Roberto Bolaño: Puhelinkeskusteluja

Roberto Bolaño: Puhelinkeskusteluja, 2017
Alkuteos: Llamadas telefónicas, 1997
Suomentaja: Einari Aaltonen
Kustantaja: Sammakko
Kansi: Riikka Majanen
Sivuja: 232
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Roberto Bolañon (1953 - 2003) nimi oli minulle ennestään tuntematon, mutta se tuli ensi kerran vastaan espanjalaiskirjailija Javier Cercasin kirjassa Salamiin soturit. Tuskin olisin Bolañon teoksiin kuitenkaan tarttunut, jollei sama ystävä, joka aikanaan valitsi lukupiirikirjaksi myös Cercasin kirjan, olisi valinnut uudeksi luettavaksi Bolañon novellikokoelmaa Puhelinkeskusteluja. (Ystävä on erityisen innostunut Espanjasta ja sen kulttuurista.)

Bolaño on alun perin chileläinen, mutta muuttanut jo nuorena Meksikoon ja sieltä Espanjaan, jossa hän loi kirjailijan uransa. Hän on noussut kulttikirjailijan maineeseen kuolemansa jälkeen. Erityisen tunnettu hän on tiiliskiviromaaneistaan Kesyttömät etsivät ja 2666 (ilmestyi Espanjassa postuumisti vuonna 2004), jotka ovat ilmestyneet suomeksi Sammakon kustantamina ja Einari Aaltosen suomentamina. Ainakin tämän novellikokoelman myötä voi todeta, että Aaltonen on tehnyt vakuuttavaa ja sujuvaa työtä. Novellikokoelman luettuani haluan tutustua myös noihin  Bolañon kahteen järkäleeseen.

Puhelinkeskusteluja sisältää 14 novellia, jotka on jaettu kolmeen eri aihealueeseen. Ensimmäinen osa heittää keskelle kafkamaista tunnelmaa, jossa ihmiset voidaan jättää ilman nimiä ja kutsua heitä vaikkapa kirjaimilla A, B tai X. Kummallisia asioita tapahtuu. Ensimmäisissä novelleissa esitellään kirjallisen kulttuurielämän koukeroita ja absurdeja kuvioita. Miten kirjoituskilpailuihin kannattaa valmistautua? Miten käy kirjailijoille historian melskeissä? Mihin katoavat keskinkertaiset runoilijat?

Kerronta on lakonista. Teksti on pinnalta melkeinpä kuivaa, mutta asetelmissaan hulppeaa.  Esimerkiksi novelli Enrique Martin kertoo runoilijasta, joka ei saavuta tuotannollaan kummoistakaan mainetta, päätyy avustajaksi huuhaa-lehteen ja lopulta alkaa lähetellä päähenkilölle omituisia viestejä. Novellin alku kertoo, mistä runoilijan elämässä on kyse: Runoilija kestää mitä tahansa. Toisin sanoen ihminen kestää mitä tahansa. Se ei ole kuitenkaan totta: ihminen ei oikeastaan kestä paljoakaan. Runoilija sen sijaan voi kestää mitä tahansa. Kasvoimme siinä uskossa. Väite on totta, mutta johtaa tuhoon, hulluuteen ja kuolemaan. (S. 41.)

Kokoelman toisen osan nimi on Etsivät ja sen teemana on väkivalta. Chilen julma historia on tietysti taustalla, kun entiset chileläiset ajautuvat maailmalla kummallisiin tilanteisiin, sekaantuvat rikollisuuteen ja ovat tottuneita väkivaltaan siinä määrin, että se on heille osa arkea. Puheenaiheita voi viritellä kaverin kanssa esimerkiksi tähän tapaan: Pidätkö enemmän teräaseista vai ampuma-aseista? Kuinkas sitten Chilen kansallisase, käyräteräinen corvo-veitsi? Vähän niin kuin ihmiset yleensä juttelevat ruuasta tai elokuvista.

Näissä novelleissa tunnistin samoja piirteitä kuin George Saundersin tai Hassan Blasimin  loistavissa, vaikka usein väkivaltaisissa, novelleissa. Huumori on mustimmista mustinta, oikeastaan aivan hirveää, ja juuri siksi myös vaikuttavaa. Maailma on nyrjähtänyt pahasti, kun kärsimys, hyväksikäyttö, rikollisuus ja väkivalta otetaan normaaleina asioina. Jotain toivoakin ihmisillä kai on, koska taide (kunst) voi jopa pelastaa ihmishengen, kuten novellissa Toinen venäläistarina.

Kolmas kirjan osa on nimeltään Anne Mooren elämä, ja kaikki sen neljä novellia kertovat naisten elämäntarinoita. Niistäkin kolme on samalla tarinoita myös päähenkilöstä, koska hänellä on rakkaussuhde kertomusten naisiin. Yhteistä naisten tarinoille on epävakaus. Kaikki naiset tuntuvat etsivän jotain, ajelehtivan sinne ja tänne, mutta rakkaus jää aina vajavaiseksi. Yllättäen kokoelman koskettavimmaksi novelliksi nousee tämän osion novelli Joanna Silvestri, joka kertoo pornotähden elämän onnellisimmasta ajasta.

Eniten pidin kokoelman ensimmäisestä ja viimeisestä osasta, vaikka teos on oikeastaan niin tasalaatuisen hieno, ettei siinä ole yhtäkään heikkoa tarinaa. Lukijan vaarana on hotkaista novellit yhdeltä istumalta. Kannattaa kuitenkin välillä jarrutella lukemistaan, että pääsee maistelemaan novellien tunnelmia ja absurdeja käänteitä.

Lukupiirikirjana teos toimi mainiosti, sillä keskustelu oli kiivasta. Osa ei ollut päässyt novelleihin sisälle ollenkaan, vaan oli kokenut tarinat hyvin etäisinä. Erästä lukijaa ärsyttivät varsinkin kokoelman alkuosan novellit, joissa kirjailija kirjoitti kirjoittamisesta ja kirjailijoista. Kummallisesti kävi myös niin, että piirin naiset (neljä) pitivät kirjasta, mutta miehet (kolme) eivät olleet ollenkaan niin innostuneita. Eräs miehistä jopa epäili, että tarinoissa ei ollut huumoria lainkaan. Naiset olivat puolestaan löytäneet huumoria joka novellista, vaikka olihan se traagista huumoria, siis tragikoomista ja mustaa.

Monet Bolañon novellit tuntuivat hyvin autofiktiivisiltä, enkä tarkoita, että ne olisivat yksi yhteen kirjailijan elämän kanssa, vaan sitä, että niissä on jotain koettua, kuultua ja havaittua. Henkilöillä on epäilemättä aidot esikuvansa, ja kirjailijalla on taito kertoa tarinansa ironialla sävytettyinä niin, että niistä tulee kiinnostavia. Kulttikirjailijan maineeseen tarvitaan epätavalliset elämänvaiheet, sopivasti anarkiaa ja tietysti myös taitoa. Bolañolla nämä ehdot täyttyvät kirkkaasti.

Kirjan on lukenut ainakin Tekstiluolan Tuomas ja Sivutiellä-blogin Sirri. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteesta kuittaan kokoelmalla kohdan 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.