Sinikka Vuola: Replika

Sinikka Vuola: Replika, 2016
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 197
Mistä sain kirjan: joulupukki toi


Vehnäpellon tähkät katselevat miten sirppi lähestyy, eivätkä voi pysäyttää sitä. Tähkien voimattomuus. (S. 102.)

Sinikka Vuolan Replika on erikoinen lukukokemus. Se on paikoin runollisuudessaan henkeäsalpaavan kaunista ja seuraavassa hetkessä rumimmista ruminta kerrontaa. Se rönsyilee ja maalailee, ja syöksee lukijansa sanojen kautta painajaiseen.

Replika on kerronnaltaa niin surrealistinen ja vapaa, etten meinaa saada siitä otetta. Se häivyttää perinteisiä romaanikerronnan elementtejä, kuten henkilöiden nimeämisen. Jäljelle jäävät arkkityypit: äiti ja poika, Leipuri, Leipurin vaimo, Kaniininnaama, Opettajatar, Pappi, vanhan tappelukukkojen kasvattajan nuori leski ja suruun pukeutunut nainen sekä Maailman kaunein eläin ja Siniparta. Ja koska painajaisesta on kyse, mukana on tietysti myös Herra Kuolema. Henkilöiden kautta muodostuu replika maailmasta, jossa elämme - on kauniita ihmisiä, äidillisiä hahmoja, hyväksikäyttäjiä, psykopaatteja, moralisoijia ja kärsijöitä.

Replikan miljöö jää myös arvoitukseksi, sillä sitä ei paikanneta tai ajasteta tarkasti. Mielessäni sijoitin tarinan jonnekin Etelä-Amerikkaan ja ajastin sen tapahtumat sekä keskiaikaan - jonne viittaa muun muassa Rautaneitsyt -  että nykyaikaan - jonne viittaa muun muassa limusiini. Osa tarinasta kerrotaan Amerikkalaisessa sairaalassa ja sieltä siirrytään syntiseen Pääkaupunkiin. Lopulta palataan sinne, mistä kaikki alkoi ja missä onnellinen lapsuus kuitenkin oli aluksi totta: Tämä maisema on läsnä aina ja kaikkialla, se katselee yhteistä eheää ja häiriötöntä untamme ja valvettamme, maailmaamme joka on lämpöinen ja kokonainen, toisin kuin tämä maa joka on jakautunut tasankoihin ja vuoristoihin, Etelään ja Pohjoiseen, oikeaan ja vasempaan, maanomistajiin ja työttömiin. (S. 11.)

Replikan aiheena on pojan kasvaminen, mutta se kertoo myös äidin ja pojan yhteydestä ja surusta. Eniten minua koskettivatkin juuri äärettömän rakkauden ja suunnattoman surun kuvaukset. Vuolan kerronnassa ne vyöryvät päälle aaltoina, jotka kääntävät sisikuntaa nurin ja saavat itkemään. Tyylikeinoina käytetyt paatos ja toisto vetävät lukijan mukaan syviin tunnetiloihin.

Tarinan taustalla kerrotaan Pinokkio-satua - satua puusta rakennetusta pojasta, replikasta, joka seikkailujensa myötä kasvaa oikeaksi pojaksi. Allegoria on selvä ja lupaa onnellista loppua kaikelle kauhealle, jonka päähenkilö kohtaa. Onneksi edes se, sillä teos on oikeastaan kuoleman juhlaa alusta loppuun, sillä sitähän ihminen tekee syntymästään lähtien - kuolee: En ole nähnyt yhtäkään elokuvaa kuoleman päättymisestä, eikä kukaan ole kertonut minulle kuolemansa päättymisestä. Ei kukaan. (S. 95.)

Replika oli minulle vaikeaa luettavaa, sillä yleensä nautin erityisesti modernista ja pelkistetystä kerronnasta. Vuolan teksti ei ole sellaista missään kohtaa. Lukijalle tekee tietysti hyvää haastaa ja kouluttaa itseänsä ja yrittää yltää lukemansa tekstin tasolle. Jossain vaiheessa lukemistani siivittivät Sirkka Turkan runot, joissa tunnistin samaa paatosta kuin Vuolan romaanissa. Hetken olin näiden kahden kirjailijan kanssa mukana samassa elämän ja kuoleman rytmissä. Kieli loi kuvia, ja minä vain elin niitä, eikä muuta tarvittu. Turkan mestarillisissa runoissa kohtaan kuitenkin myös huumoria, joka nostaa ne vielä johonkin uuteen ulottuvuuteen, mutta Vuolan romaani ei anna armoa. Ehkä tässä ei olekaan mitään aihetta nauruun.



Toivoin Replikaa joulupukilta Reader why did I marry him -blogin Ompun loisteliaan blogiarvion perusteella. Kirjan ovat lukeneet myös Tuijata, Kaisa, Arja, Riitta, Kaisa Reetta T, Katja, Maisku, Tuomas, Essielina ja Antiaikalainen (jonka arviosta voi lukea myös kirjailijan ajatuksia, muun muassa sen, että häntä on inspiroinut tämän kirjan kirjoittamisessa barokkimusiikki). Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 2, kirjablogissa kehuttu kirja.