. Kansan siirtäminen on sotilaiden tehtävä. Tavallinen kansa, joka on useiden sukupolvien ajan asunut kotiseudullaan, pakotetaan lähtemään. Ensin puhutaan kolmesta päivästä, jotka sitten osoittautuvat loppuelämäksi. Mitään ei saa ottaa mukaan, lemmikit on jätettävä. Sinne jäävät talot, pellot ja kasvimaat. Kevät on kauneimmillaan, linnut laulavat, perunat olisi saatava maahan ja pellot kylvettävä. Mitä sellainen säteily on, eihän sitä näy missään? Syksyllä saadaan runsas sato. Ihmiset palaavat kielloista huolimatta sadonkorjuuseen koteihinsa, keräävät omenat puistaan ja marjat metsistä ja säilövät sienet, kuten aina ennenkin.

Jotkut palaavat pysyvästi takaisin. Alueelle tulee myös ihmisiä, jotka valitsevat mieluummin säteilyn kuin tykistökeskitysten. He ovat sotapakolaisia Tšetšeniasta tai muista entisistä neuvostotasavalloista. Saastuneesta, asuinkelvottomasta vyöhykkeestä tulee kuin uusi villi länsi. Sinne järjestetään myös matkoja - kenties tutustumaan ihmiskunnan tulevaisuuteen?

Tšernobyl nopeutti Neuvostoliiton hajoamista. Valko-Venäjästä tuli uhri, jota totalitarismin hajoaminen vaati. Aleksijevitšin kirjan ansiosta Tšernobylistä nousee rukous, joka kuullaan. Se on hiljaista huutoa ja inhimillistä kärsimystä, jota seuraavat sukupolvet joutuvat kantamaan.

Tšernobylistä nousee rukous oli lukupiirikirja, josta kaikki lukijat olivat vaikuttuneita. Kirja on kieleltään helppolukuinen: haastateltavien ajatuksia on helppo seurata. Kertomusten sisältö nostaa ihokarvat pystyyn. Kirja ei ole mitään rauhoittavaa iltalukemista, vaan jättää verkkokalvolle kuvia, jotka eivät unohdu. Lukupiirissä rukous tuli kuulluksi. Toivottavasti se kuullaan laajasti.



Kirjaa on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Ullan kirjat ja Jokken kirjanurkka. Kirjakaapin kummitus on kuunnellut kirjasta tehdyn kuunnelman, kuten myös Erja. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 15. Kirjan kansi on mielestäni ruma. Se ei oikeastaan ole pelkästään ruma, vaan se on hirvittävä. Pahin siinä ei edes näy: säteily.

Kuvani taustalla on Aamulehden artikkeli Huolimaton suunnittelu johti katastrofiin (13.3.2016).