Petri Turunen: Oodeja kuun orvokille

Petri Turunen: Oodeja kuun orvokille, 1999
Kustantaja: Atena
Kansi: Ville Rauvola
Sivuja: 64
Mistä sain kirjan: omasta hyllystäni



Nyt vietetään Nuoren Voiman Liiton järjestämää Runokuuta, jonka teemana tänä vuonna on rakkaus. Kirjabloggajat ovat olleet mukana tapahtumassa postaamalla viikon ajan rakkausrunoista näissä blogeissa:

21.8. Tuijata 
22.8. Hyönteisdokumentti 
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8 Lumiomena


Tänään 27.8. myös muut kirjablogit osallistuvat haasteeseen, ja koska sormeni ovat syyhynneet näppäimistölle koko viikon ajan, esittelen nyt runokokoelman, joka sopii teemaan jokaiselta sanaltaan.

Petri Turusen Oodeja kuun orvokille ryöppyää rakkautta joka sivulla. Sen ensimmäisen sivun alareunassa lukee näin: Petri Turunen vimmaisena sirkuttaa oodeja kuun orvokille, ja rakkauden ylistyslaulua teos höyryääkin. Kokoelma on myös omistettu muusalle: Virheettömälle Armaalleni EIJALLE omistan mitä syvimmän & nöyrimmän liikutuksen vallitessa nämä viheliäiset kukkaset.

Runokokoelmaan on tiivistynyt niin Raamatun Korkeaa veisua kuin Kantelettaren alkusointuja:
Suo sulotar, janoinen muusa, 
                                            lähteä kanssasi jahtiin, 
                    karata kanssasi terveille seuduille
            missä kihelmöi kesytön kuu
                           ja kukoistamme kihlattuina loitsuun ja 
                                                        iloon. - - (S. 7.)

Sivuille on tuupattu myös einoleinomaista helkytteleyä. Oi! siellä huudahdetaan useampaankin kertaan, ja jos lukija välillä miettiikin, voiko nykyrunoudessa enää moista sallia, niin Turunen ei kysele, vaan todistaa, että kyllä voi. Turusella on taito vangita rakkaus myös uusiin runokuviin, eli hän luo kaikesta perinteestä ja uusista kuvistaan niin mehevän sopan, että lukija on vakuuttunut:
Rakkaus on kukkamme ohimossa, kuin kylläinen suisto
tai satakielen mellastus (s. 40).

Turusen runoissa naisen jokaista ruumiinosaa palvotaan ja hekuma on huumaavaa. Teksti on häpeilemätöntä, naiivia, lihaisaa ja hilpeää yhtä aikaa:
Kuunpullea naiseni, olet
                                         helikonvuoren sukua,
                     yön usvissa juokset luokseni verisilmä
voihkittuna kauniiksi ja kalmattomaksi;  - - (s. 11).

En kehtaa edes siteerata hekumallisimpia säkeitä tässä - lukekaa itse -, mutta sen voin vannoa, että kun luin kokoelmaa aamubussissa, olin varma, ettei kukaan kännykkäänsä tuijottavista kanssamatkustajista lue yhtä kuumaa tekstiä kuin minä. En kuitenkaan pyytänyt puheenvuoroa, vaikka moneen kertaan teki mieli hihkaista, että kuunnelkaapa nyt tätäkin suomen kielen ilottelua.

Kokoelma on jaettu osiin, jotka on nimetty lauluiksi: Ensimmäinen laulu, Toinen laulu, jne. Oodeja ne ovat puhtaimmillaan ensimmäisessä ja toisessa laulussa, mutta jo kolmannessa laulussa mainitaan sana hyvästi. Viides laulu onkin sitten jo rakkauden siivoamista ja ihmettelyä siitä, mitä tulikaan koettua. Pettymys ja uhmakin astuvat kuvaan:
 - -
Ei, enpä minä tuollaisen
hutuisen kerttusen kanssa venkoile enää - -  (s.60).

Turusen Oodeja kuun orvokille on piristävää luettavaa tässä matoisessa maailmassa, jossa kaikki otetaan niin kauhistuttavan tosissaan ja mieluiten kyynisesti. Toki rakkaus Turusen runoissa on myös totista touhua, enkä epäile tunteen paloa hetkeäkään, mutta tämän Turunen todistaa oodeillaan: rakkaus on elämän suloisinta hulluutta:
 - -
                 juot silmistäni unen viimeisimmän; 
       armahda minut, pyydän, en kestä
                         enää
                                   
                                     olemisen loputonta suopeutta (s.11).