Anneli Kanto: Lahtarit

Anneli Kanto: Lahtarit, 2017
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Jenni Noponen
Sivuja: 382
Mistä sain kirja: arvostelukappale


Tapahtui 99 vuotta sitten Tampereella ja tapahtui pari viikkoa sitten Tampereella:

24. - 25.3. 1918 Messukylän taistelut

24.3.2017 Nostan päätäni aamubussissa ja käännän katseeni Messukylän kirkon torniin, josta punaisten konekivääri tulitti hyökkääviä valkoisia. Lopulta valkoiset valtasivat Messukylän ja rintama eteni kohti kaupunkia - niin etenen minäkin muiden töihin matkaajien kanssa.


28.3.1918 Verinen kiirastorstai, Tampereen valtaus epäonnistuu

28.3.2017 Istun taas aamubussissa ja nostan pääni kirjasta Kalevankankaan hautausmaan kohdalla, jossa punaiset torjuivat valkoisten ensimmäisen hyökkäyksen 99 vuotta sitten. Kaatuneita oli pelkästään valkoisten puolella melkein 1000. Siis yhtenä ainoana päivänä yli tuhannen nuoren miehen elämä päättyi tälle paikalle, jonka ohitan joka arkipäivä työmatkallani. Hautausmaata vastapäätä sijaitsivat Tampereen vankileirit, joissa säilytettiin pahimmillaan 10 000 punavankia. Yritän kuvitella heidän olojansa, mutta en halua jatkaa ensimmäistä ajatusta pidemmälle.


30.3.2017 Kalevankankaan hautausmaan kohdalla luen Anneli Kannon kirjasta seuraavan kappaleen, joka sijoittuu punaisten joukkohautojen äärelle. Haudat jouduttiin avaamaan, kun valkoisten omaisia tuli Pohjanmaalta etsimään sankarivainajiaan, joita oli vahingossa haudattu myös punaisten joukkohautaan:  Kalevankankaan männyt seisoivat korkeina mutta puoliväliin kuorettomiksi ja pirstoiksi ammuttuina. Pihkanhaju, mädän imelänhaju ja saven haju. Ajattelin, että puutkin vuotavat verta haavoistaan ja itkevät. Ilmassa liikkui isoa surua, joka meni meistä kaikista läpi, sellainen yhteinen murhe, että pitää ihmisenä olla tällaisena aikana, kun puutkin ammutaan. (S. 343.)

Puren hammasta, etten ulvoisi bussissa ääneen. Olen yksi heistä, joka tunnistaa ruumiskasasta poikansa tai veljensä - aivan sama, olenko pohjalaisäiti vai niitä hiljaisia punaisia äitejä, jotka eivät oikeastaan saisi haudan äärellä ollakaan.


Nyt on aivan turha yrittää suhtautua kirjaan jotenkin kylmän analyyttisesti tai ulkopuolisena. Anneli Kannon Lahtarit on joka sivullaan niin täynnä Suomen ja Tampereen historiaa, että siitä tulee totta. Tampereella kadut huutavat veristä ja punaista historiaansa, jos vähänkin pysähtyy kuuntelemaan. Tähän huutoon heräsin 1990-luvun alussa tullessani tänne Pohjanmaalta opiskelemaan, eikä ole sattumaa, että äskeisissä kuntavaaleissa sosiaalidemokraatit nousivat taas kaupungin suurimmaksi puolueeksi, nyt kun porvarishallitus on johtanut maata jonkin aikaa.

Anneli Kannon kirjassa on useita kertojia, esimerkiksi jääkäri Elias Ylivalli sekä suojeluskuntalaiset Hermanni Larva-Kakko, Arvo Sippola ja Samuli Kytömaa - Pohjanmaan poikia, joiden sotaretki venyy paljon pidemmäksi kuin alun pyssyleikeistä olisi voinut päätellä. Joidenkin kertojien pohjalaismurre syvensi lukukokemusta: Meirän piti lähtiä keskikaupunkia valtaamaan, kun siltoja pitkin ei kaupunkiin pääsny. Ne oli niin vahvasti kuularuiskuilla suojattu. Kyllä me siinä kattelimma toisiamme ja niitä kuollehia, että mitäs täs oikeen on eres. (S. 226.)

