Javier Cercas: Salamiin soturit

Javier Cercas: Salamiin soturit, 2003
Alkuteos: Soldados de Salamina, 2001
Suomentaja: Matti Brotherus
Kustantaja: WSOY
Kansi: Tuula Mäkiä
Sivuja: 261
Mistä sain kirjan: ystävä osti divarista



Taas on aika kiittää lukupiirejä, jotka tuovat eteen kirjallisia helmiä, joita ei osaisi itse käsiinsä etsiä. Javier Cercasin Salamiin soturit nimittäin osoittautui sellaiseksi helmeksi. Lukupiirikirjaksi sen valitsi eräs lukupiirin jäsen, joka harrastaa intohimoisesti flamencoa ja on sen myötä innostunut myös espanjalaisesta kulttuurista. Hän halusi, että lukupiirissä luettaisiin jotain espanjalaista kirjallisuutta, jota juuri kukaan ei ollutkaan lukenut. Cervantesin Don Quijote taisi olla ainut kirja, jonka kaikki osasivat nimetä espanjalaiseksi. Minäkin väitin, etten ole lukenut elämässäni yhtäkään espanjalaista kirjaa, koska se Don Quijotekin on lukematta. No, blogiarkistosta (eläköön blogiarkisto!) löysin kuitenkin kaksi espanjalaista teosta: Eduardo Mendozan Tulvan vuoden ja Alfonso Zapicon Portrait Of A Dubliner -sarjakuvateoksen, joka on loistava sarjakuva-elämäkerta James Joycesta, eli ei mitenkään kirjailijan kotimaahan sijoittuva kirja sekään.

Salamiin soturit käsittelee Espanjan sisällissotaa (1936 - 1939), joka Mendozan Tulvan vuodessakin vaikutti kirjan tapahtumiin. Ollaan siis vankasti historiassa, mutta ei ihan niinkään. Kaikki alkaa nykyisyydestä, jossa nuori toimittaja-kirjailija tuskailee aiheiden ja taitojen puutetta. Hän on jymähtävnyt toimittajaksi, vaikka haluaisi olla kirjailija. Tärkeä naissuhdekin on päättynyt ja uusi tyttöystävä on melkein se oikea, mutta myös vähän niin kuin ei olisikaan. Asetelma on kiinnostava: Voidaanko nykyisyydestä käsin enää tavoitaa historian tapahtumia sellaisina kuin ne olivat? Voiko historiaa jotenkin ymmärtää? Voisiko siitä kenties oppia jotain? Miten kohtaamamme ihmiset vaikuttava omiin valintoihimme ja tekemisiimme? Paljonko on kiinni sattumasta?

Rakenteeltaan kirja muistuttaa Laurent Binet'n HHhH-teosta, joka on kerrassaan loistava historian kirjoituksen ja fiktion sekoitus. Siinäkin kirjailijan omat elämänvaiheet ja tutkimisen palo tehdään näkyviksi. Historian selvittäminen on kuin palapelin kokoamista tai johtolankojen seuraamista, kiehtovaa ja petollista yhtä aikaa.

Salamiin sotureissa nuori toimittaja kuulee tarinan kirjailija Rafael Sánchez Mazasin teloituksesta ja ymmärtää heti, että tässä on hänen aiheensa. Mazas oli falangisteja ja yksi sisällissodan keskeisiä ideologeja. Hänen filosofiansa ja isänmaallinen eetoksensa oli luomassa sodalle henkistä pohjaa ja ajoi kokonaisen kansakunnan vuosikymmenten kärsimyksiin, ensin sotaan ja sitten Francon diktatuuriin: Kuitenkin sodan itämisaikana Sánchez Mazasin levittämät iskulauseet vetosivat vielä hehkuvalla nykyaikaisuudellaan nuoriin, hyvistä perheistä tuleviin ja väkivaltaisia ihanteita vaaliviin isänmaanystäviin, jotka edistivät niiden vakiinnuttamista (s. 101).

Mazas joutui tasavaltalaisten vangiksi, ja kun sodan loppuvaiheessa tasavaltalaisjoukot ottivat tärkeimpiä vankeja mukaansa perääntyessään kohti Ranskan rajaa, myös Mazas oli vankien joukossa. Vangit päätettiin teloittaa sekavassa perääntymisvaiheessa, mutta Mazas onnistui pakenemaan. Eräs sotilas löysi hänet metsästä ja tähtäsi jo häntä, mutta ei ampunutkaan. Miksi? Kuka tuo sotilas oli? Voisiko hänet vielä tavoittaa?

Nuori kirjailija selvittää Mazasin piileskelyn vaiheet ja etsii ensin käsiinsä Salamiin sotilaat, tasavaltalaiset, jotka suojelivat Mazasia hänen "teloituksensa" jälkeen. Hän tapaa tavallisia ihmisiä, jotka ovat joutuneet sodan melskeisiin, mutta pystyneet kaiken keskellä myös inhimillisiin tekoihin. Etsintä kuitenkin jatkuu: missä on se armelias sotilas, joka säästi Mazasin hengen?

Tarvitaan vielä eräs chileläinen kirjailija ja eräs pasodoble, jotka johdattavat kirjailijan oikeille jäljille. Lopulta hän löytääkin oikean ihmisen ja uskomattoman tarinan. Tarina voi olla totta, mutta se voi olla myös paljon muuta - ja siitä tulee paljon muuta.

Salamiin soturit toimi lopulta kuin Tuntematon sotilas, vaikka se on rakenteeltaan aivan erilainen. Cercas onnistuu tavoittamaan historian ja ihmiset, jotka siellä ovat eläneet ja tehneet valintojaan. Kirja kertookin siitä, että  jokainen ihminen on osa historiaa, myös kaikki he, jotka ovat painuneet unohduksiin.



