J. D. Salinger: Franny ja Zooey

J. D. Salinger: Franny ja Zooey, 3. painos, 2010
Alkuteos: Franny and Zooey, 1961
Suomentaja: Pentti Saarikoski
Kustantaja: Tammi
Kansi: Mika Kettunen
Sivuja: 196
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta






Viimeinen opastava sana: Meidän perheemme sukunimi on Glass. Aivan hetken päästä nähdään nuorin Glassin pojista lukemassa ylettömän pitkäveteistä kirjettä (minä voin turvallisesti luvata että se painetaan tähän kokonaisuudessaan) jonka hänelle on lähtettänyt hänen vanhin elossaoleva veljensä Buddy Glass. Kirjeen tyyli, on minulle kerrottu, muistuttaa huomattavasti enemmän kuin ohimmennen tämän kertojan tyyliä, tai kirjoittamistottumuksia, ja tavallinen lukija epäilemättä hätiköi tekemään sellaisen johtopäätöksen että kirjeen kirjoittaja ja minä olemme yksi ja sama henkilö. Hän hätiköi ja minä pelkään että hätiköidä hänen pitääkin. Mutta me jätämme tämän Buddy Glassin kolmanteen persoonaan tästä edelleen. Minä en ainakaan näe mitään pätevää syytä miksi hänet pitäisi siitä päästää. (S. 52.) 

Tällainen itseironinen kertojan äänellä leikittely iskee suoraan lukusuoneeni. Nautin kertojan luomista ansoista ja fiktion kirjoittamisen mahdollisuuksista. Kuka tämä Buddy Glass nyt oikein on? Onko hän paitsi isoveli myös kirjan kertoja? Vai onko hän itse kirjailija, J. D. Salinger? Ainakin nimi on muutettu. Olikos kirjailijalla pikkuveli, Zooey, joka voisi lukea hänen tylsää kirjettään? Oliko hänellä pikkusisko, Franny, joka on kirjan toinen päähenkilö?

Näitä on sinänsä turha pohtia, koska kirjailijahan saa pyörittää lukijaa, miten haluaa ja muunnella omaakin elämäänsä, miten haluaa. Fiktiossa kaikki on sallittua, ja lukijan on vain suostuttava mukaan kerrontaan.

J. D. Salinger (1919 - 2010) nousi amerikkalaisen proosan tähtitaivaalle komeetan lailla kirjallaan Sieppari ruispellossa (1951, suom. 1961). Teos ei todellakaan jäänyt pelkäksi tähdenlennoksi, vaan on edelleenkin yksi maailman myydyimpiä kirjoja. Nyt lukupiirimme jäsen halusi lukea Salingerilta jotain muutakin, ja niinpä meille valikoitui luettavaksi Salingerin novellikokoelma Franny ja Zooey. Teosta on sikäli vähän hassua kutsua novellikokoelmaksi, että siinä on vain kaksi novellia. Molemmille nimihenkilöille on omistettu teoksessa novelli. Franny on Franny-novellin keskiössä 45 sivun  ajan, eikä Zooeyta mainitakaan. Zooeyn tarina puolestaan kestää 147 sivun verran, eli on oikeastaan jo pienoisromaani ja Zooeyn tarinassa Frannykin on vahvasti läsnä: hän makaa hermoromahduksen saaneena kotisohvalla.

Salingerin tyyli on tutun pisteliästä ja kriittistä. Hän ruoskii amerikalaista, keskiluokkaista elämänmenoa, ja panee lukijan miettimään, voiko älykkyys muuttua viisaudeksi ja kuinka paljon kaikki on turhaa teeskentelyä? Salingerin näkemyksen voisi tiivistää jotenkin näin: viisaus on maailmassa erittäin harvinaista ja aitoutta on vielä vähemmän. Jos oikein muistan, niin aitoutta etsi Siepparin Holden Caulfieldkin.

Franny ja Zooey kuuluvat Glassin perheeseen. Ihmissuhteiden monimutkaisuus, kaikki ne tavat joilla rakkaat ihmiset osaavat olla tuttuja, ärsyttäviä ja rakkaita yhtä aikaa, saavat muotonsa kerronnassa. Kerronta pohjaakin pitkälti dialogiin, jossa Glassin perheen älykkyys ja rakkaus kipunoivat lämmittävästi.

