Nathan Hill: Nix

Nathan Hill: Nix, 2017
Alkuteos: The Nix, 2016
Suomentaja: Raimo Salminen
Kansi: Oliver Munday
Sivuja: 719
Mistä sain kirjan: Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!



Nathan Hillin Nixiä kehutaan sen kansiteksteissä maasta taivaisiin. Kun kehujana on muun muassa John Irving, on pakko vähän kiinnostua. Tosin kiinnostukseni uhkaa loppua sisäkansitekstiin, jossa New Yorkin Timesin mukaan tässä on Suuri Amerikkalainen Romaani. Ei, minua ei kiinnosta suuruus, eikä varsinkaan mikään Suuri Amerikkalainen. Paitsi tietysti amerikkalaisen John Irvingin suuret romaanit ja amerikkalaisen Steinbeckin Vihan hedelmät ja amerikkalaisen Henry Jamesin Naisen muotokuva... Eli loppujen lopuksi, suuret amerikkalaiset romaanit ovat olleet ihan parasta luettavaa. Miten Nix pärjää näin kovassa seurassa?

Nix kertoo Samuel Andresen-Andersonista, kirjallisuuden professorista ja wannabe-kirjailijasta, jonka lupaava kirjailijanura on katkennut ensimmäisen novellin jälkeen. Sitä huippuromaania ei koskaan syntynyt, vaikka siitä on jo palkkiokin vastaanotettu. Samuelin aika on mennyt muun muassa nettipeli World of Elfscapen pelaamiseen. Nyt kustantaja on kyllästynyt odottamaan, ja rupeaa vaatimaan rahoja takaisin. Samuelin ainoa pelastus on äiti, joka nousee yhtäkkiä maan ykkösjulkkikseksi heittämällä soraa tulevan presidenttiehdokkaan päälle. Samuelin elämästä kadonnut äiti onkin Packer attacker, josta Samuel lupaa kirjoittaa paljastuskirjan. Äitihän ei merkitse Samuelille mitään, sillä tämä on hylännyt Samuelin, kun Samuel oli 10-vuotias.

Kirjan alkuasetelma on herkullinen ja päähenkilöiksi nousevat Samuelin äiti ja Samuel itse ovat mukavan kompleksisia persoonia. Pidin heistä molemmista ja siitä, että mikään heidän elämässään ei ole itsestään selvää. Rakkaus temppuilee, suhde omiin vanhempiin on monimutkainen, on arkuutta ja toteutumattomia haaveita, kykenemättömyyttä tarttua kiinni asioihin. Varsinkin Samuelin lapsuusmuistot särkeävät lukijan sydämen ja Samuelin salaperäinen ystävä Bishop on synkkyydessään kiehtova persoona. Äidinkin lapsuudesta ja nuoruudesta paljastetaan tilanteita, joihin ajaudutaan osittain sattuman, osittain oman luonteen takia. Näissä Hillin kerronta on herkimmillään.

Nix ei ole kuitenkaan synkkä kirja, vaan Nathan Hillin viljelemä huumori lähentelee parhaimmillaan John Irvingin hulluutta. Samuelin oppilas, nykypäivän opportunisti-narsistista ihmistyyppiä edustava Laura ja Samuelin nettiystävä, peliaddikti Pwnage on kuvattu niin mainiosti, että minua nauratti ääneen. Molemmat toimivat omissa kuplissaan täysin loogisesti, vaikka tällainen 70-luvun kasvatti ei voi käsittää heidän maailmaansa. Näissä osuuksissa Hill osoittaa revittelyn taitonsa.

Nix ei ollut ehjä eikä hallittu paketti, vaan rönsyilevä ja kuriton esikoinen, jossa oli loppujen lopuksi myös muutama liian helppo ratkaisu. Amerikkalaista satua - kyllä, liikaa sitäkin. Jäin kaipaamaan syvällisyyttä, joka paikoin välähteli ilmassa, mutta katosi kohta jonnekin. Kansitekstissä lupailtuun yhteiskunnallisuuteen päästiin käsiksi, kun kuvattiin Chicagon mielenosoituksia. Teema jäi kuitenkin kesken, ja nyt kun on nähty tosielämän farssi nimeltä Donald Trump, vuoden 1968 opiskelijaliikehdinnät näyttävät kesyltä hiekkalaatikkoleikiltä. Ja vielä olisin toivonut, että Hammerfestissä, nixin eli näkin, kotimaisemissa, olisi saatu viettää pitempi aika. (Olen nimittäin käynyt siellä!)

Älkää nyt käsittäkö väärin, vaikka moitinkin kirjaa. Oikeasti pidin Nixistä tosi paljon. Hirmuisesti.

Kaiken kaikkiaan Nix on hyvin kirjoitettu ja hyvin suomennettu. Suomentaja Raimo Salmisen ansiosta teksti ei töki missään kohtaa, vaan lukutahti pysyy tasaisen varmana. Ahmin kirjan yhteen soittoon noin 100 sivun päivävauhtia yhden viikon aikana ja kiittelin erityisesti sitä, että henkilöitä oli paljon, kirjoitustyyli vaihteli ja tapahtumia riitti koko ajan. Mielenkiintoni pysyi yllä kirjan alusta loppuun.

Nix oli lukupiirikirja, joka kirvoitti vilkkaan keskustelun. Joku moitti henkilöiden suoraviivaisuutta ja ärsyyntyi helpoista ratkaisuista, Samuelin äitiä ihmeteltiin (miten hän saattoi jättää poikansa)... Mutta paljon myös kiiteltiin: sujuvuutta, hauskuttaa, koskettavia kohtia.

Nix ei ole viihdekirja, vaikka se viihdyttääkin, mutta toisaalta se ei ole myöskään tarpeeksi syvällinen yltääkseen Suurten Amerikkalaisten Romaanien tasolle. Siinä on kuitenkin potkua ja viehätysvoimaa. Se sai minut miettimään omaa elämääni, onnekkaita sattumia ja juuriani, joille en tietenkään voi mitään. Jäin miettimään, millaisia puolia minusta näkyy eri ihmisille: Mitä lapseni näkevät minussa, mitä vanhempani, mitä siskoni, mitä ystäväni, työkaverini? Kuka on oikea minäni? Millaisia vääriä totuuksia itsestäni haudon omassa mielessäni? Kun kirja saa pohtimaan näinkin isoja asioita, se ei ole huono ollenkaan.


Nix on luettu myös näissä blogeissa: Kannesta kanteen, Lukuisa, Eniten minua kiinnostaa tie, Tuntematon lukija, Kirjojen keskellä, Kirjamuistikirja ja Kirjaluotsi.