Kirjan on lukenut myös Kirjojen lumon Mia. Kuittaan kirjalla HelMetin lukuhaasteen kohdan 21. Sankaritarina.

Claes Andersson: Aamu meren rannalla

Claes Andersson: Aamu meren rannalla, Sisäänhengitys, uloshengitys, 2015
Alkuteos: En morgon vid havet, 2015
Suomentaja: Jyrki Kiiskinen
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 78
Mistä sain kirjan: kirjastosta



Olin kuuntelemassa Claes Anderssonia Annikin runofestivaaleilla vuonna 2016, eli melko tasan vuosi sitten. Andersson luki runoja tästä kokoelmastaan Aamu meren rannalla, jonka alaotsikkona on Sisäänhengitys, uloshengitys. En oikeastaan osaa kuvitella paljon kauniimpaa teoksen nimeä enkä olotilaa, jonka runokokoelman nimestä saan.

Nytkin näen ja kuulen Claes Anderssonin edessäni. Hän lausuu rauhallisella äänellään runojaan, jotka ovat osin itseironisia, osin surullisia ja osin riemullisia. Runojensa hyvyyden hän kertoi johtuvan niiden loistavasta suomentaja-runoilijasta Jyrki Kiiskisestä. Andersson oli jopa sitä mieltä, että hänen runonsa ovat parantuneet käännettäessä.

Kiiskinen ansaitsee ilman muuta kehut, mutta niin ansaitsee Andersson itsekin. Hän luki tapahtumassa muun muassa runosarjan, jossa hän kertoo isästään, joka ensin katosi sotaan ja jatkoi poissaoloaan sodan jälkeenkin tekemällä niska limassa töitä. Lapsesta tuli yksinäinen. Anderssonin runossa voi hyvin kuulla hänen sukupolvensa suuren trauman, sotalasten isättömät vuodet, enkä usko, että yleisössä oli yhtäkään, joka pystyi kuuntelemaan runoa kuivin silmin.
Minussa on yhä ruumiisi jäänteitä
Ruumiisi hengittää minussa, nauraa ja itkee minussa
 - -
Poissaolosi, sotasi ovat yhä minussa
Raskautesi, vihasi, lämpösi ja rakkautesi
  ovat yhä minussa  (S. 36)

Kun vielä Annikin runofestivaalien esityksen lopuksi yleisö kuuli Anderssonin soittavan pianoa, voisin kai sanoa, että hetki oli täydellinen. Ajatella, että Suomessa on joskus ollut tällainen kulttuuriministeri, joka hallitsee sekä kirjallisen ilmaisun että soittaa taitavasti. Voi siis olla yhteiskunnallinen persoona ja taiteilija yhtä aikaa (ehkä tämä on kuitenkin mahdollista vain vasemmistolaisessa perinteessä).

Aamu meren rannalla on kokoelma runoja, joissa on terävää ajankohtaisuutta, muun muassa huolta ilmastonmuutoksesta, mutta myös henkilökohtaisia muistoja ja ehkä jopa surkuhupaisia havaintoja elämästä ja vanhenemisesta. Eräässä runossa minäkertoja huomaa hassun ukon näyteikkunan heijastuksessa. Hetki kertoo paljon Anderssonin suhtautumista itseensä ja ehkäpä elämään yleensä:
- -
Mikä ihme tuota ukonrähjää noin huvittaa?
Tilanne oli niin koominen, että nauroin
  kaksin kerroin
Ja katso!Nyt myös ukko näyteikkunassa nauroi
  kaksin kerroin   (S. 26.)

Isä-runosarjan lisäksi kokoelmassa on pitkä päiväkirjanomainen runosarja nimeltään Sisäänhengitys, uloshengitys. Se sijoittuu elokuusta 2014 lokakuulle 2014 ja siinä on paljon huolta maailmanpolitiikasta, erityisesti Putinin Venäjän aggressiivisuudesta ja Ukrainan hädästä. Huolten seasta nousevat kuitenkin sitäkin kirkkaampina ilot ja muistot: lapset ja lapsenlapset sekä intohimoinen suhde jalkapalloon:
Minun on vaikea pysyä hereillä klassisen musiikin konserteissa
Ja haastavissa teatteriestyksissä mutten nukahtaisi ikinä (!) jalkapallomatsissa  (S. 70.)

Runosarjassa entinen kulttuuriministeri myös paljastaa, kuinka hän pysyi hereillä haastavissa kulttuuritapahtumissa, joissa joutui usein istumaan yksin ensimmäisellä rivillä kaiken kansan nähtävillä. En aio kertoa sitä - tarttukaa kirjaan, niin saatte tietää! Sen sijaan paljastan, että Anderssonin huumori on vastustamatonta:
Uskoa parempaan huomiseen. Tulevaisuudenuskon takia ajatusta kannattaa soveltaa
Omaan terveyteen, alati paranevaan talouskehitykseen ja omaan älykkyyteen, (S. 28.)

Päiväkirjamaisten merkintöjen muoto toistuu samanlaisena: Kaksi runosäettä liittyy yhteen ja niiden jälkeen on riviväli ennen seuraavaa säeparia. Jokainen säe alkaa isolla alkukirjaimella, eli on luettavissa kuin itsenäisenä virkkeenä mutta myös jatkona edelliseen riviin. Säkeenylityksiä on miltei jokaisessa säeparissa, ja säkeistötkin ylittyvät siellä täällä. Tässä on nyt se sisäänhengitys (säeparin ensimmäinen rivi) ja uloshengitys (säeparin toinen rivi). Runoilija hengittää elokuusta lokakuuhun vuonna 2014.