Glassin perheen kaikki lapset ovat esiintyneet Viisas lapsi -radio-ohjelmassa. Nyt kaksi perheen seitsemästä lapsesta on kuollut, ja nuorimmaiset, Franny ja Zooey, kipuilevat etsiessään itseään. Äiti hössöttää ja rakastaa, mutta on myös teennäinen ja avuton, isä kaipaa aikoja, jolloin lapset loistivat ohjelman tähtinä. Lasten uskonnollinen etsintä, eksistentiaalikriisi sanan vahvimmassa merkityksessä, tuntuu käyvän heidän kohtalokseen. Vanhin veli on tehnyt kriisissään itsemurhan ja jättänyt nuoremmat sisaruksensa hämmennyksen valtaan.

Novellit on rakennettu yhden kohtauksen varaan. Ensimmäisessä novellissa Franny tapaa poikaystävänsä tämän opiskelukaupungissa ja alkaa kyseenalaistaa kaikkia arvoja, joita he ennen tuntuivat jakavan. Kohtaaminen ja keskustelu käydään ravintolassa. Lopulta Franny pyörtyy ja kokee jonkinlaisen henkisen romahduksen. Toinen novelli tapahtuu New Yorkissa Glassien kotona, jossa on parhaillaan käynnissä remontti ja johon Franny on päätynyt toipilaaksi makaamaan sohvalla, itkemään ja kieltäytymään äidin tarjoamasta kanaliemestä. Jotain tässä perheessä on pahasti kesken, kuten remonttikin.

Novellin herkullisin kohtaus tapahtuu kylpyhuoneessa ja se on ladattu täyteen äidin ja Zooey-pojan välistä ärsyttävää ja nokkelaa, mutta myös hellää dialogia, jonka keskeisin aihe on huoli Frannysta. Dialogi on kuitenkin myös kirjan heikoin kohta ja syynä on käännös. Pentti Saarikosken käsittelyssä amerikkalainen puhekieli ei ole kääntynyt suomalaiseksi puhekieleksi. Ainakin sanonnat tiedät sinä ja odota yksi sekuntti häiritsevät korvaa. Puhe on kulmikasta ja töksähtelevää ja väkisinkin mieleen pyrkivät amerikkalaisen fraasit. Käännös on keskeneräisen tuntuinen, ja luontevuus puuttuu.

Kirjan lopussa pohditaan syvällisesti Lihavan Rouvan olemusta, ja luulen, että Lihava Rouva on peräisin sanonnasta Fat Lady sings, mutta en pääse kiinni dialogin ytimeen. Täytynee hankkia alkuperäisteos jostain ja yrittää ymmärtää se toivo, joka noista pohdinnoista jää itämään: Ja etkö sinä tiedä - kuuntele mitä minä nyt sanon - etkö sinä tiedä kuka se Lihava Rouva todellisuudessa on? Voi kuule Franny. Kuule Franny. Se on Kristus. Kristus eikä kukaan muu. (S. 195.)

Kirjasta jäi vähän samanlainen olo kuin siitä ainoasta Siri Hustvedtin kirjasta, jonka olen lukenut. Amerikkalaisen älymystön ongelmat ovat kuin väkisin tehtyjä. Minulle ne jäävät etäisiksi vatuloinneiksi, ja vaikka henkilöiden välisistä suhteista huokuu lämpöä, tuntuu, että asetelmat ovat teennäisiä. Suru oli Salingerin kirjassa syvää, ja paikoin viiltävän totta, mutta jokin estää sitä tulemasta omakseni.

Lukupiirissä kirja herätti sekä ihastusta että ärsytystä. Kolme seitsemästä piti kirjasta, neljälle (joihin itsekin kuulun) kirja aiheutti suoranaista turhautumista sekä henkilöihin että käännökseen. Sieppari ruispellossa on kuitenkin jäänyt lukioikäiselle minälleni mieleen varsin hyvänä kokemuksena, ja siitä on myös uusi käännös. Se kyllä houkuttelisi.


Frannyn ja Zooeyn on luettu ainakin kirjablogeissa Upotus, Jokken kirjanurkka ja Keltainen kirjasto. Sieppari ruispellossa -teoksen käänöksistä kannattaa vilkaista Sallan ansiokas vertailu.

Jukka Itkonen: Tiira tiiraa tiiraa

Jukka Itkonen: Tiira tiiraa tiiraa, Runoja linnuista, 2016
Kuvittaja: Camilla Pentti
Kustantaja: Lasten keskus
Sivuja: 45
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Tiira tiiraa tiiraa,
toinen tiiraa toista. 

Molempien nokat kuin
naulat naulakoista. (S. 32.)

Riemukasta lastenkirjallisuutta - sitä edustaa Jukka Itkosen uutuus Tiira tiiraa tiiraa. Kirjan nimi saa tirskumaan, ja sivuja käännellessä ilo vain kasvaa. Ainakin tällaisella amatööri-lintubongaajalla, joka ei ole nahoissaan pysyä, kun linnut alkavat keväisin metelöidä.

