Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz

Alfred Döblin: Berlin Aleksanderplatz, 1979
Alkuteos: Berlin Alexanderplatz, 1929
Suomentaja: Aarno Peromies
Kustantaja: WSOY
Kansi: ?
Sivuja: 558
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Keväällä eräässä lukupiirissä oli luettavana nobelisti Günter Grassin Taikalaatikko, ja kun saksalaisen kirjallisuuden makuun päästiin, kesän lukemiseksi valikoitui Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz, Günter Grass kun on moneen kertaan maininnut kirjalliseksi esikuvakseen juuri Döblinin. Minä päätin lyödä kaksi - tai oikeastaan kolme - kärpästä yhdellä iskulla. Oli minun vuoroni valita kesäkirja toiseen lukupiiriin, joten valitsin saman kirjan, joka oli jo kertaalleen täksi kesäksi valittu. Lisäksi huomasin, että saan tästä oivallisen luettavan kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen.

Kaikki kolme kärpästä meinasivat kyllä päästä lentelemään täysin vapaasti, sillä sen verran vaikeaksi teos osoittautui. Antaakas kun kerron...

Berlin Alexanderplatz on ilmestynyt vuonna 1929 ja on alaotsikkonsa mukaan Kertomus Franz Biberkopfista. Sitä se todella onkin, mutta on se paljon muutakin. Luin kirjaa noin kuukauden ja viimeiset kaksi viikkoa pelkäsin, että vaikka kuinka yritän, en saa kirjaa luettua lukupiirin kokoontumiseen mennessä. Teos rönsyili ja vaati keskittymistä, enkä saanut luettua kuin kymmenisen sivua kerrallaan. Viimeiset 100 sivua lensivät melko tahtia, ja niiden ansiosta olen lopulta tyytyväinen, että sain kirjan luettua.

Mikä tässä kirjassa sai minut jatkamaan, vaikka lukeminen oli työlästä, oikeastaan lähes ylivoimaista?

Kirja kiinnosti minua kolmesta syystä: 1) kirja on klassikko, ja sitä pidetään kokeilevan, modernin kirjallisuuden (futurismin) esimerkkiteoksena, 2) erilaisten tekstilajien tunnistaminen ja kerronnan poukkoilu alkoi kiehtoa ja 3) lopulta kiinnyin päähenkilö Franz Biberkopfiin.

Kirjan alussa esitellään berliiniläinen työläinen Franz Biberkopf, joka vapautuu vankilasta lusittuaan neljä vuotta tyttöystävänsä taposta. Hän palaa Berliiniin, on täysin hukassa ja töitä vailla. Hänellä on kuitenkin yksi päämäärä: hän haluaa pysyä kaidalla tiellä. Aluksi näyttääkin hyvältä, mutta sitten se alamäki alkaa ja moukari nimeltä elämä yrittää murskata hänet.

Berlin Alexanderplatz on työläiskirjallisuutta olematta kuitenkaan puhtaasti sitä. Biberkopf edustaa työväenluokkaa, mutta enemmän kuin kunnon työläisiä, hänen tuttavapiirissään on rikollisia. Leipä yritetään ansaita tavalla tai toisella, mutta jos haluaa elämältä muutakin kuin voileipiä, kuten Franz Biberkopf haluaa, tuttavapiiriin alkaa  kertyä hämäräporukkaa. On sutenöörejä, huijareita ja ammattiroistoja, jotka ryöstävät arvotavaraa ja myyvät sitä edelleen. Roistojen joukossa on kuitenkin sympaattisia kavereita ja sitten todella pahoja tyyppejä, ja kirjaan saadaan näistä piireistä monenlaisia jännitteitä.

Toisena päähenkilönä kirjassa on Berliini. On raitiovaunuasemat, kapakat, tanssipaikat, mainokset, uutisotsikot, työmaat, teurastamo, kaupustelijat ja ihmiset, joiden keskusteluihin tai elämäntilanteisiin lukija heitetään varoittamatta. Sinne berliiniläiset myös jäävät, hankkimaan elantoaan ja pitämään kokouksiaan, sekä kommunistit että kansallissosialistit, ja historia kertoo, kummat vetosivat ensimmäisen maailmansodan hävinneen Saksan kansalaisiin vahvemmin. Berlin Alexanderplatz kertoo kuitenkin ajasta, jolloin työväestö suhtautui epäillen molempiin puolueisiin ja politikointiin ylipäätään.