Hengityksen rytmi ja muoto tarttuvat lukijaan. Elämä etenee päivästä toiseen ja heittää uusia ajatuksia havainnoijan eteen. Välillä nukutaan huonosti, välillä kerätään elämän iloja ja muistellaan vanhoja. Välillä pelätään ja välillä otetaan jyrkästi kantaa. Runon edetessä syksyn 2014 tapahtumat palautuivat myös lukijan mieleen - muistan tunteneeni samoja pelkoja kuin runon minä. Miksi kaikki ihmiset eivät kirjoita tällaisia tajunnanvirran ja hengityksen säkeitään ylös? Runomuotoinen päiväkirja todellakin toimii! (No, ehkä kaikkien kynänjälki ei olisi ihan yhtä terävää kuin Anderssonin.)

Pidin Anderssonin runoteoksesta valtavasti. Muutamat runot olivat jo tuttuja runofestivaalilta, josta ne olivat jääneet hyvin muistiini. Runoilijan karismaattinen olemus lie piirtänyt ne ikuisesti tajuntaani.

Mutta runoilijan karsima ei selitä kaikkea; se ei selitä sitä, että ymmärrän hänen sanansa. Anderssonin runot on karsittu kaikesta pröystäilystä ja kielipelleilystä. Huumori on iskevää ja mutkatonta, arkista. Se, että sitä on runoudessa, on mielestäni loistavaa. En kestä pönöttävää ja riipivää runoutta, joka ei anna lukijalle tilaa hengittää.

Anderssonin kielikuvia ei tarvitse tulkita päätänsä kipeäksi, eikä lähilukutaitoa tarvita. Herkät hetket ovat sellaisia kuin ovat - eivät sanahelinän alle hukkuvia merkityskimppuja, joista ei tiedä, mihin suuntaan niitä pitäisi aukoa. Myös huolet kerrotaan niin kuin ne ovat ja otetaan kantaa, koska kantaa on otettava ja sanottavaa on. Silti runoihin on vangittu kauniita kuvia ja kauneutta, estetiikkaa, jos näin vanhahtava sana sallitaan. Runoilija Andersson puhutteli minua sekä yhteiskunnallisesti että henkilökohtaisesti.



En löytänyt kirjasta yhtäkään blogarviota, mutta toivon, että Ompun #runo100-haasteen myötä tähän syvästi inhimilliseen ja viisaaseen teokseen tarttuttaisiin. HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteessa tämä sopisi moneen kohtaan: kirjan kannessa on sinistä ja valkoista (17), kirjan kansi on mielestäni kaunis (10) ja kirjassa kerrotaan ikääntymisestä (39). Lopulta asetan tämän kohtaan 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja.

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät, 2017
Kustantaja: Otava
Kansi: Timo Numminen
Sivuja: 287
Mistä sain kirjan: voitin arpajaisista (Kiitos, Omppu!)



Eikä hän päättänyt, mitä alkaisi tehdä. Herra päätti. Se saattoi olla mitä vain, ja mitä se oli, se olisi kaunista. (S. 272.)

Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät on niin vahva ja ehjä esikoisteos, että lukija voi rauhassa heittäytyä nauttimaan tarinasta ja kauniista kielestä, jotka ovat keskenään tasapainossa. Tällä tarkoitan sitä, että kumpikaan ei lyö yli, vaan sekä tarina että kieli täydentävät toisiaan. Lukukokemuksesta tulee luja.

Kirjan päähenkilönä on Elsa, jonka kasvua noin 15-vuotiaasta kainuulaisesta seurakuntanuoresta itsenäiseksi nuoreksi naiseksi seurataan koko kirjan ajan. Erikoista Elsan tarinassa on se, että hän ei jää ihan tavalliseksi seurakuntanuoreksi, vaan lähtee ystävänsä houkuttelemana käymään helluntailaisten kokouksessa ja tulee uskoon.

Kirjan tapahtumia seurataan vuorotellen kahdessa aikatasossa ja kahdessa maassa. Kaikki alkaa Bogotasta, herkästä tilanteesta, jossa Manuel piirtää minäkertojan iholle kuvia. Eksoottiset nimet Manuel ja Paola sekä La Macarena heittävät lukijan Kolumbiaan. Sitten palataan Kainuuseen ja Elsan elämän mullistavaan iltaan. Saadaan tietää, mistä kaikki alkoi. Kolumbiaa ja Kainuuta yhdistää usko.

Usko ei kuitenkaan ole ahdistavaa: Helluntailaisuus on suurta iloa. Rukous on näyttävää ja autuasta, kädet nostetaan kattoon ja annetaan kielten virrata. Kielillä puhminen tulee lahjana Herralta, ja sitä lahjaa odotetaan ja kun se saadaan, se on koko seurakunnan ilo.

Kirjan luettuani ymmärrän aivan täysin, miksi nuoret ovat otollisia käännynnäisiä juuri helluntailaisuuteen. Poissa on körttiläinen totisuus ja lestadiolainen ahtaus - helluntailaisuudeessa kaikki on pelkkää iloa. Varsinkin, jos se kielillä puhuminen sitten tapahtuu. (En tosin tiedä, eikä kirjakaan kerro, miten käy, jos sitä taitoa ei tulekaan.)

Uskon vahvuus hämmentää ja huvittaakin lukijaa, mutta toisaalta usko on läsnä kaikessa, mitä ihmisen arkeen ja elämään kuuluu. Helluntailaisuus ei olekaan mitään ylevää, vaan loppujen lopuksi aika käytännöllistä uskoa. Voi rukoilla itselleen poikaystävää, voi rukoilla herätystä Kainuuseen ja kokoontua ruokavälitunnilla salaa opon huoneeseen rukoilemaan herätystä koko koululle - laskupinonsakin voi rukoilla kohtuulliseksi:
- Hengen täyteyttä pitää janota. Jumala itse herättää sen janon.
- Semmoisen janon että, Arvo sanoi ja heilutti laskupinoa kädessään. - Nyt on rouvakulta rukoiltu näitten puolesta, ja upouudella kielellä. Sitten vain odotellaan minkä Herra ottaa hoitaakseen ja itse maksetaan loput. (S. 57.)