Tiira tiiraa tiiraa on ihan paras lintuopas, paitsi että se ei ole opas ollenkaan, vaan runokirja. Jokaiseen runoon Itkonen on kuitenkin vanginnut kyseiselle linnulle lajityypillisiä piirteitä niin, että lintujen persoonallisuudet pääsevät oikeuksiinsa:

Kipi, kipi rantasipi

.........yhä rantasipi jatkaa saa
loputonta tarinaa,
se kipi kipi kirjoittaa
märkään rantahiekkaan sukkelilla jaloillaan. (S. 29.)


En tiedä, kuinka paljon linnut elävät teidän mielissänne, mutta minua naurattaa, kun kerrotaan, että Sorsia pidetään tyhminä, kun ne kelluvat rannalla ryhminä (S. 30) tai Hiljaa ui sinnikäs silkkiuikku, nokassaan tuore kiiltävä muikku (s. 29).

Itkonen riimittelee mukavasti rallatellen, mutta myös rikkoo rytmiä. Saattaa olla, että iloisen riimittelyn rikkoo jokin säe keskellä runoa tai aivan lopuksi, mutta juuri noista rikoksista tuleekin lisää ilmettä runokirjaan. Elämä ei olekaan pelkkää liverrystä.

Kuopuksen lempilorukirja on jo pitkään ollut Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen kissa- ja koiraystävät, josta hän osaa lausua runoja ulkoa. Kesällä yritin tarjota hänelle Tiira tiiraa tiiraa -kokoelman runoja vähän kuin vaihteluna faunaan, mutta poju ei meinannut syttyä ollenkaan, vaikka ilma oli laulelua täynnä. Tiirojakin tiirailtiin ihan livenä.

Kunnes syksyllä hän yhtäkkiä ihastui kirjan runoihin niin, että alkoi keksiä omia riimityksiä. Rytmi tuli suoraan Itkoselta. Lajituntemuskin oli kesällä kasvanut: ukkosorsa ja akkasorsa, västäräkki, räkättirastas, joutsen, varis, naakka ja palokärki.

Camilla Pentin kuvitus on hauskaa ja oivaltavaa. Linnut näyttävät juuri siltä, kuin lajien pitääkin. Varpuset tosin ovat saaneet vähän väriä pintaan, mutta se heille edes fiktiossa suotakoon.

Ei tämä lintukirja pelkästään kevättä soi, vaan on tässä tarinansa lintulaudan vieraista, ja omat runonsa saavat kukko ja hanhikin. Surumielellä runoillaan pesästään pudonneelle linnunpojalle. Luonto on lähellä ja linnut osa sen ihmeitä.

Lopuksi vielä syystunnelmia, joiden myötä kai voi ryhtyä unelmoimaan jo ensi keväästä ja lintujen laulusta:

Syyssonaatti

Pääskyt 
ovat menneet.

Tiainen,
se jää.

Ja kaikkialla jälleen
vähän vahempää. (S.41.)



Tiira tiiraa tiiraa -runokokoelma on luettu myös Sininen keskitie -blogissa. Aiemmin olen lukenut lapsille Itkosen Sirkusjuna saapuu -lastenkirjan, joka oli kelpo luettavaa sekin. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 18. Lastenkirja.

Gaute Heivoli: Etten palaisi tuhkaksi

Gaute Heivoli: Etten palaisi tuhkaksi, 2012
Alkuteos: For jeg brenner ned, 2010
Kustantaja: WSOY
Suomentja: Päivi Kivelä
Kansi: Anna Makkonen
Sivuja: 306
Mistä sain kirjan: oma ostos


  Niin ne siis liittyvät yhteen. tarina pitkästä matkasta ja isän kuvasta, ja tarina Dynestolin tuvanuunin tuhkasta. Tarinat punoutuvat toisiinsa ja liittyvät kaikki tarinaan tulipaloista. Tuhka oli siis peräsin samasta uunista, jonka piippu kesäkuun 3. päivän vastaisena yönä 1978 jäi törröttämään mustana ja yksinäisenä kuin karsittu puu. 
  Sitä kerää palasia yhteen, tuhkaakin. (S. 176.)

Lukeminen on maailman paras harrastus. Tai ehkä lukeminen ei ole edes harrastus vaan elinehto, hengitysken rytmi. Hyvät kirjat, maailman parhaat, nostavat mielen irti maasta ja syöksevät johonkin täysin tuntemattomaan.

