Jukka Behm: Pehmolelutyttö

Jukka Behm: Pehmolelutyttö, 2017
Kustantaja: WSOY
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 202
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Siinä kohtaa, jossa istuin, oli vain kuoreni. Minä olin jossain muualla. Oikeastaan en tiennyt, kuka olin, olin joku, joka oli saanut käyttöönsä nuoren tytön ruumiin ja joka antoi sen tehdä kaikenlaisia asioita, sellaisia, mitä sen ei olisi pitänyt tehdä. (S. 183.)

Jukka Behm on tarttunut vaikeaan ja kammottavaan aiheeseen kirjassaan Pehmolelutyttö. Kirja kertoo 15-vuotiaasta Emiliasta, joka vähän kuin vahingossa alkaa myydä aikaansa miehille. Emiliasta kiinnostuneita miehiä netissä riittää.

Behmin tapa käsitellä seksuaalista hyväksikäyttöä, ei missään nimessä ole aiheella mässäilevää. Vihjaava kerrontatapa riittää, ja on itse asiassa puistattavan tehokasta. Aihe ahdistaa, mutta siltä ei saa sulkea silmiään: jos aikuinen ahdistuu, niin miltä mahtaa tuntua nuoresta, joka oikeasti joutuu kokemaan hyväksikäyttöä.

Emilia on onneksi kuvattu selväpäiseksi tytöksi, eikä pelkästään uhriksi. Hän tuntee aluksi jopa hallitsevansa tilanteen. Vähitellen hän kuitenkin alkaa inhota itseään, eivätkä netissä tavatut kontaktit tunnukaan enää hölmöiltä miehiltä vaan alkavat vaivata mieltä. Emilian itseinhon tunteet sekoittuvat nuoruuden yleiseen epävarmuuteen ja hyväksytyksi tulemisen haluun.

Pehmolelutytössä ei saarnata. Emilia kertoo kokemuksiaan pehmoleluilleen, jotka tuntuvat olevan hänen ainoat kuuntelijansa. Hän menestyy koulussa hyvin ja kaikki näyttää olevan päällisin puolin hyvin, mutta nuoren sisäinen myllerrys kertoo, että asiat alkavat luisua hänen käsistään. Kaiken kaikkiaan Emilian tuntoja on kuvattu niin taitavasti, että kirja oli aivan ansiosta Finlandia Junior -palkintoehdokkaana viime vuonna.

Enemmän kuin Emilian seksuaaliset kokemukset, minua ahdistivat tytön yksinäisyys ja perhesuhteiden etäisyys. Jukka Behm on osannut ujuttaa tarinaan valtavan yksinäisyyden tunteen, joka taitaa vaivata aivan liian monta nykynuorta. Ei ole ketään, kenelle puhua, eikä osata luoda ystävyyssuhteita. Netti vetää mennessään ja todellinen elämä on aivan avutonta pyristelyä ja vääriä valintoja.

Kirja kertoo myös aidon tuntuisesti perhesuhteista. Nuoret ja aikuiset eivät keskustele, aikuiset eivät keskustele, eivätkö lapsetkaan keskustele kuin pehmolelujensa välityksellä. Emilia osaa tehokkaasti myös torjua vanhempiensa lähentymisyritykset:
Isä avasi huoneeni oven ja astui sisälle, mutta pysähtyi heti kun ärähdin hänelle. Tein sen ihan periaatteesta.
  En jaksanut häntä ja hänen typeriä juttujaan. Tarvitsin jonkun, jolle murahtaa ja isä oli sopiva kohde, sillä hän oli rauhantahtoinen eikä pystyisi julistamaan minulle sotaa. (S. 163.)

Pehmolelutyttö on kirja, joka jokaisen varhaisteinin ja teinin vanhempien pitäisi lukea. Suosittelen kirjaa myös teini-ikäisille itsellen, sillä kirja ei ole synkkä, vaikka aihe sitä onkin. Se kuitenkin ravistelee huomaamaan monia arjen tilanteita, joissa voisi enemmänkin yrittää kurkottaa sukupolvien välisen kuilun yli ja oikeasti kiinnostua nuoren elämästä. En voi mitään sille, että koko kirjan ajan ajattelen  - ehkä naiivisti - että rakkaus pelastaisi Emilian kaikelta rumalta. Hän tarvitsisi ystäviä, perheen välittävää rakkautta ja sisältöä elämäänsä. Aikuisilla olisi hänen elämässään vielä paljon suojeltavaa.



Kirja on luettu ainakin näissä blogeissa: Kirjapöllön huhuiluja, Eniten minua kiinnostaa tie, Luetaanko tämä? ja Kirjakko ruispellossa, josta löytyy vielä lisää kirjasta kirjoittaneita blogeja. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kirja sopii ainakin kohtiin 11 (kirjassa käy hyvin), 17 (kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa), 19 (kirja käsittelee vanhemmuutta), 21 (kirja ei ole mukavuusalueellani), 24 (surullinen kirja) ja 31 (kirjaan tarttuminen pelotti).