On selvää, että tällaisella uskolla on joka puolella maailmaa tarvetta. Bogotassa helluntailaisuus voi pelastaa kadulta tai sodalta, koska se lupaa vapaan elämän turvallisessa yhteisössä.

Törmälehdon tapa kuvata ihmisiä ja ympäristöä on vakuuttavaa. Henkilöt voi nähdä edessään ja heillä on jokaisella oma persoonansa: Elsan ystävät Talvi ja Mira ovat vastustamattomia tapauksia ja tyttöjen ystävyys on nuorten iloa tulvillaan; Elsan perhe on sekoitus isovanhempien körttiläisyyttä ja äidin vapaamielisyyttä, joista syntyy turvallinen lapsuus; Bogotan ihmiset ovat ristiriitaisia, värikkäitä ja sodan traumatisoimia. Kainuun hiljaisuus, metsät ja Oulunjärvi sekä Kolumbian äänekkyys, vuoret ja pelottava viidakko ovat miljöinä niin kaukana toisistaan kuin olla ja voi, mutta Elsalla on koti molemmissa.

Vaikka vuoret järkkyisivät on nuoren, vahvan naisen kasvutarina. Se on monella tapaa tuttu ja monella tapaa myös uusi. Törmälehdon kerronta on kiinnostavaa, tarkkaa ja oivaltavaa. Elsa pysyy lukijalle läheisenä. Hän on älykäs ja tunteva nuori nainen, hukassa ja tallessa yhtä aikaa, niin kuin jokainen nuori on. Oma tiensä on kuljettava meistä jokaisen.



Vaikka vuoret järkkyisivät on herättänyt huomiota kirjablogeissa: Kirja hyllyssä, Sallan lukupäiväkirja, Kannesta kanteen, Reader, why did I marry him, Kirjakaapin kummitus, Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön!, Hannan kirjokansi, Kirsin Book Club, Amman lukuhetki, Järjellä ja tunteella, Rakkaudesta kirjoihin, Ainakin 52 kirjaa, Luetut, lukemattomat, Kirjojen keskellä, Hyllytontun höpinöitä, Lumiomena, Lukupino, Tuijata.Kulttuuripohdintoja ja Kirsin kirjanurkka. Kuittaan kirjalla HelMetin lukuhaasteen kohdan 44. kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet, 2014
Alkuteos: Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi, 2013
Suomentaja: Raisa Porrasmaa
Kustantaja: Tammi
Kansi: Jussi Kaakinen
Sivuja: 330



Värittömän miehen vaellusvuodet on seitsemäs Haruki Murakamilta suomennettu teos ja ensimmäinen, joka on suomennettu suoraan japanista. Raisa Porrasmaa on tehnyt hyvää työtä ja on hienoa ajatella, että kirja on nyt mahdollisimman autenttinen suomalaisille lukijoille.

Olen aiemmin lukenut Murakamilta ainoastaan kirjat Norwegian wood ja Sputnik-rakastettuni, joista Sputnik-rakastettuni on suosikkini. Toki Norwegian woodkin on jäänyt mieleeni varsin hyvänä lukukokemuksena, joka lukupiirissä herätti paljon keskustelua. Tartuin tähänkin Murakamiin varsin positiivisella mielellä ja sain oikeastaan juuri sitä, mitä odotinkin.

Murakami kirjoittaa helppolukuista ja sopivasti kiehtovaa proosaa. Kolmen lukemani kirjan perusteella hänen päähenkilönsä ovat miehiä, joiden nuoruudessa on tapahtunut merkittäviä henkisiä kokemuksia: vahvaa ystävyyttä tai rakkautta, joissa koetut pettymykset johdattavat kokijansa syvään masennukseen tai henkiseen myllerrykseen ja lopulta ehkä jopa kypsymiseen. Norwegian wood ja nyt tämä Värittömän miehen vaellusvuodet eivät kuitenkaan juurikaan sisällä Murakamin tavaramerkkiä, eli maagista realismia, jota oikeastaan kaipaisin. Onneksi minulla on vielä maagisia kokemuksia edessäni, sillä aion lukea lisää Murakamia.

Värittömän miehen vaellusvuosissa päähenkilö on 36-vuotias Tazaki Tsukuru, joka on juuri tavannut kiehtovan naisen, Saran. Sara haluaa tuntea Tsukurun perin juurin ja vaatii häntä selvittämään menneisyytensä kipeimmän kokemuksen, jotta se ei vaikuttaisi heidän suhteeseensa. Selvitystyö kuljettaa Tsukurun takaisin kotikaupunkiinsa mutta myös Suomeen asti. Suomen vierailusta tuleekin kirjan kiinnostavin osa, ainakin suomalaiselle lukijalle.

Tsukuru on nuorena päässyt osalliseksi pyyteettömästä ja reilusta ystävyydestä, joka tuolloin täytti hänen koko elämänsä. Ystävyksiä oli viisi: pojat Aka, Ao ja Tazaki sekä tytöt Shiro ja Kuro.  Aka tarkoittaa punaista, Ao sinistä, Shiro valkoista ja Kuro mustaa, ja heidän lempinimensä tulevat heidän sukunimistään. Tsukurua kutsuttiin ystäväjoukossa etunimellä Tazaki, joka tarkoittaa "monta nimeä", eikä siis viittaa mihinkään väriin.  Miten hyvä olisikaan ollut, jos hänelläkin olisi ollut värillinen sukunimi, Tsukuru pohti ties kuinka monta kertaa aivan vakavissaan. Silloin kaikki olisi ollut täydellistä. (S. 10.) Tsukurun maailma romahtaa, kun ystävät erottavat hänet ryhmästä.

