Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin, 2018
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 61
Mistä sain kirjan: oma ostos



Tuukka Pietarinen on tämän vuoden Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana runokokoelmallaan Yksin ja toisin. Kokoelman kaunis ulkoasu houkutteli minut tarttumaan siihen  Helsingin kirjamessuilla. Avasin sen ja luin tämän:

Hän näki maisemassa ihmisen, muttei ymmärtänyt
että se oli hän itse

Ihminen katosi ja maisema jäi, mutta hän ei
ymmärtänyt vielä silloinkaan  (s.5)


Jokin tässä yhtäaikaisessa selkeydessä ja äärettömyydessä vangitsi minut. Unohdetaan adjektiivit,  jätetään maisema paikalleen, mutta häivytetään ihminen. Kun ihminen häviää, häviää maiseman muuttuja ja sen ymmärtäjä, joka lopulta ymmärtää niin vähän tai ei mitään.

Yksin ja toisin on ytimeltään arvoituksellinen, kaunis ja harkittu teos. Mieleen nousevat kuvat, korkeintaan pienet tarinat, joilla ei ole selvää alkua eikä loppua. Ehkä kierrämme kehää, ehkä mikään havaintomme ei tavoita todellisuutta: Etsijät etsivät toisiaan ja katovat yksitellen, kunnes jäljelle jäänyt nainen synnyttää sen, jota lähdettiin etsimään; tähden valo on peräisin sammuneesta tähdestä, mutta entä jos tähteä ei koskaan ollutkaan. Näennäisesti järjellinen teksti ei lopulta pysty selittämään mitään. Ilmiöt jäävät havainnoiksi, joille ei löydy selitystä.

Yksin ja toisin on sukua moneen suuntaan, ensimmäisille suomenkielisille modernisteille nyt ainakin. Mutta kyllä se kurottaa myös nykypäivään kierrätys- ja rauniokuvastollaan, joka ennustaa suuren (maailman) purkutyön ja hävityksen alkaneen. Onneksi myös jotain toivoa välähtää:
 - -
Vasta hänen lastensa lapset saavat nähdä, miten autiomaa,
kaikessa hiljaisuudessa, puhkeaa kukkaan (s. 58).


Pelkistetty modernismi hivelee nykyihmisen kiireistä ja levotonta sielua. Sanat pysäyttävät kun niistä on karsittu kaikki turha pois. Runo kysyy yhä uudestaan, onko kaikki sitä miltä se näyttää tai miten se on totuttu näkemään ja selittämään. Entä jos kaikki onkin toisin?

Runon puhuja etsii ihmisen paikkaa kaiken arvoituksellisen keskellä. Jos ihminen katoaa maisemasta, onko maisemaa ollenkaan. Entäs toinen ihminen - onko häntäkään jos ei ole toista:

Kaksi peiliä joiden välissä ei ole ihmistä
Kaksi ihmistä joiden välissä ei ole peiliä

Kun vesi heijastuu vedestä on mahdotonta
erottaa sitä mikä heijastuu siitä mikä heijastaa   (s. 21)


Runous voi olla vaarallista. Se on pinnalta pelkkiä sanoja, vain muutamia sanoja ja säkeitä, ja kuitenkin se heittää lukijansa laajaan, pohjattomaan ajatusten avaruuteen. Tässä tehtävässä Pietarisen runous on vaikuttavaa ja taidokasta, aivan valmista.

Suurin osa kokoelman runoista on lyhyitä ja oivaltavia, mutta mukaan on mahtunut myös unen logiikkaa seuraavia proosarunoja, humooripitoisia tarinoita. Niissä tunnelma on kuin Italo Calvinon novelleissa: Hän seisoi keskellä rakennustyömaata ja huomasi, että tässä rakennetaan sitä kaupunkia, josta hän on kotoisin.  - - Kun urakoitsijat alkoivat olla epätoivoisia, keksittiin, että hänet voitaisiin kierrättää: kuorma-autot palasivat ja hänet kuljetettiin kaupungin uusiin voimalaitoksiin. - - Kaupunginjohtaja tuli juhlallisesti ilmoittamaan, että hän voisi nyt syntyä. (S. 14.)

Runoista kaikuvat suomalaisten modernistien äänet. Runoilija itse mainitsi Helsingin kirjamessuilla esikuvakseen Eeva-Liisa Mannerin. Mieleeni nousevat myös Lauri Viita, Paavo Haavikko, ehkäpä Pentti Saarikoskikin ja Kirsi Kunnaksen runot Tiitiäisen satupuusta, esimerkiksi se, jossa käärme nielaisee sen toisen käärmeen. Epäilen kuitenkin, onko kukaan heistä ollut lopulta näin puhdas modernisti kuin Tuukka Pietarinen tässä kokoelmassaan on.



Pietarisen kokoelman on rientänyt jo lukemaan Riitta Kirja vieköön!- blogissaan. Hän on näistä runoista yhtä innostunut kuin minäkin. Myös Maisku Täysien sivujen nautinnossa on lukenut teoksen.