Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku Sheba

Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku Sheba, 6. painos, 1987
Kustantaja: Tammi, 1986
Kansi: Chritina Furuhjelm
Sivuja: 54
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Sillä rakkaus on muukalainen vain (s. 50).

Sirkka Turkka sai Finlandia-palkinnon runokoelmastaan Tule takaisin, pikku Sheba vuonna 1986. Kokoelma on ollut hyllyssäni 1990-luvun alusta lähtien ja olen lukenut sen ensimmäisen kerran heti sen hankittuani ja sen jälkeen muutamankin kerran. Kun tartun siihen, se ei päästä irti, vaan elän sitä edestakaisin. Se on myös joka kerta yhtä vaikea palauttaa takaisin muiden runojen luokse hyllyyn, siitä on vaikea irrottaa. Nytkin se on vaeltanut kotini pöydillä ja laukuissani yli kuukauden.

Juuri tämä on parasta runojen lukemisessa: ne roikkuvat mukana ja välähtävät kuin salamat.

Turkan runous ei ole minulle helppoa. Välillä jokin säe kirkastuu ja toinen pakenee ja seuraavalla lukukerralla taas toisin päin. Tule takaisin, pikku Sheba ei ole ikinä sama.

Runojen säkeet katoavat paatokseen, vyörytykseen ja ylilyönteihin. Minä seuraan mukana. Annan runoilijan vouhottaa ja uhota. Ehkä hän vouhottaa nyt rakkaista eläimistään, ehkä hän kuuntelee musiikkia, ehkä hän on vain riemuissaan. Minua naurattaa:
- -
on minulla tunteita, runoutta päässä, 
on tahmaisia pulloja ja sormenjälkiä jäässä. 
       Niin on kristityn tie 
                kivetty kananmunilla, hänen elämänsä
                    siunattu ruskeilla lampailla. - -  (s. 13.)

Paraskaan lähilukemisen yritykseni ei aina auta, vaan säkeet laajenevat ja pakenevat minulta palatakseen kohta takaisin aivan kirkkaina. Parasta on luottaa runoilijaan, joka kertoo asiat, kuten ne ovat. Hän ei ole sanoillaan loukannut ketään, joten annetaan hänen olla:

Jos kerran runoilijan mukaan kuulla
           on norsun muisti ja kukat
   ovat pimeitä, kuu kirkas, niin mitä
      te siinä haikailette ääni angiinan
          valkoiseen huopaan käärittynä.
Kaikki fariseukset ja janukset
         pellon ja metsän rajalla,
             yhtä ja samaa porukkaa.
   - -
      Jeesuksen metsässä kuljin,
             en oksan oksaa taittanut,
      tikkua ristiin pannut. (S. 22.)

Syksy on tämän kokoelman vuodenaika, vaikka muitakin vuodenaikoja koetaan. Syksy kusee vasten tuulta, mutta toisaalta syksyn sadekin voi rakastaa. Syksyyn kaikki myös päättyy:
Ja minä tahdon, että sinä
           lopultakin vavahdat,
kun sateesta märkä järvi
           nostaa siivilleen kesän,
                     sen joutsenet - - (s 54).

Turkan runoudessa luonto tulee liki. Luontokuvaus onkin lähes ainut piirre, joka sitoo hänet suomalaisen runouden perinteeseen. Kaikki muu on hänen omaansa ja uutta, häikäsevää. Runoissa on paljon eläimiä ja lintuja, heti kokoelman ensimmäisessä runossa kurki, tiikeri, villisika ja gepardi. Myöhemmin hevoset ja koirat, rakkaimmat eläimet. Sitten vielä varpuset, kukot, joutsenet... Jotain alkuvoimaista ja selkeää tässä kaikessa on.

Tule takaisin, pikku Sheba on myös rakkauden ja kaipauksen tarina. Senkin sieltä voi lukea, jos haluaa. Ja minähän haluan. Ensi kerralla haluan ehkä lukea sieltä taas jotain ihan muuta. Saan haluta, sillä runoilija kyllä kertoo:
- -
Runoilijan turpaahan ei kahdella
              tonnilla tukita, kahdella shekillä (s. 19). - -

Miten minusta tuntuu, etten melkein kestä tätä runokokoelmaa. Taas naurattaa niin, etten meinaa pysyä nyt tässä tuolilla. Sanat ovat vapaita, kun Sirkka Turkka ne asettaa.



Turkan kokoelmasta on kirjoitettu myös Kirjavinkeissä. Osallistun teoksella Reader why did I marry him -blogin runohaasteeseen, johon luetaan nyt koko vuosi runoja. Mahtavaa! Haasteen tunnuslause "Viini lasissa kuin veistos" on peräisin juuri tästä kokoelmasta. Kuittaan teoksella HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 41. Kirjan kannessa on eläin.