Äänen saavat myös muun muassa opettaja Frans Ketomaa ja rintamalääkäri Ilmari Ikola sekä muonitusjoukkoissa työskennellyt Helena Malmberg, joiden suusta kuullaan ideologiaa ja rintaman takaisia tapahtumia. Lisäksi kirjassa on joukko kertojia, jotka vierailevat kirjan sivuilla vain kerran. Historiallista autenttisuutta edustavat päiväkäskyt ja todelliset muistiinpanot tai kirjeet, joita kirjaan on siroteltu.

Näkökulma on valkoisten joukkojen. Jokainen kertoja vie vuorollaan tarinaa ajallisesti eteenpäin ja heidän mukanaan valkoisten rintama etenee Vaasasta Viipuriin ja sota käy yhä julmemmaksi. Hennalan vankileirit ja kotiinpaluukin koetaan. Kertojaratkaisu toimii loistavasti. Sodassa ei ole vain yhtä tarinaa, vaan jokaisen siihen osallistuneen ihmisen tarina. Silti olisin muutaman yksittäiskertojan karsinut pois, sillä varsinkin loppupuolella kirjaa sotaväsymys alkaa vaivata lukijaakin ja tutuimpien kertojien tarinoissakin riitti sulateltavaa.

Henkilöt tulevat lukijaa lähelle: Konekiväärimies Nils Friisistä kasvaa ammattisotilas. Toisen nuoren miehen mielenterveys pettää julmuuksien ja pelon keskellä. Yksi kyynistyy ja tarttuu pulloon, toisesta tulee hiljainen epäilijä ja joku kokee armon. Kanto on luonut sotapojistaan persoonia. Valkoisten retoriikkaa on siroteltu sopivasti eri kertojien suuhun, eikä kenestäkään tule pahan ruumiillistumaa, kuten voisi olla vaarana. Vaikka näkökulma on valkoisten, myös punaisten kokemat julmuudet raportoidaan. Valkoiset tottuvat sotaan, mutta epäilys käy yhden sun toisen mielessä; teloituskäskyä on joko yhä helpompi tai yhä vaikeampi totetuttaa sitä mukaa kuin sota jatkuu. Jääkäri Elias Ylivalli saa kirjassa ensimmäisen ja viimeisen tarinan, ja hänessä kiteytyy jotain itsenäisen Suomen alkutaipaleen tragediasta: meidät on tuomittu muistamaan tämä kaikki.

Luin viitisen vuotta sitten Kannon vaikuttavan teoksen Veriruusut, joka kertoo sisällissodasta punaisten naiskaartilaisten silmin. Kirjan lopussa on kauheista kauhein kohtaus, joka toistuu nyt valkoisten näkökulmasta tässä Lahtarit-kirjassa. Siinä kerrotaan Valkeakosken punaisten naiskaartin teloituksesta Hauholla. Ristivalotus ei auta: teko on järkyttävän raaka. Se on kuitenkin vain yksi monista sodan järjettömistä raakuuksista, joista on kerrottava yhä uudelleen - esimerkiksi Viipurissa teloitetuista 300 venäläisestä en ollut ennen kuullutkaan. Tähän kaikkeen ihminen pystyy.

Vaikka Veriruusut vei jalat alta, olen sitä mieltä, että Kannon ihmiskuvaus on syventynyt ja kerrontaan on tullut lisää sävyjä tässä Lahtarit-kirjassa. Välillä epäilin, kuinka teos pysyy koossa lukuisine kertojineen, mutta vankalla ammattitaidolla kirjailija johdattaa henkilöitään ja lukijaa. Anneli Kannon teokset ovat komea lisä sisällissotakirjallisuuteen, sille Vainö Linnan, Lauri Viidan ja F. E. Sillanpään viitoittamalle tielle, jolle tarvitaan yhä uusia kirjailijoita.



Lahtarit on luettu ainakin näissä blogeissa: Lumiomena, Tekstiluola, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Annelin kirjoissa, Hyllytontun höpinöitä, Tuntematon lukija ja Kirjakko ruispellossa. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 6. Kirjassa on monta kertojaa.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Hyvää Lukuviikkoa!