Kirjan vaikeaselkoisuutta lisäsi se, että erilaisten tekstilajien lisäksi kertojanäkökulma saattoi vaihtua kesken kaiken. Esimerkiksi dialogin sekaan on kirjoitettu puhujan sisäistä monologia, hänen ajatuksiaan ja tajunnanvirtaansa, kansanlauluja ja marssilauluja, joiden sanat pulpahtavat kulkijan mieleen. Döblinin tavoitteena oli luoda kollaasiromaani ja virittää romaanitaide vastaamaan futurismin taideihanteita, tavoittaa yhtä aikaa monta todellisuutta ja tapahtumaa, hakea ympäristöstä kaikki, mitä siinä tapahtuu. Tekstiä on vaikea seurata, mutta jos miettii itsensä kulkemassa kaupungin katua, ja yrittää tiedostaa kaikki ajatuksensa, joita päähän pälkähtää ja tekstit, joita silmiin osuu, se voisi olla jotain vastaavaa ajatusten sekamelskaa.

Kiittelen suomentaja Aarno Peromiestä, joka on vanginnut tekstiin myös sopivasti puhekielisyyttä, joka on Franzin omaa ääntä ja kieltä. Kertojanäkökulman vaihdos sujuu taitavasti: He jatkavat jutteluaan, Franz syö ja juo leppoisasti, ajattelee Linaa ja sitä ettei pikkutipu putoa nukkuessaan ja vilkuilee ympärilleen, kuka täällä piippua tupruttaa. Tänään hän myi lehtiä aika mukavasti, mutta kalsaa oli. Viereisestä pöydästä joku aina tiirailee, kuinka hän syö. Pelkäävät kai, että multa menee väärään kurkkuun. Oli kerran yks kundi, se söi makkaravoikun, ja kun se oli mahassa se muutti mieltään ja tuli vielä kerran ylös kurkkuun ja sanoi: ei ollut sinappia! ja vasta sitten se painui kunnolla sinne ales. Niin tekee kunnon makkaravoikku, jolla on hyvät vanhemmat. - - (S. 115 - 116.)

Lukupiirissä kirja sai ristiriitaisen vastaanoton. Työläs luettava se oli ollut lähes kaikille. Vain kaksi seitsemästä oli kokenut kirjan lopulta positiivisena tapauksena - minä olin toinen. Yhtä kirja ei kiinnostanut, toista kirjan ihmiset eivät kiinnostaneet, vaan he olivat kaikki vastenmielisiä. Lisäksi kirjan naiskuvaa moitittiin. Niin, kirjan keskeiset naishenkilöt ovat huoria. Minun mielestäni Berlin Alexandeplatzin naiset olivat avarasydämisimpiä ihmisiä, joita kirjallisuudessa on ehkä koskaan kuvattu. He olivat rakastettavia. Mirriä tai Evaa en unohda koskaan.

Kun nämä naiset myös aikansa vakuuttivat, kuinka ihana Franz, Fransu, oli, aloin uskoa heitä. Mitä siitä, että hän on tappanut tyttöystävänsä ja liikkuu epäilyttävässä seurassa! Hän on vilpitön mullikka. Tai no, vähän ehkä vilpillinenkin, mutta mitä pikkuseikoista -  ja niin siinä vain kävi, että lopussa itkin Fransuni elämää ja olin, hitto vieköön, kiintynyt häneen. (Sen siitä saa, kun lukee kirjaa kuukauden: henkilöihin kiintyy.)

Lukupiirissä käytiin myös keskustelua siitä, oliko teoksen 1920-luvun Berliinin kuvaus niin ansiokasta  kuin väitetään. Berliinin kävijät eivät tunnistaneet kaupunkia (en kuulu heihin, sillä pari yötä ohikulkumatkalla ei vielä tee kaupunkia tutuksi). Piirissä esitettiin olettamus, että kaupunkikuvaus voisi olla mistä tahansa kaupungista. Ehkäpä niin.

