John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä

John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä, 11. painos, 2002 (I suomenkiel. painos 1963)
Alkuteos: Of Mice and Men, 1937
Suomentaja: Jouko Linturi
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 134
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



 - Kerro talostakin, George, Lennie pyysi.
 - Tietty - meillä olisi pikkuinen talo ja siinä kummallekin oma huone. Pieni pullea rautaliesi ja talvella siinä pidettäisiin tulta. Eikä maata ole niin paljon, että täytyisi rehkiä liikaa. Kuusi seitsemän tuntia päivää kohden kukaties riittäisi. Ei enää olisi pakko paiskella ohrasäkkejä yhtätoista tuntia päivässä. Ja kun kylvetään sato maahan - no jumalauta, mehän myös korjaisimme sen. Tiedettäisiin, mitä maasta nousee.
 - Ja kaneja, Lennie sanoi innoissaan.  - Ja minä hoitelisin niitä. Kerro, kuinka hoitaisin, George. (S. 73.)

Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä on niitä kirjoja, joitten lukemisen jälkeen maailma ei enää ole sama. Jotain liikahtaa pysyvästi.

Luin parikymppisenä Steinbeckin lähes koko suomennetun tuotannon, myös tämän Hiiriä ja ihmisiä -teoksen - ja hain opiskelemaan kirjallisuutta. Kirjailija Olli Jalonen luki kirjan ilmeisesti lukioikäisenä - ja hänestä tuli kirjailija. Tänä keväänä luin nimittäin Olli Jalosen omaelämäkerrallisen romaanin Miehiä ja ihmisiä, jossa Steinbeckin kirja on yksi keskeisimpiä motiiveja. Kirjojen teematkin tietysti yhtenevät. Voisi siis väittää, että Hiiriä ja ihmisiä voi paaluttaa lukijansa koko loppuelämän.

Jalosen romaanin luettuani halusin elvyttää nuoruuden lukumuistoni. Steinbeckin kirjaahan ei tarvinnut lukea kuin muutama sivu, kun jo ymmärsi, että nyt luetaan maailman parasta kirjallisuutta. Nuorena janosin sitä lisää, ja janoan edelleen. (Hyvät vanhemmat, mikäli haluatte, että lapsenne hankkii itselleen jonkin rationaalisen uran, suojelkaa lapsianne kirjallisuudelta! Ainakin hyvältä kirjallisuudelta! Ainakin Steinbeckilta!)

Ystävykset George ja Lennie ovat epäsuhtainen parivaljakko. George on pieni ja nokkela, Lennie iso ja yksinkertainen. He kiertävät maatilalta toiselle työn perässä, mutta joutuvat tavan takaa liemeen Lennien takia. Lennie nimittäin haluaa paijata kaikkea pehmeää, mutta hänen paijauksensa muuttuu helposti liialliseksi. Ongelma käy ilmi heti kirjan alussa, ja se luo kirjaan sellaisen jännitteen, että lukija alkaa pelätä pahinta. Miten tässä vielä  käy? Oloa ei helpota yhtään se, että muutaman sivun luettuaan lukija on jo täysin kiinnitetty molempiin miehiin. Georgea täytyy ihailla ja häneen luottaa kuin kallioon; Lennielle toivoisi pelkkiä hyviä ja ymmärtäväisiä ihmisiä ympärille. Maailmassa on kuitenkin aika vähän Georgen kaltaisia miehiä, ja lukija tietää sen.

Hiiriä ja ihmisiä on periaatteessa miesproosaa, melkeinpä äijäproosaa. Se on miehen kirjoittama kirja, jossa päähenkilöt ovat miehiä ja sivuhenkilöt ovat miehiä yhtä henkilöä lukuun ottamatta. Tätä yhtä poikkeavaa sivuhenkilöä kutsutaan muun muassa nartuksi. Minusta on vuosien varrella kasvanut yhä vakaumuksellisempi feministi, ja se on asia, joka oikeastaan rajoittaa nykyään lukukokemuksiani, suorastaan häiritsee niitä, sillä olen yhä herkempi sukupuolisesti värittyneille teksteille. Miksi en kuitenkaan edes hätkähdä Steinbeckin asetelmaa?

Steinbeckilla on kyky riisua ihmisensä aivan paljaiksi, siihen pisteeseen, jossa sukupuoli ja ihonväri katoavat ja jää jäljelle silkkaa ihmisyyttä. Se kohta, jossa kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia. Pinnan alta paljastuu yksinäisyyttää, pelkoa ja unelmia, jotka eivät koskaan toteudu. Ystävyys ja unelmat saavat elämän tuntumaan hetkellisesti merkityksellisiltä, mutta niillä on hintansa.

Uusi lukukokemukseni Hiiristä ja ihmisistä oli vähintään yhtä vaikuttava kuin ensimmäinen. (Hakisin varmasti uudestaankin lukemaan kirjallisuutta.) Ihailen taituruutta, jolla Steinbeck kehittelee jännitettä, luo henkilökuvansa ja ajattoman ihmisyyden, joka saattelee lukijan vereslihalle. Loppua on melkein mahdotonta lukea. Tarina kerrotaan lähes pelkällä dialogilla, johon on upotettu muutama taidokas luontokuvaus. Sen enempää ei tarvita. Siinä on tarpeeksi.

John Steinbeck on yksi amerikkalaisen realistisen proosan kulmakivistä. Samaan ryhmään kuuluvat tietysti Ernest Hemingway ja Raymond Carver sekä viime vuosina esiin kaivettu John Williams, jonka Stoner on saanut nykylukijatkin huokailemaan onnellisina. Kaikki he ovat maineensa ja kunniansa ansainneet. Heidän perillisenään voisi pitää John Irvingiä, jonka tuotannossa on samaa ihmisyyden sanomaa ja tarinankerronnan taitoa. Kaikki nämä miehet voisin saman tien luetella lempikirjailijoinani. Täytyykö minun siis luopua feministin sotisovastani ja myöntää nyt aivan julkisesti, että ilman miehiä elämäni olisi paljon tylsempää?


Hiiriä ja ihmisiä on varmaankin yksi maailman luetuimpia kirjoja. Se on luettu myös blogeissa Kannesta kanteen, Tarukirja, Tahaton lueskelija, Ikkunan takana, Orfeuksen kääntöpiiri ja Aamuvirkku yksisarvinen. Kannattaa lukea myös Kirjojen keskellä -blogin Maijan tulkinta tästä klassikosta. Se on osa kirjabloggaajien tempausta plagiointia vastaan.

Kuittaan kirjalla HelMetin lukuhaasteen 2016 kohdan 39. Nobel-voittajan kirjoittama kirja