Sellainen kirja on Gaute Heivolin Etten palaisi tuhkaksi.

Olen tänä vuonna lukenut kaksi norjalaista kirjaa, ja ne molemmat ovat ravistaneet mieltäni niin, että tuntuu: Dag Solstadtin Ujous ja arvokkuus oli kesän paras kirja  ja keväällä lukemani Gaute Heivolin Etten palaisi tuhkaksi oli kevään paras kirja. Kirjaan liittyi myös yksi parhaista teatterielämyksistä, jonka olen koskaan kokenut. Näin nimittäin keväällä Teatteri Mukamaksen kansainvälisillä nukketeatterifestivaaleilla kirjan pohjalta tehdyn nukketeatteriesityksen, jonka kohtaukset eivät haalistu. Plexus Polairen esitys Cendres (Tuhkaa) oli silkkaa magiaa.

Maaginen on tietysti myös Heivolin kirja. Se kertoo tarinan pienestä norjalaiskylästä, jota tuhopolttaja terrorisoi keväällä 1978. Samalla se kertoo tarinaa kirjailijaksi kasvamisesta ja surusta. Pohjattomasta suruista, jota lapset tuottavat vanhemmilleen ja pohjattomasta surusta, jolla rakas ihminen hyvästellään: Olin valehdellut hänelle. Nähdessäni isäni viimeisen kerran minä valehtelin hänelle, ja se valhe antoi hänelle rauhan. Niin asia oli. (S. 194.)

Tämän kaiken se kertoo eleettömästi. Heivoli johdattaa lukijan tuhopolttajan nahkoihin ja kuvaa tavallisten kyläläisten elämä, joka järkkyy, kun liekit lyövät kohti taivasta ja bensanhaju löyhkää rakkaan ihmisen vaatteista. Hän kertoo kirjailijan syyllisyydestä  ja vanhempien peloista. Miten löytää oman itsensä ja miten sen kanssa pitäisi elää?  Miksi rakkaus on niin havoittuvaa, miksi suurinkaan rakkaus ei riitä? Mikä saa kunnollisen pojan tuhoamaan?

Kirja etenee vuoroin nykyhetkessä, vuoroin menneisyydessä. Nykyhetkessä kirjailija muuttaa takaisin kotikyläänsä ja alkaa kirjoittaa tuhopoltoista, jotka tapahtuivat hänen syntymävuonnaan. Seuraavaksi siirrytään vuosien taakse ja kuljetaan tuhopolttajan askelissa. Hänen pään sisäänsä ei kuitenkaan päästä, sillä näkökulma ei ole koskaan hänen. Niinpä lukija jää miettimään, mikä oli tuhopolttajan motiivi. Oliko sitä? Selittämättömälle ei anneta selitystä. Lukija jää hämmennyksen valtaan - ehkä vastausta ei ole.

Heivolin kieli välittyy lukijalle kirkkaana ja yksinkertaisuudessaan kauniina. Suomentaja Päivi Kivelä on tehnyt ilmeisen tarkkaa työtä, sillä lukeminen on vaivatonta ja vaikuttavaa yhtä aikaa. Edelleenkin näen kirjailijan kumartuneena kirjoituspöytänsä ylle ja tuhopolttajan liikkumassa yöllisillä retkillään, kumpikin omien demoniensa riivaamana. Näen myös äitien ja isien hahmot, suruunsa ja pelkoonsa jähmettyneet: Pojan käsi täytti hänet lämmöllä, lämmöllä jota hän ei ollut koskaan aiemmin kokenut, lämmöllä joka saattoi tulla vain Dagista ja jonka vain hän koko maailmassa saattoi ottaa vastaan. Ja vain hän koko maailmasssa kuuli poikansa äänen. Se kuiskasi hänen korvansa juuressa:
 - Äiti, äiti, pikku äiti kulta. (S.155.)

Edelleenkään en tiedä, miten saisin savun hajun haihtumaan.


Etten palaisi tuhkaksi voitti Norjassa Brage-palkinnon vuonna 2010, ja se äänestettiin vuoden 2012 Blogistanian Globalia -äänestyksen voittajaksi. Kirja on luettu useissa blogeissa, mm. näissä: Les!Lue!, Kirjapolkuni, Sinisen linnan kirjasto, Oota, mä luen tän eka loppuun, Lumiomena, Mari A:n kirjablogi, Leena Lumi, Kulttuuri kukoistaa ja Kirjasfääri, josta löytyy myös kattava linkkilista moniin muihinkin blogeihin, joissa kirja on luettu.

Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 19. Kirjan päähenkilö on unelma-ammatissasi: hän on kirjalija.