Alkuasetelma on lupaava, ja kirjaan sekoittuu myös dekkarimaisia piirteitä, kun Tsukuru lähtee selvittämään, mikä aiheutti hänen hylkäämisensä. Tsukurun suru ja masennus, joiden valtaan hän joutuu, kun ystävät kääntävät hänelle selkänsä, on kuvattu sydäntä riipaisevasti. Tapahtuma muovaa Tsukurun minäkuvaa, ja onkin mielenkiintoista verrata kuvaa, joka hänelle muodostuu itsestään siihen kuvaan ja asemaan, joka hänellä muiden mielessä on ollut. Onko hän niin väritön kuin itse kuvittelee?

Lukemisen aikana jään kuitenkin vähän väliä ihmettelmään, miten Murakami pystyy sekoittamaan niin vaivattomasti raskasta ja kepeää. Juuri kun hän on kuvannut mielettömän hienosti pyyteetöntä ystävyyttä tai itsemurhan partaalla roikkuvan ihmisen mielenmaisemaa, hän saattaa seuraavaksi heittäytyä kuvaamaan naisen tyylikästä asua, jonka värisävy sopii täydellisesti hänen käyttämäänsä kynsilakkaan. Tylsää.

Moni asia tässä kirjassa on hienoa: Frans Lisztin pianokappale Le mal du pays soi surumielisenä kirjan taustalla; Tazaki Tsukurun nimi tarkoittaa rakentajaa ja sellainen hänestä tuleekin; Tsukurun rakkaus rautatieasemiin ja juniin on tärkeä hänen sielunmaisemansa rakentamisessa. Kirjassa on kiehtovia ihmisiä, kiehtovia kohtaamisia ja tarinoita. Osa tarinoista jää roikkumaan ilmaan, ja sellaisesta juuri pidän.

Tulkitsen myös teoksen dialogin jotenkin japanilaisiksi ja eksoottiseksi. Se on paikoin kömpelöä ja kummallista, mutta en osaa arvioida, onko kaikkien japanilaisten puhe sellaista kuin Murakami sen kirjoittaa: toisaalta dialogi on hyvin pidättyväistä ja muodollista, ja sitten yhtäkkiä ladataan kaikki intiimeimmätkin asiat puhekumppanin  kuultavaksi. Muistan kyllä saman ilmiön tulleen vastaan Norwegian woodissakin. (Maailmankirjat-blogissa on pohdittu enemmänkin Värittömän miehen vaellusvuosien dialogia ja verrattu suomennosta ja englanninnosta keskenään.)

Kolmen luetun Murakamin teoksen perusteella en ole valmis luokittelemaan  häntä lempikirjailijoihini, mutta ilmeisesti en ole lukenut hänen parhaita luomuksiaan. Luen mielelläni Murakamin kirjoja, sillä viihdyn haikeissa tunnelmissa, mutta aivan täydellistä lukukokemusta en ole hänen kirjoistaan vielä saanut. Nytkin Murakami sai minut itkemään, mutta paikoin myös ärsyynnyin kirjan asetelmista. Mikähän Murakami kannattaisi lukea seuraavaksi?



Värittömän miehen vaellusvuodet on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Lumiomena, Kirsin kirjanurkka, Kirjaluotsi, Annelin kirjoissa, Sinisen linnan kirjasto, Oksan hyllyltä, Mari A:n kirjablogi, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Ullan luetut kirjat, Kannesta kanteen ja Iltaluvut. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja.

Agatha Christie: Askel tyhjyyteen

Agatha Christie: Askel tyhjyyteen, äänikirja, 2010
Alkuteos: Why Didn't They Ask Evans, 1934
Suomentaja: Kirsti Kattelus, 1981
Lukija: Lars Svedberg
Kesto: 7 h 36 min
Pakkauksen suunnittelu: Kai Toivonen
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Agatha Christien dekkareita on ilo kuunnella äänikirjoina, varsinkin kun lukijana on Lars Svedberg. Svedbergin kohdalla ei voi oikeastaan puhua pelkästä lukemisesta, vaan ehkäpä jopa jonkin asteisesta näyttelemisestä, sillä niin eläytyen Svedberg tekstin kanssa etenee. Kuuntelijalle nousee väkisinkin hymy huulille, kun Svedberg lukee englantilaisen maalaiskylän asukkaiden repliikkejä. Hahmot nousevat elävästi lukijan (kuuntelijan) eteen.

Askel tyhjyyteen ei ole Poirot-tarina, eikä sen puoleen neiti Marple-tarinakaan. Se on jotain vallan muuta, ja virkistävästi onkin.

Dekkarin päähenkilöitä on oikeastaan kaksi: maalaispapin neuvokas poika, Bobby Jones, ja hänen lapsuudenystävänsä lady Frances Derwent, eli Frankie. Kaksikko joutuu vahingossa keskelle murhamysteeriä, kun Bobby löytää golfkentän läheltä kuolemaisillaan olevan miehen, joka viimeisiksi sanoikseen lausuu salaperäisesti: "Miksi he eivät pyytäneet Evansia?"eli englanninkielisen alkuteoksen nimen mukaisesti: "Why didn't they ask Evans?" Mysteeri on katettu.

Kun tapauksesta uutisoidaan lehdissä, Bobby hoksaa, että vainajan taskussa ollut kuva on vaihtunut. Pian Bobby yritetään myrkyttää, mutta hän selviää kuin ihmeenkaupalla ja saa ystävänsä, reippaan ja nokkelan Frankien, kiinnostumaan jutusta. Ajankulukseen ja uteliaisuuttaan kaksikko alkaa ratkaista kuolemantapausta omin päin. Arvaahan sen, miten siinä käy: Nuoret luulevat olevansa hyvinkin ovelia, mutta kaikki ei mene aivan suunnitelmien mukaan ja kiperät tilanteet seuraavat toinen toistaan. Me kävimme vähän liian itsevarmoiksi, Frankie joutuu toteamaan.