Kirja on ollut myös suosittu aikanaan. Miten se on voinut ollat suosittu - miten saksalaiset ovat selvinneet kirjan lukemisesta 1920-luvulla (sillä tuskin kirja on silloinkaan ollut helppoa luettavaa)?

Väitän, että jos vastaavanlainen kirja kirjoitettaisiin Tampereella nyt, tamperelaiset lukisivat sitä silmät kiiluen. He ohittaisivat tajunnanvirran, ohittaisivat kertojat, ehkä jopa Franzin (tai Matin), ja bongailisivat omat "Poke-stopinsa", eli etsisivät tutut bussireitit, tunnelityömaan, sillat, kapakat ja yökerhot, lukisivat Ilta-Sanomien otsikot, hyräilisivät tuttuja iskelmiä ja hittejä, kuulisivat Tammelantorin puheensorinaa ja kuuntelisivat varmaan myös Näsijärven aaltoja. Voin kuvitella, että 1920-luvulla kirja on ollut Berliinissä melkoinen hitti: Ruller, ruller ajavat ratikat, keltaisia perävaunuineen, yli puulla päällystety Alexanderplatzin, vaunusta hyppääminen sen liikkuessa on vaarallista. Rautatieasema on purettu maan tasalle, yksisuuntainen liikenne Königstrasselle Wertheimin ohi. Se joka haluaa itään, joutuu kiertämään pääpoliisiaseman takaa Klosterstrassen kautta. Junat kolistelevat asemalta kohti Jannowitzin siltaa, veturi päästää ylhäällä höyryä pois, se seisoo nyt tarkalleen Prelaatin kohdalla, Schlossbräu, sisäänkäynti kulman takaa. (S. 210.)

Döblinin, juutalaisen kirjailijan, kohtalona oli maanpako muutaman vuoden päästä kirjan ilmestymisen jälkeen. Ilmeisesti kokeilevan modernisminsa takia Döblin jäi taustalle, kun Saksan 1920-luvun kirjailijoita pantiin myöhemmin paremmuusjärjestykseen. Thomas Mann hänen aikalaisistaan saavutti jopa Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Döbliniä kyllä kannattaa lukea, sillä Berlin Alexanderplatz on modernisuudessaan aivan lyömätön ja jo sellaisenaan kiinnostava. Kaupanpäälle tulee Franz Biberkopfin elämä, ja tietyn pisteen jälkeen ei hänen elämästään ole mitään kerrottavaa. Kertoja, joka välillä tekee itsensä näkyväksi, toteaa: Me olemme päässeet tämän kertomuksen loppuun. Siitä tuli pitkä, mutta sen täytyi laajentua ja yhä vain laajentua, kunnes se saavutti sen lakipisteen, sen käännekohdan, joka vasta valaisee kokonaisuutta. (S. 556.)

Veikkaan, että Berlin Alexanderplatzin jälkeen olen valmiimpi tarttumaan sellaisiin haasteisiin kuin James Joycen Ulysseus tai Volter Kilven Alastalon salissa. Berlin Alexanderplatz on samalla tavalla kirjallinen runsaudensarvi kuin Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan on. Olen tyytyväinen, että luin Döblinin klassikon, vaikka tiukkaa tekikin. Se, että jouduin kamppailemaan oman lukutaitoni ylärajoilla, teki minulle hyvää.

Osallistun Berlin Alexanderplatzilla Kirjabloggaajien klasikkohaasteen kolmanteen osaan. Haastettta emännöi 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogi. Klassikkohaasteen ensimmiseen osaan luin J. R. R. Tolkienin Hobittin ja toiseen osaan Voltairen Candiden. Pidin Berlin Alxanderplatzista paljon enemmän kuin Hobittista, joka oli mielestäni paljon tylsempää luettavaa ja jota luin puolisen vuotta. Kaikissa näissä kirjoissahan käydään jonkinlaista matkaa, Hobitissa ja Candidessa ihan konkreettisesti. Frans Biberkopfin matka puolestaan kulki ihmisen sisäisiä polkuja eikä perille pääsystä ole tietoa.

Tarukirjan  Margit on myös lukenut Berlin Alexanderplatzin hyvin samanlaisin tunnelmin kuin minä. Kuittaan Berlin Alexanderplatzilla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 25. Kirjassa on yli 500 sivua.