Askel tyhjyyteen lienee hauskin Christie-dekkari, jonka olen lukenut. Tarinassa ei vältytä murhilta eikä huumerikoksilta eikä hengenvaarallisilta tilanteiltakaan, mutta siitä huolimatta tunnelma pysyy kepeänä. Syynä on nuori pääpari, jonka keskinäinen kemia toimii ja joka ratkaisee rikosta nuorten ihmisten innolla. Sympaattinen pääpari sanailee välillä kipakasti ja kapinoi sievästi edellisen brittisukupolven luutuneita perinteitä ja soveliaan elämisen malleja vastaan.

Mikähän tässä on, että teini-iän jälkeen olen ihastunut Christien kerrontaan uudestaan? Tietysti laadukkaat tv-sarjat Poirot'sta ja neiti Marplesta ovat pitäneet Christien pinnalla, mutta hänen tekstinsä on alkanut avautua uudesta näkökulmasta. Murhamamma on mitä mainioin englantilaisen luokkayhteiskunnan kuvaaja ja psykologisen kerronnan taituri. Hänen luomansa hahmot ovat herkullisia.

Tämän dekkarin loppu on kaikin puolin yllättävä. Yllätystä riittää tietysti syyllisen henkilöllisyydessä, mutta myös viimeisten sivujen sisällössä. Kirjasta jää kerrassaan hykerryttävä olo.


Askel tyhjyyteen on kuunneltu Sallan lukupäiväkirja -blogissa ja Oksan hyllyltä -blogissa. Lisäksi ainakin Hurja hassu lukija ja Jokke ovat lukeneet kirjan. Kuittaan mysteerilllä HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 24. Kirjassa ratkaistaan rikos.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina, 2017
Alkuteos: Storia del nuovo cognome, 2012
Suomentaja: Helinä Kangas
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 508
Mistä sain kirjan: oma ostos


Elene Ferranten Uuden nimen tarina on Napoli-sarjan toinen osa ja jatkaa kertomusta Elenan ja Lilan ystävyydestä. Se sijoittuu Napoliin, mutta myös Ischian saarelle ja Pisan kaupunkiin. Henkisen ilmapiirin keskus on kuitenkin koko ajan Napoli ja sen sosiaaliset suhteet ja yhteiskunnalliset rakenteet, joiden puristuksessa tytöt kasvavat nuoriksi naisiksi ja aikuisiksi.

Sarjan viehätys on juuri siinä, miten tytöt kasvavat ja heräävät yhteiskunnalliseen tietoisuuteen patriarkaalisen yhteisön keskellä ja kuinka paljon perhekeskeinen kulttuuri ja perheiden väliset riippuvuussuhteet heidän elämäänsä ohjailevat. Raha ja toimeentulo, macho-kulttuuri, perheen kunnia ja velvollisuudet rakentavat naisten ympärille vankilan, jossa on vaikea elää. Tosin tässä sarjan osassa paljastuu hyvin raadollisena sekin, kuinka macho-kulttuurissa jää hyvin vähän tilaa myös mieheksi kasvamiselle: mieheksi kasvaminen on väkivaltaan kasvamista ja alistumista. Lilan veljen elämä tai Elenan entisen poikaystävän, Antonion, elämä etenevät kaukana onnellisilta poluilta.

Tyttöjen ystävyyden kuvauksena teos on aivan omaa luokkaansa. On riemastuttavaa lukea näin rehellistä ystävyyden kuvausta, jossa paitsi vahva henkinen yhteys myös synkät kateuden ja keskinäisen kilpailun tunteet risteilevät. Vaikka Elenan ja Lilan elämät kulkevat tyystiin erilaisiin suuntiin, he eivät pääse irti toisistaan. Yhteys on vahva, ja molemmat inspiroivat ja tukevat edelleen toinen toistaan - he ovat riippuvaisia toinen toisistaan: Mutta Lila osasi kietoa minut pikkusormensa ympärille niin etten pystynyt vastustelemaan: toisaalta sanoin nyt riittää, toisaalta minua masensi ajatus etten enää kuuluisi hänen elämäänsä, keinoihin, joilla hän muokkasi sen itselleen sopivaksi. Mitä muuta tuo juoni oli kuin yksi hänen mielikuvituksellisia, riskialttiita siirtojaan? Me kaksi yhdessä tukemassa toisiamme taistelussa koko maailmaa vastaan. (S. 293)

Uuden nimen tarinassa tytöt rakastavat samaa miestä, ja ilmassa on aineksia hömppäkirjallisuuden perustaksi. Tarinassa on kuitenkin koko ajan läsnä suuren tragedian tuntu, joka vangitsee lukijan mielen. Se, että kertojanääni on nimenomaan Elenan, tuo kirjaan analysoivan ja riipaisevan sävyn. Kerronta on suoraviivaista ja tapahtumat tuntuvat etenevän vääjäämättömästi kohti ennalta arvattavaa lopputulosta. Silti juonessa riittää yllätyksiäkin, eikä kirjaa voi oikeastaan laskea käsistään - niin vetävästi se etenee. Suomentaja Helinä Kangas on epäilemättä osannut välittää kirjan hengen.

Lilan temperamenttinen ja säkenöivä luonne törmäilee jatkuvasti napolilaisen köyhälistökorttelin yhteisön sääntöihin. Hänen kamppailunsa on näkyvää ja huomiota herättävää. Lila on aina tapaus, kun hän astuu näyttämölle. Elena on kuitenkin lopulta se, joka hiljaisella ja sinnikkäällä luonteellaan murtaa ja muuttaa yhteisön sääntöjä. Hän tuntee kipeästi olevansa kotiseutunsa vanki, mutta ottaa määrätietoisia askelia kohti vapautta ja omaksi itsekseen kasvamista: Opettelin  minimoimaan tunteeni. - - Toistelin joka päivä: olen se mikä olen enkä voi kuin hyväksyä itseni; olen syntynyt tällaisena, tähän kaupunkiin, tähän murteeseen, köyhänä; annan sen minkä voin, otan sen minkä voin, kestän sen mikä on kestettävä. (S. 328.)

Ahmaisin Napoli-sarjan ensimmäisen osan, Loistavan ystäväni, melkein yhdeltä istumalta ja jatkoin samaan tahtiin tämän toisenkin osan. Nyt en tiedä, miten maltan odottaa kolmannen osan suomennosta. En ole pitkään aikaan hurahtanut johonkin sarjaan tai kirjailijan tyyliin näin totaalisesti. Ehkäpä L. M. Montgomeryn Anna-sarjaan hurahtaminen 10-vuotiaana oli kokemuksena samankaltainen. Lukeminen oli silloinkin yhtä juhlaa.



Uuden nimen tarina on luettu jo ainakin näissä kirjablogeissa: Leena Lumi, Lumiomena, Tuijata. kulttuuripohdintoja, Kirja vieköön!, Lukuisa, Reader why did I marry him, Sanoissa ja sivuilla ja Kirjaluotsi.  Kuittaan kirjalla HelMetin lukuhaasteen kohdan 7. Salanimellä kirjoitettu kirja.

Novellit paketissa

Alkuvuoden lukuhuumaan on osunut Reader why did I marry him -blogin novellihaste, jonka myötä innostuin lukemaan tavallista enemmän novelleja.

Aloitin haasteen kerämäällä omasta hyllystäni kaikki ne naisten kirjoittamat novellikokoelmat, joita en ollut sieltä vielä lukenut, ja jatkoin etsimällä samaan pinoon vielä miestenkin kirjoittamat novellikokoelmat. Ajattelin, että urakoin oman TBR-listani kirjoja niin paljon kuin ehdin ja samalla etenisi Hyllynlämmittäjä-haastekin. Jotain jäi vielä lukemattakin, mutta nämä kuusi novellikokoelmaa sain lopulta luettua:

Raymond Carver: Vielä yksi asia
Katherine Mansfield: Kanarialintu
Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus
Annie Proulx: Lyhyt kantama
Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä
George Saunders: Sotapuiston perikato

Ainut kotimaisen novellitaiteen edustaja oli Sari Pöyliö esikoiskirjallaan Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä, joka oli mainio lukukokemus mustan huumorinsa ansiosta. Villejä äitejä ja rauhallisia tyttäriä vilisti hänen kokoelmansa sivuilla ihan riittämiin.

Ulkomaisista novellikokoelmista voin todeta yhteenvetona, että kaikki ne edustivat huippulaatua. Raymond Carver lienee Amerikan arvostetuin novellisti ja aivan aiheesta. Alice Munro on puolestaan arvostettu Nobel-palkinnon saajaksi asti. Katherine Mansfield on uusiseelantilainen 1900-luvun alun mestarikirjailija, jonka ura katkesi aivan liian varhaiseen kuolemaan. Annie Proulxin Lyhyt kantama teki Wyomingin osavaltion eläväksi, ja George Saunders kirjoittaa terävää satiiria.

Novellit siivittivät työmatkojani, ja tulin niistä suorastaan riippuvaiseksi. Aloin jo edellisiltana odottaa seuraavan aamun bussimatkaa, jonka aikana saatoin ahmaista kokonaisen novellin. Voin loppujen lopuksi todeta, että olen tänä talvena lukenut niin paljon niin hirvittävän hyvää kirjallisuutta, että olo on valaistunut. Olen varastanut hetkiä ja pysäyttänyt niitä, ja lopulta toivonut ikuista työmatkaa. Että saisin vain istua bussissa ja lukea ja lukea.

Kaikkiaan sain luettua Ompun haasteeseen 72 novellia. Jäljelle jäi myös hirvittävä polte lukea lisää aina vaan parempia novelleja, mutta voiko näitä novelleja oikeastaan ylittää?

Kiitos Ompulle hienosta haasteesta!

Raymond Carver: Vielä yksi asia

Raymond Carver: Vielä yksi asia, 2. painos 1999 (I painos 1988)
Alkuteos: valikoituja novelleja teoksista Where I'm Calling From ja New and Selected Stories
Suomentaja: Raija Mattila
Kustantaja: Tammi
Kansi: Eero Heikkinen
Sivuja: 272


Raymond Carver (1938 - 1988) on kiistaton novellitaiteen mestari. Olen lukenut aiemmassa elämässäni (siis ennen blogiaikaa) hänen novellikokoelmansa Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta, enkä paljon paremmasta tiedä. Siksipä päätin lukea hänen novellikokoelmansa Vielä yksi asia Reader why did I marry him -blogin novellihaasteeseen. Samalla olisi taas yksi hyllynlämmittäjä luettuna.

Odotukset olivat siis korkealla jo lähtökohtaisesti. Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta -kokoelmaa on vaikea ylittää. Novellitaiteessa nobelisti Alice Munron tuotanto tai James Joycen Dublinislaisia tai John Steinbeckin Punainen poni ja tietysti Anton Tšehov ja Katherine Mansfield kykenevät samaan: kertomaan jotain merkittävää jättämällä paljon kertomatta. Lukija on häikäistynyt. Carverin novellit ovat kirkasta, täsmällistä kerrontaa, ne ovat samalla täynnä elämää ja jotenkin myös elämästä sivussa, molempia yhtä aikaa. Niissä tapahtuu yleensä hyvin vähän, mutta sitäkin merkittävämpää.

Anton Tšehov on mainittava tässä myös siksi, että Vielä yksi asia -kokoelman viimeinen novelli, Tehtävä, kertoo hänen kuolemastaan. Se on teoksessa poikkeuksellinen novelli siinä mielessä, että se sijoittuu jonnekin muualle kuin Yhdysvaltoihin. Carverin toteava, vääjäämätön kerronta vangitsee hetken ja vie tarinaa ovelasti sivuun, mutta antaa samalla kaikille pienillekin yksityiskohdille tilaa.

Kokoelman aloitusnovellissa Kukaan ei sanonut mitään nuori poika jää muka sairastamaan kotiin, mutta karkaakin joella kalaan. Tuloksena on hieno kalansaalis, jonka myötä poika toivoo saavansa huomiota vanhemmiltaan. Ehkä näiden keskinäinen riitely lakkaisi, kun hän esittelisi saaliinsa. Vanhempien todellisuus on kuitenkin jo kaukana pojan todellisuudesta, eikä yhteyttä synny. Ristiriita, toiveet, sanat - Carver saa lukijan sydämen särkymään.

Miksi te ette tanssi -novellissa mies on kantanut kaiken irtaimistonsa pihalle vaimonsa kuoleman jälkeen. Paikalle tulee nuoripari, joka ostaa huonekaluja ensimmäiseen yhteiseen kotiinsa. Mies soittaa levyjä ja nuoripari tanssii pihalla, ja yhden tanssin saa mieskin. Voikohan luopumista ja uutta alkua enää hienommin kytkeä samaan tarinaan?

Carverin tarinat ovat tunnelmaltaan surumielisiä mutta vastustamattomia. Niissä on usein päähenkilönä keski-ikäinen mies, jonka elämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista. Menneisyydestä löytyy vähintään yksi ex-vaimo ja lapsia, joiden heidänkään elämänsä ei ole mennyt aivan toivotulla tavalla. Miehellä on myös ollut alkoholin kanssa ongelmia, ja saattaa olla edelleenkin. Toistuvana motiivina on myös tuhkakuppi, joka on täynnä tai täyttyy melkoista tahtia tarinan edetessä.

Kokoelman loppupuolen novelleissa on myös huumoria, kuten novellissa Norsu: Olin pahoillani velipojan harmeista. Mutta oli minulla omiakin. Maksulistallani oli äidin lisäksi monta muutakin ihmistä. Minulla oli ex-vaimo jolle lähetin rahaa joka kuukausi. Minun oli pakko. En halunnut, mutta oikeus oli velvoittanut minut. Sitten minulla oli Bellinghamissa tytär jolla oli kaksi lasta, hänelle oli lähetettävä joka kuukausi jotakin. Olihan hänen muksujensa syötävä, vai kuinka? (s. 217.) Kertomuksen päähenkilö on hyväsydäminen kaveri, joka alkaa jo vajota epätoivoon kaikkien rahaa tarvitsevien sukulaistensa keskellä. Mutta sitten hän näkee unen isästään, siitä kuinka isä leikki hänen kanssaan norsua ja kuljetti häntä harteillaan. Hän näkee välähdyksen myös omista virheistään ja herätessään päättää nähdä kaiken hyvänä. Ihailtava arjen sankari, eikä kuitenkaan sankari ollenkaan, vaan tavallinen ihminen.

Novelleihin on vangittu jokin hetki, todellisuuden kirkastuma, joka saattaa olla uusi suunta elämälle tai sitten ei. Päivänselvää-novellin mies tulee jätetyksi, mutta hän ei tahdo mitenkään käsittää sitä. Tilanne on aivan absurdi - on kirje, jonka vaimo on kirjoittanut, mutta kirje ei miehen mielestä ole hänen vaimonsa käisalaa; on sakea sumu, jonka keskelle ilmestyy kaksi hevosta ja poliisi. Mies on aivan hukassa: Vaimoni lähti taloa kohti kulkien korkeissa koroissaan varovasti läpi märän ja takkuisen ruohikon. Hän avasi ulko-oven ja astui sisään. Näin miten hän liikuskeli valaistujen ikunoiden takana, ja samassa minulle välähti: en ehkä näe häntä enää koskaan. Se ajatus juolahti mieleeni ja minä järkytyin. (S. 250.)

Suosikkejani ovat teoksen jälkipuoliskon novellit, vaikka ei alunkaan novelleissa ole moittimista. Uusia kertomuksia -osuuteen poimitut seitsemän novellia ovat kuitenkin niin todellisia, että tuntuu kuin istuisi noiden tarinoiden henkilöiden vieressä, ja he kertoisivat elämästään juuri siinä. Tupakansavun, ja ehkäpä viskilasinkin säestyksellä.

Jos joku etsii novellitaiteesta suuria totuuksia, niitä ei Carverin kerronnassa ole tarjolla. On hetki, joissa kaivataan äitiä jo ennen kuin hänestä on erottu; on hetki, jossa istutaan työkaverin autoon ja kaikki murheet tuntuvat kaukaisilta; on hetki, jolloin valvotaan vaimon kanssa ja pohditaan  omaa kuolemaa. Todellisia, kirkastuneita tunteita, ja vaatimattomia, mutta sitäkin suurempia hetkiä.


Vielä yksi asia -teoksella kuittaan HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 28. Kirja kirjailijalta, jolta olen lukenut aiemmin vain yhden kirjan. Teoksen 18 novellin myötä olen nyt lukenut Ompun novellihaasteeseen yhteensä 72 novellia. Kirjan on lukenut myös Kirja vieköön -blogin Riitta.